Jumala prosessissa?: Mielen mallit poikkitieteellisessä vuoropuhelussa - tapaustutkimus Matti Hyrckin ajattelusta

By Timo Totro

Tässä kirjassa teologi ja organisaatioanalyytikko Timo Totro vie lukijan matkalle prosessiajatteluun. Teos avaa vuoropuhelua filosofian, psykoanalyysin ja teologian välillä rakentaen kuvaa ihmisestä, maailmasta ja Jumalasta jatkuvasti muotoutuvana kompleksisena systeeminä.
Kirjan lähtökohtana on teologi ja psykoanalyytikko Matti Hyrckin (1942-2014) ajattelu, jonka mukaan sisäistetyt mielen mallit värittävät ihmisen tapaa hahmottaa Jumalaa. Totro sekä avaa Hyrckin ajattelua että jatkaa tämän alulle panemaa pohdintaa suhteessa olemisen mielen malleista sekä laajemmin teologiasta prosessina.
Teos on paitsi teologinen tutkielma, myös puheenvuoro tämän ajan keskusteluun maailman ja sen ilmiöiden hahmottamisesta. Kirja soveltuu teologien ohella niille, joiden uteliaisuus ulottuu ja kohdistuu syvemmällä, ajattelun taustalla olevien merkitysten ymmärtämiseen. Mitä tapahtuu, jos alamme tarkastella pysyväluonteisesti samanlaatuisena pitämiämme ilmiöitä muuntumisen tilassa olevina prosesseina?

• Language: Suomi
• Publisher: Metanoia Instituutti
• Release date: Dec 20, 2018
• ISBN: 9789526899145

Timo Totro

Timo Totro on teologian tohtori ja organisaatioanalyytikko. Hänellä on pitkä työelämän kokemus niin johtajien kouluttajana kuin prosessikonsulttien, työnohjaajien ja organisaatioanalyytikkojen valmentajana.

Book preview

näkökulmat.

1 Miten ajatella Jumalasta – uskon ja tieteen suhteiden ratkaisumalleja

1.1 Näkökulmana prosessi ja systeemisyys

Ateismin voimakas nousu julkisuuteen on aiheuttanut sen, että on taas muodikasta keskustella siitä, millaisena uskonnolliset näkemykset esittävät maailman ja miten tieteelliset teoriat ohjaavat uskomuksiamme. (Visala 2010, 11.) Uskonnollinen metafysiikka ja tieteen tutkimukset evoluutiopsykologiasta biologiaan ovat tulleet mielenkiinnon kohteiksi. Uskonnollisten kysymysten selvittäminen tieteellisten argumenttien pohjalta on tullut entistä kiinnostavammaksi. Perinteinen kristillinen teologia sisältää paljon luontoa ja ihmistä koskevia väitteitä, jotka on tarpeen joko hylätä tai laittaa suhteeseen sen kanssa, mitä tieteen kautta tiedämme luonnosta – ja ihmisestä. (Visala 2010, 12.)

Sijoitan Hyrckin jumalakuva-ajattelua ensiksi uskonnon ja tieteen välisen vuoropuhelun kenttään. Sovellan siinä väljästi Ian Barbourin laatimaa neliasteikkoista uskonnon ja (luonnon)tieteen välisten suhteiden jaottelua. Sen mukaan tiede ja uskonto/teologia voivat olla (1) toisensa pois sulkevassa ristiriidassa keskenään, (2) itsenäisiä toimijoita, joilla ei ole intressiä kanssakäymiseen eikä yhteistä kieltä, (3) dialogisessa suhteessa etsien kanssakäymisen mahdollisuuksia ja yhteistä kieltä tai (4) integraatiosuhteessa, jolloin toinen voi omaksua toiselta saatua teoriaa oman itseymmärryksensä ja toimintansa tulkitsemiseen. (Barbour 1997.) Tässä tutkimuksessa tiedekategorian alle sijoittuvat psykoanalyysi, filosofia, kompleksinen systeemisyys ja prosessiajattelu. Tiivistän vaihtoehdot seuraavaan kuvioon.

Venytän Barbourin käyttämien käsitteiden rajoja ensiksi (1) tieteen osalta: psykoanalyysin tieteellisyydestä kiistellään, samoin filosofian ja varsinkin teologian. Sovellan näiden todellisuuden lähestymistapojen tieteellisyyteen Vesa Talvitien pohdintaa psykoanalyysin tieteenfilosofiasta. Tieteessä teoria ja tutkimus muodostavat kehämäisen liiton: teoria ja aiempi tutkimus ohjaavat tutkimuskysymysten muodostumista, ja saadut tutkimustulokset korjaavat ja vahvistavat teoriaa tai kumoavat sen (Talvitie 2009, 369). Tämän tutkimusasetelman kohdalla merkittävä on tieteenfilosofian käsite unobservable: asia tai olento, jota aistien tai mittalaitteiden puutteellisuuden vuoksi ei voida havaita. Yksi mahdollisuus on myös se, että olentoa ei ole olemassakaan. Talvitien mukaan unobservable on lähes sama asia kuin teoreettinen termi. Se on tarpeen teorialle, se on teorian tekninen termi, oletus, jonka uskotaan viittaavan todelliseen, olemassa olevaan asiaan tai olentoon. (Talvitie 2009, 370– 373.) Oletus voidaan ehkä todentaa joskus, kuten on käynyt luonnontieteissä. Lähestyn seuraavassa psykoanalyysia, teologiaa ja filosofiaa teorioina, joissa on tieteen näkökulmasta myös käsitteen unobservable alle kuuluvia osioita. Puhun tässä mieluummin teologiasta kuin uskosta; tarkoitan teologialla (ammatti)teologien akateemista ja/tai kirkollista työskentelyä. Teologian määrittelyssä liityn väljästi McGrathiin: Teologia on (monikerroksellista) puhetta Jumalasta (McGrath 2015, 133). Sovellan Barbourin mallia myös teologian eri osa-alueiden ja koulukuntien väliseen vuorovaikutuksen ymmärtämiseen. Systeemisen ajattelun tulkitseminen tieteeksi lienee korrektia, vaikka sillä on useita ilmenemismuotoja ja taustateorioita. Prosessifilosofiaan ja -teologiaan sovellan edellä sanottua.

Toiseksi (2) tulkitsen Hyrckin rakentaneen mallin, joka käsittää tieteen eli psykoanalyyttisen objektisuhdeteorian pohjalta tulkitun inhimillisten vuorovaikutussuhteiden kehityksellisen prosessin ja siihen linkittyvät viisi jumalakuvaa. Tätä mallia hän testaa sekä mytologisiin jumalahahmoihin että Kristinopin (1948) teksteihin ja teologiaan. Jatkossa mallin psykodynaaminen prosessiperusta säilyi lähes ennallaan, teologisessa tulkinnassa viisi jumalakuvaa tiivistyi kahdeksi, lopulta yhdeksi. Psykoanalyyttista teoriaa on kuvattu ihmisen mieltä kokonaisvaltaisesti tutkivana tieteenalana, joka lähestyy ihmistä historiallisesti kehittyneenä, samanaikaisesti fyysisenä, psyykkisenä ja sosiaalisena olentona. Nämä eri puolet vaikuttavat aktiivisesti toinen toisiinsa transformoiden toinen toisiaan. Ihmisen mieli nähdään mentaalisena systeeminä, joka kehittyy vuorovaikutuksessa biologiseen ja sosiaaliseen systeemiin. (Keski-Luopa 2017, 328.) Psykodynaamiseen paradigmaan on aina sisältynyt sekä dynaamisia että prosessisia aineksia. Viime aikoina sen piirissä on tietoisesti etsitty tulkinnallisia avauksia esimerkiksi prosessiajattelun suuntaan. (Anderson 2016; Rose ja Shulman 2016; Totro 2018.)

Kolmanneksi (3) tulkitsen Hyrckin jumalakuva-ajattelua kokemuksellisena prosessina. Suomen kielen sana kokemus sisältää sekä elämyksellisen, emotionaalisen merkityksen että käytännöllisen työn ja toiminnan merkityksen. Oletan että molemmat merkitykset vaikuttavat vastavuoroisesti toisiinsa. Hyrckin jumalakuva-ajattelu oli kehityksellinen prosessi, jonka hahmo kehkeytyäkseen kirjallisiksi teksteiksi vaati vuosikymmenten ajan, mielessä ja elämässä varmaan lapsuudesta kuolemaan asti. Suhteessaolon perusmielikuvien teoria rakentuu ihmisen sisäisen maailman tiedostamattomien tunneprosessien tutkimiselle. Tätä tutkimista motivoi Hyrckillä hänen omat traumaattiset uskonnolliset kokemuksensa teini-iässä, ristiriitaiset kokemukset ja identiteettipulmat papin työssä sekä psykoanalyyttisesta teoriasta ja käytännöstä aukeavat ymmärryshorisontit.

1. Ristiriitamalli - tiede ja uskonto/teologia toisensa pois sulkevassa ristiriidassa keskenään - tieteellinen materialismi – raamatullinen literalismi/dogmatismi

2. Itsenäisyysmalli - kumpikin itsenäisiä toimijoita, ei yhteisiä intressejä eikä yhteistä kieltä

3. Dialogimalli - kumpikin etsii dialogisessa suhteessa kanssakäymisen mahdollisuuksia ja yhteistä kieltä

4. Integraatiomalli - toimitaan vuorovaikutussuhteessa, jolloin kumpikin voi omaksua toiselta saatua teoriaa oman itseymmärryksensä ja toimintansa tulkitsemiseen

Kuvio 2. Ian Barbourin malli tieteen ja uskonnon suhteista.

Prosessi-sanaa on käytetty monenlaisissa yhteyksissä. Vanhoissa sanakirjoissa latinankielinen verbi: procedo, processi, processum on saanut mm. merkitykset syntyä, tulla esiin, tunkea esiin, ilmaantua, edetä, päästä, esiintyä, edetä, päästä pitkälle. Substantiivi processus puolestaan tarkoittaa: eteenpäin astuminen, eteneminen, kulku, edistys, menestys, hyvä jatko. (Latinalais-suomalainen sanakirja 1884; 1933/1975.) Tässä yhteydessä prosessi saa prosessifilosofisen määritelmän. Se on aktuaalinen tai mahdollinen tapahtuma tai tapahtumasarja, joka koostuu toisiinsa kytkeytyneiden ja koordinoituneiden avautumien joukoista; orkestroituneista tapahtumista, jotka ovat linkittyneet toisiinsa joko kausaalisesti (syy- ja seuraussuhteessa) tai funktionaalisesti (toiminnassa). (Rescher 2000, 22.)

Filosofian osa-alueena prosessifilosofia näkee metafyysisen todellisuuden muuttuvana ja kehittyvänä.

Prosessifilosofian kiinnostuksen kohteina ovat olleet:

- olevan, todellisuuden dynaaminen luonne sekä siinä ilmenevä pysyvyyden ja muutoksen välinen jännite, dialektiikka

- kysymykset mistä muutos syntyy (kausaalisuus), mikä sitä ohjaa ja mihin tavoitteisiin ohjaa (teleologisuus)

- dynaamisten entiteettien (olioiden, tapahtumien) ominaisuudet

- mielen ja maailman välinen suhde. (Process Philosophy 2012, 1.)

Prosessiajattelijat ovat ylipäätään yhtä mieltä siitä, että todellisuus koostuu fysikaalisista, orgaanisista, sosiaalisista, kognitiivisista, emotionaalisista ynnä muista prosesseista. Ne ovat vuorovaikutuksessa sekä keskenään että kerroksisesti dynaamisten systeemien eri tasojen kesken. Erilaisia käsityksiä on sitten siitä, kuinka tällainen prosessimaailma rakentuu – myös mielessä – ja kuinka meidän teoriamme suhteutuvat todellisuuden dynaamiseen luonteeseen. (Process Philosophy 2012, 1.) Prosessifilosofia on tarjonnut käsitteellisesti jäsentäviä siltoja keskusteluun filosofian, uskonnon (prosessiteologia), ihmistieteiden (psykodynamiikka, sosiaalinen konstruktionismi) ja luonnontieteiden (biologia, neurotiede, kvanttifysiikka) välille.

Neljänneksi (4) linkitän prosessin systeemisyyteen. Systeemisyys kietoutuu elämään niin monin tavoin, että se tuntuu pakenevan selkeitä tai kattavia määrittelyjä. Systeemitiede (systems science) on monitieteinen kokonaisuus, jossa tutkitaan mutkikkaita systeemejä luonnossa, yhteiskunnassa ja tieteissä itsessään. Tavoitteena on luoda pohjaa sovellutuksille niin tekniikkaan, biologiaan kuin ihmistieteisiinkin. (Totro 2014.) Tämän tutkimuksen tiimoilta keskeisiä ovat seuraavat teesit systeemisyydestä:

- kokonaisuus määrittää osia – ja päinvastoin

- systeemit ovat eläviä ja reagoivat ympäristön muutoksiin, ne ovat jatkuvassa syntymisen (emergenssin) tilassa

- systeemit toimivat vastavuoroisesti, tuottaen ja työstäen siitä nousevia merkityksiä

- systeemi säätelee itseään muutoksen ja pysyvyyden jännitteessä.

- systeemi on suhteissa. Systeemit rakentuvat osien välisistä suhteista. (Puutio 2008, 156–165.)

Ymmärrän tässä systeemisyydellä sen ilmenemistä suljettuina, avoimina, kompleksisina ja kaoottisina systeemeinä. Linkitän Barbourin mallin myös systeemisyyteen ja prosessisuuteen. Prosessiajattelun näkökulma avaa relevantin polun jumalakuvamallin prosessiteologiselle tarkastelulle.

McGrathin mukaan malleja on käytetty monitahoisten entiteettien kuvaamisessa atomiytimistä Jumalaan ja että entiteettejä, jotka eivät tällä hetkellä ole näkyvissä, pyritään kuvaamaan visuaalisesti. Perustavinta mallien käytölle teologiassa on analogian periaate. McGrath liittää sen Tuomas Akvinolaisen ajatteluun: koska Jumala on luonut maailman, näiden välillä on perustava olemisen analogia. On oikeutettua verrata Jumalaa johonkin sellaiseen, mikä kuuluu hänen luomaansa maailmaan. Luotu olento voi olla Jumalan kaltainen olematta silti täysin samankaltainen kuin Jumala. Mallit eivät ole kirjaimellisia kuvauksia, vaan symbolisia hahmotuksia sellaisista todellisuuden osista, joihin ihmisellä ei ole suoraa pääsyä. Uskonnoissa mallit liittyvät yksilöiden ja yhteisöjen kokemusten jäsentämiseen ja tulkintaan. (McGrath 2015, 134–135.)

McGrath (2015) viittaa Raamatun jumalamallien osalta uskonnonfilosofi Ian T. Ramseyn ajatukseen, ettei Raamattu anna Jumalasta tai pelastuksesta yhtä ainoaa mallia (tai analogiaa), vaan esittää monia rinnastuksia. Jokainen niistä valaisee Jumalasta tiettyä näkökohtaa, nämä vaikuttavat toisiinsa ja muokkaavat toisiaan. Yhdessä niistä rakentuu kokonaisuus, joka antaa kattavan ja johdonmukaisen kuvan Jumalasta. Pihkalan (2018) mukaan jo ensimmäisinä vuosisatoina kristinuskon suuresta kertomuksesta, pelastushistoriasta rakennettiin useita malleja esimerkiksi platonilaiselle ja stoalaiselle filosofialle, joita myös jatkossa kehitettiin. Yhteisenä piirteenä tieteen ja uskonnon malleille Barbour McGrathin mukaan puolestaan pitää sitä, että ne ovat tiettyä tarkoitusta varten laadittuja symbolisia esityksiä sellaisista todellisuuden osista, joihin ihmisellä ei ole suoraa pääsyä. (McGrath 2015, 129, 133–135.)

McGrathin mukaan tieteessä kehitettyjä malleja voidaan hylätä, muotoilla ja vahvistaa tiedon lisääntyessä. Näin ei ole useinkaan tapahtunut klassisessa kristillisessä ajattelussa. Perinteisesti on ajateltu, että mallit ovat annettuja, eivät valittuja. Teologin tehtävänä on silloin ollut toisaalta mallin tai analogian rajojen määrittely, toisaalta asettaa se suhteeseen muiden vastaavien annettujen mallien kanssa. Perinteisistä malleista on tullut juurimetaforia, jotka sisältävät luovuttamattoman osan tradition hyväksymää totuutta. Poikkeuksia on ollut, joidenkin teologien mielestä jokaisella on vapaus kehittää uusia malleja, joissa vältetään perinteisten puutteellisia piirteitä. (McGrath 2015, 136–137.) Reformaatiossa 1500-luvulla kyseenalaistettiin joitakin tällaisia juurimalleja. Olisiko taas aika tulkita joitakin Jumalaan liittyviä juurimalleja uudella tavalla?

1.2 Tieteen ja teologian suhdemalleja

1.2.1 Ian Barbourin malli: ristiriidasta integraatioon

Tässä luvussa luon orientaatioperustaa historiallisella katsauksella teologian, filosofian ja psykoanalyysin suhteisiin varhaisesta kirkosta nykytutkimukseen. Aluksi sitä ennen esittelen teologian ja tieteen suhdemalleja, joiden pohjalta oletan voivani selkiyttää paitsi osapuolten erilaista ajattelutapaa myös laajemmin teologian suhteita filosofiaan ja tieteeseen, tässä tapauksessa lähinnä psykodynaamiseen ajatteluun. Kirjassaan Mitä tiede ei voi sinulle kertoa Aku Visala (2010, 30) esittelee tieteen ja kristinuskon suhteesta neljä Ian Barbourin (1991) kehittelemää erilaista mallia. Kaikki tutkijat eivät välttämättä täysin sijoitu mihinkään näistä kategorioista tai erilaisissa osakysymyksissä sijoittuvat useampaankin. Joku saattaa omasta mielestään päätyä integratiiviseen ratkaisuun, mutta kumpikaan osapuoli ei hyväksy hänen argumentaatiotaan. Oletan näin osin käyneen myös Matti Hyrckille.

Esitän seuraavassa mallien perusjaon täydentäen kuvauksia tämän tutkimuksen kontekstin pohjalta:

ristiriita, konflikti

itsenäisyys

keskustelu, dialogi

yhdistäminen, integraatio.

1. Konfliktimallista esiintyy kaksi muotoa: toinen torjuu kaiken uskonnon, toinen tieteen itsenäisyyden. Visala kutsuu edellistä tieteelliseksi materialismiksi ja jälkimmäistä raamatulliseksi literalismiksi. Se tarkoittaa teologista näkemystä, jonka mukaan Raamattu on erehtymätön ja yksiselitteinen luontoa koskevan tiedon lähde. Joskus puhutaan myös Raamatun erehtymättömyydestä. Literalismin painottamaan Raamatun erehtymättömyyteen liittyy se, että Raamatun ilmaukset voidaan ymmärtää yksiselitteisesti. Se kieltää mahdollisuuden, että inhimillisellä tulkinnalla olisi perustava rooli teologiassa. Tulkinnan tarvetta ei ole, koska Jumala vaikuttaa usein Pyhän Hengen välityksellä lukijalle sanoman oikeellisuuden. Järkeä ja traditiota ei tarvita raamatuntulkinnassa, koska tulkitsemista ei ole tai Jumala hoitaa sen lukijan puolesta. Esimerkiksi luonnontieteen ja Raamatun erilaisissa vastauksissa kysymyksiin maailman iästä ja ihmisen kehityksestä, on valittava katsomuksellisena pakettina tiede tai usko. Kriittisen arvionsa Visala tiivistää: Molempien virhe on yksipuolisuus: sekä tieteellinen materialisti että raamatullinen literalisti ovat lukinneet taustaoletuksensa ja filosofiansa. Esimerkiksi Raamatun tekstin luonne ei avaudu lukijalle sellaisena kuin se on kirjoitettu, vaan edellyttää historiallisesta tilanteessa ja kulttuurista nousevaa tulkintaa. (Visala 2010, 31–39, 50–51; Barbour 1991, 77–84.)

2. Itsenäisyysmalli on tavallaan konfliktimallin vastakohta: tiede ja uskonto ovat niin erillään, että ne eivät lainkaan kohtaa eikä synny ristiriitaa, ei myöskään edes keskustelua. Kummallakin on omat toisistaan riippumattomat kohteensa ja tarkoituksensa ihmisten elämässä. Teologian näkökulmasta mallia on kutsuttu fideismiksi ja kannattajia fideisteiksi. (lat. fides, usko). Tällaiset teologit ovat epäilleet perisynnin vallassa olevan ihmisen kykyä saada järkensä avulla tietoa Jumalasta. Esimerkiksi Karl Barth ja hänen seuraajansa korostavat, että Jumala paljastaa itsensä maailmassa vain itseilmoituksensa kautta ja tämä itseilmoitus on Kristus. Jumala on jotakin aivan muuta kuin maailma. Usko on silloin täysin riippumaton todisteista ja ihmisen yrityksistä järjellään ymmärtää luontoa. Visalan mukaan barthilainen tulkinta vastakkainasetteluineen on ongelmallinen. Barth asettaa vastakkain paitsi ihmisen ja luonnon, myös Jumalan, luonnon ja luomakunnan. Sen mukaan tiede ei pysty tutkimaan ihmistä eikä Jumalan ylläpitävä toiminta näy kuin erityisen ilmoituksen kautta. (Visala 2010, 40–55; Barbour 1991,84–90.)

Visalan mukaan itsenäisyysmallia soveltavat myös uskonnolliset eksistentialistit (persoonallinen kokemus, minä-sinä –suhde; esim. Martin Buber, Rudolf Bultmann). Tätä mallia edustaa myös George Lindbeckin (1984) hahmotus kristillisen opin kolmesta erilaisesta luonteesta. Ensimmäistä hahmotusta Lindbeck kutsuu propositionaaliseksi. Sen mukaan ilmoitus on kokoelma totuuksia, jotka on ilmaistu logiikan käyttäminä väitteinä eli propositioina¹. Sitä on kuvattu tapahtumana, jossa Jumala ilmoittaa jonkin totuuden järjelliselle olennolle käyttäen tavalliseen luonnonjärjestykseen kuulumattomia keinoja. Ihmisen usko on näiden totuuksien kuuliaista hyväksymistä. Nuo totuudet on tallennettu Raamatussa ohjeellisessa muodossa. Jos opit ymmärretään yliluonnollisesti välitettyinä väitelauseina, ristiriita tieteen kanssa on mahdollinen. Ajattelutapa oli yleinen etenkin keskiajan katolisessa kirkossa ja myöhemmin konservatiivisessa protestantismissa. Uskon henkilökohtaisuutta korostava eksistentialismi asettaa vastakkain ihmisen sisäisen kokemusmaailman ja hänen ulkoisen luonnonmaailmansa. Oletuksena on esimerkiksi, että Jumala toimii vain sisäisessä kokemusmaailmassa eikä tiede voi tutkia sisäistä maailmaa. (Visala 2010, 45, 53–54; Hick 1992, 79–80.)

Toinen Lindbeckin hahmotus korostaa uskon ekspressiivis-kokemuksellista luonnetta. Sen mukaan opit ovat sisäisen kokemuksen symbolisia kokemuksia. Opit eivät ollenkaan koske historiaa tai luontoa, ne ovat kuvauksia ihmisen kokemuksista, tunteista ja mielenliikkeistä. Tässä tullaan lähelle uskonnollista eksistentialismia eikä ristiriita tieteen kanssa ole ilmeinen. Lindbeckin mielestä propositionaalinen malli on liian teoreettinen ja ekspressiivinen liian subjektiivinen. Hän ehdottaa kolmatta tietä: lingvististä eli kieliopillista mallia. Siinä opit eivät ole pelkästään väitelauseita tai pelkästään subjektiivisen kokemuksen ilmauksia, vaan sääntöjä, jotka säätelevät miten kristillisessä yhteisössä puhutaan Jumalasta. Uskonnot ovat yhteisöllisiä elämäntapoja ja traditioita, ja opit niissä tapahtuvaa käyttäytymistä ja puhetta määritteleviä sääntöjä. Kysymys tieteellisestä totuudesta on silloin yhtä mieletön kuin kysymys jalkapallon sääntöjen tieteellisestä totuudesta. (Visala 2010, 45–46.)

Itsenäisyysmallin yksi peruspiirre on yhteisen kielen puuttuminen. Tätä kuvaa lingvistisen malliin linkittyen muun muassa Ludwig Wittgensteinin hahmotus erilaisista kielipeleistä. Ristiriitamallissa yhteistä kieltä ei edes tarvita. Tieteen kieli ei ole kielen ainoa mittari. Kullakin yhteisöllä on omat sosiaalisesti rakentuneet kielenkäytön tapansa, kielipelinsä. Niitä ei tule irrottaa käyttöyhteyksistään, niillä on itsenäiset käyttöalueensa; tieteellä ja uskonnolla radikaali riippumattomuus. Wittgenstein puhuu itse uskonnollisista kuvista, jotka ohjaavat uskovan ajatuksia ja elämää tässä hetkessä. Puhe viimeisestä tuomiosta on yksi tällainen kuva. Visala esittelee vielä samansuuntaisen paleontologi S. J. Gouldin NOMA –mallin (Non-Overlapping-Magisteria). Tiede ja uskonto ovat kaksi magisteriaa, jotka eivät kohtaa eikä kumpikaan yksin kata koko todellisuutta. Kaikki on hyvin, kun uskonto hoitaa omat asiansa ja tiede omansa. Tieteelle kuuluu faktatutkimus, uskonnolle perimmäiset merkitykset ja moraaliset arvot. NOMA yksinkertaistaa tieteen ja uskon alueiden tiukan eron tavalla, joka ei tee oikeuta todellisuuden moninaisuudelle. (Visala 2010, 46–49.)

3. Dialogimalli sisältää joukon ratkaisuja, jotka sijoittuvat itsenäisyyden ja integraation välimaastoon; uskonto ja tiede ovat itsenäisiä, mutta etsivät yhteistä kieltä käydäkseen keskustelua keskenään, päätymättä silti integraatioon. Keskustelun tematiikkana on laajemmin kummankin lähestymistavan perimmäiset pyrkimykset ja edellytykset sekä metodien rinnakkaisuudet ja yhtäläisyydet. (Barbour 1991, 90; Pihkala 2013, 12.)

Lähtökohtana on hypoteesi, että tiede ja kristinusko eivät ole kokonaan päällekkäisiä, mutta eivät kokonaan toisistaan riippumattomia. Niillä on monia kohtaamispaikkoja. Näitä paikkoja on kuvattu rajakysymyksinä (limit/boundary questions). Yksi näistä on tieteen ja teologian perimmäinen taustaoletus luonnosta. Miksi luonnontiede syntyi juuri kristillisessä länsimaisessa kulttuuripiirissä? Kreikkalainen filosofia näki maailman olevan tulosta järjen muuttumattomista ja välttämättömistä ideoista. Kristillinen teologia oletti Jumalan luoneen maailman tyhjästä ja omasta tahdostaan, jolloin se olisi voinut olla toisenlainenkin. Näin ollen sitä kannattaa tutkia paitsi järkeilemällä myös lähestymällä konkreettisesti sen ilmiöitä. Maailma ei ollut muuttumaton pyhä. (Barbour 1991, 90; Visala 2010, 59–60.)

Rajakysymyksiin kuuluu myös tieteen ja teologian menetelmien ja tietämisen luonne. Sitkeä olettamus on ollut, että tiede on objektiivista ja uskonto subjektiivista. Painotuseroja varmaan on, mutta tiedekin on pohjimmiltaan teoriasidonnaista, ei teoriavapaata. Lisäksi teoriat syntyvät monipuolisessa prosessissa, jossa luova mielikuvitus, analogiat ja mallit ovat keskeisessä osassa (Barbour, lainattu Visala 2010, 61.) Käsitteelliset mallit auttavat kuvittelemaan asioita, joita ei voi suoraan havaita. Sama pätee paljolti uskontoon sen ilmiöihin ja teologiseen tutkimukseen. Molemmat käyttävät hyväkseen erilaisia malleja (teorioita, oppeja, symboleja, metaforia, jne.), jotka kohdistuvat joihinkin todellisuuden alueisiin. Näin kaikki tietäminen – niin tieteellinen kuin uskonnollinenkin – on aina sekoitus sekä subjektiivista että objektiivista, teoriaa ja havaintoa. (Visala 2010, 61.)

Antti Raunio (2009, 25) haluaa tuoda edellä kuvattuun Lindbeckin kolmijakoon Lutherin ajattelun pohjalta neljännen: opilliset lausumat ovat sakramentaalista sanaa. Ne ovat jumalalliseen todellisuuteen viittaavia propositioita, todellisuus on niissä mukana. Olennaista on myös kokemuksellinen näkökulma. Varsinaisesti teologisia lausumia ovat vain sellaiset, jotka myös koetaan tosiksi omassa elämässä. Opilliset lausumat eivät ole abstrakteja yleisluontoisia väitelauseita, vaan omakohtaisesti todeksi koettua todellisuutta. Lutherin mukaan teologian ja opin lauseet ovat tässä mielessä praktisia totuuksia. Pohtiessaan opin ja etiikan muutoksen ja muuttumattomuuden suhdetta luterilaisessa teologiassa Raunio esittää vaihtoehdon, että muuttumatonta oppia ei ole, vaan oppi tulisi formuloida kunkin ajan ymmärryksen ja kokemusten perusteella uudelleen. Hänen mukaansa opin uudelleenmuotoilun