Taakenham ja muita kertomuksia

By Ilon Pulver

Kertomuksia arkipäivän outoudesta ja muistojen hauraudesta.

• Language: Suomi
• Publisher: Ilon Pulver
• Release date: May 11, 2015
• ISBN: 9789529355495

Book preview

Nyt se kysyi montako kuuta on Jupiterilla. Mitähän se vielä kysyy. Eikös Jupiter ollut polkupyörä? Siihen aikaan ne tehtiin ikuisiksi ja Kiinassa oli Mao vallassa. Sekin oli siihen aikaan ikuinen. Niin se taitaa olla vieläkin, siellä Taivaallisen rauhan aukion reunassa. Hymyilee ikuista hymyä ja kiinalaiset käy itkemässä siinä vieressä.

Jos meillä olisi Kekkosen mausoleumi niin minne se olisi tehty? Se olisi hyvä kysymys. Ja hymyilisikö Kekkonen, sellaista vinoa hymyä että kyllä minä tiedän mitä tulee kohta tapahtumaan, odottakaa vain pölvästit. Tulette sitten taas huutamaan apuun, kun on asiat sekaisin.

Mikä on Kirgisian pääkaupunki?

Sillä on ällönpunaiset hiukset. Melkein samanlaiset oli Kirstillä silloin. En pitänyt niistäkään. Mutta Kirstistä kyllä pidin, kovastikin. Vieläköhän se on elossa? Tottakai, mikäs pahan tappais. Hyvä se silloin oli, mistä sen aina tietää. No nyt se lähti ja vei kysymyksensä mennessään. Joku koikkalainen sai taas kahvipaketin kun vastasi kolmeen oikein. Menee suu messingillä kotiinsa ja lykkää kahvipaketin pöydälle, rykäisee. Että tässä sitä taas, tällaista. Eihän tämä nyt paljon mitään. Ei mitään suosionosoituksia, kiitos.

Pitäskö mun lähteä? Jos kävisin kirjaston kautta ja lukisin päivän lehden. Vaan mitä se hyödyttää. Tulee vaan paha mieli niistä uutisista ja juoruista. Samat asunnot myynnissä. Mutta kuolinilmoitukset vaihtuu, harvoin on sama ilmoitus kahta kertaa. Kerran sitä vain kuollaan. Se on kyllä sääli. Tai toisaalta hyväkin, jos kuoltaisiin monta kertaa niin olisi hirveästi riitoja perunkirjoituksissa. Monta kertaa saman vainajan perään.

Lehdessä oli juttu miehestä, joka yritti tunkeutua entisen tyttöystävänsä asuntoon, mutta sen käsi jäi postiluukkuun nalkkiin. Oli yrittänyt avata ovea sisäpuolelta. Siinä se oli ollut kontallaan oven edessä käsi postiluukussa. Siinä voi aika kulua hitaasti, voi miettiä asioita. Olla ihan paikallaan ja kuunnella. Jos se oli ikävänsorttinen se nainen siellä asunnossa, niin olis voinu lintata sormet luukun väliin. Tai en minä tiedä oliko se silloin siellä asunnossa. Tuon punatukkasen visailumuijan olisi pitänyt sitä kysyä, kyllä tuo koikkalainen tai mikä lie olisi senkin tiennyt.

Taidan kävellä siitä Kirstin asunnon luota, katson vaivihkaa ikkunaan. Että näyttääkö se asutulta. Ja pystyykö sitä ulkoapäin päättelemään, että asuuko se yksin vai onko sillä nyt joku mies. Tiedä vaikka olisi joku väkivaltainen tyyppi. Sellainen patologinen tapaus. Vaikka ei Kirstistä kyllä uskoisi että sellaisen kanssa. Mutta kun ihminen rakastuu niin se menee ihan sekaisin. Rakastuminen tapahtuu nenäontelon kautta, sieltä feromonisignaali syöksyy suoraan emootiokeskukseen. Ja se on menoa sitten. Onkohan koirilla samanlaista, kun niillä on niin tarkka hajuaisti?

Torilta päin kuuluu meteliä, mieskuorolaulua. Ja soittokunta. Ovatko ne vappuna unohtuneet sinne? Mesoavat siellä, kunnes puista putoavat lehdet ja kunnossapito-osasto kaappaa ne lehtikasojen seassa kauhakuormaajaansa. Laulavat ja soittavat kuorma-auton lavalla koko matkan, sitten ne kipataan maatuvaan jätteeseen ja musiikki jatkuu, kunnes tulee talvi. Ne jäätyvät pystyyn, suut auki kesken laulun sanojen, kolmas tahti menossa, tuubansoittajalla näppäin painettuna alas ja posket pullollaan ilmaa. Lumi peittää ne, niistä tulee lumiukko-orkesteri, joka odottaa seuraavaa vappua. Sellainen on luonnon kiertokulku täälläpäin. Joku harakka käy istumassa mielipaikallaan klarinetin päällä, mahtaako ymmärtää mieskuorolaulun päälle? Jos on oikea vappuharakka niin kyllä luulisi.

Nuuhkin ilmaa, en tiedä miksi. Haen jotakin tuttua hajua. Nenänpääni tuntuu kostealta. On tosiaan paljon kaikenlaisia hyviäkin tuoksuja täälläpäin. En ole aikaisemmin niitä näin selvästi tuntenut. Joku tekee tillilihaa muutaman korttelin päässä, ja keittää siihen perunoita mukaan. Sillä on varmaan esiliina, tillilihan tekijällä on aina. Ja liina päässä ettei putoa hiuksia, niinkuin kotitaloustunnilla. Silloin heitettiin paljon hyviä luita roskiin, ihan alkaa kuola valua suupielistä kun muistelen niitä mehukkaita punaisia, joissa oli vielä lihaa pinnassa. Ja makoisa ydin, joka herahtaa suuhun, kun luun rouskaisee poikki.

Minusta tuntuu kuin joku muistelisi tapahtumaa, joka on tapahtunut joskus menneisyydessä, ehkä minulle. Kirsti. Niin. Hänen pitäisi asua tuolla, seuraavasta oikealle, kolmikerroksinen rapattu 1950-luvun kerrostalo. Silloinkin oli alkukesä, viileä kesäkuun ilta, meitä hytisytti kun kävelimme tästä kohti hänen asuntoaan. Mutta siitähän on jo vuosia. Silloin satoi paljon. Luin siitä lehdestä.

Taas tulee hyviä tuoksuja. Kohotan nenääni korkealle ja kurkin ympärilleni. Ihan kuin lapsena, kun äiti oli paistanut lettuja. Lettuja ja mansikkahilloa, siitä on nytkin kysymys, sen täytyy olla tuolla kadun toisella puolella, ikkunasta näkyy perhe ruokailemassa.

Miksi se punapää kysyi Kirgisian pääkaupunkia? Eihän se liity mitenkään avaruuteen, kuihin ja planeettoihin. Vai kysyikö se sitä? Jos se on Kirgisian galaksi. Voiko galaksilla olla pääkaupunkia? Jurtan muotoinen tähtisumu, kesällä viileä, talvella sopivan lämmin. Antaa hyvän suojan meteorisateelta. Oviaukko kohti Andromedaa, kuten naapureillakin.

Tuo harmaatakkinen mies on kävellyt jo muutaman korttelin perässäni. Miksi olisin mennyt sinne markettiin, olisinko palauttanut pulloja, jos olisin sinne mennyt? Kirsti kuuli uutisista, että olin tulossa, ja alkoi punata huuliaan. Sitten se pöyhi hiuksiaan kaiken varalta. Taidan ottaa hihnan esiin ja kiinnittää sen, ettei kukaan epäile. Talutan itseäni, niin on parempi. Panta vähän hiertää, mutta siihen tottuu. Ihminen tottuu mihin vain, se on kaikkein sopeutuvaisin eläin. Se mies kääntyi äsken kadunkulmasta. Minulla on teleskooppihihna, siinä on vihreä kahva.

Nyt olen Kirstin talon alaovella. Löysään vähän hihnaa. Täällä tuoksuu maksakastikkeelta. En saa kuolata, siitä tulee jälkiä lattiaan. Minulla on jano, toivottavasti Kirsti laittaa kuppiin vettä.

Tuossa on Kirstin ovi, siinä on kynsien jälkiä. Nousen postiluukulle, työnnän sen kuonollani raolleen.