Luotimuurahainen

By Jussi Vesanto

Etelä-Amerikan viidakoissa kaksikymmentä vuotta elänyt rikoskomisario Olavi Kilpi on palannut Turun harmaille kaduille. Yhdessä työparinsa ylikonstaapeli Emilia Hattusen kanssa Olavi alkaa tutkia julmaa murhaa. Nuoren naisen päätön ruumis on löytynyt sidottuna omakotitalon olohuoneesta. Veriset jäljet johtavat Olavin omaan menneisyyteen. Tällä kertaa hän ei voi paeta sitä.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Dec 20, 2016
• ISBN: 9789523398221

Book preview

Sisällysluettelo

PROLOGI

Luku I

Luku II

Luku III

Luku IV

Luku V

Luku VI

Luku VII

Luku VIII

Luku IX

Luku X

Luku XI

Luku XII

Luku XIII

Luku XIV

Luku XV

Luku XVI

Luku XVII

Luku XVIII

Luku XIX

Luku XX

Luku XXI

Luku XXII

Luku XXIII

Luku XXIV

Luku XXV

Luku XXVI

Luku XXVII

Luku XXVIII

Luku XXIX

Luku XXX

EPILOGI

PROLOGI

1987

Kilven veljeksillä oli syytä juhlia. Isoveli Pauli oli voittanut vähän yli 600 markkaa vakioveikkauksesta, ja kaksi vuotta nuorempi Olavi oli juuri saanut koulunsa päätökseen. Kesä oli kuumimmillaan ja he kävelivät kadun aurinkoisella puolella hymyt kasvoillaan.

- Voitaisiin mennä Kupittaan puistoon. Siellä ainakin on silmänruokaa, jos ei muuta, Pauli ehdotti.

- Kuulostaa hyvältä, Olavi vastasi hymyillen.

- Pari kylmää bisseä, kauniita neitoja, aurinko paistaa, nurmi vihertää, linnut visertää… Tästä tulee vielä hyvä päivä, Pauli riemuitsi.

Olavi hymyili veljelleen, joka lähes tanssahteli kepein askelin eteenpäin.

- Pitäiskö ostaa kokonainen kori, Pauli kysyi innoissaan.

- Sä sanoit, että otetaan vain pari, Olavi vastasi hieman hermostuneena.

- Herää pahvi! Älä nyt oo tommonen. Kato meikäläinen tarjoo, Pauli julisti ja nappasi käteensä ohuen puisen riman, joka oli heitetty viereiseltä työmaalta kasaan kadun kulmaan. Hän venytti rintaansa ja alkoi tehdä keihäänheittoeleitä kepin kanssa.

- En mä sitä, mutta kun mulla on työpäivä huomenna, Olavi yritti, vaikka tiesi, että velipoika oli jo päätöksensä tehnyt.

- Jevsjukov on heittänyt viimeisensä, Zelezny on heittänyt viimeisensä, ja nyt tulee vuoroon Seppo Räty, Pauli selosti ja nosteli rimaa olkansa yllä kuin keihäänheittäjä.

- En mä voi mennä sinne krapulassa, Olavi sanoi, mutta Pauli ei kuunnellut.

Heidän takanaan Saab-merkkinen poliisiauto hidasti vauhtia. Sivuikkuna nitisi, kun se veivattiin auki.

- Ja nyt lähtee, ja nyt lähtee, Pauli korotti ääntään ja otti pari nopeaa juoksuaskelta. – Noin!

Pauli viskaisi keppiä voimiensa takaa. Hänen tavoitteenaan oli tyhjä tontti kadun varressa, mutta hänen epäonnekseen rima kääntyi välittömästi ilmassa poikittain ja osui viereiseen liikennemerkkiin. Veljekset joutuivat loikkimaan sivuun, ettei rima olisi osunut heihin pudotessaan takaisin kadulle. Olavi nauroi veljensä kiroilulle.

- On siinä mulla kans yks Räty, Olavi vinoili.

- Hei, Rätykin kaatui ensimmäisensä, Pauli vastasi ja poimi riman takaisin käteensä.

- Mitäs, mitäs, mitäs, kuului megafonin vahvistama ääni heidän takaansa.

Nuoret miehet säikähtivät ja kääntyivät katsomaan. Kauluspaitainen ja koppalakkinen konstaapeli piti pientä valkoista megafonia kädessään ja roikkui puoliksi ulkona ikkunasta.

- Mikkäs MM-kisat täällä on menossa? Hajaantukaa välittömästi, konstaapeli Juha-Pekka Järvinen kailotti ja nauroi päälle.

Olavi vastasi näyttämällä keskisormea ja huutamalla:

- Ihan on omat kisat, että painukaa vittuun siitä!

Poliisiauto kiihdytti moottori uristen ja konstaapeli Järvinen vetäytyi naureskellen sisälle autoon. Pauli katsoi hieman hämillään veljeään ja kysyi:

- Kavereitasi?

Olavi seurasi katseellaan loittonevaa Saabia. Kirkas aurinko sai hänet siristelemään silmiään.

- Toi oli J-P. Se oli mun kurssikavereita. Ihan hyvä tyyppi.

- Selkeästi humoristi, Pauli kommentoi ja kävi nakkaamassa riman takaisin roskapinoon. Vaikka veli oli nyt poliisi, hän silti pelkäsi hieman virkavallan edustajia. Hän oli nähnyt kavereidensa saavan turpaan sinivuokoilta.

Kaupassa käytyään veljekset kantoivat sinistä kaljakoria kahteen pekkaan. He suuntasivat kohti puistoa ja Pauli kertoi iänikuista tarinaansa tytöstä, jonka oli tavannut Ruisrockissa. Tytöllä oli ollut Peer Güntin t-paita ja punaiseksi värjätyt hiukset. He olivat suudelleet auringon laskiessa. Valitettavasti Pauli oli ollut niin humalassa, ettei ollut löytänyt tyttöä enää vessareissulta palattuaan. Eivätkä he olleet vaihtaneet osoitteita tai puhelinnumerojakaan. Pauli oli etsinyt tyttöä aamuyöhön asti, mutta oli lopulta joutunut palaamaan kotiin tyhjin käsin.

- Elämäni tarina, Pauli sanoi muka-surullisena ja hörppäsi olutpullosta.

Olavi kohotti omaa pulloaan ja maistoi suloisen kitkerää juomaa. Valitettavasti kaupassa oli ollut tarjolla vain lämmintä olutta. Se sai nyt paremman puutteessa kelvata.

Kuorma-auto jyristeli heidän ohitseen. Olavi kuuli matalan jysäyksen, muttei ymmärtänyt miten se olisi voinut tulla autosta. Ääni oli jotenkin erilainen – liian jykevä ja pahaenteinen. Hän katsoi auton perään ihmeissään. Hienoa tomua varisi kuorma-auton lavalta.

- Kuulitko, Olavi kysyi.

- Minkä, Pauli vastasi.

Kadun toisella puolella, kahden matalan kerrostalon välissä, oli vihreä puutalo. Olavi huomasi sen hiekkaiselle pihalle pysäköidyn poliisin Saabin. Hänen virkaveljiään ei ollut näkyvissä.

- Sinun kannattaa ehdottomasti lähteä mukaan ensi vuonna. Ehkä se pimatsu tulee sinne taas, Pauli houkutteli.

- Uskomatonta, ettet sä edes tiedä sen nimeä, Olavi sanoi ja pysähtyi katsomaan pihapiiriä.

- Nimet on täysin yliarvostettuja, Pauli vastasi närkästyneenä siitä, että oli joutunut myös pysähtymään.

Kerrostalon avonaisesta ikkunasta kuului Matin ja Tepon kesän kuumin hitti: Kaiken takana on nainen.

Jokin häiritsi Olavia. Poliisiauto näytti yksinäiseltä ja hylätyltä. Saabin kuljettajan puoleinen ovi oli auki, kuten myös talon etuovi. Vieno tuuli heilutti omenapuun oksia. Perhosia liihotti marjapensaiden ympärillä.

- Ei täällä oo mitään. Mennään, Pauli valitti.

Olavi jähmettyi. Hän näki ohuen savunoron kohoavan talon ikkunan raosta.

- Tulipalo, Olavi sanoi hiljaisella äänellä.

- Mitä, Pauli kysyi.

Olavi laski voimalla olutkorin maahan. Pauli parkaisi yllätyksestä ja yritti saattaa kallisarvoisen kuorman turvallisesti alas. Pullot helähtivät kuin protestoiden nopeaa liikettä. Savunoro muuttui paksummaksi. Olavi erotti liekkien kohoavan ikkunan takana.

- Sun täytyy etsiä puhelin, Olavi sanoi Paulille.

Pauli nielaisi ja katsoi ihmeissään veljeään, joka juoksi jo kadun yli. Vasta toisella puolella Olavi huomasi kantavansa olutpulloa yhä kädessään ja laski sen maahan. Pauli ei ollut vielä ymmärtänyt mitä oli tapahtumassa. Liekit löivät jo toisenkin ikkunan takana.

- Pauli! Etsi puhelin! Soita palokunta, Olavi huusi, kun näki veljensä vain toljottavan paikallaan.

Pauli havahtui ja vilkuili nopeasti ympärilleen. Kaupassa, josta he olivat tulossa, olisi ainakin puhelin. Hän arpoi hetken uskaltaisiko jättää olutkorin kadulle yksinään, mutta nähdessään veljensä juoksevan sisälle palavaan taloon hän ampaisi juoksuun.

Sinä päivänä Olavi pelasti kahden tuoreen virkaveljensä hengen. Mielenterveysongelmainen sotaveteraani oli päättänyt päivänsä kotitekoisella räjähteellä. Räjähdys oli lyönyt poliisit tajuttomaksi ja sytyttänyt talon palamaan. Olavi oli löytänyt heidät makaamasta liekkien ja sankan savun keskeltä. Hän oli oman henkensä uhalla raahannut miehet yksitellen ulos talosta. Sotaveteraani oli ollut jo avun ulottumattomissa. Vanha mies oli vihdoin löytänyt rauhan, ja sai polttohautauksen talonsa mukana.

Pauli oli löytänyt puhelimen ja saanut palokunnan hälytettyä paikalle. Heidän saapuessaan talo paloi kuin soihtu. Mustaa savua kohosi siniselle taivaalle. Puistokaljat jäivät siltä päivältä juomatta.

I

2011

Joulusta oli taas selvitty hengissä. Lahjat olivat löytäneet ottajansa, rosolli ja kinkku syöjänsä. Ylensyöneen unelias tyytyväisyys vallitsi kotimatkalla olevassa autossa. Raimo kevensi kaasujalkaansa ja tihrusti pimeään. Koko Lounais-Suomessa maa oli mustana, eikä lumesta ollut näkynyt vielä hiutalettakaan. Sääennustukset lupailivat helpotusta asiaan vasta vuodenvaihteen jälkeen. Raimo murehti nastarenkaita, jotka rapisivat vasten kosteaa asvalttia.

Edellisyön myrsky oli ollut harvinaisen raivokas. Se oli kaatanut hehtaareittain puita koko Suomessa. Kymmenettuhannet ihmiset olivat jääneet ilman sähköjä – lukuisia teitä oli poikki. Raimo kiitti hyvää onneaan, ettei heidän eteensä ollut sattunut vielä yhtään kaatunutta puunrunkoa. Vain pieniä oksia ja havuja makasi liikkumattomana siellä täällä. Helena nytkähti pelkääjän paikalla. Hän oli nukkunut viimeisen tunnin ja alkoi ilmeisesti vaistota kodin olevan jo lähellä. Pojat nukkuivat yhä sikeästi takapenkillä.

Raimo oli tyytyväinen, että oli saanut ajaa suurimman osan matkasta pimeässä, hiljaisuudessa, omien ajatuksiensa keskellä. Hän haaveili jo yön syleilyssä yksinään nautitusta konjakista, nojatuolin suloisesta lämmöstä ja kaappikellon lyöntien levittämästä rauhasta. Mitään näistä hän ei tulisi tänä pimeänä iltana saamaan.

Auton valojen keilat loivat pitkiä varjoja talon seinälle Raimon kääntäessä pihatielle. Kuivunut oksa rasahti poikki auton renkaan alla. Tuuli tuiversi mäntyjen kosteissa latvoissa. Kodin ikkunoissa loistivat joulukyntteliköt. Raimo ohjasi kohti autotallin ovea. Yleensä hän jätti auton taivasalle etuoven viereen, mutta tänä Tapaninpäivän iltana tuuli oli edelleen sen verran voimakas, ettei Raimo halunnut riskeerata putoavien oksien kanssa. Hän suunnitteli ajavansa auton talliin yöksi. Liiketunnistimella toimiva lamppu syttyi loistamaan autotallin päädyssä.

Helena hieroi silmiään ja mutisi jotain mistä Raimo ei saanut selvää. Pojatkin osoittivat heräämisen merkkejä. Raimo veti käsijarrun päälle ja antoi diesel-moottorin jatkaa hurinaansa pienen tovin ennen kuin sammutti sen. Hän avasi oven ja kolean kostea ilma tunkeutui välittömästi sisään autoon. Uhraamatta asialle sen suurempia ajatuksia, Raimo kankesi itsensä ähisten ulos yöhön. Taivas oli mustien pilvien peittämä ja Raimo huomasi kaipaavansa tähtiä. Sateista pimeää oli kestänyt jo niin pitkään, että kuulas pakkasyö tuntui kaukaiselta, mutta viehättävältä haaveelta. Hieman lunta ja hieman pakkasta, ja maailma olisi toisenlainen paikka – toiveikkaampi ja täynnä kirkasta valoa.

Helena nousi ulos autosta ja lähti käsilaukkuaan puristaen hoipertelemaan kohti etuovea. Näemmä muut laukut jäivät Raimon ja poikien kannettavaksi. Raimo avasi takaoven päästääkseen unenpöpperöisen Antonin ulos. Anton oli kahdeksanvuotias ja joulu oli hänen kirjoissaan mennyt aivan nappiin. Hän oli saanut kaiken, mitä oli keksinyt pyytää, ja enemmänkin. Raimon yllätykseksi molemmat pojat olivat pyytäneet lahjaksi vaatteita. Hän itse muisti vihanneensa pehmeitä paketteja lapsena. Ajat ja asenteet olivat selvästi muuttuneet.

Anton hyppäsi alas autosta ja oli jo aikeissa juosta sisälle taloon, kun Raimo pysäytti hänet.

- Äläs mene vielä mihinkään. Takaluukku on täynnä tavaraa, Raimo sanoi isällisellä äänellään.

- Täällä on kylmä, Anton vastasi, mutta kiersi kuuliaisesti kohti auton perää.

Antonin kolme vuotta vanhempi isoveli, Juhani, läimäytti oman ovensa kiinni ja esitti oman mielipiteensä:

- Eikä ole. Ei täällä oo ees pakkasta.

Raimo oli niin tottunut poikien nahisteluun, ettei kiinnittänyt siihen juurikaan huomiota. Hän avasi takaluukun ja pojat kävivät kiinni kasseihin ja laukkuihin. Väittely ilman lämpötilasta ja siitä kummalla oli enemmän vaatteita päällä, jatkui normaalilla tavalla.

Tällä välin Helena oli jo ehtinyt avata kotitalon oven, riisua matalakorkoiset kenkänsä, sytyttää valot olohuoneeseen ja löytää ruumiin. Anton, Juhani ja Raimo jähmettyivät kaikki paikoilleen kuullessaan hänen äänensä. Helena kirkui kuin syötävä.

Olavi Kilpi seisoi olohuoneen ikkunan ääressä ja katseli alas parkkipaikalle. Joulukynttelikön lämpimässä valossa hän näki oman heijastuksensa ikkunalasissa. Pihan parkkipaikka oli autio. Vain kymmenkunta autoa oli pysäköitynä ruutuihinsa. Yhtään ihmistä ei näkynyt olevan liikkeellä. Olavi mutristeli suutaan ja tarkkaili katua parkkipaikan toisella puolella. Hän oli alasti. Ainoa asia mikä hänellä oli yllään, oli kultainen sormus vasemman käden nimettömässä.

Olavi oli ikäisekseen erittäin hoikassa kunnossa. Yleensä miehet viidenkympin ohitettuaan alkoivat viimeistään kehittää elintasovartaloaan. Olaville näin tuskin tulisi käymään koko hänen elinaikanaan. Hänen vartalostaan näki, että se oli parkkiintunut vuosien fyysisen kulutuksen myötä. Hän oli pieni mies, mutta solakka ja jäntevä kuin kauris.

Olavissa lihasten jäntevyyttä enemmän huomiota herättivät vain hänen tatuointinsa. Niitä oli paljon, eivätkä ne olleet tavallisimmasta päästä, ainakaan tässä maailmankolkassa. Yksinkertaisia viivoja kulki hänen rintansa poikki, käsivarsillaan ja kaulalta ylös leukaan asti. Ne muodostivat kalaverkkomaisia kuvioita, jotka toivat mieleen alkukantaiset heimotatuoinnit jossain viidakon pimeissä syövereissä. Pieniä pisteitä oli hakattu hänen auringon ruskettamaan ihoonsa muodostaen kuvioita ja merkityksiä niille, jotka osasivat niitä tulkita. Muutama kiemurainen kuvio koristi myös hänen pyöreitä kasvojaan.

Jykevä kaappikello löi kerran hämärän asunnon toisella laidalla. Olavi ei ollut varma oliko kello yksi yöllä, vai kenties puoli kaksi, muttei hän halunnut irrottaa katsettaan autiosta näkymästä asian tarkistaakseen. Sillä ei ollut nyt niin suurta väliä. Hän tuhahti ja venytteli käsiään. Kännykkä oli pöydällä hänen takanaan, muttei hän kehdannut poimia sitä ja soittaa. Sen sijaan hän otti hermostuneita askelia edestakaisin ikkunan ääressä ja huokaili syvään.

Lähestyvän auton valot saivat Olavin jähmettymään. Hän naulitsi katseensa kadunkulmaan, jonka takaa auto kohta tulisi esiin. Hän nojasi niin lähelle, että hänen nenänsä melkein kosketti viileää lasia.

Kermanvärinen Mercedes Benz tuli näkyviin kulman takaa. Suuntavilkku välkkyi kirkkaana parkkipaikan suuntaan. Olavi huokaisi helpottuneena ja hymy levisi hänen kasvoilleen. Hän vetäytyi verhon taakse suojaan auton ajaessa pihalle. Neljännestä kerroksesta hän ei pystynyt näkemään kuljettajasta muuta kuin kädet, mutta hän tunnisti naisen kyllä. Auto lipui hitaasti pihan poikki ja parkkeerasi roskiskatoksen viereen. Olavi varoi liikuttamasta verhoa kurkistaessaan sen takaa.

Auton valot sammuivat ja ovi aukesi. Vaaleanruskeaan talvitakkiin pukeutunut keski-ikäinen rouva nousi ulos. Olavi painoi hymyilevän päänsä piiloon. Hän kääntyi ympäri ja hiippaili pois ikkunan luota. Hän vilkuili hetken ympärilleen ja suuntasi sitten kohti sohvaa. Hänellä oli vielä hetki aikaa.

Parketti nitisi Olavin paljaiden varpaiden alla, kun hän hipsutteli asunnon poikki. Joulukoristeet koristivat olohuoneen valkoisia kustavilaishuonekaluja. Joulukuusen kynttilät valaisivat puusta veistettyjä tummia naamioita seinällä.

Laajakuvatelevision edessä oli kolmenistuttava vihreä sohva. Olavi kiiruhti sen luo. Hän asetteli nopeasti sohvatyynyt käsinojaa vasten ja nosti viltin käteensä. Hän laski paljaan tatuoidun pyllynsä sohvalle ja asettui makuulle. Viltin hän levitti päälleen. Kaljuksi ajeltu pää painui tyynylle ja Olavi sulki silmänsä. Hän ei malttanut olla hymyilemättä.

Sydän pamppaili Olavin rinnassa sen verran kiivaasti, että pian hän jo avasi silmänsä. Hän kuvitteli hissin olevan matkalla ylös. Kohta avaimet rapisisivat lukossa. Ovi aukeaisi ja rakkaus kävelisi sisään.

Olavi kurotti viltin alta sohvapöydälle ja nappasi television kaukosäätimen käteensä. Hän paineli kaikkia mahdollisia numeronäppäimiä, kunnes televisio aukesi. Yhdessä hetkessä se toi hiljaiseen ja hämärään huoneeseen eloa ja meteliä. Kaiuttimista pauhasi musiikkia ja värit välkkyivät nopean kuvavirran tahtiin. Olavi laski äänenvoimakkuuden ensin alas ja vaihtoi sitten kanavaa. Hän selasi kanavia, kunnes löysi jotain rauhallisempaa; miehiä veneessä öisellä merelle. Laulua ja naureskelua. Se sai kelvata.

Eteisestä kuului hentoa kolinaa. Olavi veti kätensä viltin alle suojaan ja jähmettyi paikalleen. Hän kuuli kuinka ensin ulko-ovi kävi ja sitten eteisen väliovi aukesi. Kengän korot kopsahtivat parkettia vasten. Olavi venytti kaulaansa nähdäkseen tulijan paremmin.

- Hei, Vuokko sanoi.

- Hei, Olavi vastasi ja ponnahti vaivattomasti istumaan.

- Ei sinun olisi tarvinnut minua odottaa, Vuokko sanoi äänellä, joka kertoi, että hän oli mielissään nähdessään miehensä vielä jalkeilla.

- En minä odottanut. Jäin vain koukkuun tähän… elokuvaan, Olavi vastasi vilkaisten ruutua, jossa naureskelu oli päättynyt ja miehet säntäilivät paniikissa ympäri venettä. Hetken hämmästyksestään toivuttuaan, Olavi käytti kaukosäädintä ja sammutti television.

Jos Olavi oli erikoinen näky tatuointeineen ja paljaine pakaroineen, niin Vuokko puolestaan näytti niin tavalliselta ylemmän keskiluokan suomalaiselta rouvalta kuin mahdollista. Hän riisui takkinsa, jonka alla oli punainen villatakki, joulun kunniaksi, ja tumma yksinkertaisen tyylikäs hame. Hänen hiuksensa olivat vaaleat ja lyhyet, viikko sitten kampaamossa hoidetut. Hänen äänessään oli hyvän koulutuksen ja itseluottamuksen tuomaa arvokkuutta.

- Oli miten oli, mutta on kiva tulla kotiin, kun on joku odottamassa, Vuokko sanoi hymyillen ja ripusti takkinsa naulakkoon.

Olavi nousi ketterästi ylös sohvalta ja kiiruhti vaimonsa luo. Heidän halatessaan näkyi selvästi kuinka Olavi oli vaimoaan päätä lyhyempi. Hän varvisti heidän suudellessaan.

- Tervetuloa kotiin, Olavi sanoi hiljaa.

- Kiitos. Saat sen kuulostamaan, kuin olisin ollut poissa pitkäänkin, Vuokko vastasi naureskellen.

- Joskus viisi tuntia on pitkä aika, Olavi sanoi ja suukotti vaimoaan uudelleen.

Vuokko vastasi hyväilemällä miehensä paljasta selkää. Silloin Olavin kännykkä alkoi soida pöydällä heidän takanaan. Se rikkoi tunnelman ja molemmat katsoivat tärisevää vempainta harmissaan.

- Hyvä, ettet ollut nukkumassa, Vuokko sanoi pahoitellen.

Olavi päästi tuhahtaen irti vaimostaan ja meni katsomaan puhelintaan.

- Se on Hattunen, Olavi sanoi.

- Sano terveisiä, Vuokko vastasi ja lähti kävelemään kohti keittiötä.

- Ehkä se ei ole mitään.

- Laitan sinulle voileivän. Et ole kuitenkaan syönyt mitään koko iltana.

Olavi otti hetken. Hän katsoi kuinka Vuokko asteli lanteet keinuen kohti keittiötä. Hän koki olevansa onnekas, nosti puhelimen korvalleen ja sanoi:

- Hyvää joulua, ylikonstaapeli Hattunen.

- Eikös se joulu mennyt jo, rikoskomisario, kuului naisen puolittain sarkastinen ääni puhelimesta.

Olavi katsoi seinällä raksuttavaa kelloa ja arveli Hattusen olevan oikeassa.

***

Vanha mies heräsi vilkkuviin valoihin. Siniset ja punaiset valot pyyhkivät seiniä ja kattoa. Ne saivat asunnon näyttämään vieraalta ja uhkaavalta. Kuin jokin kutsumaton voima olisi tunkeutunut sisään. Vanha mies makasi hievahtamatta paikallaan ja katseli valon välkettä. Värivalot juoksivat ikkunan poikki, ohittivat kalenterin, hyppäsivät merimaisemaa esittävän taulun yli, kiisivät peuran sarvien välistä osuen peilin kautta kattolamppuun ja aloittivat sitten leikkinsä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Nytkö ne minua tulivat noutamaan, mies ajatteli.

Keinutuoli valitti naristen vanhan miehen ponnistellessa istuvampaan asentoon. Hän oli korkannut Koskenkorvapullon tyttärensä perheen lähdettyä. Talo oli tuntunut kylmältä ja yksinäiseltä heidän jälkeensä. Viina oli lämmittänyt ja tuonut lohtua.

Vanha mies nousi kankeasti seisomaan ja asteli hitaasti ikkunaan katsomaan. Sininen ja punainen valo kiiri hänen uurteisilla kasvoillaan. Hän nosti vanhan kätensä suojatakseen silmiään häikäisyltä ja katsoi ulos ikkunasta. Naapurin pihamaa oli täynnä ihmisiä ja vilkkuvaloisia ajoneuvoja.

- Mitä helvettiä, mies murahti. - Maanantai?

Hän käännähti ympäri ja etsi Maanantaita katseellaan.

- Maanantai! Herätys. Mennään ulos.

Ulko-ovi aukesi ja Maanantai työntyi kuono edellä pihalle. Ilma oli täynnä tuoksuja ja kysymyksiä. Innostuneena ottamaan niistä selvää Maanantai puski eteenpäin. Vanha mies seurasi saksanpaimenkoiran perässä lähes yhtä määrätietoisesti. Pihojen välissä ei ollut aitaa, eivätkä poliisit olleet vielä vetäneet nauhojaan eristääkseen aluetta. Oli pimeää ja märkää, eikä kukaan huomannut vanhaa miestä, kun tämä käveli keskelle hyörinää. Ensi töikseen hän huomasi pojat. Anton ja Juhani istuivat perheen auton takapenkillä ja keskustelivat kiivaasti jostakin. Vanha mies tallusti heidän luokseen ja koputti ikkunaan. Anton veivasi ikkunan alas.

- Mitäs täällä oikein tapahtuu?

Poikien silmät olivat suuret kuin lautaset.

- Ei me tiedetä. Äiti meni sisään ja alkoi kirkua ja sit isä pakotti meidät tänne istumaan. Me ollaan oltu täällä jo ainakin tunti, kuului vastaus Antonin suusta.

- Isä oksensi, Juhani jatkoi.

Vanhus katseli ympärilleen mietteliäänä ja näki Raimon puhuvan virkapukuiselle poliisille, joka näytti kirjaavan lehtiöönsä tämän tarinaa.

- Isä meni sisään. Tuli äitin kanssa ulos ja oksensi sitten kuistin rappusille. Äiti on ihan sekaisin, Anton selitti kiivaasti.

Raimo näytti järkyttyneeltä ja turhautuneelta. Hän selitti jotain kädet heiluen ilmassa, pudistellen päätään. Vanha mies kumartui katsomaan poikia ja sanoi:

- Ottakaa pojat ihan rauhassa. Elämässä täytyy osata olla kärsivällinen. Minä käyn selvittämässä mitä täällä oikein tapahtuu. Maanantai. Tule.

Maanantai nuuskutti maata innoissaan. Jotain oli selvästi tapahtumassa. Hihnan kiristyessä se siirtyi mielellään eteenpäin.

Joel seisoi ostoskeskuksen käytävällä ja katseli vääjäämätöntä. Siirappia ja mehua oli kuin seittiä lattialaatoilla. Rikkinäiset purkit irvistivät hyllyillä. Joku piti hänestä tiukasti kiinni. Hän yritti kääntyä, muttei pystynyt. Hän ei pystynyt näkemään kasvoja. Valot sammuivat katossa. Jokin liikkui käytävän päässä. Jokin iso. Hän tunsi miten sydämenlyönnit takoivat hänen ohimoitaan.

Metallinen murina.

Lattia vavahti kuin maanjäristyksessä. Jotain kuumaa nestettä valui hänen paitansa sisällä. Kirskuen ja kolisten hirviö astui esiin. Sen punaiset silmät lukkiutuivat häneen välittömästi. Kuin luotipanssarivaunu, musta metallipeto syöksyi hänen kimppuunsa. Kita auki. Öljyä sylkien. Sapelihampaat. Korventava kipu. Hän huusi keuhkonsa tyhjäksi. Maailma kieppui.

Joel tuli tajuihinsa, eikä tiennyt missä oli. Hänen päänsä tuntui raskaalta ja silmät katselivat kuin sumean hunnun läpi. Hän veti syvään henkeä. Ilma tuntui kylmältä ja karkealta. Jostain kuului huutoa kuin veden alta. Musiikkia?

Joel sulki silmänsä ja yritti pyyhkiä niitä kädellään. Viiltävä kipu iskeytyi hänen olkapäähänsä. Joel avasi silmänsä ja kuuli huutoa. Ääni tuli lähemmäs. Naisen ääni. Susanna? Hän yritti vastata, mutta keuhkot eivät olleet vielä palautuneet iskusta. Hänen onnistui vain yskiä. Pisarat laskeutuivat otsalle.

Joel maistoi veren suussaan ja haistoi siirapin ja öljyn. Jokin kosketti häntä käsivarteen. Joel yritti kääntää päätään – niska tuntui jäykältä, mutta se liikkui. Kirkas valo tulvi sisään ikkunasta. Vaaleat hiukset huojuivat edestakaisin kuin veden alla. Ylös kohti pintaa.

Susanna.

Toinen käsi toimi paremmin. Joel pyyhki silmiään. Tolkku oli palaamassa hänen luokseen. Hän tunnisti esineen edessään. Ratti. Auton ratti. Pirstoutuneen tuulilasin läpi tunki mustia ruohon korsia, kuin ne olisivat ajan saatossa kasvaneet siitä sisään. Kaikkialla oli mustaa märkää mutaa.

Susanna kutsui häntä ja hän yritti vastata, muttei pystynyt. Ei hätää. Olen kunnossa. Ei tässä mitään. Ei tämä ole ensimmäinen kerta.

Joel ei tuntenut jalkojaan. Hetken hän pelkäsi halvautuneensa, mutta siinä hän oli väärässä. Jalat olivat puristuksissa vääntyneen metallin alla ja tunto oli vain kaikonnut niistä tilapäisesti. Joel yritti liikuttaa varpaitaan, muttei ollut varma onnistuiko siinä vai ei. Ehkä ne liikkuivat.

Musiikki. Mikä ihmeen musiikki? Susanna sanoi jotain musiikista. Joel ajatteli musiikkia ja kuin hänen ajatuksensa voimasta, hän alkoi kuulla sitä – lujaa. Autoradiossa pauhasi sähkökitara helvetistä. Oli kuin musiikki olisi estänyt häntä hengittämästä kunnolla. Paine hänen päässään ja rinnassaan ja olkapäässään oli ehkä vain basson paineen aiheuttamaa. Hän löysi radion virtanäppäimen ja painoi sen hiljaiseksi. Maailma oli taas asteen verran lähempänä normaalia.

- Hei? Kuuletteko? Vastatkaa jos kuulette. Oletteko kunnossa?

Joel ei pystynyt vastaamaan, joten hän yritti nyökyttää päätään. Viesti tuntui menevän perille. Hän kuuli liikenteen ja lähestyvän paloauton. Hän kuuli jonkun jakavan ohjeita ja käskyjä. Hän kuuli tuulen vinkuvan puiden latvoissa.

Minkä ihmettä oli oikein tapahtunut? Miten hän oli päätynyt onnettomuuteen? Kenen auto tämä oli? Joel yritti koota ajatuksiaan, mutta ne eivät halunneet tulla hänen luokseen. Hän tunsi niiden katseen kuin kuvun takaa. Ne heiluttivat käsiään välimatkan päästä. Joel tunsi, että oli unohtanut jotain tärkeää. Sekopäinen ajatus nosti esiin valkoisen kyltin johon oli kirjoitettu yksi sana.

Susanna.

Hänen piti varoittaa Susannaa. Eikä aikaa ollut hukattavaksi.

Kermanvärinen Mercedes Benz lipui kuin aavelaiva Hirvensalon sillan yli. Tie oli pimeä ja autio. Tuuli oli jälleen yltymässä ja se sai katulamput vapisemaan kuin kylmyyttään. Vuokko puristi ohjauspyörää ja piti katseensa tiukasti tiessä. Olavi katseli tummia pilviä, jotka juuri ja juuri erotti kiitämässä taivaan halki pimeyden keskellä. Hän oli pukeutunut työn vaatimalla tavalla kauluspaitaan ja suoriin housuihin. Olavi rapsutti ihoa kauluksen alla. Hän halusi riisua paidan yltään.

- Muistitko muistivihkosi, Vuokko kysyi.

- Kyllä.

- Onko sinulla kyniä?

- On.

- Kuulakärkiä ja lyijykyniä? Molempia?

- On ja on.

- Entä niitä pusseja? Mitä ne on? Todistusaineille ja sellaisille.

- On, on, Olavi nauroi.

- Sormenjälkijauheet, muistitko ne?

- Kultaseni, siellä on jo koko tekninen ryhmä paikalla. Ei minun tarvitse…

- Entä niitä kumihanskoja? Niitä sinä ainakin tarvitset.

- On niitäkin, kiitos kysymästä, Olavi vastasi hymyillen ja jatkoi sitten: - Mutta voi ei!

- Mitä nyt, Vuokko kysyi hätääntyneenä.

- Yhden asian minä unohdin.

- Mitä? Minkä? Käännynkö ympäri?

- Se suuri suurennuslasini. Se taisi jäädä työhuoneen pöydälle, Olavi nauroi.

- Älä naura. Minä vain haluan, että sinulla on kaikki mitä tarvitset.

- Tiedän, mutta saat sen kuulostamaan kuin menisin ensimmäistä kertaa rikospaikalle. Kyllä minä pärjään. Käänny tuolta oikealle.

Olavi osoitti sormellaan eteenpäin.

- Hyvä on, hyvä on, Vuokko sanoi hieman harmistuneena.

Lyhyen hetken he ajoivat hiljaisuudessa. Vuokko käänsi auton Olavin osoittamasta risteyksestä. Hän puristi rattia tuulen vavisuttaessa autoa.

- Muistitko kenkäsi, Vuokko kysyi totisella äänellä.

Olavi katsoi ensin vaimoaan ja sitten paljaita varpaitaan. Niiden kynnet kaipasivat leikkaamista. Olavi mutristi suutaan.

- En ajatellut, että tarvitsisin niitä.

- Ajattelin, että ihan vaan kaiken varalta. Voisit vaikka takaluukkuun laittaa yhdet, Vuokko ehdotti.

Olavi ei käyttänyt kenkiä – eikä sukkia. Ei ainakaan ennen kuin lumi tulisi maahan. Hänen jalkansa kyllä kestivät kylmyyttä. Loppuosa miehestä pitikin sitten kääriä mahdollisimman lämpimästi lähes kelillä kuin kelillä. Siitä todisteena takapenkillä odotti paksu tummansininen untuvatakki.

Olavi ei vastannut vaimolleen, vaan katseli ulos katulamppujen viitoittamaa tietä. Vuokko arveli asian olevan käsitelty ja vaihtoi puheenaihetta:

- Liisa soitti. Olivat päässeet kotiin ilman ongelmia, mutta sähköt heiltäkin on poikki. Ei tule edes vettä, kun sekin toimii sähköllä.

- On se surkeaa nykyään. Onneksi ei ole pakkasta.

- Niinpä. Heillä on onneksi se takka sentään. Sanoin, että voivat tulla meille suihkuun, jos kokevat sen tarpeelliseksi.

- Voisivat vaikka muuttaa asumaan. Olisi mukavaa, kun olisi vähän elämää nurkissa. Tilaa kyllä piisaa, Olavi ehdotti.

Vuokko ajatteli heidän vajaan yhdeksänkymmenen neliön asuntoaan ja tyttärensä nelihenkistä perhettä ja vastasi hiljaa:

- Niin kai…

- Kyllä minä tiedän etteivät he halua, mutta vaikka vain tilapäisesti.

- Totta kai. Kunnes saavat vedet taas pelaamaan.

Olavi pani merkille hermostuneisuuden Vuokon äänessä ja hymyili rohkaisevasti avatessaan suunsa tällä kertaa.

- Ulkohuussi olisi myös hyvä ratkaisu. Heillekin mahtuisi ihan hyvin sellainen sinne pihaan. Ihan vain tällaisia tilanteita varten… jatka vaan suoraan.

- Täällä näyttäisi vielä olevan sähköt tallella, Vuokko sanoi ja katseli taloja, joiden ikkunoissa jouluvalot kiiluivat.

Olavi katsoi ulos pimeään ja vajosi hetkeksi ajatuksiinsa. Hän saapuisi pian murhapaikalle ja näkymä oli jotain, mitä uhri ja murhaaja todennäköisesti olivat myös katselleet. Hiljaisia ikkunoita. Toisten takana onnellisia lapsia, toisten takana väkivaltaa ja surua.

Hattunen oli puhelimessa luvannut, että kyseessä oli jotain erikoista. Murhan ollessa kyseessä, se ei yleensä ollut hyvä uutinen, mutta Olavi rakasti ongelmanratkaisua. Mitä visaisempi pulma, sitä herkullisemmalta se tuntui ratkaista. Hän kaipasi haasteita.

***

Ylikonstaapeli Emilia Hattunen kaipasi raitista ilmaa. Rikospaikkatutkinta oli täydessä käynnissä. Valokuvia otettiin, sormenjälkiä ja muita johtolankoja etsittiin. Olavi oli matkalla. Sisällä haisi hielle ja kuolemalle.

Emilia katseli kiinnostuneena kenkiä eteisessä ja teki listaa mielessään: lasten lenkkareita, miehen kumisaappaat ja kahdet naisten korkeat nahkasaapikkaat. Emilia otti yhden saappaan käteensä. Kivan näköiset. Paljonkohan ne on maksaneet? Pitää kysyä kuuluvatko ne kaikki talon väelle.

Ulko-ovi aukesi ja joku tekniikan osastolta kiiruhti sisään. Emilia näki tilaisuutensa tulleen, laski saappaan käsistään ja astui ovensuun maantuoksuiseen ilmaan. Hän kaivoi tupakan esiin ja vei sen huulilleen.

- Hattunen, missä Päällikkö viipyy? joku huusi sisältä olohuoneesta.

- Tulossa, ja se lausutaan rikoskomisario Kilpi, Emilia vastasi hieman ärtyneenä.

- Ei me löydetä sitä mistään.

- Jatkakaa etsimistä.

Emilia astui ulos ja antoi oven sulkeutua perässään. Hän kaivoi taskustaan esiin Zippo-merkkisen sytkärinsä ja nosti kätensä suojatakseen sytytystä tuulelta. Hän rakasti sytkärin tuoksua. Se muistutti häntä teinivuosistaan. Hän oli ostanut vastaavanlaisen sytkärin joskus 15-vuotiaana Tukholman matkallaan. Valitettavasti joku oli varastanut sen jo seuraavana juhannuksena. Sen jälkeen hänellä oli ollut useita erilaisia sytyttimiä. Toiset rakkaampia kuin toiset. Tämän nykyisen hän oli saanut edelliseltä poikaystävältään – siihen oli kaiverrettu hänen etunimensä.

- Hattunen, missä Päällikkö on? kysyi vuorostaan nuorempi konstaapeli, joka ilmestyi ambulanssin takaa.

Emilia puhalsi savua keuhkoistaan ja katsoi nuorta miestä kulmiensa alta.

- Tulossa.

- Pitäisi tietää voidaanko me päästää perhe jo lähtemään hotellille? Ovat odotelleet jo aika pitkään.

- Lausunnot on otettu, Emilia kysyi ja vilkaisi kelloaan.

- On.

- Päästäkää menemään. Sanokaa, etteivät puhu tapauksesta kenellekään. Me tullaan RIKOSKOMISARION kanssa pian kyselemään lisää.

Nuorempi konstaapeli nyökkäsi vastaukseksi ja käveli takaisin ambulanssin taakse. Emilia jätti tupakan roikkumaan huulilleen ja kiristi poninhäntäänsä. Saatuaan pitkät vaaleat hiuksensa takaisin ojennukseen, hän kiinnitti huomionsa pihamaalle. Suurin osa poliiseista oli haravoimassa ympäristöä taskulamppujen kanssa. Sulkunauhat oli vedetty tontin ympärille ja yltyvä tuuli riepotti niitä kuin yrittäen repiä ne paikoiltaan. Kaikenlaista sitä. Jos olisin töissä jossain kaupan kassalla, saisin nytkin olla kotona nukkumassa lämpimän peiton alla.

Saksanpaimenkoira tepasteli esiin talon kulman takaa. Emilia katsoi sitä ihmeissään. Oliko hän pyytänyt koirapartiota paikalle? Oliko joku muu? Koira näytti jotenkin omituiselta. Talon kulman takaa tuli esiin vanha mies, jonka kasvot näyttivät menettäneen värinsä. Siviili perkele. Emilia singahti liikkeelle ja saavutti miehen pikaisesti.

- Hei! Herra! Seis!

Vanha mies pysähtyi ja kääntyi katsomaan äänen suuntaan. Hänen ilmeensä oli kuin pienellä lapsella, joka oli juuri jäänyt kiinni pahanteosta. Koira yritti tehdä lähempää tuttavuutta Emilian kanssa, mutta mies onnistui pitämään hihnan tiukalla.

- Mitä te teette täällä? Tämä on suljettu rikospaikka.

- Ei, minä vain… tulin vain katsomaan.

- Mikä teidän nimenne on? Saisinko nähdä henkilöllisyystodistuksenne?

Vanhus epäröi, vältteli katsetta ja vaikutti varsin hämmentyneeltä.

Emilia tajusi, että tupakka roikkui edelleen hänen huulessaan. Ei varsinaisesti ohjesäännön mukaista toimintaa. Hän nappasi tupakan nopealla liikkeellä kämmenensä sisään piiloon. Vanhus oli selvästi niin järkyttynyt, ettei hän varmastikaan tajunnut mitään.

- Tuosta naapurista minä. Ei minulla papereita… tulin vain katsomaan.

- Tulitte vaan katsomaan.

- Niin. Katsokaas minä heräsin… ja ja…

Emilia alkoi sääliä miestä. Vanhus oli selkeästi nähnyt ruumiin. Varmaankin ikkunasta talon sivulta. Emilia vilkuili ympärilleen ja näki naapuritalon vähän matkan päässä mäen päällä.

- Aivan. Valitettavasti minun täytyy pyytää teitä nyt lähtemään. Asutteko tuossa talossa? Emilia vinkkasi naapuritalon suuntaan.

- Kyllä. Minä…

- Tuosta ikkunasta taitaa nähdä aika hyvin tähän pihalle?

- No joo. Mikä ettei. Se on keittiö.

- Oletteko nähneet kenenkään, tutun tai tuntemattoman, käyvän täällä sanotaan nyt parin päivän sisällä?

Vanha mies mietti hetken ennen kuin vastasi.

- En. En sieluakaan. Talo on ollut tyhjänä koko joulun.

Maanantai päästi pienen ynähdyksen. Emilia oli tottunut koiriin ja näki, ettei Maanantai ollut millään lailla aggressiivinen. Hän astui eteenpäin ja rapsutti koiran kaulaa tervehdykseksi. Koira tuntui pitävän siitä. Se työnsi kuonoaan hänen reittään vasten.

- Jos nyt sitten menette vain kotiin ja yritätte saada unen päästä uudelleen kiinni. Joku tulee kyllä juttelemaan teidän kanssanne lisää huomenna. Ja yrittäkää jatkossa pysyä poissa rikospaikoilta. Emilia vei tupakan takaisin huulilleen ja osoitti kädellään kohti sulkunauhaa.

Vanha mies näytti siltä, ettei varmasti nukkuisi enää tänä yönä. Tottelevaisesti hän kuitenkin kääntyi kohti kotiaan.

Emilia saattoi miehen tuulessa venkoilevan nauhan luo ja nosti sitä ylös niin, että mies ja koira pääsivät kulkemaan sen alitse.

- Ei muuta kuin hyvää yötä sitten vaan, Emilia toivotti.

- Jaakko.

- Anteeksi?

- Minun nimeni on Jaakko. Jaakko Kivimäki. Ja tämä tässä on Maanantai.

- Ylikonstaapeli Emilia Hattunen, Emilia vastasi hymyillen.

- Hauska… tavata, Jaakko mutisi.

- Samoin. No hyvää yötä sitten, Jaakko Kivimäki ja Maanantai.

Vanha mies mutisi jonkinlaisen tyytyväisen vastauksen ja lähti hitaasti kohti kotioveaan. Emilia katsoi hänen peräänsä ja puhalsi savua ulkoilmaan. Hän seurasi katseellaan koko matkan, kun vanha mies käveli kotiinsa ja katosi sisälle taloon.

Alhaalta maantien suunnalta kuului autonoven läimäytys. Puheensorina kiihtyi pihamaalla. Emilia tiesi välittömästi mistä se johtui – Olavi oli saapunut paikalle.

II

Nuoren naisen alaston ruumis oli sidottuna tuoliin keskellä olohuonetta. Valkoinen matto sen alapuolella oli värjäytynyt kauttaaltaan verestä. Naisella ei ollut päätä.

- Eikä henkilöllisyydestä ole tietoa, Olavi kysyi ja tarkasteli köyden solmuja katseellaan.

- Ei. Emme ole löytäneet mitään henkilöpapereita, saati uhrin vaatteita tai… no, päätä. Murhaaja vei sen ilmeisesti mukanaan, Emilia kiemurteli. Häntä kiusasi naisen alastomuus. Uhri oli hoikka, mutta muodokas, ja tapa jolla hänet oli sidottu tuoliin, oli Emilian mielestä julkea. Ruumis oli kuin joku rujo nykytaideteos. Esille laitettu. Hän ei halunnut katsoa sitä.

– Talo kuuluu Ruuskan perheelle: isä Raimo, äiti Helena ja lapset Anton ja Juhani. He olivat olleet joulun vietossa äidin sisaren, Hannele Raikon, luona Jämsässä… ja palasivat tänä iltana kotiin kello 23:30. Helena oli ensimmäinen, joka löysi ruumiin. Tarkistamme alibin heti aamusta, mutta tuntuu uskottavalta. Olivat aika aidon tuntuisesti järkyttyneitä molemmat… vanhemmat siis. Talo on ollut tyhjänä siis jouluaaton aamusta tähän iltaan. Lähes kolme vuorokautta. Naapuri vahvisti asian.

-Mhm. Mitä muuta? Olavi suoristautui ja katsoi valkoista rapattua kattoa, jossa myös näkyi veriroiskeita.

- Ei jälkiä murtautumisesta. Ei murha-asetta. Ei silminnäkijöitä. Ei mitään häpyä.

Olavi käveli ympäri huonetta katsellen ympärilleen. Emilia yritti lukea, mitä tämän Päälliköksi kutsutun miehen päässä liikkui, mutta tämän kasvot eivät paljastaneet mitään. Hän katseli kuinka Olavi käveli paljain varpain väistellen veritahroja. Olavi huomasi hänen katseensa ja hymyili aina optimistista hymyään.

- Minkä ikäinen arvioisit hänen olevan? Kahdenkymmenenviiden, Olavi kysyi.

Emilia pakotti itsensä katsomaan ruumista.

- Sitä luokkaa. Kakskytviis kolmekymmentä. Voi olla nuorempikin. Hyvässä fyysisessä kunnossa. Kävi varmaan salilla.

- Aika kaunis vartalo, etkö sanoisi?

Mitä helvettiä? Olavi ei yleensä vitsaillut näissä paikoissa. Saatanan pervot äijät. Eivätkö ne muuta osaa ajatella, kun näkevät alastoman naisen. Ei sillä ole edes päätä.

- Anteeksi mitä? Emilia ei edes yrittänyt peitellä tuohtumustaan.

Olavi oli jo siirtynyt kirjahyllyn luo ja katseli kirjoja kuin olisi ollut kylässä jonkun ystävän luona.

- Yritän vain arvailla hänen mahdollista ammattiaan. Kynnet ovat huolitellut, eikä noilla sormilla ole fyysistä työtä paljoa tehty. Iho on puhdas ja moitteettomassa kunnossa. Voi tietysti olla, että murhaaja on pessyt hänet. Häpykarvat vahattu hiljattain. Blondi.

Emilia kyykistyi katsomaan uhrin käsiä ja huomasi Olavin olevan oikeassa. Kynsilakka vaikutti ammattilaisen laittamalta.

- Kai sitä ihminen voi itsestään huolta pitää, vaikkei vartalo ammatti olisikaan?

- Toki, toki. Kunhan kysyin mielipidettäsi.

- Ehkä hän oli menossa johonkin juhliin. Harva tuollaisia kynsiä joka päivä pitää. Tai ehkä hän oli tapaamassa jotain – rakastajaa.

- Ehkä. Entäpä pää, Olavi kysyi.

- Murhaaja otti muistokseen. Jos kyseessä olisi yritys peitellä uhrin henkilöllisyyttä, miksi jättää ruumis paikkaan josta se löydetään varmasti?

- Niinpä. Pään ottamiselle voi olla jokin muukin syy. Esimerkiksi koston välttäminen.

Emilia avasi suunsa, muttei tiennyt mitä sanoa. Olavi silmäili kirjahyllyä ja jatkoi:

- Shuar- ja jivarokansat uskoivat, että kuollutkin vihollinen saattoi yhä kostaa. Tämän pystyi kuitenkin estämään asianmukaisilla seremonioilla ja kutistamalla pään.

- Jivaro?

- Niin ja shuar. Se tehdään niin, että ensin leikataan pää poikki, sitten viilletään päänahka auki ja kuoritaan nahka irti. Siitä saa sellaisen kivan naamarin.

- Oletko kokeillut joskus?

Olavi vain hymyili kysymykselle ja jatkoi innostuneena:

- Sitten nahkanaamiota liotetaan kuumassa vedessä, että saadaan rasvat kaavittua irti. Tämän jälkeen ommellaan iho takaisin muotoonsa, mutta jätetään pieni reikä niskaan.

- Kai sä ymmärrät, että tämä on todella kuvottavaa?

- Miten niin? Eikö sua kiinnosta? Olavi katsoi Emiliaa huolestuneena.

- No kerro nyt sitten – tämän kerran.

Hymynkare palasi Olavin kasvoille.

- Hyvä. Niin… sitten siitä reiästä kaadetaan kuumia kiviä ja hiekkaa sisään. Nämä saavat kasvot kutistumaan kuivuessaan. Kiviä vaihdellaan noin viikon ajan. Sitten vielä savustetaan, paremman säilyvyyden takaamiseksi. Ja lopuksi ei muuta kuin kiinnität narun päänahkaan ja saat itsellesi kivan nyrkinkokoisen kaulakorun - tsantsan.

- Kiva. Kiitti reseptistä. Jotenkin musta tuntuu, ettei tässä kuitenkaan ole ollut jivaroheimo asialla.

- Ei varmaan. Eikä varmaan Shuarkansakaan. Tulipa vaan mieleen. Onko Rissanen jossain lähistöllä?

Rissanen oli läänin kuolinsyyntutkija. Isokokoinen ja usein kiukkuisella päällä oleva kaveri.

- Odottavat ulkona, että annat luvan.

- Eiköhän tämä ole nähty. Sano Rissaselle, että haluan aamuyhdeksään mennessä kuvat kynsistä ja niskan tatuoinnista. Ja tämän minä otan nyt mukaani todistusaineistoksi. Olavi teki hyppysmerkit heiluttaen etu- ja keskisormiaan.

Olavi poimi kirjan kirjahyllystä kainaloonsa ja lähti varpaisillaan kohti eteistä. Emilia ei ollut huomannut mitään tatuointia ja seisoi nyt hieman ihmeissään.

- Mikä kirja se on?

- The Illustrated Encyclopedia of Aztec & Maya, kuului loittoneva vastaus eteisestä. Kiinnostavaa shittiä, kuten nuoriso asian ilmaisisi.

Emilia kumartui lähemmäs katkaistun niskan tynkää ja tunsi kuoleman kuvottavan tuoksun nenässään. Tummuneen veren alta näkyi ihossa pieniä viiruja. Ehkä jotain terävää kolmiota muistuttavaa. Tatuoinnista ehdottomasti puuttui suurin osa, mutta mustetta ihon alla kyllä oli.

- Tarvitsetko kyydin kotiin? Emilia huusi vielä Olavin perään. Päällikkö oli puhelimessa aiemmin sanonut, ettei ollut ajokunnossa. Oli kuulemma ottanut pari napanderia hermojaan rauhoittaakseen. Hänen olemuksessaan se ei Emilian mielestä kyllä yhtään näkynyt.

- Ei kiitos. Vuokko lupasi odottaa, kuului vastaus.

***

Enkeli laskeutui taivaasta sokaisevan valon saattelemana. Se tuli kuin lämmin aalto, joka huokui Susannan yli. Susanna seisoi laiturilla ja katseli jähmettyneenä ihmettä. Enkeli oli taivaan soturi, joka uhkui voimaa, päättäväisyyttä ja merkityksiä. Sen lihaksikas ylävartalo oli paljaana ja paksuja käsivarsia kiersivät kultaiset käädyt. Valkeat siivet kauhoivat ilmaa vaivattomasti. Ilma värisi ja rätisi enkelin edetessä. Sen kirkkaat kasvot hymyilivät lempeästi, kun se valui lähemmäs. Sen hohtavan siniset silmät uhkuivat ymmärrystä ja viisautta. Oli äärettömän hiljaista. Aallot löivät äänettömästi rantaan. Susanna tunsi sydämensä lyöntien rauhoittuvan ja kuuli oman hengityksensä tasaantuvan. Hänen käsistään pudonnut, laiturille särkynyt juomalasi kohosi hiljalleen irti painovoiman piiristä. Sähköinen väristys nosti ihokarvat pystyyn. Tummat pilvet kaartuivat taivaalla. Enkelin hiukset olivat mustat kuin yö, hartiat leveät ja voimakkaat kuin maailma. Enkeli hymyili leveästi ja avasi suunsa. Rauhoittavat sanat täyttivät Susannan pään. Enkeli puhui. Susanna kuunteli.

Susanna heräsi valkoisten lakanoiden keskeltä. Ikkuna oli auki ja ulkoa kuului pikkulintujen ystävällistä liverrystä. Aurinko oli noussut jo aikoja sitten ja korvensi jo verhoja. Susanna makasi tyytyväisenä selällään ja hengitti. Tämä oli jo neljäs kerta, kun hän näki unta enkelistä. Joka kerta uni oli ollut hieman erilainen. Tällä kertaa hän oli ensimmäisen kerran kuullut sen puhuvan. Hänelle.

Susannasta tuntui kuin kaikki viimeaikaiset ikävyydet ja surut olisi pyyhkäisty kerralla pois. Ahdistus ja masennus eivät enää hallinneet. Enkeli oli antanut hänelle avaimen. Avaimen ja voiman muutokseen. Susanna risti kätensä ja sepitti kiitoksen mielessään. Hän koki olevansa edes sen verran velkaa. Aamen.

Kello lähenteli vasta puoli kahdeksaa, mutta asunnossa oli jo nyt lämmin kuin ruotsalaisessa saunassa. Susannalla oli yllään vain hihaton valkoinen paita ja sydänkuvioiset alushousut, kun hän asteli rappusia alakertaan. Keittiöstä kuului jo kolinaa. Susanna hyppäsi viimeisen askelman yli ja laskeutui kivuliaasti lattialle jääneen lego-palikan päälle. Hän rääkäisi yllättävästä kivusta, mutta sai tällä kertaa pidettyä kirosanat sisällään. Saatanan muksu. Susanna hieroi punoittavaa jalkapohjaansa ja yritti saada itsensä rauhoittumaan. Ei nyt. Ei tänään. Tänään on hyvä päivä. Hän otti lego-palikan käteensä ja heitti sen kirjahyllyn päällä olevaan laatikkoon. Susanna tiesi, ettei hänen pieni tyttärensä kykenisi sitä sieltä löytämään.

Karoliina kaatoi vaivalloisesti itselleen muroja Susannan tullessa keittiöön.

- Huomenta prinsessa, Susanna aloitti teeskennellyn iloisesti.

Karoliina ei vastannut, vaan tallusti mielenosoituksellisesti äitinsä ohi jääkaapille. Hänellä oli yllään vaaleanpunainen keijukaisasu, jonka selkämykseen oli kiinnitetty koristeelliset siivet.

- Ajattelin, että voitaisiin