Toinen elämä

By Merja Kuure

Minna ja Teemu ovat Oulussa asuva avopari, jolla on oma koti ja kissa. Onnellinen yhteiselo saa ikävän käänteen, kun Teemu katoaa lomamatkalla Italiassa.

Mitä Teemulle tapahtui ja missä hän on nyt? Erikoiset tapahtumat johdattavat Minnan etsimään vastauksia Englannista yhdessä asiaa tutkivan toimittajan kanssa. Matkan varrella Minna huomaa, että todellisen ja virtuaalisen maailman rajat voivat olla häilyviä.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Mar 1, 2019
• ISBN: 9789528055648

Merja Kuure

Merja Kuure on kirjoitusta harrastava koulutussuunnittelija Oulusta.

Book preview

Suuret kiitokset kaikille tässä ikuisuusprojektissa mukana olleille. Erityiskiitokset kannustuksesta ja arvokkaasta ohjauksesta saavat mentorini ja ateljeekriitikkoni kirjoittajaohjaaja Marja-Riitta Vainikkala sekä kärsivällinen esilukijani Tuula Okkonen.

Sisällysluettelo

Prologi

Osa

Luku 1

Luku 2

Luku 3

Luku 4

Luku 5

Luku 6

Luku 7

Luku 8

Luku 9

Luku 10

Luku 11

Luku 12

Luku 13

Luku 14

Luku 15

Luku 16

Luku 17

Osa

Luku 18

Luku 19

Luku 20

Luku 21

Luku 22

Luku 23

Luku 24

Luku 25

Luku 26

Osa

Luku 27

Luku 28

Luku 29

Luku 30

Luku 31

Luku 32

Luku 33

Luku 34

Luku 35

Luku 36

Luku 37

Epilogi

Prologi

– Ciao, Minna, cara mia! Come stai?

– Ciao vaan sullekin. Taasko se suomen kieli unohtui?

– Ihan vain vihjailen, jotta voit valmistautua. Kun ollaan kahdestaan ja…

– Si, si. Kunhan et muille lirkuttele. Soitin vain kysyäkseni, että mihin aikaan tulet huomenna?

– Minun pitäisi olla Helsingissä siinä kahden maissa. Joskus kuuden aikaan lähtee kone Ouluun. Niin ja Paolo lähettää terveisiä.

– Kiitos, sano minulta myös. On niin ikävä. Olisitpa jo kotona!

Puhelimessa oli hetken hiljaista.

– Niin minullakin.

Minna kuunteli hiljaisuutta puhelimessa. Hän ei ollut edes sanonut, että rakastaa, mutta kyllähän Teemu sen tiesi.

I osa

Luku 1

Kone toisensa jälkeen laskeutui toukokuun räntää satavien pilvien läpi Oulunsalon kentälle. Häilyvät valot tunkeutuivat harmaan usvan läpi, kun koneet etsivät kiitorataa. Jättiläislintujen siivet lepattivat tuulessa, laskutelineet ojentuivat kynsinä ottamaan vastaan mustan maan.

Miten ne pysyvät ilmassa? Minna mietti istuessaan lentokentän kahviossa ja lämmitellessään käsiään pahvisen kahvikupin kylkiä vasten. Hän katseli metallipylväiden rajaaman kahvion edessä jonottavia ihmisiä, arvuutteli heidän keskinäisiä suhteitaan, keksi tarinoita. Keski-ikäinen mies ja nuori nainen, isä ja tytär. Tai ei sittenkään, ei noin kylki kyljessä. Ryhmä jättikokoisia urheilukasseja raahaavia nuoria naisia, Kärppäsiä. Hän hymyili iltapäivälehden urheiluliitteestä lukemalleen sanalle. Naispedot tulossa jostain jääkiekkoturnauksesta, kaiketi.

Terminaali tuntui ystävälliseltä puisine rakenteineen ja sinisine sävyineen. Ehkä värin tarkoituksena on rauhoittaa lentopelkoisia, hän mietti. Hän katsoi rannekelloaan, vertasi aikaa kännykkänsä kelloon ja terminaalin seinäkelloon. Aika oli sama niissä kaikissa, mutta numerot tuntuivat vaihtuvan yhä hitaammin, aika viivytteli kuin kiusaten. Kärsimättömyys pisteli jalkapohjissa ja kylmensi sormenpäät. Vain hetki enää, hän rauhoitteli itseään, aivan kohta kone laskeutuisi. Hän tuijotti ulos yrittäen nähdä rännän pisaroiman lasin läpi. Vihdoinkin. Helpotus nosti kuumuuden poskille ja hien kämmenpohjiin. Kone oli laskeutunut ja rullasi näköpiiriin. Sinivalkoinen kylki painautui lentoaseman sisääntulotunnelia vasten ja hetken kuluttua matkustajat purkautuivat tuloaulaan. Tulijat kerääntyivät matkatavarahihnan ympärille peittäen sen näkyvistä.

Minna asettui seisomaan tuloaulan lähelle, taksikuskien ja muiden odottajien muodostaman kunniakujan taakse, yritti nähdä tutun hahmon. Hän katsoi, kuinka kädet kurkottelivat kohti laukkuja. Näki, kuinka laukut löysivät omistajansa, omistajat omaisensa, taksikuskit kyyditettävänsä. Lopulta vain yksi laukku seisoi pysähtyneellä hihnalla. Se ei ollut Teemun laukku. Hän kyllä tunnistaisi laukun sinipunaisesta kangasvyöstä, omasta vyöstään, jonka oli sitonut laukun ympärille Teemun lähtiessä. Teemu oli manannut rikki mennyttä lukkoa, ja hän oli sitonut laukun vyöllä Teemun vastusteluista huolimatta. Ei kukaan huomaa, että se on naisten vyö, hän oli sanonut.

Oliko Teemu kävellyt huomaamatta ohi? Minna pohti. Koneen henkilökunta oli tullut jo ajat sitten, joten ei Teemu koneeseenkaan ollut voinut jäädä. Minna yritti soittaa Teemun kännykkään, mutta sai vastaukseksi vain automaatin ilmoituksen, että numeroon ei saada yhteyttä. Hän jätti viestin: Missä olet? Soita, kun voit.

En hermostu, hän ajatteli. Ei ole syytä paniikkiin. Hän lähti kävelemään kohti lähtöselvitystä, vilkuili välillä taakseen tarkistaakseen näkyikö Teemua.

– Teemu Aholan piti tulla äskeisellä lennolla Helsingistä.

– Niin? lähtöselvitystiskin takana istuva, ohimoiltaan harmaantunut mies sanoi vilkaisten Minnaa silmälasiensa yli.

– Hän ei tullut eikä hänen puhelimensa vastaa. Voisiko jostain tarkistaa nousiko hän koneeseen? Hän on minun mieheni.

Virkailija katsoi silmälasiensa yli hieman pidempään. – Emme voi antaa mitään tietoja ilman asianomaisen henkilön lupaa tai viranomaisen pyyntöä. Valitan. Ehkä hän myöhästyi koneesta ja tulee seuraavalla.

Ei muuta, siinä kaikki. Minnan onnistui antaa virkailijalle puhelinnumeronsa, kaiken varalta. Sitten virkailija kiinnitti huomionsa seuraavaan asiakkaaseen, eikä Minna voinut muuta kuin astua syrjään ja palata aulaan. Vielä kerran hän kiersi lentoaseman päästä päähän, kurkisti varovasti jopa miesten vessoihin, mutta Teemua ei näkynyt.

Miksi Teemu ei soita, jos on myöhästynyt lennolta? Minna mietti ja yritti jälleen Teemun numeroon. Ehkä Marko on kuullut jotain, hän ajatteli ja näppäili numeron. Ei, ei niin mitään. Teemu oli soittanut Markolle viimeksi pari viikkoa sitten, ennen matkaa, turha silti huolestua. Marko lupasi kuitenkin soittaa muutamalle muulle Teemun kaverille Ouluun ja Helsinkiin. Vaikka ei niitä paljoa ollut. Teemu ei keräillyt ystäviä. Tiina tuli puhelimeen ja lähetti Mintulta kummitädille terveisiä, että ei saa olla huolissaan. Minna sulki puhelimen ja soitti Teemun pomolle. Ehkä Teemulle oli tullut jokin yllättävä työjuttu kesken kaiken. Peter Anderssonin äänessä kuului drinkki tai useampi ja Minna lopetti puhelun lyhyeen. Muita ei ollut, ei ketään muuta. Ei edes vanhempia. Minna päätti soittaa vielä yhden puhelun.

– Äiti, olen täällä kentällä, mutta Teemu ei ollut koneessa. Sen puhelin ei vastaa. Ne eivät kerro täällä mitään. Markokaan ei tiedä eikä Teemun pomo. Kukaan ei tiedä mitään. Mitä minä nyt teen?

– Älähän nyt. Se on varmaan vain myöhästynyt koneesta ja sillä on akku tyhjä. Paras, että lähdet kotiin. Kyllä iso mies osaa itsekseenkin tulla.

– Sano tytölle, että tulee tänne, kuului isän ääni taustalta.

– Jos minä kuitenkin odotan vielä vähän aikaa. Jos se vaikka seuraavalla koneella.

Minna sulki puhelimen.

Seuraava kone laskeutui, mutta Teemua ei näkynyt. Minnaa paleli. Lentokentän sinisävyt alkoivat käydä yhä kylmemmiksi.

Minna luovutti ja lähti kävelemään kohti autoaan. Äiti oli oikeassa, turhaan hän kentällä hermoili. Teemu oli myöhästynyt koneesta, eikä ollut saanut paikkaa vielä seuraavaankaan. Hän tulisi, kun pystyisi. Ehkä hän joutuisi jopa olemaan koko yön kentällä.

Pienen, punaisen Opelinsa luona Minna seisahtui katselemaan ympärilleen vielä kerran. Bussi pysähtyi hetkeksi terminaalin eteen ja lähti sitten kohti kaupungin keskustaa. Minna avasi autonsa oven, otti harjan ja pyyhki enimmät vetiset jäljet ikkunoista. Räntäsade sulatteli meikkejä ja tuuli muotoili kampausta, mutta hän ei välittänyt. Tuulkoon ja satakoon, minä lähden kotiin, hän ajatteli ja pujottautui ratin taakse.

Mieleen nousi muisto Teemun edelliseltä matkalta. Teemu oli tuonut tuliaisena leveälierisen olkihatun, sellaisen niinestä tehdyn, joka ei mennyt rikki, vaikka sitä miten päin taitteli. Reunat lerppuivat turvallisesti kasvojen ympärillä kuin laskoshameen helmat sääriä vasten. Se suojaisi tuolta rännältäkin, Minna ajatteli peruuttaessaan auton ajotielle.

Parinkymmenen minuutin kuluttua Minna istui autossa kotipihallaan Raksilassa ilman mitään käsitystä matkan kulusta. Hän toivoi, ettei ollut ajanut ylinopeutta tai päin punaisia. Hän nousi autosta ja käveli varovasti pihan poikki. Räntä oli nuollut sen liukkaaksi, vaikka kesäkuun alkuun oli enää muutama päivä.

Hän avasi talon oven. Sulo käveli äänettömästi vanhan puulattian poikki, pörhisteli pölyhuiskamaista häntäänsä kuin riikinkukko pyrstöään. Kissan silmät kiiluivat eteisen pimeydessä.

– Minun pikkupetoni, hän sanoi ja nosti kissan syliinsä. Hän painoi kissan kehräävän vartalon kasvojaan vasten ja sulki silmänsä. Vasta tuntiessaan viiman kiertävän nilkoissaan hän huomasi, että ulko-ovi oli jäänyt auki ja eteiseen oli jo kasaantunut pieni kinos takatalvea.

Luku 2

Janne avasi tietokoneen, klikkasi Second Life -kuvaketta koneen työpöydällä ja kirjautui sisään virtuaalimaailmaan.

Kuului vaimea suhahdus ja Joen Solo ilmestyi hämärälle kadulle ravintolan ulkopuolelle. Tiiliseinien korkeista, kapean suorakulmaisista ikkunoista heijastui katukivetykselle lämpimänkeltaisia läikkiä. Limenvihreä neonkyltti välkytti jazzklubin mainosta. Sisään pääsi ilmaiseksi, kunhan ei tuonut mukanaan aseita ja piti vaatteet päällään. Joen hymähti – ja juuri kun hän oli aikeissa alkaa ammuskella alastomana ympäriinsä.

Hän astui klubiin ja hätkähti jälleen kerran yhtäkkistä äänitulvaa. Hän yritti olla törmäilemättä kalusteisiin ja ihmisiin kävellessään kiirehtimättä syvemmälle saliin pyöreiden, pienten pöytien lomitse. Joen seisahtui huoneen nurkkaan lähelle baaritiskiä ja nojautui seinään. Musiikin monipolviset kiemurat ympäröivät hänet ja sekoittuivat matalaan puheensorinaan. Klubilla soitti Joenille tuntematon yhtye, jonka jäsenistä yksi istui pianon ääressä, toisella oli saksofoni, kolmannella joku torven näköinen instrumentti.

Musiikin pehmeät aallot olivat melkein hypnoottisia. Joen salli itsensä rentoutua ja katseli ympärilleen. Pöydissä istuvista osa liikehti hitaasti musiikin tahdissa, osa ehkä flirttaili keskenään, jotkut näyttivät kuin itseensä vetäytyneiltä. Kaikki puhuivat englantia.

Hänen katseensa osui baarimikkoon, joka sekoitteli drinkkejä tiskin takana. Happy hour, free drinks, luki liitutaululla baaritiskin päällä. Joen koki yhtäkkisen janon tunteen ja zoomasi lähemmäksi kullankeltaisten ja tammenruskeiden juomien välkkyviä lasipulloja. Hän tunsi konjakin maun kielellään ja tuoksun sieraimissaan. Hän siirsi katseensa pois pulloista, käänsi selkänsä baaritiskille ja käveli ulos klubilta.

Se oli harvinaisen lyhyt keikka, Joen ajatteli päästyään kadulle. Mutta ei hän olisi voinut jäädä sisään. Hän ei ollut vielä niin pitkällä, että pystyisi katselemaan lämpimän värisiä, polttavan maukkaita pullorivistöjä ilman sortumisvaaraa.

Hän katseli sisään ikkunoista. Hän ei ollut aiemmin käynyt paikassa, mutta oli heti pitänyt sen tunnelmasta ja etenkin musiikista. Onneksi hän saattoi kuulla sen ulos asti. Porukat olivat rennoissa, mutta juhlavissa vaatteissa, ja Joen huomasi jälleen kerran olevansa väärän näköinen ja väärin pukeutunut. Hän oli perushahmo. Muut olivat kaikki erilaisia, kukaan ei ollut toisensa kaltainen.

Kun Janne oli päättänyt ottaa nimen Joen, hänellä ei ollut ollut aavistustakaan siitä, oliko se miehen vai naisen nimi. Sukunimekseen hän oli valinnut Solo. Se toi mieleen Star Wars - elokuvien yksinäisen seikkailijan Han Solon, joka sotimisen lomassa retkahti unversumin prinsessaan. Nimeen sopivan ulkonäön tarjosi liehuvatukkainen ja -takkinen hahmo, joka ratsastussaappaineen muistutti 1800-luvun yläluokkaista naistenmiestä. Mikä lonely rider hän oikein kuvitteli olevansa? Ehkä hänen pitäisi vihdoin käydä hankkimassa uusia vaatteita. Rahaa hän ei kuitenkaan tähän hommaan laittaisi, kirpputorikamppeet saisivat kelvata.

Hän alkoi vähitellen ymmärtää, millainen houkutus virtuaalimaailmaan sisältyi. Olihan hän juuri itse kokenut astuvansa jazzklubin ovesta sisään, kävelevänsä salin läpi, kuuntelevansa musiikkia, katselevansa muita ihmisiä. Välttelevänsä virtuaalidrinkkejä, jotta ei sortuisi oikeisiin. Elävien ihmisten kuvajaiset olivat nuoria ja kauniita. Jokainen saattoi olla juuri sitä mitä halusi: mies tai nainen, ihminen tai eläin, kuka tai mitä tai miten ja milloin vain.

Janne kirjautui ulos ohjelmasta ja sammutti koneen. Hän melkein yllättyi, kun olikin aamu, eikä klubin myöhäinen ilta.

Luku 3

Aamu olisi samanlainen kuin ennenkin: nopea suihku, ruokaa kissalle ja pyörällä töihin, Minna ajatteli avatessaan silmänsä. Samassa totuus löi lävitse kipeänä iskuna: Teemu ei tullut eilen kotiin. Minna vilkaisi nopeasti vierelleen, Teemun puoli sänkyä oli aution koskematon. Ehkä Teemu oli tullut yöllä ja jäänyt nukkumaan alas, kun ei ollut halunnut herättää. Minna ponkaisi pystyyn, sotkeutui peittoon ja mätkähti vatsalleen lattialle. Hän kampesi itsensä ylös ja juoksi alakertaan. Talo oli pimeä, olohuone kylmä ja sohva tyhjä. Minna vajosi portaille.

Hän oli istunut puhelin kädessä koko edellisen illan ja yrittänyt tavoittaa Teemua, herännyt keskellä yötä ja näppäillyt numeron. Jossain välissä ahdistus oli muuttanut myrskyksi uneen, jossa lunta tuli sisään ovista ja ikkunoista. Hän pakeni kissan kanssa ullakolle ja lumi kiipesi portaita pitkin ylöspäin. Oli niin pimeää. Hän pelkäsi, että sinne hän hautautuu ja hukkuu lumeen, mutta eniten hän pelkäsi kissan puolesta, että miten se raukka kärsii.

Juuri siltä hänestä sillä hetkellä tuntui: hän oli hukkumassa epätoivoon, eikä pelastusta tulisi. Hän nousi ja palasi yläkertaan, etsi tyynyn alle tunkemansa puhelimen ja soitti Markolle.

– Anteeksi, että tähän aikaan, mutta saitko ketään kiinni? Tiesikö kukaan Teemusta?

– Valitan, turha kierros. Lupasivat ilmoittaa, jos kuulevat jotain. Yksi kaveri sanoi, että Teemu on ennenkin kadonnut joksikin aikaa ilmoittamatta kenellekään mitään, silloin Helsingin aikoihin. Niin että yritetään olla huolehtimatta liikaa.

Marko on oikeassa, Minna ajatteli suljettuaan puhelimen. Tulematta ja ilmoittamatta jättäminen ei kuulostanut lainkaan Teemulta, mutta saattoi se kai silti olla mahdollista. Jos kerran ennenkin... Teemu ei ollut kertonut kovin paljoa ajasta, jolloin hän oli ollut töissä Helsingissä, mutta sillä ei ollut merkitystä, ei tässä tilanteessa.

Puoleen päivään mennessä Teemu soittaisi ja kertoisi, miksi oli myöhästynyt koneesta, ja kaikki olisi jälleen hyvin. Nyt hän lähtisi töihin. Niin, piti lähteä töihin. Hän työnsi väkisin Teemun ajatustensa alimmaiseen lokeroon.

Minna puki päällysvaatteet ylleen ja painoi pyöräilykypärän päähänsä, nappasi repun käteensä ja avaimet toiseen ja avasi ulko-oven. Hän