Tarkoituskeskeisyys nuorten itsemurhien ehkäisyssä

By Pyry Hannila and Timo Purjo

Miksi jotkut selviävät lähes miten suuresta kärsimyksestä tahansa? Miksi toiset vaipuvat samoissa tai samankaltaisissa tilanteissa lamauttavaan epätoivoon? Miksi jotkut ajautuvat jopa itsemurhaan? Mitä ihmisen elämän arvostuksilla ja tarkoituksilla on tekemistä kaiken tämän kanssa?

Tarkoituskeskeisen lähestymistavan lähtökohtana on eksistentiaalinen kysymys elämän arvosta ja tarkoituksesta. Tarkoituskeskeisyyteen perustuvissa auttamismuodoissa keskitytään ihmisen terveeseen alueeseen ja jäljellä oleviin mahdollisuuksiin ja voimavaroihin. Tällainen auttamismuoto on lohdullinen. Ei ole olemassa toivottomia tilanteita tai ihmisiä, joilla ei olisi mahdollisuutta tarkoitukselliseen elämään. Itsemurhien ehkäisyn kannalta on olennaista tukea nuoren kokemusta elämänsä arvosta ja tarkoituksesta.

Tässä julkaisussa kiteytyy Non Fighting Generation ry:n (NFG) piirissä muodostunut ymmärrys nuorten itseensä kohdistamasta väkivallasta ja itsemurhien ehkäisemiseen liittyvistä kysymyksistä. Teoksessa esitellään ja perustellaan tarkoituskeskeisen lähestymistavan merkitystä ja arvoa nuorten itsemurhien ehkäisemisen kannalta.

Teos on Non Fighting Generation ry:n kirjasarjan 8. julkaisu.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Apr 28, 2014
• ISBN: 9789522863300

Book preview

Purjo

LOGOTEORIASTA LISÄULOTTUVUUKSIA NUORTEN ITSEMURHIEN EHKÄISYYN

Timo Purjo

Miksi jotkut selviävät lähes miten suuresta kärsimyksestä tahansa? Miksi toiset vaipuvat samoissa tai samankaltaisissa tilanteissa lamauttavaan epätoivoon? Miksi jotkut ajautuvat jopa itsemurhaan? Mitä ihmisen elämän arvostuksilla ja tarkoituksilla on tekemistä kaiken tämän kanssa?

Mainittuja kysymyksiä pohditaan Viktor Frankl’n maailmankuulussa omaelämäkerrallisessa kirjassa Ein Psycholog erlebt das Konzentrationslager (1946, julkaistu myöhemmin nimellä…trotzdem Ja zum Leben sagen; suomeksi julkaistu nimellä Ihmisyyden rajalla). Frankl kirjoitti tämän kirjan pian sen jälkeen, kun hän oli vuonna 1945 palannut takaisin kotikaupunkiinsa Wieniin jouduttuaan useiden vuosien ajan kokemaan keskitysleireissä inhimillisen käsityskyvyn ylittäviä kauhuja. Frankl oli joutunut kärsimään epäinhimillisistä olosuhteista ja ihmisarvoa alentavasta kohtelusta oltuaan vangittuna vuodesta 1942 lähtien neljässä eri keskitysleirissä. Siellä hän vakuuttui lopullisesti jo ennen sotaa kehittämänsä ja käytäntöön soveltamansa teorian vaikutusvoimasta. Keskitysleirien äärimmäisissä oloissa kiteytyi hänen ajatuksensa, että elämä ei menetä tarkoitustaan missään tilanteessa. Voidaan jopa sanoa, että Frankl todisti teoriansa empiirisesti päteväksi sekä itsensä että kaikkien niiden havainnoimiensa vankitoverien avulla, jotka kestivät kärsimyksensä suuntautumalla joko heti tai myöhemmin toteutettaviin tarkoituksiin.

Epätäydellisenä ihmisenä – jollaisia hän korostaa kaikkien ihmisten olevan – Frankl oli lähellä tappaa itsensä sen jälkeen kun hänelle oli selvinnyt, että sekä hänen äitinsä että vaimonsa olivat kuolleet. Eräs hänen hyväsydäminen ystävänsä näki, että jotain oli tehtävä Frankl’n vuoksi. Ystävä järjesti Frankl’n käyttöön sekä kirjoituskoneen että asunnon, jotta hän voisi työstää valmiiksi jo ennen sotaa aloittamansa, tieteelliseksi pääteoksekseen aikomansa Ärztliche Seelsorge¹ -kirjan käsikirjoituksen. Se oli ainoa asia, minkä Frankl halusi tehdä ennen kuolemaansa. Sen jälkeen hän ei enää halunnut jatkaa elämäänsä tultuaan tietoiseksi perheensä menettämisestä. (Klingberg, 2002, 151.)

Ärztliche Seelsorge -teoksen ensimmäinen painos myytiin loppuun muutamassa päivässä, koska kirjalle ja sen sanomalle oli selkeää tilausta sodan jälkeisessä sivistyksellisessä tyhjiössä olevassa Wienissä (Klingberg, 2002, 155). Yksi kirja johti toiseen ja Frankl saneli konekirjoittajille yhdeksässä päivässä käsikirjoituksen toiseen kirjaansa Ein Psycholog erlebt das Konzentrationslager. Kirjan myynti kuitenkin epäonnistui Itävallassa ja se aloitti voittokulkunsa vasta sen jälkeen kun se julkaistiin USA:ssa vuonna 1959 nimellä Man's Search for Meaning. Mutta Frankl'lla oli kuitenkin tarkoituksellista tekemistä kahden sellaisen kirjan kirjoittamisessa, joilla vaikutti olevan merkitystä monille ihmisille.

Helmikuussa 1946, sen jälkeen kun hänen kaksi ensimmäistä kirjaansa oli julkaistu, Frankl aloitti työnsä Wienin neurologian poliklinikan johtajana (Klingberg, 2002, 157). Ärztliche Seelsorge -teoksellaan hän saavutti myös professorin muodollisen pätevyyden. Työskenneltyään noin kaksi kuukautta poliklinikalla, Frankl tapasi siellä Eleonore Elly Schwindt'n (myöhemmin Frankl) ja kertomansa mukaan hän rakastui tähän ensi silmäyksellä (Klingberg, 2002, 207). Hän oli pelastunut rakkaudella ja rakkaudessa, jonka hän oli jo keskitysleirissä ollessaan tajunnut elämän kärsimyksistä selviytymisen mahdollistajaksi (Frankl, 1985, 57).

Frankl’n kokemukset itsemurhien ehkäisystä

Frankl alkoi nuorena lääketieteen opiskelijana suunnitella nuorten neuvontakeskuksia ja kampanjoida julkisesti niiden perustamiseksi. Esikuvana hänellä oli berliiniläinen Hugo Sauers, joka oli ollut huolissaan nuorten murrosiän kriiseistä ja oli yrittänyt ajaa asiaa jo vuonna 1914 (Frankl 2005, 130). Vuonna 1928 ensimmäiset keskukset perustettiin Wieniin – yleensä toimintaan osallistuvien neuvonantajien omiin tiloihin – ja Wienin mallia mukaillen kuuteen muuhun kaupunkiin Itävallassa. Sen jälkeen kun Frankl oli luennoinut asiasta useissa muissa Keski-Euroopan maissa, perustettiin myös niihin vastaavia keskuksia.

Vapaaehtoisesti, ilman taloudellista korvausta neuvonantajina toimivien aikuisten ammatit ja taustat olivat moninaiset. Tärkein pätevyyskriteeri oli sydämellisyys, jotta nuoret voivat luottaa heihin ja keskustella heidän kanssaan avoimesti. Nuoret – Frankl kieltäytyi kutsumasta heitä potilaiksi (saks. Patient), asiakkaiksi (Klient) tai avunpyytäjiksi (Petent) – olivat teini-ikäisiä tai nuoria aikuisia, jotka olivat kriisissä ja epätoivoisia. (Frankl, 2005, 57–143; 1995, 47–48; 1997, 68–69.) Vuonna 1930 Frankl organisoi Wienissä nuorten neuvontakeskuksissa erityiskampanjan lukukauden päättyessä, jolloin nuorten itsemurhaluvuissa oli ollut selvä huippu. Kampanjan tuloksena samana aikana vuonna 1931 ei tapahtunut yhtään nuorten itsemurhaa. (Frankl, 2005, 87, 121–122.) Niiden viiden vuoden aikana, jolloin nuorten neuvontakeskukset toimivat Wienissä, noin 3700 nuorta kävi niissä (Frankl, 2005, 124). Frankl tapasi heistä henkilökohtaisesti noin 900 (Fizzotti 2005, 11).

Vuosina 1933–1937 Frankl, joka oli valmistunut psykiatrian ja neurologian erikoislääkäriksi, johti Wienin psykiatrisen sairaalan Am Steinhof'in paviljonkia 3, itsemurha-alttiiden naisten yksikköä. Sinä aikana noin 1200 pääasiallisesti masentunutta ja itsemurhavaarassa olevaa naista oli suoraan hänen hoidossaan. Yhteensä Frankl oli jonkinlaisessa ammatillisessa yhteydessä 12000 naiseen, jotka kärsivät toiminnallisista häiriöistä. On ilmeistä, että hänestä hioutui itsetuhoisten ihmisten kohtaamisen korkeatasoinen ammattilainen. (Klingberg, 2002, 71–73; Frankl, 1995, 52–54; 1997, 73–75.)

Kun Frankl oli vuosina 1942–1944 vankina Theresienstadtin juutalaisghettossa Tšekkoslovakiassa, hän järjesteli vangeista muodostettuja itsemurhien ehkäisyryhmiä, joiden tehtävänä oli lievittää tulijoiden shokkia ja huolehtia niistä, jotka joutuivat epätoivoon. Frankl perusti myös itsemurhien ennakointiverkoston, jonka tarkoituksena oli, että jokainen ilmaisu itsemurha-aikeista tai yrityksistä ilmoitettaisiin hänelle. Tiedon saatuaan Frankl otti yhteyttä kyseiseen henkilöön ja hyödynsi aiempaa kokemustaan itsemurhan uhkista ja niiden torjunnasta. Vaikka Theresienstadtia kutsuttiinkin vain ghettoksi, olivat olosuhteet siellä äärimmäisen rankat ja kauhuja sisältävät. Ghetto ympäröi jo aiemmin vankilaksi muutettuaPientä linnaketta (saks. Kleine Festung), johon ghetton asukkaita vietiin yhtenään rangaistaviksi, kidutettaviksi ja teloitettaviksi. (Klingberg, 2002, 111–124; Frankl 1967a).

Myöhemmin Frankl sovelsi logoteoreettista² lähestymistapaansa pyrkimyksissään rohkaista muita vankeja säilyttämään tulevaisuuden toivonsa myös niissä muissa keskistysleireissä – Auschwitz ja kaksi Dachaun alaleiriä – joihin hänet siirrettiin (Frankl 1985). Joku voi kysyä, oliko itsemurhien ehkäisyllä mitään tarkoitusta keskitysleireissä, joissa käytännöllisesti katsoen kaikki kuolivat joka tapauksessa. Tosiasia kuitenkin on, että aina joku selviytyi hengissä sellaisistakin olosuhteista. Ja mikä tärkeintä, elämällä voi olla tarkoitus missä tahansa olosuhteissa, jopa kaikkein kurjimmissa (Frankl 1985, 162). Frankl (1978, 40) myöntää, että hänen näkemyksensä siitä, että elämä on varauksetta tarkoituksellista, perustui ensin intuition. Päätyessään näkemykseensä Frankl oli vasta lukiolainen. Sen jälkeen on kuitenkin sama johtopäätös tehty lukuisien Frankl’n mainitsemien tutkijoiden toteuttamien tarkkojen empiiristen tutkimusten perusteella.

Edellä esitetty merkitsee, että tarkoituksia voi löytää kaikenlaisissa elämänkohtaloissa riippumatta siitä, miten vakava tai traaginen tilanne on. Siksi ihmisen on syytä toteuttaa jopa kaikkein pienin ja yksinkertaisin, ajankohtainen tarkoitusmahdollisuus, jonka hän voi kohdata vallitsevassa tilanteessa. Ihminen voi itse asiassa kuolemansakin hetkellä säilyttää tarkoituskeskeisen elämäntapansa ja samalla ihmisarvonsa.

Frankl’n näkökulma ihmisen kärsimykseen

Frankl (1985, 161–162) käyttää käsitettä traaginen optimismi ilmentämään ihmisen kykyä pysyä optimistisena ja sanoa kyllä elämälle sen traagisista ulottuvuuksista huolimatta. Hän määrittelee kolme ääritilannetta, joissa ihminen joutuu kohtaamaan elämän traagisen puolen ja kuvailee niitä kärsimyksen, syyllisyyden ja kuoleman traagisena kolmikkona (saks. Tragische Trias). Frankl’n mukaan ihmisellä on kyky kääntää kielteiset elämäntilanteet luovalla tavalla joksikin myönteiseksi ja rakentavaksi. Parhaimmillaan tämä merkitsee mahdollisuutta suunnata kärsimys inhimilliseksi aikaan-saannokseksi, luoda syyllisyydestä tilaisuus itsensä muuttamiseen paremmaksi ja saada elämän rajallisuudesta syy elää tarkoituksellisesti ja vastuullisesti.

Sen jälkeen, kun ihminen on onnistunut tarkoituksellisen elämän löytämisessä, hän on kykenevä selviytymään kärsimyksestä. Vastaavasti, jos henkilön tarkoituksen etsintä on ollut tuloksetonta, voi se johtaa tuhoisiin seurauksiin. (Frankl 1985, 163.) Kärsimys – tai kaksi muutakaan traagisen kolmikon ilmiötä – ei kuitenkaan automaattisesti johda tuhoon, vaikka niitä ei voikaan muuttaa muuksi. Jokainen ihminen joutuu sellaisiin tilanteisiin, joten kukaan ei voi välttyä niiltä. Ne tarjoavat ihmiselle mahdollisuuden tulla inhimillisemmäksi, mikäli hän kohtaa ne avoimin silmin. Niiden kaltaisissa tilanteissa ihmisyksilölle voi kirkastua kokonaiskuva ihmisen olemassaolosta.

Yhdessä ensimmäisistä kirjoistaan Frankl (1950) käyttää kärsivästä ihmisestä nimitystä homo patiens. Hän kuvailee ihmistä olentona, joka tietää, miten kärsiä. Ihminen liikkuu suoralla, jonka ääripäinä ovat täyttymys ja epätoivo. Täyttymys viittaa itsen³ toteutumiseen tarkoituksia toteuttamalla ja epätoivo puolestaan toivottomuutta, joka aiheutuu yksilön elämän ilmeisestä tarkoituksettomuudesta. (1978, 41–42.)

Traagisen kolmikon lisäksi Frankl (1985, 166) puhuu myös joukkoneuroottisesta oireyhtymästä, joka aiheutuueksistentiaalisesta tyhjiöstä (saks. existentielles Vakuum), ihmisen olemassaoloon liittyvästä tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunteesta. Hän yksilöi tämän oireyhtymän lajit masennukseksi (saks. Depression), väkivallaksi (Aggression) ja riippuvuuksiksi (Addiktion), ja kutsuu kokonaisuutta joukkoneuroottiseksi kolmikoksi (Frankl 1978, 26). Tämä merkitsee sitä, että sellaiset maailmanlaajuiset ilmiöt kuten väkivalta ja huumeiden käyttö, samoin kuin järkyttävän suuret itsemurhien määrät, ovat muiden muassa oireita yleisestä tarkoituksettomuuden tunteesta – kokemuksesta elämän turhuudesta ja maailman järjettömyydestä (Frankl 1978, 90). Erityisesti nuoret yrittävät täyttää kokemansa tyhjyyden, eksistentiaalialisen tyhjiön, väkivallalla, alkoholilla, huumeilla ja seksillä.

Frankl (1978, 31) kertoo kahden tutkijan⁴ saavuttamista tuloksista, jotka osoittavat, että "ihmisen tahto löytää elämälleen tarkoitus on todellakin erityinen tarve, joka ei ole palautettavissa (engl. not reducible) muihin tarpeisiin, ja se on vähemmässä tai enemmässä määrin vaikuttavana jokaisessa ihmisessä. He jatkavat: Tämän tarpeen turhautumisen vaikutus on todistettu myös neuroottisia ja masentuneita potilaita koskevan tapausaineiston avulla. Joissakin tapauksissa tarkoituksen tahdon turhautuminen oli merkityksellinen neurooseja ja itsemurhayrityksiä aiheuttava tekijä."⁵

Aiemmin mainittujen nuorten neuvontakeskusten aikoina Frankl (2005, 126–127) keskusteli henkilökohtaisesti useiden satojen nuorten kanssa, jolloin hänelle kertyi kokemusta heidän tarkoituksettomuuteen liittyvistä tunnetiloista. Yksi erityisryhmä oli työttömänä olevat nuoret. Hän kuvailee heitä apaattisiksi, masentuneiksi ja neuroottisiksi. Frankl korostaa, että näiltä nuorilta ei puuttunut vain työpaikka sinänsä. Sen sijaan heiltä puuttui tunne siitä, että he saisivat aikaan jotain merkityksellistä, tietoisuus siitä, että he eläisivät tarkoituksellisesti.

Frankl (1985, p. 166) ei suinkaan väitä, että jokaisen masennuksen taustalta löytyisi tarkoituksettomuuden tunteita. Hän ei liioin esitä, että itsemurha, johon masennus usein johtaa (Frankl 2000, 99), olisi aina seurausta eksistentiaalisesta tyhjiöstä. Jokaista itsemurhaakaan ei siis tehdä tarkoituksettomuuden tunteen takia. On kuitenkin hyvinkin mah dollista, että ihmisen ajatus henkensä riistämisestä menee ohi, mikäli hän tajuaa, että hänellä on jotain tai joku jonka vuoksi elää. Frankl toteaakin, että vahvalla suuntautumisella tarkoituksiin on kiistaton ja ratkaisevakin merkitys itsemurhien ehkäisyssä.

Neuroottisen ja traagisen kolmikon välinen kiinteä yhteys

Riippuvuuksien, masennuksen ja väkivallan välillä voi olla monenlaisia yhteyksiä. Riippuvuudet voivat aiheuttaa alakuloisuutta tai masentuneisuutta ja masentunut henkilö voi sortua riippuvuuksiin. Esimerkiksi juomisella tai huumaavien aineiden väärinkäytöllä voidaan yrittää lievittää psyykkistä kärsimystä tajuamatta, että niillä voi olla päinvastainen vaikutus.

Masennukseen voi liittyä väkivaltaa itseä kohtaan – itse-tuhoisuuden tai itsemurha-alttiuden muodossa – tai toisia kohtaan oman pahan olon helpottamiseksi. Riippuvuuksia, kuten alkoholin tai huumaavien aineiden käyttöä voidaan pitää epäsuorana, mahdollisesti myös tiedostamattomana, itsetuhoisuuden ilmentymänä. Koska alkoholi ja monet huumeetkin vapauttavat pidäkkeistä, niistä riippuvainen – tai yhtä hyvin joku muukin – voi tulla väkivaltaiseksi niitä käyttäessään. Riippuvuudet voivat myös pahentaa väkivaltaista käyttäytymistä silloin, kun sitä on esiintynyt aiemminkin.

Myös kuolema, syyllisyys ja kärsimys ovat kietoutuneet toisiinsa. Ihminen voi kärsiä syyllisyyden tunteista johtuen joko itsesyytöksistä tai siitä, että hän on epäonnistunut jonkin asian tekemisessä. Hänen syyllisyyden tunteensa voivat kasvaa niin suuriksi, että ne johtavat itsemurhaan. (Frankl 1988, 114–115.) Myöskin henkilö, jolla on parantumaton sairaus, joutuu kohtaamaan kärsimyksen lisäksi myös kuoleman läsnäolon. (Frankl 1988, 119–120).

Kuten edellä esitetyt esimerkit osoittavat, moninaiset tapahtumakulut ovat mahdollisia molempien kolmikoiden puitteissa, mutta ne voivat jatkua myös kolmikosta toiseen. Kuten totesimme, kuhunkin joukkoneuroottiseen häiriöön voi liittyä väkivaltaa. Toisaalta kaikkiin kolmeen traagiseen kolmikkoon sisältyvään inhimillisen olemassaolon muotoon liittyy kärsimystä.

Riippuvuudet voivat johtaa väkivaltaiseen tai muuhun rikolliseen toimintaan, jos riippuvuuden tyydyttämiseen tarvittavat varat eivät muuten riitä. Tällaiset teot aiheuttavat puolestaan kärsimystä sekä niiden tekijälle että