Hotel Sapiens

By Leena Krohn

Leena Krohnin uusi, odotettu romaani sijoittuu suljettuun Hotel Sapiensiin, jonka asukkaiden tarinoista ja kohtaamisista muodostuu tutkielma ihmisyydestä. Kukaan Hotel Sapiensin asukkaista ei ole aivan kunnossa ja ympäröivä maailma näyttää tulleen tiensä päähän.

Asukkaisiin kuuluu muun muassa sokeutunut silmälääkäri, Arki-ihminen, pilvien tarkkailua harrastanut salaliittoteorioitsija, Higgsin bosoni, mielenterveytensä menettänyt terapeutti ja kuolleen tyttärensä kanssa kirjeenvaihdossa oleva Peik - sekä tietysti kirjavaa asiakaskuntaa alati vahtivat koneet, joiden älykkyys ja moraali ovat jo nousseet luojiensa, ihmisten, tason yläpuolelle.

Hotel Sapiens on ihmisten tarha ja turvapaikka. Hotel Sapiens on hulluinhuone. Se on myös koulutuskeskus ja museo. Se on pakolaisleiri ja evakuointikeskus, koska sinne tulleet tai tuodut ovat paossa maailmasta, jota luultavasti ei enää ole. Hotel Sapiens on sairaala ja lääketieteellinen tutkimuslaitos, sillä talon asukkaita tutkitaan ikään kuin he olisivat harvinaisen taudin kantajia. Ja pahan, parantumattoman taudin kantajia he ovatkin: taudin nimeltä ihmisyys. Krohn on jälleen kirjoittanut häiritsevän hauskan ja syvästi viisaan kirjan.

Kirja valittiin Finlandia-palkintoehdokkaaksi vuonna 2013.

• Language: Suomi
• Publisher: Kustannusosakeyhtiö Teos
• Release date: Nov 21, 2013
• ISBN: 9789518515978

Book preview

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Teoksen ensimmäistä kertaa vuonna 2013 painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

© Leena Krohn, 2013

Ulkoasu dog design

ISBN 978-951-851-597-8 (EPUB)

– – rationaalinen inhimillinen käyttäytyminen häilyy

täydellisen sattuman ja täydellisen determinismin

– täydellisten pilvien ja täydellisten kellojen välimailla.

KARL POPPER

1

HYYTELÖ

Merien valottomissa rotkoissa asuu mitättömiä hyytelömäisiä eliöitä, jotka liittyessään yhteen muodostavat uuden, paljon kookkaamman eläimen. Toisinaan tuo olio nousee pintavesiin saakka. Kuka muistaa myrkyllistä Physalia physalista, joka elää valtamerien ulapoilla? Se on zooid, samalla kertaa itsenäinen eläin ja kokonainen yhteiskunta, yksi ja satatuhatta. Katsokaa, miten tuo valtakunta velloo, supistuu ja laajenee, kuinka se uiskentelee hitaiden virtojen tuudittelemana ohi koralliriuttojen ja levää kukkivien hylkyjen ja kuinka sen jättivarjo liukuu yli muinaiskaupunkien raunioiden. Nähkää, kuinka se vaihtaa väriään kalvaanvalkeasta turkoosiin hehkuun, miten sen muoto mutkittelee, miten se supistuu ja taas pullistuu ja miten sen kasvot hetkestä hetkeen uudistuvat. Se venyy neljänkinkymmenen metrin pituuteen, sen suunnaton pää muistuttaa milloin silmälasikäärmettä, milloin sarvikuonoa, milloin vihaisen äijän irvistykseen vääntyneitä kasvoja.

Ihmiskunta näytti seitsemältä miljardilta yksilöltä, mutta olisittepa tutkistellut tuota lajia hiukan huolellisemmin. Se oli yksi ja sama olio. Kuivalla maalla me muodostimme yhdessä tuollaisen meduusamaisen hirviön.

Tai valitaanpa yksi organismi, kuka tahansa lihallinen henkilö vaikkapa täältä Hotel Sapiensista, ihan kuka vain, vaikkapa tämä tässä, joka nähdään pitelemässä kynää. Onko siinä muka yksi? Hänen ruumiinsa, kulkuneuvonsa, tilapäinen asuntonsa, jota kutsutaan hänen nimellään ikään kuin siinä olisi hän itse, on miljardien olioiden kansakunta. Ja hänen mielensä – se sisältää monta eri tahtoa, monta minää, sisäkkäisiä, vuorottelevia, keskenään kamppailevia...

Ei kokonaisuus tunne osiaan, osat eivät kokonaisuuttaan. Tuo eliöiden massa, hänessä vimmaisesti kiehuva, elää samanlaisessa epävarmuuden tilassa kuin koko ihmiskunta, kun vanhat surkastuvat ja kuolevat, kun uusia ehtymättä syntyy. Nuo oliot kaiketi uskovat olevansa erillisiä ja riippumattomia ja jokainen oma maailmansa kuten hänkin kerran uskoi.

Mikä harha! Mikä erehdys!

2

VARASTETTU TAIVAS

Odotin kauan vastausta oheiseen kirjeeseen, moneen kertaan korjailtuun, huolellisesti harkittuun. Osoitin viestin maanosani ulkoministerille, paronittarelle. En osannut päättää, olisiko tahdikkaampaa nimittää häntä korkea-arvoisuudeksi vai ylhäisyydeksi, joten annoin hänen itsensä valita:

Teidän korkea-arvoisuutenne / ylhäisyytenne,

toivon kohteliaimmin Teidän kiinnittävän huomiota kemikaaleihin, joita kylvetään kaupunkeihimme, maakuntiimme ja koko maanosaamme lentoteitse ja päivästä päivään. Niiden jättämiä selviä merkkejä voi jokainen halutessaan tarkkailla taivaallamme. Pyydän, että ryhdytte viivyttelemättä tarpeellisiin toimenpiteisiin tämän kokonaisia kansakuntia ja ihmiskunnan tulevaisuutta uhkaavan myrkytyksen lopettamiseksi ja syyllisten saattamiseksi lailliseen edesvastuuseen.

Olette epäilemättä myös jo tietoinen siitä, että viimeisin maanjäristys ei ollut luonnollinen katastrofi vaan tahallisesti aikaansaatu. On tunnettu tosiasia, että maanjäristysaseita on käytetty jo vuosikymmeniä, ja monet arvostetut tutkijat ja tiedemiehet sekä valtioiden päämiehet ovat todistaneet epäilyt paikkansapitäviksi. Tietänette, että elektromagneettisten aaltojen avulla voidaan laukaista maanjäristyksiä, muuttaa ilmastoa ja saada tulivuoria purkautumaan. Monet viime aikojen tsunamit, hurrikaanit ja tulvat ovat myös tiettyjen vieraiden voimien, instituutioiden ja hallitusten aikaansaamia. Te itse osaatte parhaiten arvioida, millaisiin toimenpiteisiin nyt on ryhdyttävä. Kansalaisten on vihdoinkin saatava tietää, että tuhokapitalismi tuottaa rutiininomaisesti tällaisia katastrofeja. Ne uutisoidaan onnettomuuksina, vaikka ne tosiasiassa ovat tarkoin suunniteltuja attentaatteja.

Luotan siihen, että Teidän korkea-arvoisuutenne / ylhäisyytenne tarttuu näihin koko ihmiskuntaa vastaan suunnattuihin rikoksiin ankaran oikeudenmukaisesti. Kohtalomme on myös Teidän käsissänne.

Kunnioittavimmat terveiseni Teille

Väinö K-nen

Jotta kävisi selväksi, millaiset havainnot ja olosuhteet saivat minut laatimaan kyseisen viestin, joudun samalla valaisemaan omaa menneisyyttäni.

Lapsena ja nuorena minua pidettiin niin sanottuna toisenlaisena oppijana. Minulla ei ollut sellaisia harrastuksia kuin muilla samanikäisillä. En ollut musikaalinen, mikään urheilulaji ei sopinut minun vartalolleni ja vain vaivoin opin pelaamaan yksinkertaisiakin tietokonepelejä. Koulussa sain ehtoja sekä kielistä että luonnontieteistä enkä edes yrittänyt lukioon. Yksikseni yritin kuitenkin ratkoa matemaattisia ongelmia, joita koulussa ei mainittu, ja lueskelin öisin Spinozan Tutkielmaa ymmärryksen parantamisesta. Mutta varsinaisen kiinnostukseni kohteita olivat pilvet ja varjot, kuvajaiset ja heijastukset. Sadevesilammikot ja katujen lätäkötkin ihastuttivat minua, ne olivat kuin reikiä toiseen, puhtaampaan ja parempaan maailmaan. Vältin katsekontaktia, tuijotin taivasta tai maata, en juuri eteeni enkä toisia ihmisiä. Minua pilkattiin Töllöttäjäksi.

Monet menneet kesäpäivät, jotka huomaamatta vaihtuivat yön valoksi, kulutin selälläni makaillen lapsuuskotini puuvajan katolla. Mutta en nukkunut, silmäni olivat apposen auki ja katsoin ja näin, katsoin ja näin.

Mitä näin? Pehmeitä maininkeja ja etäisyyteen jähmettyneitä hyrskyjä, hohtavia kaksoiskierteitä kuin taivaisia jättimolekyyleja, vinoja torneja, jotka ylenivät äärettömistä vaahtokentistä, ja niiden kultaisiksi hiukka­siksi hitaasti murenevia huippuja. Säteitä, jotka yhtyivät kimpuksi liki taivaanrantaa kuin näkymättömän kouran kokoamina, vinhasti kiitäviä purjeita ja uiskennellen eteneviä lauttoja, untuvaisia enkelinkiharoita ja villahahtuvien karkuun kiitäviä parvia. Näin iltaruskon pätsissä liekehtiviä riekaleita, riikinkukon höyheniä, tulisulkia ja koboltinsinisiä säikeitä, rintamia sahalaitaisia kuin kauko­metsänranta, ja usvasilmukoiden katkeilevia renkaita. Kuvioita, joiden vääristynyt geometria hämäsi silmää, ja muodottomia monstrumihahmoja, jotka hajosivat tyhjyyden valoon.

Niitä tarkkailin häikäistyneenä kesästä kesään, hetkestä toiseen uudistuvia arkkipelageja, joita mikään kartta ei ehdi nimetä. Talvitaivaalta katseeni etsi cirruspilvien vanoja, kuin kuivalla näädänkarvasiveltimellä vetäistyjä. Elokuun ajattomina päivinä silmäni harhaili cumulusten vuoristokaupungeissa ja viipyi syvyyden kielekkeillä. Vain yhden kerran näin Kelvin-Helmholz-pilven, sen ällistyttävän säännöllisen aaltokuvion.

Opin luokittelemaan taivaan ilmiöitä, arvioimaan pilvien korkeuksia ja jossain määrin myös ennustamaan niistä säätä. Vaikkakin vanhempani moitiskelivat minua haaveilusta ja laiskottelusta, he ennen pitkää tottuivat tapoihini ja jättivät minut rauhaan. Satuin kerran kuulemaan, kuinka äitini jopa ylisti erikoista harrastustani naapurille, kun ei arvannut minun olevan kuuloetäisyydellä. Myöhemmin minua alettiin pitää aitona pilvibongarina, ja olin siitä ylpeä.

Kun sää ennakoi rajuilmaa, jätin kesken muut puuhani ja kiirehdin taivasalle, jotta ehtisin vangita vastatuuleen nousevat tummanpuhuvat ukkospilvet. Ne hetket olivat kallisarvoisia! Pilvien synkkiä monumentteja vasten kaupungin korttelit, autojonot ja ihmisjoukot syttyivät kuin vanhan filmin technicolorväreihin kunnes niiden hehku pimeni rankkasateen kohinaan.

Mitä kauemmin tarkkailin taivaallisia ilmiöitä, sitä enemmän havaitsin seikkoja, joita toiset eivät nähneet. Löysin elämää ja merkityksiä sieltäkin, missä muut näkivät vain tyhjän taivaan tai savun varjon tai peilin, johon kuvastui tuulen hulmuttama verho. Kerran, maatessani selälläni paikkakunnan korkeimman kukkulan, Peevelinvuoren, kalliolla, näin renkaan, kuin kultaisen kihlasormuksen, joka kiiti halki taivaan sateenkaaren väreissä salamoiden. Katselin sitä kauan. Sen keskellä oli pimeä reikä. Tuon renkaan jälkikuva nousee yhä toisinaan kaikessa täsmällisyydessään unien tiheydestä.

Aloin havainnoida pilvien ohella myös toisenlaista liikettä ilmassa. Se oli hyvin nopeaa, niin vilkasta, että oli melkein mahdotonta seurata sitä katseella. Sen havaitakseen täytyi pitää silmät puoliksi ummessa, ja juuri kun sen ehti tavoittaa, se jo katosi. Tuo liike tarttui parhaiten videolle, kiinnittyi kuviin, joita voi pysäyttää ja sitten tutkistella tarkemmin.

Hämmästyksekseni näin, että pilvien ohella olin kuvannut ikään kuin lyhyitä läpikuultavia nyörejä, vilkkaita narunpätkiä, jotka pyöriskelivät ja liitivät ilmavirtojen mukana. Joillakin niistä näytti olevan jonkinmoisia pieniä siipiä tai eviä. Nuo taivaankäärmeet ihastuttivat minua. Ne olivat elämänmuoto, ilmaelämän laji, jota kukaan ei vielä ollut luokitellut ja tutkinut, niin ajattelin. Minulle ilmiö oli suuren ilon aihe.

Näytin tällaisia videoita myös Elenalle, koulutoverilleni, jota olin alkanut tapailla myös tuntien jälkeen, mutta pettymyksekseni ne eivät tehneet häneen vähintäkään vaikutusta.

– Pyh, roskia kameran linssissä, hän tuhahti.

Sen koommin en enää maininnut ilmiöstä, ja nuo hupaisat pilvikäärmeet jäivät omaksi salaiseksi ilokseni. Jos kerran Elenakaan ei piitannut siitä, mitä näki omin silmin, tuskin kukaan muukaan piittaisi.

Lumettomina aikoina pyöräilin usein Peevelinvuorelle ja koirani Ilo juoksi rinnallani. Vuorelta avautui vapaa näköala etelään ja länteen yli kaupungin ja sitä ympäröivien viljapeltojen aina kiiltävälle ulapalle saakka.

Mutta Peevelinvuori kätki alleen salaisuuden, jota noihin aikoihin en juuri ajatellut. Vanhat tarut kertovat vuorenpeikosta ja sen luolasta. Ne varoittavat: vuorenpeikkoa ei saa herättää, sillä se on paha ja vaarallinen. Meidän Peevelinvuoremme alla oli vuorenpeikon luola. Sillä Peevelinvuori ei ollut luonnostaan kaupungin korkein kukkula, se oli keinotekoinen vuori. Maan alle oli vuosikymmeniä aikaisemmin kaiverrettu onkalo, suunnaton monikerroksinen labyrintti. Se oli täytetty säteilevillä jätteillä, myrkkykapseleilla, ja sen jälkeen onkalon ainoa suuaukko oli sinetöity. Luolastojen päälle oli vuosien saatossa kuljetettu satoja tonneja maamassoja. Mäki oli maisemoitu ja sen rinteille istutetut puut olivat tuolla viimeiseksi jääneellä retkellämme jo miehen korkuisia.

Muistan sen onnellisen sunnuntain, jonka vietimme Peevelinvuoren rinteellä, koirani ja minä. Oli elokuu, ja minusta juuri