Wagnerin tapaus: Musikantin ongelma

By Friedrich Nietzsche

Nietzsche iskee Wagneriin kuin tuhat salamaa! Mutta vuonna 1888 ilmestynyt Wagnerin tapaus ei tee selvää jälkeä ainoastaan suuresta säveltäjästä, vaan samalla koko modernista ajasta, jonka »opettavaisimpana tapauksena» Nietzsche Wagneria piti. Hurja vivisektio paljastaa armottomasti modernin sielun rappeutuneet sisuskalut. Tämän kirjan lähellä on tulenteko kielletty: räjähdysvaara!

Nietzsche contra Wagner on traagisen filosofin viimeinen sotahuuto. Vuoden 1888 lopulla Nietzsche valikoi, kokosi ja muokkasi varhaisemmista kirjoituksistaan tämän pikku kirjasen, jonka sanoma on selvä: Nietzsche ja Wagner ovat antipodeja.

• Language: Suomi
• Publisher: BoD - Books on Demand
• Release date: May 2, 2018
• ISBN: 9789528012290

Friedrich Nietzsche

Friedrich Nietzsche wird 1844 in Röcken in Sachsen geboren. Nach dem Studium der Philologie und Theologie in Bonn und Leipzig wird er mit 24 Jahren Professor für Klassische Philologie in Basel. Dort lernt er Richard Wagner kennen, der sein Denken zusammen mit den Schriften Schopenhauers am stärksten beeinflußt. Im Krieg 1870/71 wird Nietzsche freiwillig Krankenpfleger, kehrt aber selbst erkrankt zurück und muß sich 1879 von seinem Lehramt dispensieren lassen.Als Außenseiter unter den deutschen Philosophen des späten 19. Jahrhunderts bleibt der Philologe Nietzsche in der Philosophie Autodidakt. In seinem ersten philosophischen Werk Die Geburt der Tragödie aus dem Geiste der Musik (1872) entwickelt Nietzsche die These, daß in den Wagnerschen Dramen die Tragödie aus der Musik wiedergeboren wird und formuliert den Antagonismus zwischen Apollinischem und Dionysischem.Schon die Unzeitgemäßen Betrachtungen von 1876 zeigen die Entfremdung von Wagner, die Distanz zur Philosophie Schopenhauers wird mit Menschliches, Allzumenschliches offenbar. Nietzsche wählt die Unabgeschlossenheit der aphoristischen Form, die für ihn zu einem neuen „Denkstil für freie Geister“ paßt. Während des immer stärkeren Rückzugs in die Einsamkeit bereitet Nietzsche die Neuausgaben seiner Werke vor, für die er neue Vorreden schreibt, die als Selbstinterpretationen gelesen werden können. In den Jahren ab 1883 erscheinen die zentralen philosophischen Dichtungen des Spätwerks Also sprach Zarathustra, Jenseits von Gut und Böse oder Ecce homo. 1889 erleidet Nietzsche in Turin den endgültigen geistigen Zusammenbruch und wird in eine Nervenheilanstalt eingeliefert. In zunehmender geistiger Umnachtung verbringt er seine letzten Lebensjahre in der Pflege seiner Mutter und seiner Schwester. Nietzsche stirbt 1900 in Weimar.

Book preview

Der Fall Wagner. Ein Musikanten-Problem ilmestyi 1888. Nietzsche contra Wagner. Aktenstücke eines Psychologen ilmestyi 1889.

Sisällysluettelo

Esipuhe

Wagnerin tapaus

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Luku

Jälkikirjoitus

Toinen jälkikirjoitus

Epilogi

Nietzsche contra Wagner

Esipuhe

Missä ihailen

Missä väitän vastaan

Intermezzo

Wagner vaarana

Luku

Luku

Musiikki ilman tulevaisuutta

Me antipodit

Mihin Wagner kuuluu

Wagner siveyden apostolina

Luku

Luku

Luku

Miten vapauduin Wagnerista

Luku

Luku

Psykologi puhuu

Luku

Luku

Luku

Epilogi

Luku

Luku

Rikkaimman köyhyydestä

SUOMENTAJAN SELITYKSIÄ

WAGNERIN TAPAUS

ESIPUHE

ENSIMMÄINEN LUKU

TOINEN LUKU

KOLMAS LUKU

NELJÄS LUKU

VIIDES LUKU

KUUDES LUKU

SEITSEMÄS LUKU

KAHDEKSAS LUKU

YHDEKSÄS LUKU

KYMMENES LUKU

YHDESTOISTA LUKU

KAHDESTOISTA LUKU

JÄLKIKIRJOITUS

TOINEN JÄLKIKIRJOITUS

EPILOGI

NIETZSCHE CONTRA WAGNER

ESIPUHE

MISSÄ VÄITÄN VASTAAN

WAGNER VAARANA

ME ANTIPODIT

MIHIN WAGNER KUULUU

WAGNER SIVEYDEN APOSTOLINA

PSYKOLOGI PUHUU

EPILOGI

Esipuhe.

Kevennän vähän sydäntäni. Kun minä tässä kirjoituksessa ylistän Bizet’tä Wagnerin kustannuksella, en tee sitä silkkaa häijyyttäni. Puhun monin leikinlaskuin asiasta, jonka kanssa ei ole leikkiminen. Selän kääntäminen Wagnerille oli minulle kohtalo; sen jälkeen minkä tahansa kokeminen taas miellyttäväksi voitto. Ei liene ketään, joka olisi punoutunut wagnerilaisuuteen vaarallisemmin kuin minä, taistellut ankarammin sitä vastaan, iloinnut enemmän päästyään siitä irti. Pitkä tarina! – Mistä siinä oli kysymys? – Jos olisin moralisti, kuka tietää, miksi sitä nimittäisin! Kenties itsensävoittamiseksi. – Mutta filosofi ei pidä moralisteista… eikä hän pidä myöskään komeista sanoista…

Mitä filosofi ensimmäiseksi ja viimeiseksi itseltään vaatii? Oman aikansa voittamista itsessään, »ajattomaksi» tulemista. Missä siis käydään hänen ankarin taistonsa? Siinä, missä hän itse on aikansa lapsi. No niin! Minä olen yhtä lailla kuin Wagner tämän ajan lapsi, siis dekadentti: minä vain tajusin sen, minä vain puolustauduin sitä vastaan. Filosofi minussa puolustautui sitä vastaan.

Mikä minua syvällisimmin on askarruttanut, se on itse asiassa dekadenssin probleemi, – minulla on ollut siihen syyni. »Hyvä ja paha» on vain tuon probleemin alalaji. Jos on harjaannuttanut silmänsä tunnistamaan alenemisen merkit, ymmärtää moraalinkin, – ymmärtää, mitä kätkeytyy sen pyhimpien nimien ja arvokaavojen taakse: köyhtynyt elämä, lopuntahto, suuri uupumus. Moraali kieltää elämän… Sellaista tehtävää varten minä tarvitsin itsekuria: – asettuakseni vastustamaan kaikkea sitä, mikä minussa oli sairasta, mukaan lukien Wagneria, mukaan lukien Schopenhaueria, mukaan lukien koko modernia »ihmisyyttä». – Tulla syvästi vieraaksi, kylmäksi, raittiiksi suhteessa kaikkeen ajalliseen, ajanmukaiseen: ja korkeimpana toiveena Zarathustran silmä, silmä, joka näkee koko ihmistodellisuuden valtavasta kaukaisuudesta, – näkee sen alapuolellaan… Sellainen päämaali – mikä uhri ei olisi sen arvoinen? mikä »itsensä-voittaminen»! mikä »itsensä-kieltäminen»!

Suurin elämykseni oli toipuminen. Wagner kuuluu yksinomaan sairauksiini.

Ei niin, että tahtoisin olla kiittämätön tälle sairaudelle. Jos minä tässä kirjoituksessa kannatankin sitä näkemystä, että Wagner on vahingollinen, tahdon kuitenkin tehdä selväksi, kenelle hän siitä huolimatta on välttämätön – filosofille. Muut ehkä pärjäävät ilmankin Wagneria: mutta filosofin ei ole lupa jättää Wagneria. Filosofin täytyy olla aikansa huono omatunto, – ja sitä varten hän tarvitsee parasta tietämystä ajastaan. Mutta mistä hän löytäisi modernin sielun labyrinttiin vihkiytyneemmän oppaan, sanavalmiimman sielunpaljastajan kuin Wagner? Wagnerissa modernius puhuu intiimeintä kieltään: se ei kätke enempää hyväänsä kuin pahaansakaan, se on tyystin lakannut häpeämästä itseään. Ja toisin päin: on miltei päässyt perille modernin ajan arvosta, kun on päässyt perille hyvästä ja pahasta Wagnerissa. – Ymmärrän täydellisesti muusikkoa, joka tänä päivänä sanoo: »minä vihaan Wagneria, mutta en enää siedä mitään muuta musiikkia.» Mutta ymmärtäisin myös filosofia, joka toteaisi: »Wagner kiteyttää moderniuden. Ei auta mikään, on pakko olla ensin wagneriaani…»

Wagnerin tapaus.

––––––

Torinon kirje toukokuulta 1888.

ridendo dicere severum…

1.

Kuuntelin eilen – mahdatteko uskoa? – kahdennenkymmenennen kerran Bizet’n mestariteoksen. Viipyilin taas pehmeän hartauden tunnossa, en taaskaan paennut sitä. Tämä voitto kärsimättömyydestäni ällistyttää minua. Sellainen teos täydellistää! Sitä kuunnellessa muuttuu itsekin »mestariteokseksi». – Ja joka kerta kuunnellessani Carmenia olen todella tuntenut olevani enemmän filosofi, parempi filosofi kuin muutoin mielestäni olen: niin pitkämielinen, niin onnellinen, niin intialainen, niin asettunut… Istua viisi tuntia paikallaan: pyhyyden ensimmäinen etappi! – Arvaanko sanoakaan, että Bizet’n orkesterisointi on melkein ainoa, jota minä vielä siedän? Tuo toinen orkesterisointi, joka nykyään on vallalla, wagnerilainen, brutaali, keinotekoinen ja »viaton» samaan aikaan ja siten modernin sielun kolmea aistia kerralla puhutteleva, – miten haitallinen tämä wagnerilainen orkesterisointi minulle onkaan! Minä käytän siitä nimitystä scirocco. Puhkean pahantuuliseen hikeen. Minun kaunis sääni on mennyttä.

Tämä musiikki on minusta täydellistä. Se pelmahtaa ilmoille kevyesti, notkeasti, kohteliaana. Se on rakastettavaa, se ei hikoile. »Kaikki hyvä on kevyttä, kaikki jumalallinen juoksee herkin jaloin»: minun estetiikkani ensimmäinen periaate. Tämä musiikki on häijyä, raffinoitua, kohtalokasta: samalla se pysyy populaarina – siinä on rodun raffinoituneisuutta, ei yksilön. Se on rikasta. Se on täsmällistä. Se rakentaa, organisoi, tulee valmiiksi: niin se muodostaa vastakohdan musiikin polyypille, »päättymättömälle melodialle». Onko koskaan kuultu vihlovampia traagisia aksentteja esiintymislavalla? Ja miten ne saadaan aikaan! Ilman irvistelyä! Ilman rahanväärentämistä! Ilman suuren tyylin valhetta! – Lopuksi: tämä musiikki pitää kuuntelijaa älykkäänä, se pitää kuuntelijaakin muusikkona, – niinkin se on vastakohta Wagnerille, joka, miten muutoin lieneekin, oli joka tapauksessa maailman epäkohteliain nero (Wagner pitää meitä ikään kuin – –, hän sanoo saman asian uudestaan ja uudestaan, kunnes joudumme epätoivoon, – kunnes uskomme sen).

Ja vielä kerran: minusta tulee parempi ihminen, kun tämä Bizet rohkaisee minua. Myös parempi musikantti, parempi kuuntelija. Onko ylipäätään mahdollista kuunnella vielä paremmin? – Minä hautaan korvani tämän musiikin alle, kuulen sen alkusyyt. Minusta tuntuu, että saan elää sen syntymän, – vapisen vaaroja, jotka liittyvät johonkin uhkayritykseen, olen haltioissani onnensattumista, joihin Bizet on viaton. – Ja kumma kyllä! en oikeastaan ajattele sitä, tai en tiedä, miten paljon sitä ajattelen. Sillä aivan toiset ajatukset vilistävät silloin päässäni… Onko pantu merkille, että musiikki vapauttaa hengen? antaa ajatukselle siivet? että ihmisestä tulee sitä enemmän filosofi, mitä enemmän hänestä tulee muusikko? – Abstraktion harmaa taivas kuin salamoinnin sytyttämä;