Leffa ilman käsikirjoitusta

By Marja Pihlajamäki

"Me synnymme ja elämme. Sama äiti, sama isä, elämä vain on erilainen. Me rakastamme ja kadehdimme. Meillä on onnea ja epäonnea. Me teemme virheitä ja härnäämme kuolemaa.

Me emme tunne toisiamme, mutta joku jossain kirjoittaa elämäämme uudet vuorosanat…"

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jun 22, 2015
• ISBN: 9789523185777

Marja Pihlajamäki

Marja Pihlajamäki luonnehtii itseään keski-ikäiseksi toimistotyöläiseksi, jonka perheeseen kuuluvat aviomies, kolme perheellistä lasta ja kaksi lastenlasta. Muutama eläinlapsikin pyörii jaloissa. ”Leffa ilman käsikirjoitusta” syntyi yli kymmenen vuotta sitten pakonomaisena 'tämä-pitää-tallentaa' –tarinana. En alkuunkaan tiennyt, miten tarina päättyy, kun aloin kirjoittaa sitä. Kun olin saanut ensimmäiset kymmenen sivua paperille, tarina alkoi elää aivan omaa elämäänsä ja tapahtumat vyöryivät ulos sormistani. Alusta loppuun ja kahteen kertaan puhtaaksikirjoitettuna 'käsikirjoitus' oli valmis neljässä kuukaudessa. Siitä lähtien teos on vain odottanut tulevansa julkaistuksi." "Teen päätyökseni kirjanpitoa ja muita laskenta-alan töitä. Kirjoittamisen pakko puskee aika ajoin pintaan, mutta hyvät tarinat ovat kiven alla. Seuraavaa tarinaani ei ole vielä kirjoitettu…"

Book preview

Sisällysluettelo

Nimiösivu

Ihmeitä tapahtuu

Torstai, 1. huhtikuuta, 1976

Maanantai, 5. huhtikuuta, 1976

Maanantai, 12. huhtikuuta, 1976

Tiistai, 13. huhtikuuta, 1976

Maanantai, 23. heinäkuuta, 2001

Keskiviikko, 25. heinäkuuta, 2001

Torstai, 26. heinäkuuta, 2001

Perjantai, 27. heinäkuuta, 2001

Lauantai, 28. heinäkuuta, 2001

Sunnuntai, 29. heinäkuuta, 2001

Maanantai, 30. heinäkuuta, 2001

Tiistai, 31. heinäkuuta, 2001

Keskiviikko, 1. elokuuta, 2001

Torstai, 2. elokuuta, 2001

Perjantai, 3. elokuuta, 2001

Lauantai, 4. elokuuta, 2001

Perjantai, 17. elokuuta, 2001

Lokakuussa 2001

Joulukuussa 2001

Valmistusmerkinnät

Leffa ilman käsikirjoitusta

Marja Pihlajamäki

Ihmeitä tapahtuu

Jos maailman kaikki oudot tapahtumat ja merkilliset yhteensattumat laitettaisiin kummallisuusjärjestyk-seen, niin tuskin tämän tarinan käänteet kovinkaan kärkeen pääsisivät sillä listalla.

Tämä tarina ei ole salapoliisitarina, sanan varsinaisessa merkityksessä. Tämä ei ole myöskään puhdas rakkausromaani. Ei edes matkakertomus, muistelmista puhumattakaan. Tämä on oikeastaan kaikkea edellä mainittuja.

Tämä tarina ei ole tapahtunut oikeassa elämässä. Tai ainakaan kukaan ei sellaisesta ole ennen kertonut. Mutta jos se olisikin tositarina, niin suurin piirtein näin siinä olisi käynyt…

Torstai, 1. huhtikuuta, 1976

Eteläsuomalainen synnytyssairaala, synnytyshuone numero 5. Nuori nainen, paita jo hiestä märkänä, ponnisti vielä kerran. Pimenevän tajuntansa rajamailla hän kuuli   t o i s e n k i n  parkunan - kaksoset! Voi helvetin helvetti, mihin hän niiden kanssa joutuu, hän kirosi mielessään, äänetöntä itkua. Yhden kanssa vielä pärjäisi mutta että kaksi…

Kätilö tuli sanomaan, että toinenkin oli poika, terve, kahdeksan pistettä. Pieniä olivat vaikkakin täysiaikaisia, eipä ollut ihme, ettei tyttö ollut tiennyt odottavansa kahta. Sitä paitsi synnyttäjä oli muutenkin ulkoisesti sen kokoinen, että olisi luullut hänen olevan vain reilusti ylipainoinen eikä odottava äiti. Kätilö kertoi äidille, että pienet, avuttomat vauvat toimitettaisiin keskolaan toipumaan. Äiti hengitti raskaasti, silmät kiinni, eikä näyttänyt reagoivan mitenkään kätilön puheeseen.

Uupunut äiti jäi lepäämään, kun kätilö poistui synnytyshuoneesta. Kaikkialla ympärillä surisi ja naksahteli, synnytyshuoneen haju oli raskas ja lämmin, kuin tropiikissa, mietti nuori äiti. Kaksi poikaa, näyttivät identtisiltä. Kuitenkin kaksi erilaista elävää olentoa, kahdet surut ja huolet, hän ajatteli. - Adoptio. Se on ainoa ratkaisu. Kotiin en voi niitä viedä, ne vielä tappaa mut siellä, tyttö ajatteli puoliääneen unisena ja sekavasti.

Kätilö palasi synnytyssaliin ja totesi äidin nukahtaneen. Nukkukoon, hän mietti hymähtäen, tulee aika kun ei kahdelta lapselta ehdi. Jostain toisesta salista kuului tuskaisia huutoja, siellä synnytys jatkui jo pitkällä. Osastolla oli tavanomainen kiire, suurin osa synnytyksistä kesti kauan, tai ainakin niitä oli yöaikaan jopa enemmän kuin päivisin. Merkillepantavaa oli, että tänään oli syntynyt kolmet kaksoset, tosin molemmat aikaisemmat parit oli otettu ulos sektiolla. Kätilöllä vaihtuisi pian vuoro, kello oli melkein kuusi aamulla. Sitä ennen pitäisi vielä toimittaa tämäkin synnyttäjä vuodeosastolle toipumaan.

Synnytyssali alkoi taas herätä uuteen päivään, kierto saleissa oli loputon. Uusia syntymiä, uusia elämänkokemuksia. Uusia vanhempia, uusia huolia. Jokainen uusi ja vanha sidottuna omaan kohtaloonsa.

Maanantai, 5. huhtikuuta, 1976

Sosiaalitoimiston edustajan mukana osastolle oli tullut myös henkilö, jonka nimeä tai titteliä tyttö ei ollut kuullut tarkasti. Jokin adoptio- mikä lie. Ei sillä sen suurempaa väliä, tyttö ajatteli väsyneesti. Tekisivät vain paperit kuntoon, ettei enää tarvitsisi ajatella koko asiaa. Niin kauan kuin hän jaksaisi kieltäytyä näkemästä vauvoja, niitä ei olisi. Ainakaan hänelle. Hoitajat kyllä kävivät yhtenään muistuttamassa, pitäisi ruokkia, pitäisi kuivattaa, pitäisi sitä ja tätä. Hän oli jo hysteerisenä huutanut yhdelle niistä, että hän ei ikinä ottaisi lapsia mukaansa lähtiessään, ne eivät olisi hänen lapsiaan! Että niille olisi parempi olla jossain muussa perheessä, hän ei kykenisi edes huolehtimaan niistä. Osastonhoitaja oli tullut rauhoittelemaan häntä, sanonut että vauvoista kyllä pidettäisiin aina huolta, niin sairaalassa kuin sen ulkopuolella. Hän järjestäisi asian.

Ja niin tapahtuikin. Tyttö allekirjoitti kahdet luovutuspaperit, allekirjoitti poikiensa kohtalot. Hyvät vanhemmat oli löydetty molemmille, koulutetut, hyvät ammatit, varakkaitakin. Hyvästejä vaille vain, tämä vaihe ohi, näkemiin ja hyvää elämää. Ei kyyneleitä sosiaalitätien nähden, sitten vasta kun pääsee pois täältä, tyttö ajatteli väsyneesti. Vauvat vietiin pois, ei, hän ei enää tahtonut nähdä niitä.

Maanantai, 12. huhtikuuta, 1976

Hannele oli onnellinen. Pitkä odotus oli päättynyt, he olivat saaneet tänään pojan. Tosin itse hän ei olisi voinut lasta saada, vaan että adoptiorumba oli viimeinkin ohi. Siinä se nyt makasi, pikavauhdilla lastentarvikeliikkeestä hankituissa vaunuissa, pieni avuton nyytti. Oskukin oli saanut töistä vapaapäivän, ihan vain tämän takia - että hänestäkin oli tullut isä! Kelpasi siinä sohvalla istua ja ihmetellä perheen uutta tulokasta.

He olivat juosseet erikoislääkäreillä jo ties kuinka monta vuotta, mutta tutkimukset antoivat aina vain tuloksen: Hannele ei voisi saada omaa lasta. Ainoa vaihtoehto olisi adoptio. Sitä oltiin mietitty puoleen ja toiseen, kauan ja hartaasti, kunnes yhdessä päätettiin, että adoptiota ainakin yritettäisiin. Ja tässä se sitten oli, hartaasti kaivattu pienokainen, vieläpä vastasyntynyt. Aina ei kävisi näin hyvä tuuri, he tiesivät. Mutta hehän olivatkin vielä kohtuullisen nuoria, kolmekymppisiä, he kyllä jaksaisivat pienen vauvan kanssa.

Nimikin oli mietitty valmiiksi, varsinkin vastasyntyneen sattuessa kohdalle. Daniel, se hän tulisi olemaan. Daniel Thomas Johansson. Daniel Hannelen isoisältä ja Thomas Oskun isän mukaan. Poika liittyisi sukuun kuin ei koskaan olisi muualla ollutkaan. Ehkä sitten isompana, kun hän paremmin ymmärtäisi, niin, ehkä sitten joskus he kertoisivat adoptiosta.

Uunituoreet vanhemmat istuivat hiljaa hymyillen sohvan reunalla, ihaillen kallista aarrettaan, pitivät toisiaan kädestä kiinni. Elämä olisi täydellistä tästä eteenpäin!

Pieni Daniel nukkui vaunuissaan tulevaisuudesta välittämättä. Vatsa oli täysi ja vaippa kuiva, kaikki oli hyvin.

Tiistai, 13. huhtikuuta, 1976

Suuressa talossa kävi mieletön huiske, menijöitä riitti joka suuntaan, toinen vei ja toinen toi tavaraa sylissään. Tuija kantoi pientä vauvaa sylissään, näyttäen häntä jokaiselle joka vain ehti jäädä pienokaista ihailemaan.

Pitikin sen juuri tähän hässäkkään osua, Tuija naurahti serkulleen, joka yritti saada suurta pahvilaatikkoa mahtumaan makuuhuoneen ovesta.

Jaa niin minkä, serkku kysyi, ehkä jo tympääntyneenäkin Tuijan touhotukseen. - No tää beibi, tuli kyllä ihan yllätyksenä. Kun me oltiin varauduttu johonkin parin vuoden odotukseen, ja siks tää muuttokin ajateltiin hoitaa alta pois. Ja nyt sitte ilmotettiin, et tulkaa hakeen vauvanne, silvuplee. Mut on tää kyl ihana, ei voi muuta sanoo, Tuija hehkutti onneaan.

Missäs Edu on, serkku kysyi.

Joutui lähtemään Jenkkeihin aamulla, onneks ehti nähdä tän käärön ennen lähtöönsä. Siitä voi tulla pitempikin komennus, voi olla että muutetaan sinne joksikin aikaa. Tuija tuuditteli vauvaa olkapäällään, haisteli sen ohuita tummia hiuksia, sitä ihanaa vauvanhajua, lämpöä. Ihanaa, hän ajatteli, pian on kaikki kohdallaan - talo, Edun työ, vauva, ihan kaikki!

Vauva parahti, nälkä alkoi tulla. Pieni poika tarvitsi elämäänsä vain turvaa, hoitoa ja rakkautta, jotka uusi äiti ehkä kykeni hänelle antamaan, ainakin äiti itse oli aivan varma siitä. Hän kantoi nyytin sylissään makuuhuoneeseen, jonne oli jo saatu toimitettua vauvanhoitotarvikkeet, suoraan kaupasta tilattuna. Maitopullo oli valmiina lämmittimessä. - Meidän pikku Thomas. Äidin ja isin pikku Thomas. Mikähän sinulle sopisi toiseksi nimeksi? Täytyy kysyä Edulta sitten kun hän muistaa vihdoinkin soittaa. Olisikohan Daniel hyvä toinen nimi? Thomas Daniel Johansen, Tuija maisteli nimiyhdistelmää. Kuulostaisi tosi kansainväliseltä, käyttökelpoiselta ympäri maailman.

Thomas ahmi maitonsa, niinkin pieneksi ihmiseksi valtava ruokahalu. Sitten äiti röyhtäytti hänet, vaihtoi kuivan vaipan ja laittoi valkoiseen pinnasänkyyn nukkumaan. Vauva oli jo unten mailla, ennen kuin hän sai huoneen oven suljettua. Muualla talossa jatkui tavaroiden siirtelystä aiheutuva kolina ja ihmisten äänet soivat toistensa päälle. Tuija, Edu ja Thomas, meidän koko perhe meidän uudessa talossa, Tuija ajatteli onnellisena.

Maanantai, 23. heinäkuuta, 2001

Tom Daniels käveli rauhattomana edestakaisin managerinsa huoneessa.

Mä olen suunnitellut tän ihan tarkkaan, mä viivyn siellä korkeintaan pari viikkoo, selitä niille verenimijöille siitä ihan mitä haluut, vaikka että mä olen sairaalassa tai siepattu tai jotain. Mun on nyt vaan ihan pakko lähtee!

Oletsä nyt ihan varma? Sullahan jää tämän leffan teko kesken ja mitä ne siitäkin ajattelee? Ajattelisit nyt vielä vähän. Ne iskee vielä jonkin sopimusrikkomuksen sun niskaas ja mä joudun siitä kuseen, jos sua ei näy täällä! Mitä helvetin tärkeempää sulla nyt vois olla kuin tää leffa? Saatana se maksaa rahaa ja paljon, jos tää jää kesken! Ei kai se delannu narkkari säikyttäny sua, Connors vaahtosi.

Ei tää sitä oo. Mä en voi selittää sitä nyt, myöhemmin ehkä… Mut mun on pakko lähtee sinne nyt! Etkä viitsis kertoo kellekään, mä en oo puhunut tästä kenellekään muulle kuin sulle, tää juttu ei saa levitä mihinkään lehtiin. Kai sä ymmärrät? Mä oon tilannut liput jo Lontoon kautta, mä viivyn siellä yhden yön. Mä soitan sulle kun mä pääsen perille, ihan varmasti. Sä oot niin reilu jätkä että kai mä voin luottaa suhun?

Okei sitten. Mut älä luulekaan, et mä tulen sua pelastaan mistään pulasta, mulla on muitakin asiakkaita kuin sä! Ja soitat kans, kai sä mun kännykän numeron muistat?

Jaa etten muistais? Sehän on tatuoitu mun otsaani: Soita Connors, viis-viis-viis-nel-seit-ykstoist. Tajusiks? Tom heitti käsi jo ovenkahvalla.

Joo joo, tai jotain sinnepäin, Connors naurahti. - Tulet ehjänä takas, mieluimmin jo eilen!

Mä tulen kyllä, ole huoleti. Mut muista pitää suus kiinni, mä kerron sulle sit ihan varmasti!

Moikka Tomasino! Pidä hauskaa!

Ihan varmasti pidän!

Tom heilautti kättään ja läimäytti oven kiinni perässään. Connorsin sihteeri heläytti jotain hänen peräänsä, mutta hänellä ei ollut aikaa jäädä juttelemaan neitosen kanssa. Aikaa ei ollut tuhlattavaksi, pitäisi saada taksi lennosta. Tom lähes tuskastui, kun hissin tulo tuntui kestävän ikuisuuden. Toinen ikuisuus kului, kun hissi laskeutui takaisin aulakerrokseen.

Manhattanin liikenne oli sitä tavallista puuroa, jopa jokunen taksikin vilahteli siellä täällä. Oli keskipäivän aika, ihmisillä oli kiire lounaalle ja asioilleen. Tom heilautti kättään laajassa kaaressa nähdessään vapaan taksin keskikaistalla. Taksikuski huomasi kuin huomasikin hänet ja kaartoi sulavasti yli muiden kaistojen Tomin kohdalle. Hän nousi taksiin ja käski kuskia ajamaan JFK:n kentälle. Mitään matkatavaroita hän ei ottaisi mukaansa olalla olevan reppunsa lisäksi. Repussa oli kaikki tarpeellinen, parit vaihtovaatteet, passi, matkaliput, rahat ja luottokortit sekä toilettitarvikkeet. Oli sitä paitsi kesä, ja odotettavissa oli, että hänen matkakohteessaankin olisi lämmintä.

Lentokentällä taksi ajoi suoraan oikean ulkomaan terminaalin eteen. Tom maksoi taksin, otti reppunsa ja nousi pois autosta. Hetken hän seisoi paikallaan, ajatteli mielensä järjestykseen ja astui sitten sisään terminaaliin. Hän etsiytyi lähtevien lentojen monitorien ääreen ja tarkisti lentonsa lähtöajan ja portin. Vielä olisi reilu tunti aikaa lennon lähtöön, mutta konetta oltiin luultavasti jo täyttämässä. Hänen ensimmäinen määränpäänsä olisi Lontoo, Heathrown kenttä, sitten hotelliin yöksi ja aamulla uudestaan lentoon. Toivottavasti hän jaksaisi, ja jaksaisihan hän, pelkällä vanhemmiltaan perityllä sisulla. Ja kourallisella särkylääkkeitä, niillä joista Connorskaan ei tiennyt. Tom lähti suunnistamaan lähtöportilleen. Matkalla oli vielä lähtöselvitys sekä passintarkastus, mutta koska hänellä ei ollut muita matkatavaroita kuin reppu, niissä ei menisi kauan aikaa. Vielä ehtisi poiketa ehkä johonkin myymälään.

Keskiviikko, 25. heinäkuuta, 2001

Dani tuijotti väsyneenä Manchesterin kentällä odotushallin kelloa. Lento oli myöhässä, koska koneessa oli jotain vikaa, jonka korjaaminen tuntui kestävän ikuisuuden. Nukkuakaan ei voinut, silloin joku kääntäisi uuvahtaneen matkamiehen omaisuuden. Hitto ei voi soittaa himaankaan, kun kännykästä loppui akku, Dani manaili mielessään. Kai Toni muistaa tulla mua vastaan. Tai mitä sillä on väliä, jos se vaikka myöhästyykin niin ehtiihän se silti kun tää flyga on niin vitusti myöhäs, hän ajatteli puoliksi huvittuneena, puoliksi tympääntyneenä.

Hän hätkähti, kun kaiuttimista alkoi kuulutus. Se oli kuin olikin hänen lentonsa. Lähtö olisi kello kaksitoista päivällä, GMT. Koneeseen alettaisiin jo ottaa matkustajia sisään. Siis perilläkin varmaan tunnin myöhässä. No parempi sekin kuin ei mitään. Hän muisti että viimeksi hän oli lentänyt Heathrowsta Finskillä, tämä kone olisi BA:n. Normaalisti BA olisi ehtinyt lähteä ja laskeutua ennen Finskiä, nyt kävisikin toisin päin.

Väki alkoi liikehtiä, keräillä matkatavaroitaan ja valua sitten laumana kohti porttia. Dani jäi taemmas, mikäs kiire hänellä oli, mihinkäs se hänen paikkansa koneessa olisi hävinnyt. Sitä paitsi oli mukava hetken aikaa olla jalkeilla, saada veri vielä kiertämään, ennen kuin koneessa jalat muuttuisivat taas puupökkelöiksi.

Kesti aikansa, ennen kuin kaikki ihmiset olivat päässeet koneeseen ja löytäneet istumapaikkansa. Danikin löysi oman numeronsa, kaivoi repustaan kirjan ja CD-soittimen ja nosti sitten reppunsa tavarahyllyyn. Hän oli saanut hyvän paikan, heti keskikeittiön takaa ensimmäisestä rivistä. Siinä oli hyvä oikaista pitkät jalkansa. Telkkaria tosin ei näkisi hyvin, mutta harvoin lentokoneissa tulisi niin hyviä leffoja, että niitä viitsisi katsella.

Kone oli pian valmis lähtemään. Dani ei edes huomannut nousua, hän oli jo nukahtanut kuulokkeet korvissaan, kirja lepäsi hänen kasvoillaan. Viikon promokeikka brittiläisten musiikkituottajien pääpaikkoihin oli ollut raskas mutta antoisa. Bändi oli jäänyt vielä pariksi päiväksi hiomaan brittislangia, mutta Danin oli päästävä lähtemään jo kotiin. Ja Essiäkin oli jo ikävä, mutta hän ei silti ollut koti-ikävän ainoa syy. TarmoManni, Danin dobermanni, oli joutunut olemaan kennelissä jo toista viikkoa.

TarmoManni oli Danin elämän tärkein olento tällä hetkellä, yhtä aikaa tyhmä ja viisas, pelkuri ja itse rohkeus. Dani oli kouluttanut siitä sekä vahti- että seurakoiran, mutta nykyään hänellä oli liian vähän aikaa harrastaa koiran kanssa kaikkea sitä, mitä hyvän koiranomistajan kuuluisi tehdä lemmikkinsä kanssa. Bändi vei kaiken ajan, Essi sitten loput. Koira sai huomiota osakseen vain pakolliset aamu- ja iltalenkit, mikäli Dani oli siihen aikaan yleensä kotona. Pitempien reissujen ajan Essi hoiti koiraa jos vain voi, mutta tällä kertaa TarmoManni oli pakko viedä kenneliin, koska Essikin oli ollut lomamatkalla hänen lähtiessään Lontooseen.

Koira täytti Danin elämässä jonkin tarkemmin määrittelemättömän tyhjiön, sisaruksen puutteen tai hyvän kaverin tarpeen. Se ei vain tuntunut riittävät Danille, koiran kanssa ei voinut puhua asioistaan niin, että olisi saanut jotain vastakaikuakin. Essi taas ei ymmärtänyt lainkaan hänen yksinäisyyttään, tytöllä oli sisko ja veli, joiden kanssa saattoi puhua, jos jotain jaettavaa oli. Danilla vain ei ollut ketään. Tai oli hänellä tunne, että joku oli, mutta hän ei ollut vielä löytänyt sitä ihmistä. Sielunveli tai joku sellainen. Puuttuva osa. Tyhjyys, joka kaihersi, jos sen päästi päällimmäiseksi ajatuksiinsa. Siksipä Dani yritti täyttää päivänsä kaikella muulla, ettei olisi jäänyt yksin ajatustensa kanssa, kiertämään samaa kehää. Laulujen sanat, sävellystyö, harjoitukset, keikat. Niillä sai sisältöä elämään, mutta sillä ei ollut sielulle oikeata arvoa, vain aivojen lamaannuttaminen joltain olennaiselta, elämän palapelin puuttuvalta osalta.

* * *

1.

Kunu katsoi kelloaan, sitten saapuvien lentojen TV-ruutua ja taas kelloaan. Englannista tulevan BA:n lento oli myöhässä ja silti hänen oli pitänyt roikkua täällä lentoasemalla kyttäämässä sen tuloa. Onneksi kone oli jo laskeutumassa, vartin päästä voisi jo siirtyä katselemaan lasioven takaa saapuvia ihmisiä. Hän ei ollut mitenkään reagoinut näyttöruudussa näkyvään Lontoon koneen laskeutumisaikaan, BA:stahan oli puhe. Pomo oli soittanut hänelle eilen ja sanonut, että vuosisadan rahakeikka oli tiedossa. Piti vain mennä vastaan BA:n konetta, etsiä valokuvan esittämä henkilö ja toimittaa hänet Pomon ilmoittamaan paikkaan. Valokuvan hän oli saanut aikaisin tänä aamuna, joku outo epäsiisti heppu oli sen hänelle tuonut. Kuva esitti vaaleaa, pitkää poikaa, takana oli nimi Daniel Johansson. Kasvot vaikuttivat tutuilta, varmaan hän oli ne nähnyt jossain juoru- tai iltapäivälehdessä, mutta kiven sisällä ei ollut paljon ollut mahdollisuuksia tutustua Suomen julkkiselämään. Paremminkin hän tunsi kaikki Sörkan väkivaltavangit, joiden oikeudenkäynneistä oli kirjoitettu Iltiksessä. Vankilassa sitten saattoi kuulla tarkempia tietoja kyseisistä teoista henkilöiltä itseltään, jos sattui tutustumaan heihin paremmin. Kyseenalainen kunnia silti, Kunu oli ajatellut. Hänellä sentään kakku oli vain puoli vuotta, toistuvista huumekeikoista johtuen. Lähempi tuttavuus oli jäänyt solmimatta useimpiin muihin kanssaistujiin.

Kunu havahtui ajatuksistaan, kun liukuovista alkoi tulla ensimmäisiä matkustajia. Ei näkynyt turhan ruskettuneita kasvoja, varmaankin tämä oli se koneellinen, jota hän odotti. Hän ryhdistäytyi seuraamaan ihmisiä. Vaaleat hiukset, pitkä jätkä. Kyllä hän sen täältä näkee ja sitten menoksi, hän ajatteli, tulevat rahat mielessään. Hän oli varustautunut tyrmäysruiskeella, kaveri täytyisi vain saada ensin hänen autoonsa. Auto, tummansininen MB 190, oli lähiparkissa, hän oli käynyt maksamassa sinne parikin kertaa lisää aikaa, ettei keikka vaan epäonnistuisi sen takia, että puomi ei