Hävitys I: Demonin paluu

By Juha Rahkonen

Demoni Reaqelyiez palaa takaisin kuolleiden valtakunnasta ja valmistautuu valloittamaan maailman. Se haluaa ihmiset ja haltiat sotimaan toisiaan vastaan ja samalla aikoo toteuttaa nerokkaan suunnitelmansa. Sen mahti on kasvamassa suuremmaksi kuin koskaan ja sen armeija on jo miltei voittamaton.

Maailma tarvitsee muutamaa sankaria, joiden harteilla lepää koko maailman kohtalo. Epämääräinen sankarijoukko ottaa vastaan tämän haastavan tehtävän. Yksi heistä, Morgai on haltia, joka ryhtyy yllättävän tapahtumaketjun aikana harjoittamaan taikuutta tullakseen velhoksi. Eräs toinen haltia Gto-ertmor saa nähdä demonin mahdin omin silmin ja joutuu myös tahtomattaan mukaan tähän suureen sotaan. Kolmas mies, Dämier johtaa ihmiskuninkaan lähettämää palkkasoturien joukkoa, joka on tullut estämään alkavaa sotaa, mutta heillä onkin edessään miltei mahdoton tehtävä.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: May 9, 2017
• ISBN: 9789515680327

Juha Rahkonen

Juha Rahkonen on vuonna 1983 syntynyt fantasian, scifin ja kauhun mestari. Muita hänen sci-fi-teoksiaan ovat Octorania, Alien Cover ja Mekwierl-projekti Tuhon äärellä-trilogia tulee sisältämään osat: Virus X, Emilia X ja Evoluutio Z. Juhalle on runsaasti fantasiateoksia.

Book preview

Hävitys I: Demonin paluu

Hävitys I: Demonin paluu

Prologi

1. Elämää Trazyivorissa

2. Salaperäiset kulkijat

3. Romantiikkaa

4. Kuolemaantuomitun pako

5. Gimlowesin vuoristossa, matkalla Ryzeidosiin

6. Pimeyden syövereissä. Etsintäpartiot

7. Ajojahtia Trazyivorin kaduilla

8. Pako Trazyivorista

9. Kohtaamisia tiellä

10. Suunnittelua ja valehtelua

11. Salakuuntelija. Metsän olennot.

12. Sotaan valmistautumista. Aarteenmetsästäjät.

13. Luurankoja ja pimeyden syleilyjä

14. Suunnitelmia ja kauhua syvyyksissä

15. Murhayritys. Dkoiltor.

16. Hyvästi Trazyivor!

17. Luonnon uumenissa, vailla turvaa. Keskustelua metsässä.

18. Kuolemaa kartanossa

19. Ihmisiä, haltioita, kentaureja ja suunnitelmia.

20. Hävitys jo uhkaa

21. Yllätyksiä ja pelkoa pimeydessä

22. Vielä kerran Trazyivor

23. Tyinortin palatsissa. Demonin suunnitelmat.

24. Yksi tuhonkylväjä vähemmän vai onko?

25. Aarrehullut. Örkki demonin armoilla.

26. Matkaamista, tunteita ja kärsimystä

27. Vaarallisilla alueilla. Sotaherra vuoristossa.

28. Tiramas kaatuu, ihan tosi! Kartanon kirotut ruumiit.

29. Vihollisen hyökkäys. Edtorlin virhe ja pako Tiramasista.

30. Lähtö Epicygielistä. Ihmiset vuoriston tällä puolen. Tyrmän kurjuus tappavaa.

31. Kuolleiden maassa. Jättiläiset ovat valintansa tehneet.

32. Julmaa teloittamista. Autio kaupunki.

33. Väittelyä Mizgamissa. Näyttävä saapuminen.

34. Mies vailla suojaa. Demonin paluu. Trazyivorin taistelu.

35. Rauhanneuvottelijat

36. Kuolema vai pelastus? Uudet ystävät.

37. Reaqelyiezin aavistukset. Varjoruhtinas iskee.

38. Pimeyden veljekset. Yksi muukalainen ja suuri taistelu.

39. Surumielisyys keskuudessamme. Tuskallinen on sankareiden tie.

40. Reihirin ja Mordcawin kohtalo. Muukalainen pohjoisesta.

Valmistusmerkinnät

Hävitys I: Demonin paluu

Prologi

Elettiin hyvin kaukaisia aikoja. Maailmassa eleli paljon ihmisiä vihaavia olentoja. Nyt haltiat hallitsivat useita ihmisen maita, ja tuona aikana oli ihmisrodun ja haltiarodun edustajat riitaantuneet niin pahasti, että sodan uhka oli kasvanut hyvin suureksi. Kääpiöt ja jättiläiset sen sijaan eivät olleet vielä valinneet puoltaan. Uskottiin, että hävityksen ja tuhon antikristus, demoni Reaqelyiez olisi heräilemässä jälleen ja hänen ruumiinsa olisi tulossa takaisin eläväksi. Maailma murtuisi hänen tahtoonsa ja hänen kuolleiden armeijansa tulisi nousemaan. Oli paljon muita olentoja ihmisten, haltioiden, kääpiöiden ja jättiläisten lisäksi, jotka saattaisivat liittyä hyvinkin pian demonin omaan armeijaan. Jotkut ottivat todesta väitteet demonin paluusta, mutta siihen ei kaikkialla suhtauduttu vakavasti. Viimeksi demoni Reaqelyiez oli marssinut armeijansa kanssa maan päällä tuhansia vuosia sitten, jolloin haltiat löivät hänet. Ihminenkin osallistui siihen, muttei ratkaisun hetkillä. Maailmassa oli myös paljon kuningaskuntien sisäisiä kiistoja ja sotia.

Menettäessään fyysisen ruumiinsa Reaqelyiez palasi helvettiin, josta kaikki demonit saivat alkunsa maailman syntyessä. Jumala rankaisi yhtä enkeliä, paholaista, antamalla tälle syvyyden avaimet. Avaimet, joilla ei toiselta puolelta enää ulos pääsisi. Paikka, johon hän joutui nimettiin manalaksi tai oikeammin helvetiksi. Hänellä oli voima, joka sai syntymään hänenlaisiaan olentoja maailmaan, mutta tähän tulen ja laavan kyllästämään kuumuuteen. Jumala ei kyennyt estämään sitä, että paholainen lähettäisi demoneitaan ylös – ihmisten ja haltioiden hallitsemaan todelliseen maailmaan. Pimeyden enkeli nimesi nämä olennot demoneiksi, koska se oli oikein sopiva nimi niille. Saatana oli siis vanhempi kuin itse maailma, eikä Hän koskaan voisi kuolla, ehkä tuolla ylhäällä, mutta ei täällä alhaalla manalassa. Jos Hän itse pääsisi nousemaan maailman ylle, muuttuisi kaikki mustaksi ja tuho huuhtelisi verellä ja tulella maan, muuttaen sen tuhkaksi ja elottomaksi tyhjiöksi. Maailmanloppu tulisi olemaan totaalinen, eikä yksikään sankari kykenisi sitä estämään. Kun Jumala loi rajatonta maailman kaikkeutta ennen maapallon luomista, paholainen oli hänen rinnallaan.

Jumala näki tämän pahuuden liian myöhään. Paholainen petti hänet, jotta hän pystyisi valtaamaan maailman itselleen jos Hänen lähettämänsä demonit onnistuisivat aikeissaan, mutta läpi ajan oli demonit huutaen lähetty takaisin demoniulottuvuuteen. Demoni Reaqelyiez oli yksi Hänen ensimmäisistä luomuksistaan, joka palveli Häntä hyvin. Langennut enkeli oli kuitenkin rankaissut häntä joka kerta kun tämä oli menettänyt fyysisen olomuotonsa. Lopun aika olisi tuloillaan ja näytti siltä, että kaikkien elävien pahin pelko olisi tulossa maailmaan ja kasvaisi jälleen suurtakin suuremmaksi uhaksi. Demonit olivat arvaamattomia. Kukaan ei tiennyt milloin helvetin portit aukeaisivat, satojen vaiko tuhansien vuosien välein? Totuushan oli, että demoneita kulki maailmassa kaiken aikaa, mutta ne olivat sellaisia, jotka vain tutkivat maailmaa ja halusivat selvittää jokaisen olennon elintavat ja kaiken. Jos ihmisten ja haltioiden salainen ase saataisiin selville, siihen loppuisi pahan tappioiden kärsiminen.

Tuhoa oli ennustettu, mutta se ei kuitenkaan tulisi, ellei sitä todella tapahtuisi. Elämä jatkuisi maailmanlopunkin jälkeen, mutta sitä saisivat demonit hallita oman mielensä mukaan, eikä enää kaunista luontoa olisi olemassakaan. Ihminen ja kaikki muutkin maalliset lajit tuhottaisiin tai sitten pidettäisiin orjina, joiden täytyisi palvella herrojaan täydellisesti. Muuten rangaistus tulisi olemaan kuolema, mutta ei pelkkä kuolema, vaan sielun kuolema, joka oli pahin rangaistus mitä oli koskaan tunnettu. Ihmisten säätämät lait eivät olisi voimassa, vaan paholaisen omat entistä armottomammat kidutus- ja barbaarilait. Tämä ei ollut vielä toteutumassa ja kenties maailmassa olisi vielä sellaisia henkilöitä, jotka kykenisivät pysäyttämään heräilevän Reaqelyiezin jälleen kerran. Maailmanloppu ei tulisi vielä pitkiin aikoihin, sillä paholaisen juonet kyllä tunnettiin. Maailma olisi vielä pelastettavissa, jollei ihmisten ja haltioiden välinen sota nyt syttyisi.

1. Elämää Trazyivorissa

Kahden sota kuolemaa paljon tuo, eikä kolmannen mukaan tulo maita pelasta

Kaikki sai alkunsa Trazyivorista, haltioiden suurimmasta ja mahtavimmasta kaupungista, jonne ihmiset hyvin harvoin saivat jalallaan istua. Sen mahtavat muurit kohosivat niin korkealle, ettei niiden sisäpuolelle voinut nähdä oli kuinka etäällä tahansa. Kaupungin suuret vartiotornit kohosivat useiden satojen metrien korkeuteen. Niitä oli seitsemän, joista jokaisessa oli kymmeniä haltiajousimiehiä, jolla oli tavallista paremmat varsijouset, jollaisia ihmiset eivät osanneet tehdä. Kaupunkiin olisi erittäin vaikea hyökätä kenen hyvänsä. Suuri palatsi kohisi korkeana rinteellä aivan kaupungin toisella laidalla. Se olikin ainoa rakennus koko kaupungissa, jonka tornit kohosivat muurien ja niissä kiinni olevien vartiotornien yläpuolelle. Palatsi oli suurenmoinen. Trazyivor oli kaikin puolin kaunis kaupunki, jossa asumisesta monet saattoivat vain uneksia. Haltioiden kuningas, Dfoitarfyn kuningaskunnan hallitsija Tyinort asusti palatsissa, jota ei voinut verrata ihmisten linnoihin. Vaikka se hyvin paljon vaikuttikin turvattomalta, sen ulkonäkö petti, sillä palatsiin ei mikään päässyt sisään ilman kuninkaan lupaa.

Sitä yrittäviä vastaan oli olemassa taikuus, joka suojelisi palatsia ikuisesti. Ihmiset, jotka vierailivat Trazyivorissa eivät millään uskoneet silmiään nähdessään noin kauniin kaupungin. Monet ahneet ja petolliset ihmiskuninkaat olivat hyökänneet tätä haltioiden paratiisia vastaan, mutta sitä suojelivat voimat, joiden olemassaolosta ei paljon puhuttu julkisilla paikoilla. Haltiakuningas oli säätänyt sellaisen lain, jonka mukaan yksikään ihminen ei ollut tervetullut asumaan kaupunkiin. Siellä vieraileviakin seurasivat aina sellaiset hyvin murhanhimoiset katseet. Haltioiden ja ihmisten väleissä ei ollut kehumista. Pian sodan uhka kasvaisi liian suureksi, ettei syntynyttä vihaa saataisi pidettyä aisoissa enää kovinkaan pitkään. Kaupungissa ei juurikaan esiintynyt köyhää väkeä, vaan jokaisen perheen toimeentulo oli hyvin organisoitua, eikä kenenkään tarvinnut kärsiä. Valitettavasti ihmisillä ei näihin aikoihin mennyt kovin hyvin. Heidän kaupunkinsa olivat rumia ja täynnä köyhää väestöä. Läpi aikojen haltiat olivat pitäneet itseään muina korkeampana ja arvokkaampana rotuna maailmassa, mutta ihmiset eivät vain koskaan sitä tahtoneet hyväksyä, koska halusivat saada tietysti itselleen moisen kunnian.

Ihmisiä pidettiin yleensä aika ahneina ja typerinä haltioiden keskuudessa, mutta kyllä monet olivat kertoneet tarinoita hyvistäkin ihmisistä, jotka eivät ajatelleet samantapaisesti kuin vallanpitäjät, eivätkä rynnänneet aivan jokaisen aarteen perään, vaan osasivat ajatella ensin aivoillaan. Niistä ihmisistä haltiat pitivät, mutta siitä huolimatta ihmisiä oli kielletty muuttamasta Trazyivoriin. Ihmisten uskottiin tuhoavan heidän kuvankauniin kaupunkinsa, jossa annettiin kasvaa paljon kauniita luonnon metsiä ja kasveja, eikä katukivetystä haluttu laittaa kuin kaupungin suurimmille kaduille. Haltioiden ennakkoluulot ihmisiä kohtaan olivat vain kasvaneet ja päinvastoin. Jos vielä jonain kauniina päivänä nämä kaksi rotua eläisivät keskenään ilman mitään ennakkoluuloja ja vihaa toisiaan kohtaan, mikään voima ei voisi uhata heidän maitaan. Mikäli haltiat ja ihmiset aloittaisivat sodan toisiaan vastaan, silloin jokin muu voima voisi leikiten suistaa heidät molemmat tuhoon. Silloin ei kukaan tulisi heitä auttamaan.

Sen sijaan monissa ihmisten hallitsemissa kuningaskunnissa ei uskottu sodan uhkaan, vaan elettiin tyytyväisinä ja ylpeinä. Heillä ei ollut mitään lakeja, jotka kieltäisivät haltioiden liikkumisen maillaan tai oikeastaan kieltäisivät asumasta ihmisten mailla. Haltioilla oli paljon enemmän lakeja ja säädöksiä omassa sivilisaatiossaan, joka poikkesi hyvin paljon ihmisten vastaavasta. Ihminen ei ollut niin pikkutarkka olento kuin haltiat. Tieto mahdollisesta sodasta ei ollut levinnyt vielä kovinkaan kauaksi Trazyivorista, josta moinen huhu oli alkunsa saanut. Siihen sotaan ei olisi varaa, sillä molempia eli maailmassa miltei saman verran. Jäljelle ei ehkä jäisi tarpeeksi miehiä, jotka kykenisivät voittamaan toisen vihollisen, joka mahdollisesti hyötyisi suuresti noiden kahden rodun välisestä sodasta. Kaikki haltiatkaan eivät vielä vihanneet ihmisiä niin syvästi, että olisi ainakaan kovin innostunut moisesta hullusta sodasta. Monet pienet joukkiot olivat sen sijaan taistelleet keskenään kaiken aikaa. Tottahan oli, että ihmiset ja haltiat olivat pitäneet yhtä lukuisissa käymissään sodissa vihollisia vastaan, jotka olivat aikoneet tuhota sekä ihmiset, että haltiat. Olisi todella väärin moinen sota. Tässä tilanteessa olisi hyvä yrittää saada haltioiden ja ihmisten välit takaisin tasapainoon keskenään, jotta rauhanomainen ratkaisu saataisiin aikaan hyvissä ajoin.

Todellinen vihollinen oli tietenkin olemassa, mutta sen olomuotoa ei vielä tiedetty. Olisiko se hengellinen, yliluonnollinen vai fyysinen näiden kahden rodun lailla? Noita kysymyksiä täytyisi pohdiskella. Kukaan ei kuitenkaan tuota ajatellut, vain muutamat yksittäiset henkilöt uskoivat moiseen. Vaikka mahdollisesta heräilevästä demonista kerrottiinkin tarinoita, niitä pidettiin vain myytteinä, joita ei koskaan todella ollut tapahtunut. Monia tuollaiset asiat pelottivat, ettei niitä haluttu ajatellakaan. Aina joskus demonit saapuivat heidän uniinsa, mutta ne olivat vain painajaisia, eivätkä niiden demonit päässeet pään sisälle tai muuten todellisuuden ja unen rajan tälle puolen. Kukaan ei ollut tuhansiin vuosiin nähnyt demoneiden kasvoja ja silmiä, jotka tekisivät ihmisen mielisairaaksi muutamassa hetkessä. Demonin pelottava katse ja kiiluvat silmät olivat sellainen kauhukuva, ettei sitä täysijärkinenkään pystyisi katsomaan ilman kauhun tunnetta. Todelliset sankarit ja urhoolliset ritarit eivät pitäneet sitä kovinkaan kauhistuttavana asiana, heidän mielestään lohikäärmeen kohtaaminen oli jo aivan tarpeeksi.

***

Juuri nyt demoni Reaqelyiezin henki leijaili Trazyivorin haltiakaupungin muurien ylitse. Ilmeisesti sen fyysinen ruumis ei ollut vielä palannut siihen kuntoon, että tämä voisi palata siihen jälleen pitkän ajan jälkeen. Vartiotornien haltiat saattoivat tuntea pienoisen tuulen henkäyksen kasvoillaan, mutta eivät voineet nähdä tätä. Mikä se oikein oli?, yksi heistä ajatteli ääneen.

Ei mitään, se oli vain vaivainen tuulen henkäys, toinen totesi ja siirtyi muutaman askeleen kauemmaksi.

Joku on tunkeutunut kaupunkiimme. Se oli demonin henki, kaikkeen on osattava varautua. Minä tunsin sen, koska eihän täällä tuule.

Tunsitpa mitä tahansa, keksit tuon omasta päästäsi!, kolmas mies sanoi. Silloin yksi heistä ei tuntenut oloaan kovinkaan hyväksi.

Mikä sinulle tuli, herra Gto’ertmor?, kauemmaksi mennyt haltia kysyi. Gto’ertmor ei ollutkaan enää oma itsensä, mutta muut eivät sitä vielä älynneet.

Kaikki on erittäin hyvin minulla, mutta teillä ei ole, Gto’ertmor-niminen haltia vastasi hymyillen. Tornissa oli hänen lisäkseen neljä haltiaa. Tämä haltia tuijotti terävää miekkaansa murhaava ilme kasvoillaan. Hän oli hetken liikkumatta, mutta sitten iski miekkansa lähimmän toverinsa vatsaan. Tämä kaatui haavaa pidellen maahan.

Mitä helvettiä sinä teit, tapoit Fraityn!, toinen haltia sanoi vetäistessään oman miekkansa esille.

Viekää minut Tyinortin luokse tai muuten…, omituisesti käyttäytyvä haltia sanoi.

Muuten mitä? Kolme yhtä vastaan, älä edes kuvittele voittavasi!, yksi haltioista sanoi ja kaikki kolme lähestyivät tätä miekat ojossa.

Ei enää yhtään lähemmäksi!, Gto’ertmor varoitti heitä, mutta haltiat kuitenkin lähestyivät.

Ehkä se demonin henki sekoittikin hänen päänsä, yksi näistä totesi ja hyökkäsi. Gto’ertmor oli tunnetusti hyvin huono miekkailija, mutta erinomainen jousiampuja. Lähestyvä haltia sai muutamalla terävällä miekan iskulla miekan lentämään pois tämän kädestä. Haltia iski tätä miekalla, mutta miekka pysähtyi kuin seinään tämän käsien eteen.

Mikä piru sinä luulet olevasi!

Pirupa hyvinkin. Gto’ertmor vain hymyili. Tavallisesti mies oli hyvin totinen ja hiljainen. Hän heilautti kättään ja haltia lensi alas tornista ja suoraan piikkeihin, jotka olivat muurien ulkopuolella. Viimeiset kaksi haltiaa vetäytyivät ja toinen otti varsijousensa esille ampuakseen. Gto’ertmor, joka oli demoni Reaqelyiezin vallassa, viittoi käsillään omituisesti eri suuntiin. Jotain taikuutta tämä yritti saada aikaan. Kaksi haltiaa katsoi ihmeissään miestä, joka oli ollut heidän ystävänsä.

Tuo ei kyllä ole ystävämme Gto’ertmor, jokin tunkeutui hänen sisäänsä!, toinen sanoi. Kääntäessään katseensa takaisin ystäväänsä, he näkivät kahden täyden nuoliviinen leijuvan ilmassa. Demoni sanoi jotain ja kaikki niiden nuolet menivät näiden kahden haltian ruumiisiin ja nämä molemmat lensivät reunan yli kaupungin kadulle. Demonin vangitsema Gto’ertmor katosi vartiotornista ja suuntasi kohti kuninkaan palatsia.

Muutamassa minuutissa kaupunkiin tuli hälytys, joka sai useita satoja haltiasotilaita kaduille. Oli jo myöhäinen ilta. Pimeys laskeutui vähitellen. Petturi-haltiaa etsittiin joka paikasta. Aivan yllättäen tämä haltia kuitenkin tavoitettiin palatsin läheisyydestä ja hänet vangittiin.

Päästäkää minut, minä en ole tehnyt mitään, tulin tajuihini palatsin edustalla!, Gto’ertmor sanoi muiden haltioiden raahatessa häntä kuninkaan luokse.

Emme usko tuollaista selitystä. Keksi parempi jos aiot välttyä kuolemantuomiolta. Tapoit neljä ystävääsi vartiotornissa!, yksi haltiaritari sanoi vihaisesti.

Ettekö usko minua? Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa heidän kuolemistaan! Hekö kaikki kuolivat? Voin todistaa, että demoni tunkeutui ruumiiseeni!, Gto’ertmor vakuutti.

Niinpä niin. Viekää tämä hullu pois, sotaherra Tpoihyr sanoi. Hänet vietiin kuningas Tyinortin eteen palatsiin. Hänet pakotettiin polvilleen.

Mistä tätä miestä syytetään? Annetaan miehen puhua, kuningas sanoi haukotellen, sillä yö oli lähellä.

Neljän toverinsa surmaamisesta vartiotornissa ja salaa liikkumisesta palatsin lähellä. Hän itse väitti tulleensa tajuihinsa palatsinne edessä. Ei muka muistanut tovereidensa tappamisesta mitään, Tpoihyr sanoi.

Mutta se on totuus, muuta minä en voi tietää. Se oli demoni, se oli sisälläni.

Niinpä niin, pistäkää mies tyrmään ja teloitus suoritettakoon kahden viikon päästä, kuningas sanoi ja miehet veivät Gto’ertmorin pois tämän silmistä. Kuningas hymyili hänelle salaperäisesti.

Haltia tiesi, että hänen olisi päästävä tyrmästä ulos keinolla millä hyvänsä. Vangit, joille annettiin kuolemantuomio, pidettiin erillisessä tyrmässä, sillä tätä ei haluttu sotkea muiden vankien sekaan. Haltioilla oli täällä tapana antaa kuolemantuomituille kaksi viikkoa elinaikaa ennen kuolemaansa.

Ei, päästäkää minut ulos, olen syytön!, Gto’ertmor yritti turhaan huudella kun tyrmän ovi suljettiin, eikä kukaan kuunnellut häntä. Tyrmä oli neljä metriä pitkä ja vain kolme leveä. Siellä ei ollut muita vankeja, koska edellinenkin oli vasta teloitettu. Tuossa tyrmässä pidettiin vankeja korkeintaan kaksi kuukautta. Näitä oli pari sataa tässä kaupungissa ja vankiloihin mahtui tuhansia vankeja.

Vartioikaa häntä hyvin, sillä tuo petturi ei saa päästä minnekään. Hän odottaa teloitustaan tuolla kaksi viikkoa, sitten saat jälleen pitää vapaita, herra Roibow, joku haltia kertoi suurikokoiselle ja voimakkaalle miehelle, joka toimi vanginvartijana tässä kuolemantuomiota odottavien vankien tyrmäverkostossa, joka sijaitsi lähellä palatsia, jotta niitä päästiin nopeasti kuulustelemaan jos vangin syyllisyyttä vielä epäiltiin, mutta se oli hyvin harvinaista tässä maailmassa. Kaikkea pidettiin valheena mitä epäilty kertoi kuninkaalle. Gto’ertmor ei tajunnut tätä, iltapäivällä hän oli vielä vartioinut kaupunkia kuten normaalisti ja jutellut mukavia ystäviensä kanssa, jotka oli muka tappanut. Hän uskoi yhä vahvemmin demonin liittyvän tähän jotenkin. Kuningaskaan ei näyttänyt normaalilta. 

2. Salaperäiset kulkijat

Pieni viiden soturin ryhmä saapui lännestä seuraavana päivänä. He kulkivat tietä, joka meni kahden kylän ohitse, Diknasin ja Wiguatin. He olivat juuri ylittäneet ihmisten maiden rajan ja saapuivat haltioiden hallitsemaan Dfoitarfyn kuningaskuntaan. Kuten varmasti hyvin tiesivät, he eivät olleet tervetulleita haltioiden maille. Niin hyvin nämä miehet tunsivat nämäkin maat, ainakin osa heistä, jotta tiesivät, ettei Diknas ja Wiguat ottaisi heitä vastaan kovin kohteliaasti. Päivää oli vielä jäljellä, joten miehet päättivät vielä jatkaa matkaansa.

Miehet olivat tulleet lännestä, Ruqailyerin kuningaskunnasta, yhdestä ihmisten suurimpiin kuuluvista maista. Näillä viidellä miehellä oli tehtävä, joka oli niinkin yksinkertainen kuin selvittää, että aikovatko haltiat aloittaa sodan heitä vastaan, sekä suunnitellaanko siellä jotain ihmiskuninkaitamme vastaan. Jollei sellaista olisi tekeillä, miehet voisivat hyvinkin palata takaisin kotiinsa muutamassa kuukaudessa. He olivat kulkeneet jo kolmisen viikkoa, eli useita kymmeniä peninkulmia. Kaukana pohjoisessa kohosi miltei koko mantereen poikki kulkeva Gimlowesin vuoristo. Vuoristossa oli vain yksi kohta, josta voitiin kulkea tietä pitkin. Se sijaitsi vielä kaukana idässä, joten heillä olisi vielä edessään reilun viikon matka päästäkseen vuoriston toiselle puolelle.

Yksi heistä olikin nainen, vaikkei siltä saattaisi äkkiseltään näyttää, sillä tämä pukeutui sotureiden lailla. Hänen nimensä oli Flajeil, todellinen kaunotar. Kauneus oli tosin peitetty mustan kaavun hupun varjoon. Miesten nimet olivat Reihir, Mordcaw, Dämier ja Jondif, jotka olivat olleet yli kymmenen vuotta kuningaskuntansa suuresti arvostamia sankareita ja olivat sitä edelleen. Flajeil oli liittynyt heidän joukkoonsa seitsemän vuotta sitten. He tulivat hyvin toimeen keskenään, jonka ansiosta tehtävät saatiin suoritettua erinomaisesti. He eivät saaneet tehtäviään suoraan kuninkaaltaan, vaan suurelta sotaherralta, Wogularilta. Tosin joskus Reihir ja Mordcaw olivat tulleet liian lähelle tätä naista ja siitäkös meteli syntyi. Flajeil väitti miesten päivä päivältä käyvän häneen kiinni enenevissä määrin. Jos se tapahtuisi, nämä kaksi saisivat tuntea nahoissaan naisen väkivallan, joka voisi saada varsinkin erään alueen kivut todella sietämättömäksi.

Toisinaan hän höpisi ilkeitä vitsejä miehille seksistä ja tavallaan uhkailikin jos hänen kanssaan yritettäisiin rakastella. Nainen ei sitä halunnut, hän ei edes pitänyt miehistä, mutta silti matkasi aina heidän kanssaan. Noista kahdesta miehestä hän ei oikein pitänyt, vaikka nämä kuvittelivatkin kaikenlaisia seksifantasioita tuosta naisesta ja itsestään jakamassa sen taivaallisen hetken hänen kanssaan. Sen sijaan Flajeil kunnioitti ja piti suuressa suosiossaan ryhmän kahta muuta miestä. Hän piti Dämieristä ja Jondifistä paljon, muttei ollut rakastunut kumpaankaan. Usein hän haaveili elämästä Jondifin kanssa ja tulisikin joku päivä mahdollisesti tunnustamaan tälle rakkauden. Mies oli aika hiljainen ja ujohko, joten hän ei ainakaan sitä uskaltaisi tehdä. Flajeil piti enemmän Jondifistä, sillä hän tiesi, että Dämierillä oli kotonaan ihan hänen veroisensa vaimo.

Dämier tapasi harvoin vaimoaan, mutta silti heidän rakkautensa oli aina ollut intohimoista ja pysyvää. Reihir ja Mordcaw olivat seikkailijoita, jotka eivät oikein olleet omaksuneet normaalia käsitystä rakkaudesta, vaan heidän päässään pyöri paljon seksifantasiat. Tehtävänsä he osasivat hoitaa asiallisesti, mutta eivät juuri pystyneet olemaan naisten läheisyydessä yrittämättä saada näitä itselleen ja mahdollisesti sänkyyn jo samana päivänä. Flajeil osasi torjua heidät ja pitää hiukan etäisyyttä. Tosin ei hän noitakaan miehiä vihannut, vaan piti heitä tärkeänä osana ryhmää.

Dämier oli ryhmän johtohahmo, joka oli erinomainen selviytyjä ja suunnitelman laatija. Kaikki tämä luonnistui häneltä nopeasti ja sen ansiosta oli selvitty useista vaaratilanteista. He olivat osallistuneet kolmeen sotaan, joista yksi käytiin täällä haltioiden mailla, mutta ei haltioita vastaan, vaan gobilyitä, noita pimeyden armeijan liittolaisia, jättiläisiä ja muutamia muita olentoja vastaan. Nuo vastustajat eivät olleet kovin mahtavia, joten jokainen noista sodista oli kääntynyt heidän edukseen.

Ihminen pystyi tekemään selvää vihollisistaan, joilla ei ollut minkäänlaista toivoa voittaa taistelua. Ihminen olisi todella suuressa vaarassa jos heidän iänikuinen liittolaisensa, haltiat aloittaisivat sodan heitä vastaan. Silloin kaksi yhtä vahvaa ja tasavertaista rotua joutuisivat elämänsä suurimman haasteen eteen. Sota ei tulisi olemaan helppo, vaan kaukana siitä, sillä kamppailusta tulisi pelottavan pitkä ja armoton. Se saisi koko maailman järkkymään, sillä sen jälkeen ei rauhaa tulisi enää koskaan yhteenkään kuningaskuntaan. Toivoa ei ollut vielä menetetty, ja varmasti tämäkin joukko tekisi kaikkensa estääkseen sodan. Siitä tulisi todella julma hävitys.

Dämier kulki omalla mustalla hevosellaan edellä, Jondif ja Flajeil perässään hevosen mitan. Reihir ja Mordcaw pitivät perää tapansa mukaan. Matka oli kestänyt jo pitkään, mutta vasta oltiin puolivälissä. He ilmeisesti aikoivat Trazyivorin haltiakaupunkiin, tuohon kaupunkiin, johon ihmisiä oli kielletty jäämästä asumaan. Tilanne oli saattanut jo kehittyä sellaiseen suuntaan, että kaikki vieraat tutkittaisiin täydellisesti, eikä yksikään voisi yllättää. Totta se oli, että kaupungin vartiointiakin oli kiristetty huomattavasti sen jälkeen kun yksi heistä oli surmannut neljä vartijatoveriaan.

Syylliseksi todetun haltian teloitus pantaisiin pian täytäntöön. Tämä joukko ei moisesta tiennyt, eikä heitä se varmasti pahemmin kiinnostaisi. Eiväthän edes ehtisi nähdä koko miestä elävänä. Haltia olisi jo kuollut heidän viimein päästessään Trazyivoriin asti.

Hei, Dämier, johtajamme, missä voisimme leiriytyä? Olemmehan kulkeneet monta päivää ilman lepoa, Mordcaw hihkui muiden takaa.

En oikein tiedä. Kannattaisi ehkä valita joko Xilguaqual tai Tribolyz jos vain ehdimme sinne asti, onhan sinne sentään muutama peninkulma. Ja sitä paitsi on jo iltapäivä, Dämier vastasi.

Tribolyn pikkukaupunki taitaa olla hiukan lähempänä, Jondif sanoi hänelle.

Ei, me menemme Xilguaqualin kaupunkiin, Dämier vakuutti.

Miksi? Sehän on isompi kaupunki. En pidä suurista kaupungeista kovinkaan paljoa. Emme ehdi sinne asti ennen yön tuloa, eivätkä haltiat, mitä ne tunnemme, laske ketään sisään kaupunkeihinsa. Mutta minulla ei kuitenkaan ole päätösvaltaa tuon asian suhteen, Reihir selitti.

En jaksa selittää, pidän vain siitä enemmän kuin Tribolyzistä. Siellä on ystävällisempää väkeä, mutta hyvää kohtelua emme tule saamaan missään jos he valmistelevat sotaa meitä ihmisiä vastaan. Määränpäämme on tätä myöten selvä. Xilguaqual on päämäärämme tänään. Sitä ennen leiriydymme tässä tunnin pari, että hevosemme jaksavat juosta nopeammin, Dämier sanoi laskeutuessaan hevosensa selästä.

Oletko hullu, Dämier? Tällä konstilla emme ainakaan voi ehtiä siihen kaupunkiin ennen yötä. Matka on liian pitkä. En näe paljon hyötyä tunnin levosta, Mordcaw sanoi vakava ilme kasvoillaan.

Sinä taidat itse olla hullu, Mordcaw!, Dämier sanoi äänensävyyn, joka ennakoi tappelua.

Rauhoittukaa, mitäs turhia tästä alkaa tapella. Antakaa kun nainen hoitaa tämän tilanteen. On hyvin yksinkertainen tapa joutua siihen kaupunkiin puolessa ajassa. Asiahan on niin, että poikkeamme vain tältä tieltä tuonne metsikköön ja kuljemme tuohon suuntaan, jolloin varmasti Xilguaqual ilmestyy näkyviin, eikä pimeys edes ehdi koittaa, Flajeil selitti.

Kukaan ei ollut ajatellut sitä vaihtoehtoa. He nimittäin olivat käyttäneet teitä suuressa osassa tehtävistään. Sotaherra Wogular lähtisi muutaman sadan miehen kanssa heitä etsimään, jolleivät palaisi neljässä kuukaudessa matkaltaan. Tosin sotaherra kyllä uskoi heidän suoriutuvan tästäkin tehtävästä, mutta se olisi sitten b-suunnitelma ja mahdollinen hyökkäys haltioita vastaan. Näytti aina vain ilmeisemmältä, että sota tulisi pian, vaikkei sitä haluttaisikaan.

Hyvä, Flajeil, sinä olet paras ja tietysti meistä kaunehin, Jondif sanoi naiselle kunnioittavasti, eikä nainen voinut siitä huonoakaan tykätä. Flajeil hymyili hänelle valloittavasti.

Kiitos. Näkeehän sen, etteivät miehet voi olla kauniita, vaan korkeintaan komeita. Ja varsinkin sinä, Jondif olet todella komea ja fiksu. Dämier, sinä olet ihastuttava johtohahmo. Tosin noista kahdesta en mitään sanokaan, nainen sanoi ja naureskeli hiukan. He istahtivat maahan hieman tien sivuun, eivätkä tehneet nuotiota, sillä eiväthän he lepäisi kuin tunnin verran.

Nainen, älä sinä meitä pidä huonoina miehinä, emme vain kuulu niihin komeimpiin ja… fiksuihin miehiin. Olemme sinua huonompia, mutta kauneutesi on saanut meidän viimeaikoina niin sekaisin, että olet joutunut satuttamaan meitä sen vuoksi. Emme tee sitä enää, maailmassa on varmasti naiset meitäkin varten, Reihir myönsi rehellisesti. Olivat nämä huonot miehet sentään rehellisiä, se oli suorastaan kunnioitettava piirre.

Ei se haittaa, saittepa ansionne mukaan. On totta, että te kaksi tarvitsette paljon minua hullummat naiset ja tulette ne vielä joku päivä saamaan. Jos ette, niin nauttikaa huorista, mutta en tarkoita sitä millään pahalla. Olette mukavia miehiä, mutta muistakaa se, että olette vain soturitovereitani, eikä teidän kuulu yrittää saada minua rakastumaan teihin, sillä se ei onnistu. Pääsette vielä hengestänne, nainen selitti.

Oliko tuo uhkaus? Emme voi vastustaa kauneuttasi, se saa minut niin sekaisin, etten meinaa pysyä housuissani. Se on ehkä sukuvika, isälläni ja esi-isillänikin oli sama vika. Mitään pahaa en ole toimillani tarkoittanut. Jos saan sanoa, niin sinä olet kaikista pahin nainen minkä olen elämäni aikana tavannut, Mordcaw sanoi suoraan.

No, jopas… Jospa nyt antaisitte naisemme olla ja lepäisitte tunnin tai pari korkeintaan ihan kaikessa rauhassa, heidän johtajansa sanoi.

Niin, mutta minulla on sitten ongelmia sen heräämisen suhteen, minua ette saa herätettyä, Reihir sanoi hupaisasti.

Kyllä me keinot keksimme, älä suotta murehdi moisia pikkuasioita, Flajeil sanoi hymyillen hiukan ja asettui kyljelleen miehistä poispäin. Hevosetkin lepäsivät mukavasti heidän takanaan. Ne eivät tienneet, että ne joutuisivat juoksemaan jo parin tunnin päästä taas. Oli kirkas ja aurinkoinen päivä, jonka vuoksi heillä ei ollut mahdollisuutta kovin helposti saada unta, mutta kunhan lepäsivät. Aurinko oli vielä korkealla taivaalla, eikä se vielä ollut laskenut horisonttiin.

Eihän sitä keskellä päivää saa nukutuksi, ja pahimmassa tapauksessa herätessämme aurinko on jo laskenut, Jondif totesi rikkoakseen hiljaisuuden, joka oli juuri syntynyt heidän välilleen.

Ole hiljaa, ei puhuta, otetaan vain hetki rennosti. Tuskin kukaan tähän aikaan päivästä uneen vaipuu, mutta ajattelin vain hevostemme parassa, sillä mehän olemme olleet niiden selässä monta päivää. En oikein ole varma tuosta oikoreitistä, tuo metsä on aika tiheää, Dämier vastasi ja kääntyi kyljelleen. Niin tuli jälleen hiljaisuus, jonka rikkoi vain pieni lintujen laulanta. Osa heistä nukahti, mutta toiset jäivät valveille. Kului kaksi tuntia kun Dämier nousi ylös yhdessä Flajeilin kanssa. Toiset vielä makasivat maassa.

Nyt on aika jatkaa matkaa, toverini! Meillä ei ole aikaa hukattavaksi, aurinko on alkanut jo laskea, hän hihkaisi istuskellessaan jo hevosensa selässä. Jondif ja Mordcaw heräsivät siihen, mutta Reihir kuorsasi vielä kovasti. Flajeil käveli hänen luokseen ja ravisteli miestä hereille.

Herätys, Reihir, aika lähteä. Kuuletko!, nainen sanoi miehelle, joka oli etukäteen varoittanut, ettei heräsi niin helposti. Nainen otti taskumattinsa esille ja roiskautti hiukan vettä miehen kasvoille.

Mitä, mitä, hukunko minä? Sataako vettä? Missä olen, helvetti!, Reihir sätki hetken kuin hullu ja vilkuili joka suuntaan. Toisia se hiukan huvitti, mutta tämä mies oli mennyt aivan sekaisin. Flajeil näytti pitävän hänestä yhä enemmän, mutta vain toveri mielessä. Jondif häntä kiinnosti enimmäkseen.

Et sinä mitään huku, tomppeli. Se oli vain taskumatin vettä, koska muulla konstin sinua ei hereille olisi saatu, Mordcaw sanoi ja löi miestä leikkisästi kasvoille. Reihir tönäisi hänet syrjään ja hyppäsi hevosensa selkään.

Olisitte vaikka lyöneet minua, hän sanoi hupaisaan sävyyn.

Miksi ihmeessä, sitten et ainakaan olisi herännyt. Tai jos olisit herännyt, olisit alkanut tappelemaan kuitenkin kanssamme, Flajeil totesi hymyssä suin.

No, niin jatketaan matkaa ja jätetään nuo turhat höpinät sikseen!, Dämier hihkaisi.

Olet aivan oikeassa, Flajeil totesi kunnioittavasti. Viisikko laukkasi hevosillaan vielä muutaman virstan tietä pitkin, kunnes havaitsivat pienen polun metsässä.

Hei, tuolla näyttäisi olevan polku, joka varmasti vie suoraan Xilguaqualin kaupunkiin. Menemmekö sitä pitkin?, Jondif mietti katsoen vuoroin polkua ja tovereitaan.

Totta kai me menemme sitä pitkin. Mikäli polku lähtee viettämään länteen, poikkeamme siltä. Meidän on kuitenkin oltava varuillamme metsän olentojen varalta, joista ei koskaan voi mennä takuuseen. Tuolla voi ihan hyvin olla vaikkapa peikkoja tai niiden lähisukulaisia. Varmistakaa aseenne ja meidän täytyy pitää kova vauhti yllä, muuten joudumme yöpymään metsässä, mikä ei ole mitään kovin järkevää täällä, Dämier selitti ja viritti samalla varsijousensa ampumavalmiuteen ja piilotti sen kaapunsa sisään.

Vain hänellä ja Jondifillä oli mukanaan pitkät miekat, jollaisia ritarit käyttivät. Flajeilillä oli myös varsijousi ja kyynärän mittainen tikari. Lisäksi nainen hallitsi joitakin taikoja, joiden vaikutus ei kuitenkaan ollut kovin mahtava. Hänellä oli haarniska, joka peitti suurimman osan yläruumiista, mutta se ei ollut kovin tiukka, jonka vuoksi taisteluliikkeet onnistuivat virheettömästi. Reihirin ja Mordcawin yllä olivat raskaammat haarniskat, jotka tekivät heistä hitaampia liikkujia. Nämä miehet turvautuivat useisiin erilaisiin veitsiin ja käyttelivät jousia. He saattoivat ampua kolme nuoltakin samanaikaisesti.

Kukaan tässä joukossa ei ollut huono taistelija. Yhdelläkään heistä ei ollut minkäänlaisia kypäriä tai kilpiä, mutta mihinpä he mokomia tarvitsisivatkaan? Tämä viisikko suoriutui omin avuin lähes mistä tahansa, eikä ryhmään ollut haluttu lisää väkeä, sillä silloin ei olisi vallinnut sellainen luottamus mikä näillä viidellä oli keskuudessaan. He eivät olleet vain sotilaita, vaan toistensa mitä parhaimpia ystäviä. Heillä oli käynyt tuuri, sillä metsän läpi johtava polku ei lähtenytkään länteen, vaan aivan oikeaan suuntaan.

Tämä polkuhan on miltei suora, emme taida eksyä tällä kertaa, Jondif sanoi.

Eipä taideta eksyä, mutta eipä se olisi ensimmäinen kerta. Polku johtaa pohjoiseen, mutta emme tiedä osuuko se kaupunkiin vai kiertääkö sen. Kyllä niin suuri kaupunki tulee pian näkyviin, mutta jos pimeys ehtii ennen meitä, emme voi sitä nähdä, Dämier vakuutti.

Se on aivan sama, menemme vain täysin suoraan tuohon suuntaan, emmekä seuraa polkua jos se kääntyy jyrkästi länteen tai itään, Flajeil totesi lisätessään vauhtiaan.

Turhapa tuosta on sen enempää keskustella. Kyllä me nyt yhden kaupungin löydämme, Dämier sanoi hymyillen ja laukkasi kovasti hevosellaan joukon edelle.

Ei meidän varmaan tarvitse ihan näin nopeasti edetä, vielähän aurinko on taivaalla. Eikä meillä ole enää kuin ehkä vajaa kymmenen virstaa matkaa jäljellä, Jondif selitti ja olikin siinä aikalailla oikeassa. Eikä hänelle ollut koskaan ollutkaan tapana olla väärässä.

Olet oikeassa, Jondif, ehdimme kyllä, vaikka hiukan vauhtia hidastaisimmekin. No, eipä meillä enää pitäisi olla edes kahdeksaa virstaa jäljelle, Dämier sanoi ja he jatkoivat matkan tekoa puhumattomina. Pimeys alkoi lähestyä ja aurinko