Muratti

By Fredrika Wilhelmina Carstens

"Älä odota mitään romaanien kaltaisia seikkailuja, mitään epätosia olettamuksia, mitään salaisia harharetkiä ja labyrinttejä... Heitä mieluummin kirjeeni, jo tämä ensimmäinen, kamarissasi iloisesti räiskyvään takkatuleen!"

Fredrika Wilhelmina Carstensin rehevä kirjeromaani vuodelta 1840 on tunnekylläinen kuvaus nuoresta naisesta, joka matkustaa Tukholmaan seuraneidiksi ja kuvaa kokemuksiaan, pettymyksiään ja onnen hetkiään yläluokkaisessa perheessä. Jane Austenin hengessä kirjoitettu teos oli tarkoitettu lukunälkään, kotimaiseksi vastineeksi aikakauden muotikirjallisuudelle.

Muratti oli ensimmäinen suomalainen romaani, mutta se ilmestyi suomeksi vasta vuonna 2007 Eeva-Liisa Järvisen kääntämänä. Carstensin teos on naiskirjallisuuden unohdettu klassikko.

Teoksen esipuheen on kirjoittanut varhaisen suomalaisen naiskirjallisuuden tuntija, FT Heidi Grönstrand.

Kolmas, pehmeäkantinen painos.

• Language: Suomi
• Publisher: Faros
• Release date: Oct 1, 2018
• ISBN: 9789525710786

Fredrika Wilhelmina Carstens

Fredrika Wilhelmina Carstens (1808-1888), o.s. Stichaeus, oli suomalainen kirjailija, joka kirjoitti ensimmäisen Suomessa ilmestyneen romaanin Murgrönan (1840, suom. Muratti, 2007).

Book preview

Muratti

1

Rakas Emilia, olet kauan saanut kärsivällisesti odottaa niin varmasti lupaamiani uutisia matkasta, jonka olen jo jättämässä taakse. Häpeän hiljaisuuteni paljastamaa piittaamattomuutta ja vähäsanaisuutta: onhan kulunut jo lähes vuosi siitä, kun erosimme. Tyydyn kuitenkin ainoaan lohtuun, minkä voin saada, kunnes sinä ehdit lahjoittaa minulle paremman. Tiedäthän, Emilia, etten koskaan tule välinpitämättömäksi sille, jolla on varma ja ikuinen sija sydämessäni. Mitä taas vähäsanaisuuteeni tulee, olet varmasti huomannut sen ennenkin.

Kirjeideni tarkoitus, hyvä Emilia, ei ole kuvailla vain itseäni, mistä tulisi pian aivan liian väsyttävää ja yksipuolista, vaan välittää sinulle tunteita, ajatuksia, vaikutelmia ja myös epämukavuuksia, joita olen tässä arkisessa ympäristössäni vuoroin kokenut. Älä kuitenkaan odota mitään romaanien kaltaisia seikkailuja, mitään epätosia olettamuksia, mitään salaisia harharetkiä ja labyrinttejä tässä mutkikkaassa mutta aivan liian vähän salaperäisessä arkielämässä, ja ennen kaikkea, älä edes arkielämän kuvauksia. Heitä mieluummin kirjeeni, jo tämä ensimmäinen, kamarissasi iloisesti räiskyvään takkatuleen! Emilia, ethän myöskään ole minulle vihainen nähdessäsi, kuinka alinomaa olet ollut ajatuksissani ja kuinka tottumaton mutta pelokas kynäni on liikkunut sinun vuoksesi!

Tiedät, että hänen armonsa (sen nimityksen maailma on hänelle antanut) hyvyys tarjosi minulle mukavan paikan vaunuissa, jotka veivät minut pois luotasi. Ne veivät minut pois maasta, jossa olin syntynyt, kasvanut ja kärsinyt! Sanon näin, koska tiedät ne olosuhteet, joihin kohtalo minut asetti, mutta en halua toistaa niitä. Ajatuksiini vaipuneena – sillä edes vaunujen aika ajoin kiivas keinunta tai kuskin ankarat kiroukset eivät kyenneet havahduttamaan minua – istuin ja ajattelin sinua, mennyttä ja myös aavistuksistani rakentuvaa tuntematonta tulevaisuutta: näin myrskyävän meren, joka vaahtoavine aaltoineen kaatoi hauraita mutta ylpeitä aluksia; näin raivoavien luonnonvoimien uhriparat ahdistuneina ja epätoivoisina anelemassa armoa Kaikkivaltiaalta; näin, mutta peitin silmäni, etten näkisi, kuinka he nyt vääjäämättä tuhoutuivat.

Mutta, Emilia, vaikka olen kuvaillut sinulle kuvitelmissani syntyneitä kauhistuttavia näkyjä, katsele nyt kanssani hymyileviä rantoja, ystävällisiä niittyjä ja vihreitä lehtoja, jotka myrskyn jälkeen tulivat lieventämään sieluni levottomuutta. Minusta tuntui, että maa, jota liiankin haaveellisesti olin kutsunut paratiisiksi, hymyili minulle ja houkutteli astumaan pyhäkköönsä. Taivas näytti sinisemmältä kuin kotimaassani, eikä yksikään hämärä pilvi tai yöllinen usva tahrannut sen puhdasta kaarta; taivasta tavoittelevat metsän lapset vihersivät terveempinä täällä, missä omaa etuaan tavoitteleva käsi ei ollut kajonnut niiden ravintoon tai elinvoimaan. Kukat hyväilivät toisiaan hellästi kuin sisaret, ja jos joku oli toista tuoksuvampi, värikkäämpi tai rakastettavampi, kateus ei ollut tähän luottavaiseen piiriin astunut. Minne ikinä katsoinkin, silmilleni tarjoutui nähtäväksi korkeamman luonnon luomaa: kaikki huokui autuutta ja elämää! Minun oli havahduttava idyllisistä unelmistani päivänmatkan täyttyessä ja päästessäni yösijaani lepuuttamaan väsyneitä jäseniäni. Täältä saat myös ensimmäisen tervehdyksen, jonka käteni sinulle kirjoittaa: se ilmaisee tunteita ja ajatuksia mutta myös tapahtumia. Ota se suopeasti vastaan, se ei pyri olemaan vaikuttava. Olen puhunut yksinomaan sydämellesi, en tarkkaavaiselle ymmärryksellesi.

28. toukokuuta 18**

Tervehdyksen vielä, niin rakkaan ja lämpimän,

tahdon sulle lähettää, oi lempeä isänmaa!

Se on uskollisen lapsen, ota se vastaan,

ja minne kohtaloni minut viekään,

olet oleva ensimmäinen ja viimeinen ajatus,

joka murheellisesta sielustani kohoaa.

Emilia rakas, olen herännyt hyvästä unesta. Lepo on palauttanut sieluni ja ruumiini voimat. Olen nauttinut avoimen kamarinikkunani ääressä lempeästi virtaavasta kevätilmasta. Oi, mikä ihmeellinen aamu! Tämä paikka on paljon miellyttävämpi kuin miltä se eilen saapuessani näytti, sillä sekä hämärä että uupumus estivät minua huomaamasta viehättävää ympäristöä. Joki virtaa aivan ikkunani alla ja mutkittelee miellyttävinä poukamina eteenpäin, ja sen rannoilla kohoavat koivut niin kauniina ja suorina kuin mitä huolellisimman mestarin käden istuttamina. Mitä minä puhun, kuin? Kenen käsi voisi taidokkuudessaan ohittaa sen, joka istutti nuo puut! Voi Emilia, kenen käsi voisi hellemmin levätä työnsä yllä ja tarjota suojan? Kuinka kaunis onkaan kevään väri, nuori, raikas, vihreä; pelkään tallata yhtäkään ruohonkortta, niin sanoinkuvaamattoman kaunis ja ihana luonto minusta on.

Tämä päivä vie minut taas kauemmaksi sinusta, ja kuitenkin tunnen, etten ole milloinkaan ollut lähempänä sinua: kyyneleeni sekoittuvat syreeninlehden kastepisaroihin. Taitoin juuri oksan ikkunan alla kasvavasta pensaasta. Se saa nyt seurata minua, tämä muisto kotiseuduiltani. Kuihtuneenakin se on vieraassa maassa ystävällisen vapauden viesti.

Iloinen mutta hieman utelias emäntäni on jo puuhakkaana tuonut minulle lämmintä aamujuomaa. Hän seisoo tuossa, katsoo minua kysyvästi ja tuntuu odottavan, että pyydän häneltä jotakin. Voi hyvin, Emilia! Voi hyvin!

29. toukokuuta, illalla

Jos mamselli suvaitsee, lepäämme täällä yön yli, sanoi kunnioitettava kuskini, kun eilisiltana kello kuusi pysähdyimme sievässä pienessä kylässä kestikievarin eteen. On pyhäpäivän aatto eikä silloin ole tapana rasittaa itseään; ja sitten mamselli voisi, jos haluaa, osallistua huomenna kirkonmenoihin ennen kuin jatkamme matkaa, kun kirkkokin on näin lähellä...

Olin vastannut tähän monisanaiseen mutta hyväntahtoiseen ehdotukseen oikein mielelläni jo ennen sen viimeistä lausetta. Neuvonantajani kumarsi, avasi vaunujen oven ja auttoi minua astumaan ulos. Kuulin juhlalliset kirkonkellot läheisestä kirkontornista, sillä täällä on tapana julistaa pyhäpäivä alkaneeksi lauantaisoitolla. Annoin kantaa matkatavarani sievään huoneeseen, johon asetuin parhaan kykyni mukaan. Kuskin ehdotus tuntui minusta hyvältä, ja puheltuani hetken aikaa isäntäväkeni pikku tyttären kanssa asetuin levolle saadakseni rauhan murheelliselle sielulleni... Aamulla pieni seuraneitini herätti minut: äitinsä käden ohjaamana hän astui vuoteeni viereen pieni valkoinen esiliina tulvillaan tuoksuvia kieloja ja kauneimpia koskaan näkemiäni valkovuokkoja. Missä ne olivat auringon polttavilta säteiltä suojattuna säilyttäneet hehkeän valkeutensa ja raikkautensa? Voi, kuinka ihania te olettekaan, jumalaisen luonnon lapset, kuinka kadehdittava on teidän tahraton kauneutenne...

Pukeuduin ja etsin tavaroistani pienen kultaristin pikku lahjanantajani kaulaan iloisen aamun muistoksi, sitten kiirehdin sitomaan hänen kanssaan kukkaseppeleitä. Olin juuri koristamassa hattuani seppeleellä, kun jumalanpalvelukseen kutsuva kellonsoitto jälleen alkoi. Hetkessä pikkuinen oli poissa luotani, ja katsoessani tielle näin hänen jo hitaasti ja arvokkaasti kulkevan äitinsä rinnalla kuin säädyllinen neito...

Tämä Herran huone, jossa nyt olen vieraillut, on hartaudella sisustettu, eikä mikään väärennä sen jumalallisuutta! Kevätilma puhalsi raikkaana ja lempeänä sen ristikäytävissä, jotka huokuivat rauhaa ja tervetulotoivotuksia runsaslukuisena saapuneelle kirkkokansalle. Naiset istuivat omalla puolellaan kirkkoa nöyrinä, vaalein huivein verhotut päät alas painettuina ja miehet omallaan, päät paljaina; hartaus ja hiljaisuus vallitsivat kaikkialla, eikä ääntäkään kuulunut edes pikkulapsista ennen kuin lukkari aloitti virren. Silloin koko seurakunta ryhtyi laulamaan, mutta minä, Emilia, en laulanut: sieluni oli niin täynnä, ettei ääneni kyennyt kohoamaan yhteiseen ylistyslauluun. Tunsin kyynelten valuvan pitkin poskiani, ja vasta kun virsi oli loppunut, uskalsin kohottaa raskaan pääni...

Kiirehdin nyt mainitsemaan papin: älä kuvittele mielessäsi mitään nykyaikaista, hyvin kammattua ja huolellisesti ajeltua, teeskennellyn vakavamielistä keikaria. Vanha, hopeakiharainen mies kulki hitaasti kulkueen edellä ja herätti kunnioitusta yksinkertaisessa puvussaan. Hän kantoi vanhaa Raamattuaan, josta hän luki kirkkokansalle muutaman suoraan sydämestään nousevan jakeen. Hän siunasi kansan vapisevalla mutta kantavalla äänellä ennen kuin siirtyi päivän sanaan, jossa hän lyhyesti ja selkeästi julisti luomisen päämäärää ja Jumalan toivetta, että luonnon monimuotoisuus saisi ihmisen sydämessään tunnustamaan Hänen viisautensa ja hyvyyteensä.

Minun olisi vaikea toistaa hänen saarnaansa, vaikka tarkkaavaisesti kuuntelinkin vanhan miehen puhetta. Toivon, ettei hänen sanojensa hyvä vaikutus katoa sydämestäni.

Sitten hyvästelin isäntäväkeni ja suutelin sydämellisesti pikkutyttöä, joka lupasi säilyttää ristin, kunnes jälleen tapaisimme, ja jätin hyvillä mielin tämän ystävällisen paikan.

Tänään olen matkustanut vain neljä peninkulmaa, mutta koska jäljellä on enää viisi ennen kuin näen N:n kirkontornin, ehdin sinne hyvissä ajoin pienestä viivytyksestä huolimatta. Tähän saakka, Rakas Emilia, vain maa on erottanut meitä, mutta tämän jälkeen välissämme on myös meri, rakastettu mutta epäluotettava meri. Muistatko, miten usein me illan rauhassa soutelimme kirkkaalla lammella vanhempiesi Svanevikin lähellä, kuinka kuvittelimme sen paljon todellista suuremmaksi? Kuvittelimme vaaroja ja seikkailuja siellä, missä niitä ei ollut. Muistako, kuinka minä omaa varomattomuuttani kerran putosin veneen kaiteen yli, mutta rovastin poika Wilhelm pelasti minut nopeasti, ja sain läpimärkänä kuin vedenjumala, häpeissäni ja vapisevana istua veneen nurkassa, kunnes se ehti rantaan? – Muistatko, kuinka kerran jouduimme eksyksiin sankassa metsässä, lähellä kotia, jota kerran kutsuin omakseni? Ja kuinka kalastajamökin lipusta tuli johtotähtemme? Siellä kalliolla seisoo yhä mökkipahasen vierellä pikku temppelimme, jonka veljesi ja Wilhelmin kanssa suurella vaivalla rakensimme. Edes aika ei ole halunnut laskea tuhoavaa kättään viattoman tekeleemme ylle; ajatukseni pakenevat niin mielellään näihin elämäni menneisiin tapahtumiin, että vain unohdus voisi viedä ne minulta. Nyt, hyvää yötä! Menen näkemään unia sinusta, enkä kirjoita uusia rivejä ennen kuin vasta N:stä.

31. toukokuuta

Kirjoitan sinulle näitä rivejä sievästä majatalosta: hänen armonsa on hyvyydessään valinnut minulle matkaseuraa, jota et vielä tunne. Seurani saapui kaksi päivää sitten, ja odotamme enää sopivaa tuulta ja käskyä nousta laivaan. Olet kai utelias tietämään, keiden kanssa Matildasi, ainakin hetken aikaa, on ystävällisissä suhteissa, ja kiirehdin tyydyttämään odotuksesi. Hän on hovineuvos B., joka palaa matkaltaan Tukholmaan kahden lapsensa, 16-vuotiaan tyttärensä ja 11-vuotiaan poikansa kanssa. He ovat olleet sukuloimassa kolme viikkoa. He ovat mitä miellyttävin perhe, sikäli kuin olen tähän mennessä ehtinyt huomata, ja koska tulemme tästä lähin asumaan samassa kaupungissa, sallin jo nyt itseni iloita siitä. Adolph puhuu lakkaamatta setä Svärdsbyn ihanasta kaksikerroksisesta talosta parvekkeineen ja terasseineen, hänen tallistaan ja kahdestatoista upean kauniista, kiiltävästä hevosestaan, komeista metsästyskoiristaan jne. jne, ja suree, että paluumatka alkoi liian aikaisin. Rosa sitä vastoin piti tätejä ja serkkuja kohteliaina ja rakastettavina ja kaikkea sitä, mihin Adolph mieltyi, mukavana, mutta kaipaa kuitenkin yhtä paljon kotimaahansa, äitinsä ja sisarustensa luo.

Luulen kuitenkin, että jotain syvempää on tämän kaipauksen takana; saammepa nähdä. Minulla on nyt hyvä olla tässä pikku seurueessa, ja olen järjestänyt vaatimattoman talouteni Rosan kanssa mitä parhaimmin. Jokin mahti vetää minua tämän nuoren tytön puoleen, ja vaikka olenkin neljä vuotta häntä vanhempi, ajattelutapamme sopivat täydellisesti yhteen. Juuri nyt hän astuu pieneen huoneeseeni: Matildan täytyy, hän sanoo, tulla aterialle kanssamme, muuten minullakaan ei ole enää ruokahalua. – Hyvää yötä!

1. kesäkuuta, illalla

N* on sievä kaupunki, vaikkakin vanhanaikainen. Kadut ovat kapeita ja ahtaita ja koettelevat kulkijan valppautta ja luonteenlujuutta. Korkeat, kaksi- tai kolmikerroksiset kivitalot antavat aavistuksen jostain suuresta ja pyrkivät kertomaan tarinoita menneisyydestä kuin puheliaat vanhukset. Kaupungin molemmat kirkot ovat ikivanhoja ja ansaitsevat tulla tarkkaavaisesti katselluiksi. Olin toivonut voivani nauttia niistä, mutta aikani ei sallinut, mitä syvästi suren. Aionkin nyt vain lyhyesti kuvailla niiden ulkopuolia, jotka ovat keskenään hyvin erilaisia. Kreikanuskoisten kirkon kupolikatto on pieni, eikä sen alle voi uskoa mahtuvan kovin montaa ihmistä. Minulle on kuitenkin kerrottu, että kirkko on rakennettu niin, että se on sisältä tilavampi kuin miltä se ulkoapäin näyttää. Kirkko kuuluu olevan täynnä kalleuksia, pyhäinjäänteitä ja ylenpalttisia kirkollisia koristuksia. Näistä etenkin valtava, kullattu kattokruunu on eritoten mainittava, sillä se valaisee koko kirkkosalin.

Luterilainen kirkko on neliskulmainen ja melko suuri: sen torni kohoaa varmana ja uhkaavana taivaita kohti. Turhaan etsin silmilläni sen huippua pilvien lomasta, enkä koskaan voi kuvitella hirmuisempaa korkeutta kuin se, jossa kultaristi kimalteli. Risti on kahdeksan kyynärää korkea ja viisi kyynärää leveä, mutta erotin sen pelkkänä ohuena kultajuovana. Vaikka kirkko on jo nähnyt monia vuosisatoja, uskon suunnattoman rakennuksen uhmaavan vielä monia tuleviakin vuosisatoja! Näiltä osin en voi antaa sinulle tarkempia kuvauksia.

Käännä siis katseesi pois kaupungista ja tarkastele sen hurmaavaakin ihanampaa näkymää, joka sataman puolelta avautuu. Mitään suurenmoisempaa et voi nähdä. Meri kuohuu jalkojesi juureen loppumattoman kaukaa, linnoitus tai silta ottaa aaltojen hyväilyn vastaan varmana omasta, järkkymättömästä voimastaan: veneitä ja laivoja, jotka vuoroin kyntävät merta täysin, valkein purjein, vuoroin odottelevat paikoillaan suotuisaa tuulta. Satamassa voit nähdä laivan nostavan ankkurinsa valmiina lähtöön, matruusien huutavan ja juoksevan ympäriinsä. Hatut huojuvat ilmassa, nenäliinat huiskuttavat, jäähyväisiä heitetään ja eläköön-huudot kaikuvat!

Sillä välin kun silmä askartelee näiden näkyjen parissa, korva keskittyy yhä selvempiin ja voimakkaampiin tykinlaukauksiin, ja pian katse jo kääntyy höyrylaivaan, joka lähestyy satamaa kuohujen keskeltä. Vauhti hiljenee, meren kuohut vaimenevat, ratakset pysähtyvät, puoshaat heitetään ulos ja lankut otetaan esiin, kuin välineeksi yhdistämään kerran toisistaan erotetut ystävät ja sukulaiset. Mikä ihana hetki, rakas Emilia! Mutta omat silmäni harhailivat kyyneleisinä kohti ystävällistä, vihreää metsänreunaa, joka tarjoaa rauhaa ja hiljaisuutta rannikolla niin pitkälle kuin silmä kantaa. Kuka minulle ojentaa ystävän kättä, kun pian astun vieraalle maalle? Kenen silmistä voin lukea aidon tervetulotoivotuksen? Mitä minulle jää sen rinnalla, mitä olen menettänyt? Oi rakkaat vanhempani, jotka uinutte ikuista untanne, kuka korvaa minulle teidän menettämisenne?

Huomenaamulla kello kuudelta kaikkien matkustajien on oltava laivassa, joten hyvästi, nyt, rakas Emilia! Kaunis ilta houkuttelee, ja lähden Rosan, hänen veljensä ja isänsä kanssa nauttimaan ehtoon mukavasta viileydestä. Olemme jo tarkastaneet hyttimme eli makuuhuoneemme. Ne eivät ole suuria, mutta salonki eli seurusteluhuone sitä vastoin on tilava ja miellyttävä. Kuulemani mukaan matkustajamäärä kohoaa korkeaksi. – Hyvää yötä!

2. kesäkuuta

Nousi tuuli nopeaan

purjeet pullistuttamaan

laiva käy päin kaukorantaa –

palaa, konsa Herra antaa.

Runeberg

Meri on hurmaava elementti, josta nauttii sekä ruumis että sielu! Kyllä, sanomattoman paljon! Voiko olla suurempaa iloa kuin tuntea ylvään ja vahvan laivan keinunta allaan? Laivan, joka viimeiseen hetkeensä saakka uhmaa alati salamielistä, kamppailuun valmista vihollistaan – aaltoa.

Ilta on tulossa, aurinko laskee kimmeltäen hitaasti aaltoihin ja lupaa sytyttää huomisaamuna uuden valon! Nyt kun seurue on kerääntynyt kannen alle teetuntia odottamaan, nautin vapaahetkestä reelingin luona ja hahmottelen lyijykynällä sinulle näitä rivejä. – Haluan edetä äärimmäisen tarkasti ja esitellä sinulle Örnenillä (höyrylaivan nimi) matkustavat henkilöt. Kuulin suureksi hämmästyksekseni Örnenin kaikkien hyttien olevan varattuja, yhtäkään ei ole enää jäljellä. Voinet kuvauksestani tulevaisuudessa tunnistaa monia tärkeitä henkilöitä.

Salaneuvoksetar Nobelcreuz istui sisään astuessani salongin sohvalla kahden tyttärensä kanssa ja tuntui hienostuneen ilmeensä vuoksi herättävän kunnioitusta ja huomiota. Kaksi valkeaa strutsinsulkaa seurasi nöyrästi valtiattaren jokaista liikettä ja kumarteli lilan ja oljenkeltaisen hatun päällä; lieriä kiersi vaalea nauha. Pitsisomisteinen, musta mantteli peitti hänen kaikkea muuta kuin heiveröisen vartensa, mutta hänen silkkihansikkaiden verhoamat kätensä näyttivät pieniltä ja laihoilta. Kädessään hän piteli pussia, joka vauraudestaan päätellen kykeni varustamaan hänet koko jäljellä olevan matkan ajaksi; tarkat silmäni eivät erottaneet pussin läpi kallisarvoista sisältöä.

Neidit Cloty ja Jettchen Nobelcreuz istuivat äitinsä molemmin puolin kukkakimpuin koristeltuina. Heidän hatunlieriensä alta valuivat ylipitkät nauhanpäät, ja heidän runsaat hameensa laahasivat salongin lattiaa suloisessa epäjärjestyksessä. Heidän eteensä oli asettunut seisomaan roikkuvahiuksinen dandy, joka pyrki huomioimaan neitien jokaisen, ääneen lausumattomankin toiveen.

Siirtykäämme sitten everstinna Z:aan. Hän on nuori, kaunis ja eloisa olento, joka lapsekkuutensa ja helposti lähestyttävän olemuksensa avulla houkuttelee kaikki nuoret miehet luokseen. Olin vähällä tuomita hänet koketiksi, mutta annoin myöhemmin hänelle anteeksi huomattuani hänen olevan yhtä iloinen ja reipas myös naisseurassa, jossa hän ei uskonut saavansa paljonkaan huomiota. Hänen asunsa on äärimmäisen yksinkertainen: se koostui korkeakauluksisesta aamupuvusta ja sievästä kauluksesta. Hänen sylissään lepäsi valkoisin ruusunauhoin koristettu olkihattu, ja tummat, monimutkaisesti kammatut hiukset tekivät hänestä todellisen madonnan kuvan. Niin kaunista ihoa ja niin ihastuttavia silmiä en ole ennen nähnyt: niissä oli jotain sanoin kuvaamatonta, samalla vakavaa ja leikkisää. Kuvittele eroa ruusuntuoksuisten neitien N* ja tämän naisen välillä.

Mutta eteenpäin. Ethän pitkästy kuvailuihini. Mistä muusta kertoisin keskellä aavaa merta kuin lähimmäisistäni? Ylimetsänhoitajatar Bjellerdorf, jolla on eteen työntyvä alahuuli ja rusottavat posket, marssi seuraavana salonkiin. Raskaat, mustin tupsuin koristellut keltaiset nauhat koristivat hänen hyvin italialaista hattuaan. Hän toimi eräänlaisena kuiskaajana salaneuvoksettaren ja pormestarinna T:n välillä, joista viimeksi mainittu istui ylimetsänhoitajattaren vasemmalla puolella. Tämä suulas naisihminen oli käynyt haukkaamassa raitista ilmaa ja päässyt parempiin piireihin kertomiensa uutisten ansiosta. Hänellä oli yhä käsissään sanomalehti, josta hän toisteli uutisia. Tämä luonnollisesti kiinnosti monta viikkoa poissa pääkaupungista viipynyttä salaneuvoksetarta, joka ei ollut kuullut tärkeistä tapahtumista. No! Parahin rouva pormestarinna, milloin se tapahtui? Milloin asia ratkaistiin? Milloin siitä päätettiin? jne. jne. jne. Kun lähdin pääkaupungista, tuollaisesta ei vielä tiedetty, ei lainkaan. – No, voin sanoa, pormestarinna vastasi kerkeästi, "kyllä, kyllä, tiesin tämän jo kauan sitten, jo puoli vuotta sitten! Mutta en kernaasti kerro uutisia eteenpäin, sillä syykseni on luettu asioita, joihin olen ollut täysin innocente... niin... niin... " Olettepahan kerrankin vaiti (niin ajattelin), ja jätän nyt hänet välittämään uutisiaan.

Seuraavaksi lähimpänä istui rouva neuvoksetar Ö., jolla on suuret jalat ja punaiset kädet ja jonka huomasin juuri tästä syystä. Hän oli mieltynyt soopeliviittaan samoin kuin tyttärensäkin, joka nuoresta iästään huolimatta oli kaivautunut sellaisen sisään. Äiti ja tytär vaikuttivat sulkeutuneilta ja kuiskivat toisilleen vain satunnaisesti.

Paikalla oli myös iäkäs rouva, joka piti selkänsä takana tyynyä. Sitä vasten hän häpeilemättä nojasi väsynyttä ruumistaan. Hänen sanotaan oleskelevan meriilmassa terveytensä vuoksi. Hänen vieressään istui miellyttävä nuori tyttö, joka väsymättömästi huolehti vanhuksesta tasoittaen tyynyä, hätistäen pois kärpäsiä ja lukien kirjaa hiljaisella äänellä. Rouva on laamannitar Ljung ja tyttö hänen tyttärentyttärensä.

Seuraa nyt salongin toiselle puolen ja kumarra syvään vapaaherratar C:lle ja hänen kolmelle tyttärelleen, jotka hienostuneesti pohtivat keskenään, oliko everstinna Z:n hohtavan valkea puku batistia vai musliinia. Neiti D:n mielestä everstinna oli piittaamaton ulkonäkönsä suhteen. Neiti D. oli jo nähnyt kukoistuskautensa, ja elämän syksy olisi alkanut hyytää häntä, ellei asessori Bengelberg olisi hänen onnekseen istuutunut hänen viereensä ja lämmittänyt uudelleen hänen hyytyvää vertaan. – Edelleen näet kesakkoisen ja pullean mamselli Bergbrunin helakanpunaiseen, ylenpalttisesti nyöreillä koristettuun samettiviittaan pukeutuneena. Hän leikittelee toisella kädellään parasolillaan samalla, kun toinen käsi piirtää hieroglyfejä parasolin keppiin ja pyörittelee kaulalta jalkoihin ulottuvia viitannyörejä. Hänen mottonsa lienee suuri asia. Kuullessani hänen huudahduksensa annoin autuaasti edesmenneen rouva Gråströmin sanojen nousta mieleeni: Eipä ole suuri asia, jos kukaan ei huoli tytärtäni: pidän hänet itselläni.

Suo vielä lempeä katse Rosaan, lempeään B:hen ja Matildaasi, ja käännä selkäsi muulle seurueelle, sillä suuruudestaan huolimatta se ei enää ole sinusta kiinnostava. – Ihmisen puhelevat, laskevat leikkiä; herrat, joita on varmasti yhtä paljon kuin naisväkeäkin, heittävät väliin nopeita ja typeriä huomioitaan, kumartelevat ja lausuvat kohteliaisuuksia. Etenkin nuoret juoksentelevat toistensa ympärillä ja tarkkailevat rouvia appelsiineineen ja konvehtipusseineen, katselevat ulos salongin ikkunoista ja puhaltelevat savupilviä sikareistaan. Tunnen vain harvat herrat nimeltä: näen toki salaneuvos Nobelcreuzin silloin tällöin lähestyvän vaimoaan; samoin pormestari Trullsberg astuu sisään hattuaan kädessään pyöritellen. Luutnantti Pirouette ja sihteeri Flanquette ovat myös mitä mainioimpia ihmisiä. Neidit kutsuvat heitä luokseen tämän tästä, samoin kuin johtaja Bergbrun, joka pelaa bostonia ylimetsänhoitajattaren ja asessori Bengelbergin kanssa.

Nyt kuulen jälleen jonkun kiirehtivän alas. Rosa, joka ei aikaisemmin tungoksen vuoksi kaivannut minua, tulee ja nuhtelee minua lempeästi, koska olen vetäytynyt piiloon. Ilta on jumalaisen ihana! Meri on kuin rauha häiriintymättömän ihmislapsen sielussa. Oi sinua, ihastuttava Rosa! Kuinka kaunis oletkaan mustine silkkikoristeinesi ja riippuvine vaaleine kiharoinesi. Kunpa ajan armoton käsi ei koskaan järkyttäisi nuoren sielusi rauhaa. En ole kuvaillut Rosaa sinulle, rakas Emilia, mutta tänä iltana aion yrittää eloisin värein kuvailla sinulle, kuinka kaunis hän on. Avoimet kasvot, raikas iho ja vaaleansiniset silmät, siromuotoinen nenä, täyteläiset huulet. Tämän kaiken voi toki ajatella, mutta viaton enkelihahmo on nähtävä, jotta hänet voisi käsittää ja jotta häntä voisi ihailla. Kysyin Rosalta, voisinko lähettää häneltä terveisiä sinulle. Voit kyllä, jos hän on yhtä hyvä kuin sinä, hän vastasi. Kokematon Rosa! Et tunne minua, mutta kiinnyt kuitenkin koko viattoman sielusi voimalla. Minuun sinun ei tarvitse pettyä.

3. kesäkuuta kello kuusi illalla

Juomme taas teetä, ja kiirehdin luoksesi, Emilia! Jumala yksin tietää, onko minulla tämän jälkeen tilaisuutta kirjoittaa sinulle joka päivä. Teen siis sen, mitä voin.

Kannella istuen olen tutkinut taivasta, merta, kallioita ja viheriöiviä luotoja. Merenkäynti ei ole ollut kovaa, mutta sitä on kuitenkin ollut. Olen ollut onnekas, sillä en ole menettänyt hetkeksikään tajuntaani. Olen istunut aamusta saakka tavanomaisella paikallani reelingin luona enkä tiennyt, Rosan satunnaisista tervehdyksistä huolimatta, kuinka aika kului, ennen kuin päivälliskello soi ja hovineuvos lähestyi minua. No mutta mamselli hyvä! Saanen suuren runoilijan sanoin kysyä: ’Vuoria, lehtoja, salmia ja saaria hän eikö nähnyt ol’ ennen kuin nyt?’ Mamselli on istunut koko Herran pitkän aamupäivän katselemassa tätä kaikkea niin tarkasti, että hänen voisi luulla odottavan kallion takaa kauan kaivattua tai kenties uskotonta rakastettua. Näin pilaillen herttainen vanha herra tarjosi käsivartensa ja talutti minut salonkiin, mutta – samassa sielunrauhani oli poissa. Hänen viimeiset sanansa olivat aiheuttaneet koko olemukseeni tuskan kuin olisin ollut tuhannen keihäänpiston haavoittama: vapisin kauttaaltani, ja vajosin tiedottomana, kenties merenkäynnin vuoksi heikkona, lähimpään tuoliin.

Voi hyvä Jumala! Mikä teidän on, mamselli? hovineuvos huudahti huolestuneena. Rosa, kiirehdi hakemaan kölninvesipullo! Passari, tuo vesikarahvi tänne. Olisiko reininviiniä virkistykseksi? Tämän siitä saa, kun katselee päivät pitkät merta ja jok’ikistä kallioluotoa. Hänen pitäisi toisten tavoin pysytellä kannen alla eikä olla niin ylevämielinen! Ja hänen pitäisi ottaa silloin tällöin snapsi sokeripalan kera. Se on aivan soveliasta merellä, ja niin täytyy tehdäkin. Silloin laivan keinuminen ei aiheuta huimausta. Tämä oli se, mitä kuulin yrittäessäni tulla tajuihini. – Rakastettava Rosa oli polvistunut vierelleni ja oli hyvää tarkoittaen tyhjentänyt kölninvesipullonsa ylleni.

Everstinna Z. ja salaneuvoksetar Nobelcreuz tyttärineen, jotka ylvään rouva äitinsä suojeluksessa olivat uskaltaneet liikkua, olivat eräiden toisten henkilöiden kanssa kansoittaneet paikan, jossa puolittain makasin. Armollisilta huulilta virtasi ranskankielisiä lauseita: Pauvre petite! Ah, pauvre petite! C’est un accident de vertiges; varmasti hän on tuntenut merenkäynnin; mais elle n’est pas laide, Cloty mon ange! Regardez les yeux bleus, ce teint d’albatre et ces levres de corail; kuka hän on ja mistä hän on kotoisin jne. Cloty-neiti, jolla itsellään oli salamoivat mustat silmät, vilkaisi minua lempeästi sivusilmällä ja käänsi sitten selkänsä vastaamatta armolliselle rouva äidilleen. Suureksi ilokseni kapteeni tarjosi minulle läheistä hyttiään, jossa sain kerätä voimani aina yhtä uskollisen Rosan seurassa.

Tämä ilta ei ole yhtä kaunis kuin edellinen: taivas on pilvessä, ja putoilevat sadepisarat enteilevät alkavaa myrskyä. Myös meri on levoton: kunpa emme kuitenkaan joutuisi myrskyn keskelle. Olisi hyvin epämukavaa joutua kamppailemaan aallokkoa vastaan öiseen aikaan. Myrsky voimistuu jo minuutti minuutilta: laiva keinuu niin, että minun on vaikea pysyä paikallani tätä kirjoittaessani. Tänne alas kuuluu hauskanpidon ääni, mikä tarkoittaa, että luutnantti Pirouette viihdyttävää nuoria naisia erilaisin korttitempuin. Pormestarinna jatkaa uutistensa kertomista, ja johtaja Bergbrun, ylimetsänhoitajatar ja asessori Bengelberg pelaavat bostonia – niinpä sanon kiireesti: hyvää yötä, Emilia! Minäkin lähden hauskanpitoon.

4. kesäkuuta, aamupäivällä

Hui! Mikä myrsky-yö! Niin sateinen ja kaamea! Tuskin yksikään matkustajista on kyennyt nauttimaan levosta (poikkeuksen muodosti neuvoksetar Ö., joka nenällään soitti mitä viihdyttävintä sooloa koko yön), vaikka kapteeni itse vakuutti naisväelle, että voisimme myrskystä huolimatta nukkua yömme rauhassa. Mon Dieu! Cloty! Nukutko sinä? huokaili salaneuvoksetar. Oi! Voi! huokaili ylimetsänhoitajatar, jonka alahuuli tuolla hetkellä varmastikin työntyi tavallistakin enemmän ylähuulen päälle. – Voi Hyvä Jumala, auta meidät aamuun, piipitti pormestarinna. "Kadun, kuten kaikkia syntejäni, sitä että niin pahoin kohtelin eilisiltana rouva Godmania: hän on varmasti miellyttävä henkilö, joka ei tekisi pahaa kärpäsellekään.

Huokausten ja puhinan siivittämä yö ei siis kulunut kovin nopeasti. Pormestarinna oli ensimmäinen, joka uskaltautui työntämään päänsä ulos epämukavasta hytistään. Hänen kaikennäkevä katseensa tarkasti matkakumppaneita. Nähdessään lähimmäisensä vielä yön vaivojen väsyttäminä, hän tarttui hiljaa suureen samettilaukkuunsa ja etsiskeli sieltä pitkään – arvaatko mitä, lempeä lukijattareni? Voi, sinä hupsu kynäilijätär, nenäliinan ehkä? Ei. Hammasharjanko sitten? Ei. Voi hyvänen aika, kammanko? Ei, ei, ei! Sanomalehden! Sanomalehteä hän ryhtyi tarkkaavaisesti silmäilemään jo