Typpihappotappo

By Pekka Leinonen

Typpihappotappo


Heikosti suomea puhuva purkuporukka erehtyi ottamaan pestin suljetulle meijerityömaalle. Tehtiin virhe, joka päätettiin salata ensiksi mieleen tulleella tavalla. Hätäinen ratkaisu johti tapahtumiin, joita pikkukaupungin kapakassa puitiin pitkään.

Kapakkakeskustelun polttopisteessä kihisi koditon humanististen tieteiden kandidaatti, joka kuoltuaan kaksi kertaa oli mielestään nähnyt kaiken tarpeellisen. Hän oli valmis.

Poliisi ajatteli eri tavalla. Ei täältä voinut raakileena lähteä. Ennen poistumista sotkut oli siivottava, maksoi, mitä maksoi. Ei auttanut, vaikka kuinka vakuutteli viattomuuttaan ja ulkopuolisuuttaan ikään kuin sattumalta vyyhden keskelle eksyneenä. Oma tunne vastaan virkavalta. Arvaahan sen, että elämä siitä hankaloitui.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jun 8, 2018
• ISBN: 9789528003175

Pekka Leinonen

Pekka Leinonen on tietokirjailija, joka on ollut mukana oppikirjatyöryhmissä (WSOY) , opettaja- ja koululaiskalenterien suunnittelussa ja kirjoittamisessa (WSOY ja Ajasto Oy) ja erilaisten järjestö- ja laitoshistoriikkien toimittamisessa. Tietokirjojen lisäksi hän on kirjoittanut 10 romaania (Kustannuskynnys, Elisa Kirja ja BoD).

Book preview

Typpihappotappo

Nimiösivu

Sisällysluettelo

1. luku

2. luku

3. luku

4. luku

5. luku

6. luku

7. luku

8. luku

9. luku

10. luku

11. luku

12. luku

13. luku

14. luku

15. luku

16. luku

17. luku

18. luku

19. luku

20. luku

21. luku

22. luku

23. luku

24. luku

25. luku

26. luku

27. luku

28. luku

29. luku

30. luku

31. luku

32. luku

33. luku

34. luku

35. luku

Valmistusmerkinnät

Typpihappotappo

Pekka Leinonen

Sisällysluettelo

Sisällysluettelo

1. luku

2. luku

3. luku

4. luku

5. luku

6. luku

7. luku

8. luku

9. luku

10. luku

11. luku

12. luku

13. luku

14. luku

15. luku

16. luku

17. luku

18. luku

19. luku

20. luku

21. luku

22. luku

23. luku

24. luku

25. luku

26. luku

27. luku

28. luku

29. luku

30. luku

31. luku

32. luku

33. luku

34. luku

35. luku

1. luku

Kirjaston vieressä oli puisto. Se oli pieni. Vain kaksi penkkiä mahtui kiveykselle. Tuhkapensaat peittivät vieressä jököttävän lyhtypylvään kylkeen kiinnitetyn roskakorin. Niinpä tupakantumpit ja karamellipaperit olivat levällään penkkien edessä. Kaupungin teknisen tuotannon liikelaitoksen kesätyöläiset eivät olleet ehtineet puistoa puhdistamaan tai parturoimaan. Jotkut oksista työntyivät penkkien reunimmaisten käsinojien päälle.

Siisti, vaatetuksestaan tarkka henkilö olisi ollut varovainen. Hän ei olisi lötköttänyt penkillä huolettomasti, sillä alkukesän tahmea vihreys oli tarttuvaa. Takin hiha uhkasi saada uuden värin.

Kaikkia sellainen ei häirinnyt. Jos ei ollut varma siitä, minkä värinen takki oli alkujaan ollut, tai ei ylipäätään edes muistanut, mistä vaate oli ylle osunut, ei välittänyt siitä, minkä kanssa se oli kosketuksissa. Sitä ajatteli tai oli ajattelematta, että kaikki ilmaantunut lisä vain piristi nuhjaantunutta yleisilmettä.

Miehen silmät olivat kiinni. Hän näytti nukkuvan. Asento oli puoliksi istuva. Pitkä takki oli auki edestä. Se osoitti, että kylmyys ei enää vaivannut. Siksi sopi ihmetellä paksupohjaisten kirvesmiehen kenkien reunojen alta tursuvaa harmaata villaa. Sukat olivat aidot pässin pökkimät. Milloin lie pesty? Kenkien kuluneet kannat tukeutuivat rempseästi kupuraisiin graniittineliöihin. Sillä lailla tannertuntuma säilyi. Maassa oltiin, vaikka tietoisuus vaelteli pehmeissä pilvissä. Niiden vesihöyryhattaroiden välistä auringon lämpö laskeutui alas ja tallentui poskiin, kun hattu oli kallellaan ja lieri vinossa. Peippo viserteli unilaulut.

- Ootko kuollu? paikalle loikkinut poika kysyi.

Lepäilijä ei liikahtanut.

- Äiti sanoi, että puliukot kuolee talvella. Keväällä ne löydetään ojasta. Ootko puliukko?

Mies heräsi. Hän ähkäisi:

- Häh?

- Ootko puliukko?

Mies hieroi silmiään ja katsoi. Vaaleahiuksinen pipopäinen poika tuijotti uteliaana puolen metrin päästä. Miehelle tuli mieleen, että hampaat olivat pesemättä. Kohteliaasti hän pyrki hengittämään vain sisäänpäin. Siitä seurasi yskänkohtaus, joka pani pojan vetäytymään kauemmas. Rykimisen ja olan yli pensaikkoon sylkäisyn jälkeen miehen suu vääntyi hymyyn. Karhea ääni ja esiin kaivettujen sanojen hitaus paljastivat, että unen repaleet roikkuivat vielä tietoisuutta hämärtämässä. Silti puhe tuli tyylillä, jota voi kutsua harkituksi kostoksi pyytämättömän herätyksen vuoksi.

- Kyllä kai, jos asiaa tarkastellaan nykyisin vallassa olevan talousliberalismin tunteettomien silmälasien läpi. Jos taas arviointi tehdään talousteorian monet erilaiset aatesuunnat huomioon ottaen vaikkapa viidensadan vuoden aikajänteellä, yltänen varsin moodinomaiseen keskiöön, toisin sanoen lienen mitat täyttävä keskiarvokansalainen ainakin loppupeleissä, jos sallit tuon poliitikkojen usein käyttämän ilmaisun.

- Joo! Anna euro!

- Sinäpä olet oppinut mies vai oletko? Arvaan, että olet perheen ainoa mies.

- Olen nyt, kun Jaska on linnassa.

- Ja tuot perheelle elannon, niin kuin miehelle kuuluu.

- Mikä se on?

- Ai, mikä? Elantoko? Se on ruokaa ja vaatetta, asunto, televisio, kännykät ja tietokoneet, kesämökki ja etelänmatkat.

- En minä niistä tiedä. Ei niitä kaikkia jaksa kantaa.

- Ei niitä eurolla saakaan.

Poika muisti pyyntönsä ja ojensi kätensä. Mies kaiveli takkinsa taskuja. Löytyi tuhruinen paperinenäliinamytty ja kaljapullon korkki. Ei kolikoita, ei rahapussia. Hän veti taskujen pohjat ulos. Hiekkaa, lytätty nasta, pieni teräsjousi ja jotain muuta rojua varisi penkille. Rapina tavoitti pojan korvat. Hän kiljaisi pettyneenä:

- Sinä olet puliukko.

- Ohoh! Eipä sovi esittää tuollaista arviota näin lyhyen tuttavuuden perusteella. Helsingissä minua sanotaan spurguksi. Se kuulostaa lähes aateliselta, kun sitä vertaa täkäläisen korpikansan käyttämään puliukkoon.

- Oletko tullut Helsingistä?

- Olen.

- Miksi?

- Hautajaisiin.

- Kuka on kuollut?

- Ystäväni.

- Mikä nimi?

- Siffe.

- Oliko se mies vai nainen?

- Nainen.

- Mihin se kuoli? Ampuiko joku sen?

- Ei. Joi lasillisen liikaa.

- Ai viinaa? Äiti sano Jaskalle, että se kuolee vielä viinaan.

- Sinä sanoit, että Jaska on linnassa. Ei siellä viinaa saa.

- Ei kai, mutta hei! Mä tarvin sen euron.

- Mitä sinä sillä teet?

- Iivo väittää, että olen sen velkaa.

- No, oletko?

- En, tai en muista, mutta niin se väittää.

- Älä hyväksy suoralta kädeltä! Vaadi, että se esittää velkakirjan.

- Mikä se on?

- Velkakirjassa kerrotaan, että henkilö A on velkaa henkilölle B niin ja niin paljon, ja että maksu lisättynä sillä ja sillä sovitulla korolla on hoidettava siihen ja siihen päivään mennessä tai seuraa lain sallima ulosotto.

- Iivo on huono lukemaan. Ei se jaksa kokonaista kirjaa.

- Silti. Älä maksa!

- Pakko, kun se on iso ja sillä on vielä isompia kavereita.

- Hän siis kiristää sinua, uhkaa suorittaa ulosoton sinun nenästäsi.

- Joo, muttei se tahtois. Niin se väitti. Se on ite velkaa Körmylle. Se sano, ettei se pysty maksamaan sitä, jos ei saa euroa minulta.

- Kuka se Körmy on?

- En tiedä.

- Kuulostaa, siltä, kuin se olisi joku mielikuvitusolento. Joka tapauksessa olet pulassa. Paha juttu. Kuule! Nostetaanpa yhdessä tämä penkki toiseen paikkaan.

Vasta toisensa löytäneet kaverukset, poika ja spurgu, tarttuivat penkin päihin ja raahasivat sen puiston kivikkopyörylästä läheisen jalkakäytävän viereen. Mies otti lierihatun päästään ja asetteli sen kumolleen penkin eteen. Sitten hän veti pojan istumaan viereensä ja sanoi:

- Katsellaan hetki tuota hattua pää kumarassa eikä puhuta mitään.

He tekivät niin. Ei siihen keskipäivällä monia kulkijoita osannut odottaa, mutta ei tarvinnutkaan. Jo ensimmäinen ohitse kiiruhtava rouva heitti kiiltävän kolikon hattuun. Kun hän oli ehtinyt äänenkantamattomiin, mies sanoi pojalle:

- Siinä on eurosi. Ota se Iivoa varten, mutta muista sanoa, että nyt olette kuitit.

- Ei se kuittia anna.

- Älä siitä välitä! Sanot vain terävästi, että olette kuitit.

- Selvä.

Poika kipitti kolikko kourassaan tiehensä. Mies nosti hattunsa maasta, löi siitä pölyt pois polveaan vasten ja pani sen päähänsä. Hän nousi hitaasti ja alkoi lampsia etelään päin. Aurinko sohi silmiin säteitään niin terävästi, että lieriä täytyi vetää alas. Siitä seurasi hiukkasen hoipertelua, mutta sellaistahan ihmisen elämä on.

2. luku

Jalkakäytävälle ravintolan eteen oli rakennettu karsina höylätyistä kakkosnelosista oikein luvan kanssa. Pöydät ja penkit noudattivat urbaaniin ympäristöön kaapattua talonpoikais- tai torpparityyliä. Aitaus oli Skulderin terassi. Se oli vastoin ennakko-odotuksia saanut oikeuden nousta muutenkin kapealle jalkakäytävälle vaikeuttamaan jalankulkijoiden etenemistä. Liekö ollut monesti moititun alkoholilain soveltamiskäytänteiden lieventymän ilmentymä? Joka tapauksessa sen arveltiin iskostavan keski- ja etelä- eurooppalaista, siis mannermaista, olut- ja viinikulttuuria suomalaiseen pikkukaupunkimiljööseen. Odotusarvona oli, että valvomattomasta humalajuomisesta päästäisiin vihdoinkin eroon. Sen myötä korrektisti toista kunnioittava dialogi ja tasa-arvoinen seurustelu alkaisivat kuvastaa sitä korkealle kohonnutta sivistyneisyyttä, jota maa ja sen asukkaat kansainvälisin Pisa-tutkimuksin todistetusti edustivat.

Skulderin kantajoukko ryysti ja rähisi iltapäivän auringossa. Mies lähestyi karsinaa. Meteli vaimeni. Väki aitauksessa kääntyi tuijottamaan tulijaa selvästi yllättyneenä. Pieni ukko eksoottisen kirjavassa kesäpaidassaan nousi seisomaan joukon keskeltä. Hän nykäisi löysiä farkkujaan ylöspäin ja puikkelehti penkkien välistä vastaanottamaan vanhaa tuttua. Hän tyrskähti:

- Sarastro, saatana!

Hän huomasi heti tehneensä etikettivirheen ja yritti paikata munaustaan ojentamalla kätensä ja painamalla katseensa tulijan kenkiin. Kun hän nyt aloitti uudestaan, hänen äänensä oli hallittu ja vahvasti myötäelävä. Hän sanoi:

- Otan osaa.

- Ihan niin kuin olisin omainen. Kiitos kiitos! Hän oli ystävä, vain ystävä, jolla oli samantapaiset harrastukset kuin minulla, mutta heikompi maksa, Sakari Sarantaus sanoi valaisten taustoja.

- Niinpä! Tästä karsinasta sellaisia poimitaan yhtenään pois. Ansku on mennyt ja Hellu tullut uskoon.

- Voi voi! Surullista, varsinkin se Ansku. Entä sinä itse? Kuinka voit, ja vieläkö sinä, kirjailija Kaarlo Soikko, kokoat aineistoa esikoisteokseesi, jolla Nobel-komitean rahahanat aukeavat suomalaiselle sanataiteelle ensi kerran sitten Frans Emilin? Kestääkö kuntosi kerätä kokoon siihen tarvittavat omakohtaiset kokemukset ja tämän Kuihulan katujen ja kapakoiden valtaeliitin onnistuneimmat sutkautukset?

Soikon kasvoilla häivähti nolous. Hän ei ollut enää aikoihin uhonnut kirjoittamisaikeillaan. Hän ei sanonut mitään, veti vain vasemman jalkansa housunpuntin ylös. Alta paljastui proteesi.

- Hitto! Oletko ollut kolarissa? Sakari kysyi äimistyneenä.

- Olisinkin, mutta en. Verenkiertohäiriö ja kuolio. Lääkäri leikkasi jalkaterän pois ja käski lopettaa tupakoinnin.

- No, lopetitko?

- Kyllä, monta kertaa päivässä.

- Roikut siis Altria Groupin koukussa.

- En roiku. Minä poltan Venäjältä tuotuja feikkejä.

- Voi voi! Taitaa taas tulla hautajaiset.

- Kenties, mutta ei hyvältä näytä omakaan olosi. Pitkään olet näemmä Siffen peijaisia viettänyt, kun hautajaispäivästä on jo reilu viikko.

Sakari hymähti ja raapi ohimoaan. Nyt oli hänen vuoronsa olla nolo. Suu melkein kiinni hän jupisi:

- Myöhästyin.

- Tulit sentään.

- Tulin, kun lupasin niin Siffelle.

Karsina alkoi elämöidä, sillä Juniori Rantanen, Skulderin omistaja, tuli ulos katselemaan, josko joltain löytyisi rahaa lisäkaljan tilaamiseen. Ukot yllyttivät toisiaan tarjoamaan. Peltonen huikkasi:

- Sarastro varmaan tarjoaa, kun palkat on pääkaupungissa tätä provinssia korkeammat.

Sakari Sarantaus käänsi taskunsa nurin. Nyt ei löytynyt edes pullon korkkia.

Juniori naurahti pettyneenä. Reilusti hän silti kehotti:

- Istu hoviväen joukkoon! Kenties jostain löytyy kostuketta?

Sitten hän kääntyi ja asteli ravintolan sisään, jossa näytti olevan muutamia karsinaväkeä siistimmin pukeutuneita asiakkaita lounaalla. Pian hän palasi. Hänellä oli yksi kolpakko tarjottimellaan. Sen hän toi Sarantauksen eteen ja sanoi:

- Siffen muistoksi! Talo tarjoaa.

Sakari yllättyi ja kiitti. Sitten hänelle tuli vesi silmiin.

Soikon Kalle tarkasteli vanhaa tuttuaan mielenkiinnolla. Sakari huomasi katseen. Hän pyyhkäisi poskea rystysellään ja ärähti:

- Hitto, kun pöly lentää.

Kalle ei sanonut mitään, katseli vain, kun vieruskaveri nosti kolpakon huulilleen ja ryysti. Oluen vaahto jäi kuplimaan ja kimmeltämään ylähuuleen. Kalle kaivoi taskustaan ruttuisen Nortti-paketin. Hän kopisteli vihreätä paperimyttyä ja sai sormiinsa puoliksi poltetun savukkeen. Sytytettyään sen hän oli valmis kysymään:

- Kauanko aiot täällä olla?

- Tiedä häntä!

- Onko sinulla asuntoa yöksi? Kalle kysyi.

- Ei. Minulla on kyllä Siffen kaksion avain, mutta eiköhän se lukaali ole jo myyty. En edes tiedä, oliko hänellä sukua ja jos oli niin, missä.

- Kaksi muualta tullutta naista oli hautajaisissa. Toisella oli alaikäinen poika. Yksi entinen kollega lukiosta, se Jentta. En tiedä hänen oikeaa nimeään.

- Sinä olit siis paikalla, Sakari ihmetteli.

- Katselin matkan päästä. Oma lähtö oli tämän jalan kanssa niin hilkulla, että halusin oppia, kuinka kaikki oikein menee, kuka hommat hoitaa, kun ei ole juuri ketään. Ajattele nyt, hemmetti soikoon! Me ollaan tämän yhteiskunnan kuonaa. Jonkun on kaavittava meidät pois, kun aika koittaa.

- Olen minä sitä miettinyt. Hautaus ei onnistu omatoimisesti. Alan itsepalvelun digitiski on vielä keksimättä.

- Siinä lienee rahastusvaikeuksia, ja ilman rahaa ei nykyään tapahdu mitään. Paljonko sinä olisit valmis maksamaan omista hautajaisistasi ja vielä etukäteen, siis ennen varsinaista H-hetkeä? Kalle kysyi.

Sakari mietti hetken ja alkoi jupista:

- Likertin asteikolla 1 kärräys kuoppaan ilman käärinliinaa, 2 käärinliinassa, 3 arkkuhautaus, 4 arkkuhautaus musiikilla ja muistopuheilla ja 5 smokki yllä kultakahvaisessa tammiarkussa, kirkolliset puheet ja soitot kaikki kansa suremassa ja kukkia kantamassa. Tuota tuota… kun tarkemmin ajattelen, mistään näistä vaihtoehdosta en maksaisi senttiäkään.

Kallea puistatti. Hän tuijotti keskustelutoveriaan, loi arviota miehen sisäisestä olemuksesta. Oliko tämä tosissaan? Eihän sitä noin kylmä ja vastuuton voinut olla. Hän moitti:

- Et sinä, mutta entä muut? Oletko siis sitä mieltä, että muut ovat velvollisia hoitaman sinut kuoppaan? Mitä sinä olet tehnyt heille, jotta he siihen ryhtyvät?

- En mitään, mutta ajattele vaihtoehtoa!

- Mitä ihmeen vaihtoehtoa?

- No, sitä, että minä lahoan portinpielessäsi varisten nokittavana muutaman kuukauden.

- Hyi hitto, miten brutaalia! Minä olen enkeli sinun rinnallasi.

- Ainakin osaksi.

- Mitä tarkoitat?

- Jalkaasi.

Kalle äimistyi. Oliko tämä Sarastro, tämä Sakari Sarantaus, todella muuttunut kiltistä ja pehmeästä hulttiosta mistään tai kestään piittaamattomaksi kivimieleksi, täyttänyt aivosolunsa sementillä, sairastunut niin inhottavaan itsekkyyteen, ettei pahinkaan narsisti osannut sellaista avittamatta kuvitella. Kalle epäili:

- Puhut paskaa. Näin äsken, kuinka pyyhit silmiäsi, kun kohtasit hyvyyttä kanssaeläjän taholta.

- Kyllä sinäkin olisit tirauttanut, jos olisit saanut ilmaisen kaljan, Sakari naurahti.

Kallen kallo kirkastui. Oli, kuin hän olisi pudonnut jaloilleen. Tuo hänen toverinsa oli vitsaillut, kylmäävän kolkosti, mutta kuitenkin, tsoukki mikä tsoukki. Niin hän halusi uskoa, sillä muuten olisi ollut pakko kävellä pois. Elämänsä ehtoolla ei sentään kaikkea voinut niellä. Omasta kuolemasta oli hyytävää hersytellä.

Hänen piti vaihtaa aihetta ja istuma-asentoa. Hän nosti kyynärpäät pöydälle, kumartui ja kysyi:

- Aiotko jo tänään takaisin Helsinkiin?

- En tiedä. En ole ajatellut. Likviditeetti on nolla, talousarvion ja toimintasuunnitelman rakentaminen pahasti kesken.

- Tule meille yöksi! Äiti on terveyskeskuksen vuodeosastolla. Kyllä sinä meille mahdut, Kalle erehtyi ehdottamaan. - Minulla on kaapissa puolikas votkapullo ja Puntalan limppu.

Hän tajusi virheensä heti, mutta tehty mikä tehty, ei sitä enää saanut imettyä takaisin äänihuuliin. Ne olivat värinänsä värisseet.

- Paikallisen leipomon leipä onkin parasta. Sait ylipuhutuksi, Sakari napautti melkoisesti yllättyneenä.

Vaikkei hän rakastanut suunnitelmien tekemistä, yön viileä lähestyminen tuppasi puskemaan levottomuutta mieleen. Vanhat luut olivat tulleet viluisiksi. Öinen vapaus kuun valossa pientareella ei maistunut enää samanlaiselta seikkailulta kuin joskus nuorempana.

Yö venyi viikoksi. Yhden votkapullon tähteet eivät tietenkään riittäneet kuin tuokioksi, mutta nesteessä pysyttiin, kun osattiin sopivasti valita kylään kutsuttavat vieraat. Niitä sopivia olivat sellaiset, joilta puuttui tila, missä ryypätä, sellaiset, jotka eivät jämähtäneet paikoilleen vaan antoivat toverihenkeä kunnioittaen omansa jakoon ja poistuivat sitten epäitsekkään huomaamattomasti.

Menetelmä toimi. Se toi eloa Kallen äidin puolitoistakerroksiseen omakotitaloon ja naapurien korviin. Se toi juomat ja välillä ruokapalankin. Isäntä oli tyytyväinen, vaikka vieraan pitkäksi venähtänyt oleilu välillä vähän ihmetytti. Kalle yritti muistella lähinnä sitä, mikä ihmeen myötätunnon puuska oli saanut hänet tarjoamaan yösijaa pääkaupunkilaiselle kulkurille. Sitä hän ei unohtanut, että ehdotus oli todellakin tullut häneltä itseltään. Toisen ei ollut tarvinnut edes johdatella. Jokin oli niksahtanut hänen päässään, ja samassa hetkessä äidin visusti varjelema naapurisopu joutui uhatuksi, sillä omakotialueellakaan ei siedetä ihan kaikkea.

Kenties se oli se Sarantauksen kyynelen heijastuma tuopin kyljessä, joka harhautti, tai omassa pääkopassa alkava dementia. Niin tai näin, Kallen katumus jäi tilapäiseksi ja väliaikaiseksi. Nyt käsissä olevilla korteilla pelattiin, nautittiin yhdessäolosta, pohdittiin maailman kummallisuuksia, kerrottiin juttuja ja naurettiin taas, kun oli saatu joka-aamuinen fyysinen ja henkinen krapula vaimennettua uusien liemien alle.

Ei sellaista elämää voinut kauan jatkaa. Se oli hupaa, kun terveys ja kuntopohja olivat jo lähtöjään kehnot. Siitä sairastui. Nenä tuli punaiseksi, otsa ja posket valkoisiksi. Sydän muljahteli, löi tyhjää ja kiri sitten vajeet kiinni rytmittä kuin säikähtänyt jänis. Rintaa ahdisti. Tunne oli Sakarille tuttu, kerran karvaasti koettu.

- Hitto! Tämä on menoa nyt, hän huoahti epämiellyttävästi ravisuttavan kohtauksen kourissa.

Soikon Kalle tietysti huolestui. Puoli päivää hän katseli sairasta, joka ei kyennyt ylös sängystä. Hän pohti järjestelyjä, jotka seuraisivat, jos toverin huokaisun ilmaan heittämä informaatio osoittautuisi todeksi. Kun sitten illan suussa alkoi näyttää siltä, että uhka oli jo eteisessä, hän soitti ambulanssin.

Sarantaus kuskattiin puolitiedottomassa tilassa sairaalaan. Siellä hänen sydämensä pysäytettiin ja rytmitettiin uuteen juoksuun.

Sen jälkeen viranomaiset alkoivat kysellä toisiltaan, kuka oli tässä tapauksessa maksuvelvollinen ja missä potilasta hoidettaisiin hänen henkeään akuutisti uhanneen tilanteen jälkeen. Kas, kun hoidetun tila oli yhä niin huono, että toipilasajan arveltiin kestävän kauan.

Soikon Kalleltakin kysyttiin. Kalle säikähti, että ongelma kaatuu laskun muodossa hänen kontolleen. Hän kielsi tuntevansa koko miestä. Hän oli vain sattumalta osunut paikalle ja tajunnut toisen tarvitsevan apua. Vastuullisena kansalaisena ja hyväntahtoisena ihmisenä hän oli kokenut velvollisuudekseen auttaa sairastunutta lähimmäistään. Hän vahvisti sanojaan kysymällä virkailijalta: Mitä sinä sitten olisit tehnyt? Olisitko jättänyt sikseen? Entä, jos itse makaisit sätkien henkihieverissä? Haluaisitko ihmisten kävelevän ohitse? Kaurismäkikin kehotti kääntämään ojassa turvallaan makaavan ympäri, jottei onneton kuraveteen hukkuisi.

Vaikka ensin oli vähän epäilty osallisuudesta, niin noiden harkitun selvästi esitettyjen kysymysten jälkeen Kallelta ei rahaa kinuttu. Onneksi suomalainen terveydenhuolto ei sentään toiminut, kuin ravintola, jossa tilaaja aina maksaa, eikä esimerkiksi niin kuin Amerikassa ennen Obama-carea, missä oli tapana ensin selvittää maksaja ja vasta sitten aloittaa elvytys.

Joka tapauksessa Sakari Sarantaus karkasi viimeisen kuoppansa reunalta jo toisen kerran. Pää sairaalan poliklinikan pehmoisella tyynyllä hän yritti lepuuttaa aivojaan ja keskittyä toipumiseen. Se ei onnistunut kovin hyvin. Päässä pyöri kaksi keskinäisessä kanssakäymisessä värjyvää hokemaa kolmas kerta toden sanoo ja ei kaksi kolmannetta. Sitä hän ei kiistänyt, että hänelle harvinaista herkkua oli maata puhtaiden lakanoiden välissä ja odottaa tarkasti ajoitettua ruokatarjoilua. Järjestely tuntui jopa niin hyvältä, että sen ohessa sieti vajaan tunnin päivässä Salkkareiden meteliä, sillä naapurisängyissä makaaville tv-sarja tuntui olevan toipumista, ellei sitten koko muuta elämää tärkeämpi.

Aika aikaa kutakin, mutta mies valitsee paikkansa. Säännöllinen ruokailu ja valvottu, Sakarin mielestä vahdittu, lepo vaikuttivat. Kunto koheni ja levoton mieli valpastui. Huomio suuntautui huoneen ulkopuolelle. Oli kesä ja lämmintä. Olotilan arviointi sai uusia sävyjä, tarkentui. Alussa turvaa tuoneet valkeat sementtiseinät alkoivat pikku hiljaa kasvaa tiilenpäitä. Oikeitakin sellaisia Sarastro oli tullut tuijottaneeksi vaiheikkaan elämänsä varrella.

Nyt niin kuin aiemminkin, ulos piti päästä. Lääkärit ja hoitajat hyväksyivät ajatuksen, mutta he olivat sitä mieltä, ettei vielä vapaasti eikä varsinkaan omaan tahtiin. Heidän kirjatietonsa ja kokemuksensa mukaan suoraan kadulle päästetyn Sakari Sarantauksen kaltaisen ns. ikääntyneen toipilaan kuntoutumisennuste oli erittäin huono. Kodittoman kotiutus sisälsi riskin. Sairaala voisi saada syytteen heitteillejätöstä. Sosiaalihoitajan piti etsiä jatkohoitopaikka kunnallisesta hoitolaitoksesta.

Siitä seurasi, että virkamiehet joutuivat työskentelemään tosissaan. Sarantauksen kotipaikkakunta oli hukassa. Asunnoton oli aina hankala tapaus, mutta tämä Sakari Sarantaus oli sitä kaksin verroin. Hänhän oli ottanut elämänohjeekseen pyrkimyksen loikata ulos rekistereistä. Toki sosiaaliturvatunnus löytyi ja sairasvakuutuskortin tiedot. Muu ongittu henkilöhistoria tuntui epäilyttävän vanhalta. Puolustusvoimat oli vapauttanut reservissä ikääntyneen korpraalin nostoväen velvollisuuksista ja mapittanut sen jälkeen yhteystiedot laatikkoon, jossa luki jonkun varusmieskirjurin hurtin huumorintajun osoituksena Edesmenneet. Poliisi tunsi Sarantauksen. Laitoksella kuitenkin epäiltiin, etteivät heidän osoitemerkintänsä olleet ajan tasalla. Kysytty oli kuulemma ollut jo jonkin aikaa niin sanotusti puhdas. Monen kunnan sosiaalitoimi joutui uppoutumaan kymmenien vuosien takaisiin arkistoihinsa. Humanististen tieteiden kandidaatti Sakari Sarantaus kiinnosti yhtäkkiä yllättävän monia. Virkatodistus oli helppo juttu. Kuihula oli synnyinpaikka. Sikäläisessä kirkkoherranvirastossa huokaistiin, kun havaittiin, että Sarantaus oli siirtänyt kirjansa Helsinkiin lähtiessään opiskelemaan 1960 –luvun lopulla. Jatkossa etsijäin käsiin osuivat avioliiton solmimis- ja erotodistukset. Ne osoittivat, että Helsinki tosiaan oli kotipaikka, koska enempiä muuttoilmoituksia ei ollut.

Kuihulan kaupungin sosiaali- ja terveysviranomaiset joivat löydettyjen tietojen kunniaksi käpykakkukahvit. He lähettivät Sarantauksen enempää kyselemättä sairaskuljetuksena Helsinkiin, vaikka vastaanottaja yritti tarmokkaasti toppuutella, että mikäs kiire tässä?, ehtiihän sitä myöhemminkin ja tiedä, vaikka tulisi joitain komplikaatioita.

3. luku

Kalju ukko lykki rollaattoria sairaalan käytävällä. Aamutossut suhisivat kiiltävillä kivilaatoilla. Hän pysähtyi, työnsi takapuoltaan ovea vasten. Ovessa oli numero 6.

- Sex, ukko totesi. – Sitä ikävöi, mutta täällä sitä osuu kohdalle vain oveen maalattuna.

Hän pyöräytti kulkuneuvonsa ympäri ja laahusti ensimmäisen vuoteen viereen. Siinä makaavan miehen pää oli paketissa. Ei siten varustettua voinut tunnistaa. Mies oli täydessä unessa. Hengittikö edes? Toisesta vuoteesta tuijotti pelästyneen oloinen kalpea potilas. Hänkin oli tuntematon rollaattorimiehelle. Tyhjään sänkyyn ei kannattanut katsoa. Siitä oli joku kai viety tutkimuksiin tai kylmiöön.

Sakari Sarantaus makasi neljännessä vuoteessa ikkunan vieressä. Hän seurasi, kuinka rollaattori lähestyi nykäyksittäin. Hän yritti muistella, oliko kalju ukko tuttu vai vain muuten hullu. Sarastro tiesi olevansa neurologisen kuntoutuksen vuodeosastolla. Siksi hän arveli, ettei vastaantulijoiden käyttäytymisestä voinut etukäteen päätellä mitään. Ei hän silti pelännyt. Jotain tuttua tulijassa oli. Hän muisti, kun ukko turskahti:

- Sarastro, saatana!

- Terve, Lehtonen! Olet näemmä ajattanut tukkasi.

- Juu! Täällä tukka lähtee varmaan sinultakin. Katsos nyt! Päätä on helpompi tutkia, kun ei ole karvoja esteenä.

- Mikä sinun päätäsi vaivaa?

- En tiedä. Eivät ole vielä kertoneet. Mikä sinut tänne toi?

- Sama vanha juttu. Sydän panikoi ja pysäytettiin.

- Että kuolit taas. Olet sinä kova äijä. Kaksi hengenlähtöä yhdessä elämässä ja kolmas yhä odottaa.

- Siltähän tämä näyttää, Sakari ähkäisi.

- Meitä ei