Avio-onni ei ole sattumaa

By Pentti Suihkonen and Eeva Suihkonen

Avio-onni ei ole sattumaa -teos ei ole perinteinen avioliitto-opas, vaan persoonallinen parisuhdetarina, jonka punaisena lankana on ihmisenä kasvamisen kuvaus. Pentti ja Eeva Suihkonen käyvät teoksessa läpi pitkän suhteensa vaiheita rehellisesti ja syväluotaavasti. Kriisit kypsyttävät heitä tasavertoiseen suhteeseen. Mukaansatempaavaa ja huumorin sävyttämää kerrontaa, hyväksi havaittuja neuvoja parisuhteen parantamiseksi. Avio-onni ei synny sattumalta, vaan tahdonvalintojen ja tietoisen työn tuloksena.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Nov 5, 2019
• ISBN: 9789528018094

Pentti Suihkonen

Fi. tri Pentti Suihkonen on aiemmin toiminut muun muassa yliopistonopettajana ja -tutkijana ja kansanopiston rehtorina. Nykyään hän tekee käännöstöitä käännöstoimistossa, jonka hän yhdessä puolisonsa Eevan kanssa omistaa. Pentti on ollut järjestämässä avioparikursseja Jaakkiman kristillisessä opistossa 23 vuoden ajan yhdessä vaimonsa kanssa.

Book preview

Avio-onni ei ole sattumaa

Esipuhe

Tästä se alkoi...

Ensisilmäyksellä

Suuri huijaus

Aadamkin huijattiin

Anna minulle hyvä vaimo

Pelkään jääväni vanhaksi piiaksi

Spiraali

Aviokelpoisuustesti

Hääaamu

Eheyttä etsimässä

Oireilua

Romahdus

Muutosten aikaa

Opintoja ja kyynisyyttä

Pelkoon voi kuolla

Uusi koti ja laulun lahja

Elämän keskelle

Lahoava vene

Hengen hipaisuja

Rippikoulupoika

No, puhupa nyt jotain!

Avioparikurssit

Fiasko

Vaarallisilla vesillä

Jaakkiman kurssit alkavat

Uupuminen

Työt kasautuvat

Läpi pimeän yön

Autuaita ovat murheelliset

Mistä kriiseissä on kyse?

Nyt minäkin ymmärrän

Häämatkan metsästys

Hääpäivä

Hellyydestä ehdot

Romantiikasta pula

Ihailtavaa

Erityisherkkä

Optinen harha

No, nyt sinä ymmärsit!

Olen tarpeellinen

Miehen syvin kaipaus

Anteeksianto on valinta

Sitoutuminen vapauttaa

Köykäiset erot

Seikkailumielellä

Vuorotteluvapaalle

Pulmia ja paniikkia

Eksyksissä

Kolmensadan dollarin läimäys

Karhuja ja kalkkarokäärmeitä

Kallis silmätippa

Maailmankansalainen

Maapallon toisella puolella

Panttivankina Los Ankealesissa

Viroon

Kaukaa näkee paremmin

Miehen tuntoja

Miehinen mies

Suosikkitunne

Katso, miten hellästi Jumala sinua hoitaa!

Peräkamarin poika

Roiskeita katossa

Vihan yli ei voi hypätä

Iti suda!

Tuossa iässä se vielä naurattaa

Naisen tuntoja

Avio-onnea kaikilla mausteilla

Ulos häpeän vankilasta

Huomaathan minut!

Avio-onni ei ole sattumaa

Kiitos että tutustuit tarinaamme!

Valmistusmerkinnät

Esipuhe

Tämä kirja on laajennettu ja osin muokattu laitos vuonna 2013 ilmestyneestä teoksesta Avio-onnea kaikilla mausteilla. Kirjamme ei ole perinteinen avioliitto-opas, vaan persoonallinen parisuhdetarina, jonka punaisena lankana on ihmisenä kasvamisen kuvaus. Käymme teoksessa läpi pitkän suhteemme vaiheita rehellisesti ja syvälle luotaavasti. Kriisit ovat kypsyttäneet meitä tasaveroiseen kumppanuuteen. Mukaansatempaavaa, huumorin sävyttämää kerrontaa ja hyväksi havaittuja neuvoja parisuhteen vaalimiseksi. Avio-onni ei synny sattumalta, vaan tahdonvalintojen ja tietoisen työn tuloksena

Pentti Suihkonen (FT) on toiminut mm. yliopiston tutkijana ja kansanopiston rehtorina, Eeva Suihkonen (FM) kieltenopettajana. Nykyisin meillä on oma yritys, jonka keskeisiä toimialoja ovat avioparityö ja käännöstyö. Olemme olleet naimisissa 43 vuotta.

Kuvitus: Antti Huovinen

Tästä se alkoi...

Ensisilmäyksellä

Suuri huijaus

Jos olisin tiennyt puoletkaan niistä vaikeuksista, joita avioliitto tulevan puolisoni kanssa tulisi tuomaan, olisin jänistänyt. Oikeastaan minut huijattiin naimisiin. Huijaus tapahtui näin.

Menin tapani mukaan lauantai-iltana Kansan Raamattuseuran opiskelijailtaan. Olin opiskelijahallituksen puheenjohtaja ja tunsin kaikki, joilla oli tapana käydä noissa tilaisuuksissa. Aivan valtaosa kävijöistä oli naisia; meitä miehiä oli vain kourallinen.

En muista paljon mitään tuon illan teemasta, mutta muistan panneeni merkille, että paikalla oli joku vaalea poninhäntäinen ja valoisan näköinen nuori nainen. Jostain syystä en saanut silmiäni irti hänestä. Tämä ei ollut minulle tyypillistä, sillä olin tuohon aikaan melko ujo ja estoinen suhteessa naisiin. En ollut varsinaisesti seurustellut kenenkään kanssa. Pidin ikään kuin moraalisena velvollisuutenani olla antamatta kenellekään turhia toiveita. Eikä kukaan ollut minua kunnolla sytyttänyt. Kuulin, että jotkut tytöt, jotka näyttivät olevan minusta kiinnostuneita, kutsuivat minua kylmän rauhalliseksi.

Tilaisuuden jälkeen kuitenkin yllätin itseni. Olin miettinyt, uskaltaisinko puhutella tuota uutta tyttöä ja kuinka sen tekisin. Kun huomasin tytön siirtyneen kirjapöydän viereen, astelin hänen luokseen, tempaisin yhden kirjan pöydältä (se sattui olemaan Vihreä kirja) ja kysyin: Oletko lukenut tätä kirjaa? Ei kuulemma ollut. Äidyin kehumaan tuota kirjaa, ja mietin samalla, mitähän älykästä puhuttavaa vielä keksisin. Sitten kysyin: Mitä sinä muuten opiskelet? Hän vastasi viehättävästi hymyilen: Saksoo ja venäjätä.

Siltä siunaaman hetkeltä olin myyty mies. Tiesin, että hän oli se oikea. Vaistosin tytöstä heijastuvan luonnollisuuden ja aitouden. Samalla koin jotakin, mitä en ole koskaan kokenut sitä ennen enkä sen jälkeen. Kokemusta on vaikea kuvata sanoin. Näin eräänlaisen ilmestyksen: näin sieluni silmillä, mitä kaikkea kaunista ja luovaa tästä nuoresta naisesta voisi tulla. Naisesta, joka ilmoitti nimekseen Eeva.

Se mitä minulle tuolloin näytettiin, on paljolti käynyt toteen – joskin monien raskaiden ja uuvuttavien vaiheiden kautta. Olen saanut olla osallisena näissä vaiheissa reilun kolmenkymmenen viiden vuoden ajan. 

Aadamkin huijattiin

Aadamille kävi aikojen alussa samalla tavalla kuin minulle: hän ihastui kerta heitolla. Palautetaanpa mieleen, kuinka tuo rakkausjuttu oikein alkoi. Kun Jumala oli luonut miehen, hän totesi: Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään. Minä teen hänelle kumppanin, joka sopii hänen avukseen. Niinpä Jumala keksi vaivuttaa miehen syvään uneen. Miehen nukkuessa hän otti yhden hänen kylkiluistaan ja täytti kohdan lihalla. Jumala teki tästä kylkiluusta naisen ja toi hänet miehen luo. Ja mies sanoi: Tämä se on! Tämä on luu minun luustani ja liha minun lihastani. 

   Totaalinen ihastuminen: Aadam oli mennyttä miestä ensi silmäyksestä lähtien! Näin äkkinäinen ihastuminen taitaa kuitenkin olla melko harvinaista – eikä se takaa liiton onnistumista yhtään paremmin kuin rakkauden hidas herääminen.

Mutta me, jotka olemme liittyneet puolisoomme avioliiton kautta, emme siis enää ole yksin: meillä on kumppani. Vai olemmeko kuitenkin? Ovatko yhteiset vuodet salakavalasti vieraannuttaneet meitä toisistamme? Onko päässyt käymään niin, että koemmekin yksinäisyyttä, vaikka asumme saman katon alla. Jos näin on, siihen voi olla monia syitä: keskinäinen viestintä ei toimi, tarpeemme eivät kohtaa, seksi ei ehkä suju – mitkä vieraantumisen syyt sitten lienevätkään.

Mitä Jumala tällaisessa tilanteessa tekisi? Hän ajattelee varmasti edelleen niin, ettei ihmisen ole hyvä olla yksinään. Niinpä hän miettii keinoja, kuinka toisistaan etääntyneet puolisot voisivat lähentyä toisiaan.

    Enää asia ei hoidu niin yksinkertaisesti kuin luomisen aikoihin. Tuskin siis käy niin, että mies vain herää jonain aamuna sikeästä unesta ja huomaa, että hänen vieressään nukkuu maailman ihanin nainen – tai sitten päinvastoin: vaimo herää aivan uuteen todellisuuteen. Tämä se on! Hyvänen aika, miten olen voinut unohtaa, kuinka suurenmoinen kumppani minulla on!

     Jumala ei enää vaivuta meitä uneen luodakseen uutta, vaan hän sen sijaan herättää meidät näkemään vaivaa aviosuhteemme hoitamiseksi. Herääminen voi olla aika karukin. On kuitenkin hyvä tietää, että Jumala on sitoutunut tukemaan kaikin tavoin niitä, jotka haluavat vaalia suhdettaan, sillä hän on itse keksinyt koko avioliittoidean.

Anna minulle hyvä vaimo

Olin kymmenvuotias, kun aloin rukoilla itselleni vaimoa. Minulla oli noihin aikoihin kaksi vakiorukousta: Älä anna tulla maailmanloppua ja Anna minulle hyvä vaimo. Maailmanloppu minun pojan elämääni oli tullut jo kahdeksanvuotiaana, jolloin isäni aivan odottamatta ja äkillisesti kuoli sydänkohtaukseen linja-autossa istuessaan. Siihen minun lapsuuteni loppui. Pelot luikertelivat sisimpääni: pelko siitä, että menettäisin pian myös äidin, joka surussaan valitteli vaivojaan, ja pelko siitä, että kaikki muukin romahtaisi.

Idea pyytää itselleni hyvää vaimoa syntyi kenties siksi, että jouduin aikuistumaan ennen aikojani. Koin tuolloin muutenkin olevani ihan erilainen kuin muut ikäiseni pojat. Ihmettelin heidän huolettomuuttaan ja sitä, etteivät he nähneet, kuinka uhanalaista elämä oli.

Tuleva vaimoni, jonka puolesta kymmenvuotiaana aloin rukoilla, oli samaan aikaan nelivuotias tyttö. Hänen vanhempansa olivat myymälänhoitajina niin työllistettyjä, etteivät he ehtineet hoitaa tätä pienimmäistään, joka oli syntynyt perheeseen neljäntenä tyttönä. Niinpä tyttö vaelteli usein yksikseen ja pistäytyi naapuriin Kalle-setänsä luo pelaamaan seiskaa ja mustaa pekkaa. Tuota hoidon puutettaan tyttö tulisi elämässään vielä katkerasti itkemään.

Kirjoitin myöhemmin tästä herkästä tytöstä runon vaimolleni eräänä äitienpäivänä:

Ei ollut äidillä Eevalle aikaa.

moni trauma vielä sielussa kaikaa.

Oli maailma muutenkin pahansuopa,

kovin vähissä ilo ja hupi:

päivin oksetti kalaruoka,

öisin kynsitti maitorupi.

Usein hän riensi kaupalle turvan hakuun,

mutta sai tyytyä karkkiin ja lakuun.

Jotain lohtua tarjos Kalle ja Reeta,

seiskan peluu ja pullaleeta.

Rukoukseeni vastattiin viidentoista vuoden kuluttua, kun saksoo ja venäjätä opiskeleva tyttö osui tielleni. Sitä ennen olin kuitenkin ehtinyt turhautua jo monen monta kertaa, kun sitä oikeaa ei tuntunut löytyvän. Joitakin varovaisia seurusteluyrityksiä minulla oli jo lukioaikana, ja opiskeluaikana kyläilin monen tytön luona, mutta pysyttelin pidättyväisenä. Koin jollain tapaa sitoutuneeni odottamaan juuri sitä tyttöä, jonka puolesta olin noinkin pitkään rukoillut. Toivoin, että Jumala sopivan ajan tullen osoittaisi hänet minulle niin, että varmasti ymmärtäisin yskän. Ja niinhän siinä kävikin…

Tilasin Jumalalta vaimon, ja hän antoi hänet minulle, suorastaan vakuuttavalla tavalla – mutta ei vihjannut sanallakaan siitä, mitä kaikkea joutuisin hänen kanssaan käymään läpi.

Pelkään jääväni vanhaksi piiaksi

Seuraavat päivät sen jälkeen, kun olin kohdannut tuon säteilevän Eeva-tytön opiskelijaillassa, olin kuin pistoksissa. Kävin tapani mukaan lenkillä, ja lauloin täysin vastoin tapojani ääneen: Enää kulje en mä etsien… Mietin, mistä keksisin syyn mennä tapaamaan ihastustani. Avuksi tarjoutui Belgiassa järjestettävä hengellinen opiskelijakonferenssi. Minulla oli tämän tapahtuman esitteitä, ja ajattelin, että olisi tosi tärkeää saattaa uusi ystäväni tietoiseksi tästä asiasta.

Onneksi olin älynnyt kysyä tytöltä, missä hän asuu, ja niinpä pyöräilin kolmen päivän kuluttua hänen luokseen viemään tuota tärkeää tietoa. Oven aukaisi vihreä-valkoraidalliseen puseroon ja melko lyhyeen hameeseen pukeutunut hämillinen tyttö. Jäykähkösti alkanut keskustelu ohjautui illan mittaan yllättävään suuntaan.

Eeva alkoi kertoilla omista kipukohdistaan. Hän kuvaili, kuinka hänelle oli lapsena pakkosyötetty kalaa ymmärtämättä, että hän oli sille allerginen. Hän tunnusti, että hänellä on sellainen trauma, että hänen on vaikea katsoa ihmisiä silmiin. Ja varsinaiselta pommilta kuulosti tämä: hän sanoi pelkäävänsä, että hän jää vanhaksi piiaksi.

Sielunhoitaja minussa hypähti ilosta. Tuhlasin ymmärtämystä kaiken sen suhteen, mistä hän kertoi kärsivänsä – ja ajattelin mielessäni: jos se on minusta kiinni, tämä tyttö ei kyllä jää vanhaksi piiaksi. Minuun teki suuren vaikutuksen tytön aitous ja teeskentelemättömyys. Kävi myös ilmi, että hän oli aivan hiljattain tullut uskoon; siinä taisi olla syy säteilyyn.

Pois lähtiessäni olin riemuissani. Olin saanut kontaktin ja sopinut sitä paitsi seuraavankin tapaamisen, luistinradalle. Pihalla huomasin, että uusi ja upea, opintolainarahoilla hankittu viisivaihteinen pyöräni oli kadonnut. Sitä ei löytynyt mistään, joten tulin siihen tulokseen, että se oli varastettu. Kävelin kämpilleni harmissani, mutta silti sisälläni kupli merkillinen ilo.

Spiraali

Neljä kuukautta ensi tapaamisen jälkeen kuluivat huumassa. Tuon tuosta piti keksiä aihetta tapaamiseen. Kun sain selville Eevan lukevan tenttiin yliopiston kirjastossa, suunnistin sinne itsekin, kuljeskelin hyllyjen välissä ja sitten – ikään kuin sattumalta – tapasin hänet sieltä istumasta.  Ehdotin pientä kahvipaussia, joka saattoi venyä tuntien mittaiseksi.

Olimme tunteneet toisemme noin kuukauden, kun Eeva lähti käymään vanhempiensa luona. Tuo viikonloppu tuntui äärettömän pitkältä. Ikävissäni kirjoitin hänelle kirjeen. Laskin lopulta tunteja ja minuutteja siihen hetkeen, jolloin saatoin mennä häntä vastaan junalle.

Vähitellen Eevalle tuli tavaksi pyörähtää luokseni pieneen opiskelijakämppääni, omakotitalon yläkertaan. Meillä riitti keskustelemista, ja välillä vain tuijotimme toisiamme silmiin puhumatta juuri mitään.

Reilun kolmen kuukauden seurustelun jälkeen ostimme jyväskyläläisestä kultasepänliikkeestä kihlasormukset.  Olin tunteistani ehdottoman varma. Eeva oli sen sijaan epäröinyt jonkin aikaa: hänen mielestään etenimme turhan nopeasti. Elimme toukokuuta, heräävän kesän aikaa, ja suunnittelimme yhteistä murteenkeruumatkaa Etelä-Savoon, Mäntyharjuun. Olin opiskeluaikanani käynyt joka kesä Helsingin yliopiston stipendiaattina nauhoittamassa vanhoja, murteensa hyvin säilyttäneitä ihmisiä, kuunnellut nauhoitteita ja poiminut nauhoitteilta murreaineistoa.

Yhtenä iltana istuimme jälleen keskustelemassa kämpässäni, kun erehdyin kysymään kihlatultani, oliko hän seurustellut kenenkään kanssa ennen minua. Hän kertoili – ensin varovasti, mutta kun vaadin saada kuulla lisää – sitten seikkaperäisemmin aiemmista suhteistaan. Minun pulssini kiihtyi: tätä puolta en ollut hänestä tiennytkään! En ollut edes osannut kuvitella, että minun lisäkseni olisi ollut muita. Olin luonut hänestä mielessäni ihannekuvan, johon ei mahtunut mitään negatiivista.

Sekasortoiset ja mustasukkaiset tunnot valtasivat mieleni. Kyselin epätoivoisesti lisää: halusin kuulla kaiken pohjia myöten. Eeva tilitti nurkkaan ahdistettuna ja itkuisena kokemuksiaan, jotka jälkeenpäin ajateltuna olivat varsin viattomia, mutta tuntuivat silloin järkyttävän koko olemukseni perustuksia. Olin mielestäni itse elänyt varsin nuhteetonta elämää ja odottanut sitä ainoaa oikeaa. Koin tulleeni petetyksi.

Tästä alkoi suhteessamme liki vuoden kestävä ahdistava kausi. Suhteeseemme hiipi epävarmuus. Mieleni kävi lähes alituista kamppailua: toisaalta halusin itsepintaisesti pitää kiinni luomastani ihannekuvasta, toisaalta minua piinasivat mielikuvitukseni vääristämät kuvat Eevan menneisyydestä. Ajatukseni ketjuuntuivat ja kiskoivat minut yhä uudelleen syvyyksiin. Kirjoitin tuosta tilastani runonkin, jolle annoin nimen Spiraali. Ymmärsin, että ellen tieten tahtoen pane noita ajatusketjuja poikki, olen todella pulassa. Yritin keskittyä opintojeni loppuun viemiseen ja gradun tekoon, ja siitä olikin jonkin verran