Muinaiset: ERA Tikatal

By Marjut Moisala

Olen vanhempi kuin aika itse. Elän kaikissa paikoissa ja niiden taustalla. Kukaan ei ole koskaan kuullut todellista nimeäni, sillä olen Se, jota kaikki nimet voivat kuvata, mutta jota yksikään ei kuvaa todella.

Olen nainen ja mies, kuuma ja kylmä, suora ja käyrä. Olen tuntematon, päivien muinainen. Läsnä jokaisella aikakaudella, mutten ajallinen.

Olen Era.

Muinaisten myötä hyppäät aikakoneeseen kulkemaan Mayapoluille Tikatalin pyramidien varjoihin ja Isä Auringon loisteeseen ja Sinäkin voit muistaa Kosmisen Perheesi.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Oct 14, 2015
• ISBN: 9789523187429

Marjut Moisala

Marjut Moisala on henkinen valmentaja, terapeutti ja kirjailija. Hänellä on Oulussa hyvinvointialan yritys Solarel, jossa hän tarjoaa erilaisia hoitoja, välittää viestejä henkioppailta ja järjestää alan kursseja.Erityisen läheisenä Marjutin ajatusmaailmassa on ei -dualistinen näkemys elämästä ja tietoisuudesta. Yhtenä tehtävänään Marjut näkee erilaisten henkisten näkemysten yhdistämisen toisiinsa niin, että huomaisimme, ettei eroja ole muualla kuin egomielen luomassa erillisyyden harhassa. Marjut Moisala on kirjoittanut useita kirjoja henkisen kasvun teemoista.

Book preview

ERA

SUURET TUULET

-Solilei, Solilei, Solilei! Missä se tyttö taas juoksee… Jalat vikkelät kuin salamat joita Chaacia syöksee taivaan kannelta, aina menossa… Siunaili Mara, vanhus jolla oli lempeät kasvot, joihin elämä oli jo uurtanut merkkinsä; syvät kanjonit Maran kasvoilla.

Kyynelvirratkin siellä virtasivat ajoittain, mutta vain siksi, ettei ollut jotakin, jota olisi voinut hoitaa ja huoltaa… Siksi Mara rakastikin lapsenlapsensa komentamista kovin paljon. Rakasti sitä, että lapsi oli vilkas ja paimennettava, riensi milloin minnekin joutuisilla kintuillaan, mieli ja sydän täynnä löytämisen riemua.

Nyt Solilei oli kuitenkin hävinnyt todella ja Maran sydämeen hiipi pieni huoli siitä, mistä tässä oli kysymys. Lapsi ei yleensä kuitenkaan lähtenyt kauemmas.

Ohi juoksi tummahapsinen pikku poika, jonka Mara tunnisti lähellä asuvaksi ystäväksi ja hänet Mara pysäytti ennen kuin poika ehti aavistakaan. -Sinä siinä nuori mies, tiedätkös minne Solilei on mennyt? Mara piteli poikaa vaateparresta, vaikka tämä pälyili eteenpäin sännätäkseen. -No siellähän se on missä muutkin, aukiolla! Jumalat ovat tulleet!

Mara päästi hölmistyneenä irti pojan vaatteista ja poika sai jalat alleen. -Jumalatko ovat tulleet? Hän soperteli itsekseen ja pienoinen sähkövirta kulki vanhuksen kehon lävitse. Hänkin alkoi saada vauhtia kinttuihinsa. Mara suki harventunutta tummaa tukkaansa ja katseli vaateparttaan arvostelevasti, mutta päätti sitten ettei ole aikaa vaihtaa vaatteita, oli jouduttava aukiolle toisten kanssa, sillä toden totta… Jumalat ovat tulleet!

Kylän keskusaukiolla oli paljon kansaa koolla. Tieto Jumalten tulosta oli kulkeutunut suusta suuhun. Tietäjä tiesi kyllä heidän saapuvan näinä päivinä, mutta tuo määritelmä oli ollut kovin venyvä. Ihmiset kulkivat askareissaan ja katselivat taivaalle odottavina. Aikaa kului, monta päivää, mitään ei näkynyt, kunnes tänään!

Nyt oli tuo suuri päivä kun Jumalat saapuivat heidän luokseen taas lentävillä majoillaan tuliaisiaan ja viisauttaan tuoden. -Ei ihme, että se tyttö tänne säntäsi. Solileihan nauttii Jumalten läsnäolosta ja on suorastaan vimmassa heidän takiaan! Mara marmatti itsekseen ja työntyi väkijoukon lävitse. Ja kuten hän oli arvannut, oli hopeisten alusten vieressä ryhmä kikattelevia lapsia, joiden puoleen Jumalat olivat kääntyneet. Jumalat eivät sallineet lapsia hätisteltävän pois, vaan he pysähtyivät aina vaihtamaan muutaman sanan tai ajatuksen, taikka pienen kosketuksen lasten kanssa. Olipa heillä joskus tuomisiakin eniten juuri lapsille. Lasten silmät säihkyivät kun he katselivat Taivasväkeä ja heidän lentäviä talojaan. Mutta liian lähelle ei saanut mennä, sanoivat Taivasväen edustajat, sillä talojen luona ei ollut kuulemma turvallista ihmisille olla ainakaan kovin pitkiä aikoja. Lapsia he suojelivat erityisesti.

Mara näki Solilein keskustelevan juuri pienikokoisen siron Taivasnaisen kanssa. Nainen silitti hänen kultaista hiuspehkoaan ja nyökkäsi lempeästi. Mara katseli vieraita arvioivasti. Hän oli ylpeä siitä, että hänen lapsenlastaan arvostettiin ehkä erityisenkin paljon Jumalten taholta, mutta toisaalta hän aavisti sen tuovan myös jotakin huonoa, ainakin jotakin tuntematonta.

Mara oli herkkä aistimaan asioita, tietämään ennalta, ja hän tiesi, ettei tytön polku tulisi olemaan aivan tavallinen. Isoäidin sydän ei kuitenkaan halunnut luopua lapsesta. Hän halusi vielä pitkään pitää Kultatukan luonaan ja nauttia rakkautensa jakamisesta poikansa tyttärelle. Toisaalta hän tiesi, että kaikella oli aikansa, mutta jospa vielä vähän aikaa… Tyttöhän oli vielä niin pieni… hän mietti ja työntyi lähemmäs lapsikatrasta.

Solilei kääntyi ja ilo syttyi hänen kasvoilleen. Hän juoksi isoäitinsä syliin huutaen hänen nimeään ja Taivasnainen katseli kiinnostuneena myös isoäitiä ja tuli tervehtimään häntä. Maraa hirvitti, mutta samalla hän oli hyvin mielissään saadessaan tätä ylimääräistä huomiota Jumalten taholta.

Hän nyökkäili kainosti ja Taivasnainen katsoi pitkään voimakkailla vinoilla silmillään Maran silmiin porautuen sieluun saakka. Sitten hän nyökkäsi hyväksyvästi ja viittasi Solileihin päin: On hyvä, että tytöllä on näin järkevä ja viisas kasvattaja kun hänen äitinsä joutui niin varhain poistumaan tästä maailmasta, nainen sanoi ja Mara nyökkäsi hätäisesti.

Tytön äidin kuoltua oli kasvatusvastuu ollut melko lailla isoäidin harteilla, sillä isällä oli omat kiireensä. Isää ei voinut kuitenkaan niistä syyttää, sillä hän toimi koko heimon parhaaksi, koko yhteisön parhaaksi ja antoi kyllä aikaansa myös lapsilleen, Solileille ja hänen veljelleen Aralle, niin paljon kuin suinkin pystyi.

Taivasnainen oli varmasti lukenut Maran ajatukset, sillä ennen kuin ryhmä jatkoi matkaansa temppelille, hän sanoi vielä: Älä huolehdi, vielä on aikaa… Hän on lapsi vielä. Mara nyökkäsi, vaikkei oikein edes tiennyt mihin asiaan hän näin vastasi. Kuitenkin hän ymmärsi, että hänen vaistonsa oli ollut jälleen oikeassa: Solilein varalle kaavailtiin jotakin suurempaa, kuin mitä suurin osa yhteisön lapsista sai kokea. Olipa se mitä tahansa, Mara luotti siihen että se tulisi olemaan sekä lapselle että yhteisölle hyvä asia, mutta inhimilliset tunteet olivat kuitenkin nyt voimallisemmat. Huoli siitä, että hän ei saisikaan olla enää niin paljon lapsen kanssa ja muu sellainen syvältä tunteista nouseva pelko tulevasta.

Siksi hän huokasi helpotuksesta kuultuaan suoraan vastauksen piilotettuun kysymykseensä. Hän kätki tuon tiedon sydämeensä ja siunasi sen tyytyväisenä. Solilein uteluihin siitä, mitä Taivasnainen oli tarkoittanut tuolla lauseellaan, hän ei osannut vastata oikein mitään.

-Ole vaiti nyt tytär, seuraamme heitä temppelille. Mara lähti kulkemaan Solilei käsikynkässään temppeliä kohti. Siellä oli jo kylän vanhin sekä tietäjät vastaanottamassa vieraita. Tietäjiä oli kaksi, eli pariskunta. He edustivat Isä-Äiti-Jumalan kokonaisolemusta maailmallisella tasolla. Kyläpäällikkö taas vastasi kylän maallisemmista asioista ja niiden johtamisesta. Hänelle myös kerrottiin jos oli syntynyt riitaa tai erimielisyyttä. Hän oli tunnettu oikeamielisyydestään, joten yleensä hänen ratkaisuihinsa tyydyttiin.

Parantaja Pappi oli vielä erikseen. Hän vastasi, ei niinkään henkisestä ohjauksesta kuten tietäjäpariskunta, vaan sairauksien parantamisesta ja niihin liittyvien henkisten syiden selvittämisestä. Yhteisö oli suuri, tuhansia kansalaisia ja toimeentulo tuolla alueella oli vaurasta. Siksi riitojakin oli vähemmän kuin olisi voinut odottaa ison joukon asuessa samalla alueella.

Mara seurasi silmät ymmyrkäisinä Jumalten kulkua ja heidän rauhallisia voimakkaita piirteitään. Heitä oli tällä kertaa viiden olennon joukko, joka oli tullut kahdella lentävällä talollaan. Naisen hahmossa kulkevia oli kolme ja miehen hahmossa kulkevia kaksi, mutta miehet ja naiset eivät olleet kuitenkaan samalla tavalla sukupuolisia kuin Äitimaan ihmiset olivat. Heidän olemuksensa oli enemmän neutraali, sukupuoleton. Osa heistä oli pitkiä ja hoikkia kehoiltaan ja melko vaaleita iholtaan, osalla mieshahmoisista olennoista oli lähes mustat hiukset ja erikoiset heidän kehonsa kokonaan peittävät housupuvut.

Ihmisjoukko kuhisi ja kihisi, kaikki halusivat osansa näiden vieraitten käynnistä jälleen. Heillä tiedettiin olevan tietoa ja taitoa, jota heimon omilla johtajilla ja tietäjilläkään ei ollut. Jos oli jokin sairaus jota ei pystytty parantamaan, pyydettiin Taivaskansan apua. Joskus he paransivat jonkun, joskus taas sanoivat, ettei se ole heidän vallassaan, vaan ihminen voisi vain itse parantaa itsensä, jos ottaisi vastaan Korkeimman armon. Ihmiset eivät oikein ymmärtäneet mitä he sillä tarkoittivat, sillä Taivaskansahan oli Korkeimman armo tälle yhteisölle.

Maran viereen laahusti jo toista sataa ikävuottaan käyvä vanhus, mies jonka olemus kertoi rankasta elämästä, mutta jonka silmät jaksoivat edelleen tuikkia kuin tähdet yötaivaalla, iloa ja valoa.

Vanhus tönäisi Maran kylkeen leikkisästi. -Mitä tyttö… Täällä sitä ollaan taas, armoa anomassa. Mutta voi voi… Eihän meikäläiselle enää armoa tipu, vanha kun olen kuin tuo vuori tuolla kaukaisuudessa… Kaiken jo nähnyt ja kokenut… Vanhus huokaili ja Maraa nauratti. Vaari tytötteli häntä ja kyllähän hän taisi tyttönen ollakin vanhuksen ikään nähden, vaikka välillä muulta tuntui. -No älkäähän nyt Isä Simon, tehän olette vielä nuori pojan viikari, tuskin sataa vuotta nähnyt!

Vanhus naurahti hampaattomalla suullaan. Ja yritti kurkistella heidän edessään parveilevan joukon ylitse, onnistumatta kovinkaan hyvin.

-Voi toki, eihän minulla nuorukaisella mitään vaivaa olekaan, en siksi tullut… Hän selosti Maralle. -Kunhan muuten vaan tulin tungeksimaan tänne, niin kuin muutkin. Seurassa on hyvä olla… Vanhus vitsaili ja Mara hymyili Solilein suuntaan silmää iskien. Solilei halusi nähdä enemmän. Hän pyysi nostamaan itsensä ylös, joukon yläpuolelle, mutta Mara ei aikonut vanhan selkänsä kanssa siihen taipua. Samassa kuitenkin pitkänhuiskea hahmo työntyi joukon lävitse heidän luokseen temppeliltä. Kyseessä oli lääkäripappi, Solilein isä. Hän nappasi tytön olkapäilleen ja pyysi Maraa seuraamaan itseään temppelille, jos tämä tahtoisi, mutta Mara puisti päätään.

-Menkää te vaan, minulle oli tässä jo tarpeeksi. Hän totesi ja kääntyi hyvästelemään tutun vanhuksen. Tämän katse oli merkitsevä. Hänkin tiesi. Tiesi jotakin, jonka Mara vain aavisti. Vanhus katseli väkijoukkoon häipyvän Solilein ja hänen isänsä perään ja nyökkäsi. -Juu juu, siellä jo alkaa tytön koulutus, vai mitä? Parantajaako hänestä tehdään?

Mara kohautti olkapäitään ja napautti suunsa suppuun ja lähti marssimaan kotia kohti sanomatta sanaakaan. Vastahan Taivasnainen oli todennut, että vielä on aikaa, ja nyt jo lähettivät hakemaan tyttöä temppeliin. Mitä tämä mahtoi tarkoittaa? Kaikkea kanssa!

Mara ei tiennyt tai halunnut tietää, että suuret tuulet olivat alkaneet puhaltaa. Oli tulossa uusi aika ja uudet tavat. Heidän heimonsa hyvinvointikin oli vaarassa. Kuten aina kaikilla asioilla maailmassa oli alkunsa ja loppunsa, niin myös sillä elämäntavalla, jota he Jumaliensa suojeluksessa elivät. Mara ei olisi voinut kuvitellakaan aikaa, jolloin Jumaliin ei uskottu. Jolloin he eivät enää tulisi näin avoimesti heitä tervehtimään tai aikaa, jolloin kaikki tämä minkä he omassa heimossaan kokivat tärkeäksi ja itsestään selväksi ei enää kantaisikaan, vaan se olisi vain tarua. Hassuja piirroksia luolien seinillä tai löydettyjen esineiden pinnoilla.

Mara ei aavistanut, että joskus heidän Taivaskansaansakin pidettäisiin myyttinä tai legendana vain, eikä uskottaisi, että yhteys toisen maailman olentoihin oli joskus totta myös maapallon arkitason elämässä, eikä vain hurmoksellisissa riiteissä ja muuntuneissa tajunnan tiloissa.

Tätä kaikkea Mara ei osannut aavistaa, sillä sellainen ihminen on. Hän uskoo, että kaikki mikä on, säilyy aina entisellään. Vaikka ihminen todistaa joka päivä elämässään muutosta, muutoksen lakia, onnistuu ihmismieli uskottelemaan käyttäjälleen, että kyllä, kaikki muuttuu, mutta se ei kosketa minua, eikä se muuta juuri minun elämääni millään tavalla.

Kuitenkin jokainen tietää sisimmässään, että kaikki mitä elämä on joskus kutonut, tulee purkautumaan aikanaan. Kevättä seuraa kesä ja syksy, joskus jopa talvi. Ja ettei ole mitään pysyvää auringon alla, paitsi muutos.

Mara pyyhki kuitenkin sellaiset haikut pois tietoisuuttaan pimentämästä ja ryhtyi ruuan valmistamiseen. Sillä sen hän osasi hyvin. Ja se toi hänelle aina hyvän olon. Kun sai olla hyödyksi ja valmistaa ruokaa myös muille.

SOLILEI

Temppeli kylpi kultaisessa valossa, joka kuiskaili salaisuuksiaan Solilein korviin. Katossa oli upea kuvio, tähtimäinen, pyhän muotoinen. Solilei oli kuullut aiemmin, että tuo kuvio sisälsi kaikki ihmisen salaisuudet ja hän oli miettinyt, mitä SE mahtoi tarkoittaa. Hän rakasti salaisuuksia, mutta samalla hän aavisti, ettei hän ymmärtänyt vielä mitään aikuisten asioista, tai asioista temppelissä. Toisaalta hän ymmärsi paljon. Hän ymmärsi ihmisten tunnetilat ja näki heidän ympärillään olevan energian ja värit. Hän tiesi mitä mikin väri tarkoitti ja joskus harvoin kun joku valehteli, hän näki kuinka tuon ihmisen aura muuttui ruman väriseksi, sameaksi kuin pilaantunut vesi.

Hän ei halunnut koskaan