Tulevaisuuden lyhyt historia

By Usko Toivo

Tämän päivän mantra on ”hiilinielu”. Tässä teoksessa hiilinieluja ja ilmastonmuutosta katsotaan uudesta näkökulmasta ja osoitetaan kansantajuisesti, että hiilinielujen avulla voidaan korkeintaan vain hieman hidastaa maapallon lämpenemistä. Fossiilisista polttoaineista luopuminen maailmanlaajuisesti pysäyttäisi hiilidioksidipitoisuuden kasvun ilmakehässä, mutta globaalissa maailmassa poliitikot eivät pysty tekemään tarvittavia päätöksiä. Poliitikoille mahdottomaksi asian tekee se, että luonto on vuosimiljoonien kuluessa jalostanut fossiilisen hiilen energialähteenä niin pitkälle, että sen hintalaatusuhde on vapaan markkinatalouden vallitessa ylivoimainen.

Ilmastonmuutos riistäytyy käsistä. Syntyy maailmanlaajuinen kaaos, ja sen syövereissä vanhat valtarakenteet murtuvat. Läntisessä maailmassa kaaoksen keskellä vallan anastaa ideologia, jolla on selkeä visio tulevaisuudesta.

Mutta niin kuin aina ennenkin, vallankumous syö lapsensa, ja ihmiskunta joutuu tuhon tielle. Ihmisen taidot eivät riitä ihmiskunnan pelastamiseen. Läpi koko ihmisen olemassaolon on luontoäiti pitänyt huolta omistaan, mutta onko ihminen asettanut luontoäidin nyt mahdottoman tehtävän eteen?

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Feb 18, 2020
• ISBN: 9789528038719

Book preview

OSA 2

SATU AIKUISILLE

1. LUKU: VUONNA 2042

Olen sairaalan sängyssä valmiina leikkaukseen, josta selviytymismahdollisuuteni on alle viisikymmentä prosenttia. Olen siis valmistautunut myös pahimpaan, hyvästellyt perheeni ja allekirjoittanut elinluovutustestamentin, joka mahdollistaisi elimieni vapaan käytön tieteen hyväksi. Minun iässäni tällaiset asiat eivät enää ole kovin dramaattisia, sillä yhdeksänkymmenen viiden vuoden ikään ehtineenä ei ole kovin pelottavaa, vaikka elämä loppuisikin. Mutta koska vaimonikin on edelleen pirteä, eikä yksinäisyys siten ahdista, toivoisin toki vielä muutaman vuoden lisäaikaa. Olen utelias näkemään miten maailma selviää kriiseistään, joista yksi – ilmastonmuutos, on nyt ryöstäytymässä käsistä. Voidakseni tyydyttää uteliaisuuttani, minun on nyt kuitenkin ensin läpikäytävä tämä leikkaus.

Anestesialääkäri saapuu ja aloittaa työnsä. Yritän sanoa hänelle jotain, mutta uni tulee kesken lauseen.

Pimeys muuttuu siniseksi hämäryydeksi. Tajunta palautuu vähitellen. Ajatukset ovat sekavat, mutta alkavat vähitellen jäsentyä. Minun täytyy olla heräämössä. Ympärilläni vallitsee täydellinen hiljaisuus. Kuinka on mahdollista, että heräämössä ei ole minkäänlaista ääntä tai edes hiljaista huminaa? Avaan silmäni katsoakseni ympärilleni, mutten näe mitään. Alan ymmärtää, että kaikki ei ehkä mennytkään ihan hyvin leikkauksessa. Mutta miten on mahdollista, että vatsan alueelle tehty operaatio on vienyt näön ja kuulon? Sitten tajuan, etten tunne muutakaan ruumistani. Olenko siis neliraajahalvautunut? Ehkä tämä on heräämisprosessin välivaihe? Päätän odottaa. Tai oikeastaan, en voi muutakaan. Aika kuluu ja täydellinen informaation puute alkaa ahdistaa.

Aistit eivät toimi, vain ajatukset, jotka alkavat kiertää kehää. Käsitän yhtäkkiä syvästi, mitä Kafka tarkoitti novellillaan Muodonmuutos, jossa päähenkilö tunsi muuttuneensa torakaksi pyrkiessään epätoivoisesti kontaktiin ympäristönsä kanssa.

Muistan kokeneeni vastaavanlaisen pelottavan tyhjyyden tunteen kauan sitten nuoruudessani, kun rakensin ensimmäiselle perheelleni kotia ja tulevaisuutta. Kävi ilmi, että silloinen vaimoni olikin rakentamassa selkäni takana uutta tulevaisuutta toisen kanssa, vaikka meillä oli pieni lapsi ja talo valmistumassa. Silloin kyllä aistit toimivat, mutta aivot eivät kyenneet käsittelemään viestejä. Tuolloin ymmärsin, että paniikin ja täydellisen sekoamisen estäminen vaatii aivojen sulkemista tunteilta. Sammutin siis kaikki tunteeni ja keskitin ajatukseni ainoastaan työmaailmaan.

Tuosta tunteettomuuden kehästä irtautuminen onnistui vasta nykyisen vaimoni avulla, ja häneltäkin minun tunne-elämäni elvyttäminen otti aikaa lähes kymmenen vuotta. Hän sai minut lopulta uskaltautumaan takaisin tunteiden maailmaan, ja sain huomata miten kaunista siellä oli. Opin myös ajan myötä ymmärtämään, että tuo kauneus oli kaikkien tasapainossa olevien naisten sielussa. Vaimoni teki kuitenkin ylivertaiseksi se, että hän sai minut tuntemaan olevani hänelle tärkeä. Eikä minun tarvinnut olla kuin oma itseni, karu ja vähäpuheinen. Kun saatoimme tukeutua toisiimme, eivät heikkoutemme olleet esteenä elämässämme, ja niin maailma avartui tavalla, jonka vain me kaksi ymmärsimme, vaikka olimmekin melkein kaikessa toistemme täydellisiä vastakohtia.

Mutta nyt eivät aistitkaan toimi. Käsitän, että minun on jälleen estettävä sekoaminen sammuttamalla tunteet ja keskittymällä pelkästään omiin neutraaleihin ajatuksiini. Minun on otettava etäisyyttä tähän hetkeen ja ajateltava muistissa olevia asioita. Yritän ajatella perhettäni, mutta se aiheuttaa kaipuun tunteen, joka ei auta ulos kehästä. Pakotan itseni ajattelemaan yhteiskuntaa. Se helpottaa. Nykyisen yhteiskunnan yksittäisiä ongelmia en enää pysty jäsentämään, sillä yhteiskunnallisessa keskustelussa kaikki puuroutuu kunkin keskustelijan nostaessa itseään keskiöön. Kaikki objektiivinen keskustelu on kadonnut. Mutta kun tarkastelee asioita riittävän globaalisti, on kokonaisuus vielä hahmotettavissa. Maapallon suurin ongelma on ilmaston lämpeneminen, ja se koskee jokaista.

Evoluution myötä ihminen on kehittynyt osana luontoa. Nyt ihminen kuvittelee tulleensa niin viisaaksi, että hän voisi hallita luontoa. Se ei onnistu jo siitä yksinkertaisesta syystä, että ihminen tekee valtaosan valinnoistaan alitajuntansa kautta. Ja alitajuntaa ohjaa miljoonia vuosia vanha ohjausjärjestelmä, joka perustuu oman ja jälkeläisten selviytymismahdollisuuksien maksimointiin.

Nyt kun vastuu jälkeläisistä on siirtymässä yhteiskunnalle, ei lasten tulevaisuuskaan tunnu huolestuttavan, vaan maailmaa johtaa yhä enemmän ihmisten itsekkyys. Länsimaisen ihmisen ihanteet ovat etääntyneet niin kauas luonnosta, että naiset häpeävät jo äidinvaistoaan!

Pelkään pahoin, että yhteiskunnastamme on muodostumassa yksi valtava muurahaispesä, jossa jokaisella yksilöllä on tarkkaan määrätty tehtävä. Ja jos joku poikkeaa roolistaan, lajitoverit syövät hänet välittömästi.

Ihmisen äärimmäinen itsekkyys on johtanut maapallon nopeaan lämpenemiseen. Lämpeneminen on tapahtunut niin äkillisesti, että luonnon sopeutumisreaktio siihen on aiheuttanut ihmiskunnalle valtavan paineen muuttaa pois kuivuvilta alueilta.

Luonnon perustoiminta on valtava itseohjautuva systeemi, jota ihmisen luulisi voivan häiritä vain paikallisesti, mutta ihminen lajina on pystynyt siihen myös globaalisti. Tosiasioista piittaamaton, kaksi vuosisataa kestänyt ja kiihtyvä fossiilisten polttoaineiden käyttö on nostanut hiilidioksidin pitoisuuden ilmakehässä lähes kaksinkertaiseksi. Pitoisuuden alentamiseen luonnolla menee tuhansia vuosia, eikä se välttämättä palaudu koskaan. Biosfääriin kumuloitunut lisähiilidioksidi tulee olemaan osa luonnon uutta tasapainotilaa.

Merkillistä, etten ole koskaan törmännyt asiassa minkäänlaisiin laskelmiin. Vaikka hiilen luonnossa tapahtuvan kiertokulun mallintaminen matemaattisesti tuntuu mahdottomalta tehtävältä, luulisi olevan yksinkertaista arvioida biosfääriin tulevan ja siitä poistuvan hiilidioksidin määriä.

Yritin kerran oikein selvittää, mikä on hiilidioksidin poistumisnopeus ekosysteemistä, mutta törmäsin vain muutamaan tutkimukseen, joissa ilmaan oli päästetty tietty määrä merkittyjä hiilidioksidimolekyylejä, ja sitten mitattiin kuinka nopeasti ne vähenivät ilmakehästä. No nopeastihan ne vähenivät, sillä ilman hiilidioksidista viidennes siirtyy vuoden aikana muualle biosfääriin, ja lähes saman verran sieltä vapautuu vuodessa ilmakehään takaisin. Mutta kun valtamerien hiilidioksidivarasto on kymmeniä kertoja suurempi kuin ilmakehän, on kovin epätodennäköistä, että merkitty molekyyli löytäisi tiensä sieltä suuresta massasta ihan heti takaisin. Vielä vaikeampaa sen on eksyä siihen pieneen virtaan, joka poistuu biosfääristä. Toisin sanoen saatiin tutkittua imeytymisnopeus ilmasta luonnonkiertoon. Minua taas kiinnostaa hiilidioksidin poistumisnopeus biosfääristä!

Hetken tämän ilmastoasian suunta näytti hyvältä, kun vuoden 2018 IPCC:n ilmastoraportti julkaistiin. Siinä todettiin, että lämpeneminen voidaan pysäyttää puoleentoista asteeseen, jos ilmastopäästöt saadaan nollattua vuosisadan puoleenväliin mennessä. Vähemmälle huomiolle jäi tosin se seikka, että olisi ryhdyttävä myös toimiin hiilidioksidin poistamiseksi ilmakehästä, jos tuo lämpötilatavoite haluttaisiin saavuttaa.

Kaikki olivat ymmärtävinään asian. Syntyi kansanliikkeitä ympäri maailman. Jotkut niistä saivat jopa uskonnollisen hurmosliikkeen piirteitä lapsisaarnaajineen. Poliitikot vannoivat kuin yhdestä suusta, että asia hoidettaisiin. Julkilausumia esitettiin ja toimintasuunnitelmia tehtiin. Vihreille puolueille annettiin vaaleissa ympäri Euroopan valtakirjoja panna asiat kuntoon. Mutta saatuaan valtakirjan, vihreä liike joutui vallan menettämisen pelossa miellyttämään äänestäjiään, eikä se voinut kohdistaa toimintaansa oleelliseen. Ongelma oli siinä, että vihreä liike oli tehnyt strategisen virheen jo edellisen vuosituhannen lopulla integroituessaan poliittisen järjestelmän osaksi. Niin tärkeä asia kuin luonnon suojelu olisi pitänyt ujuttaa kaikkien toimijoiden ajatuksiin, eikä käyttää sitä poliittisena pelinappulana. Uskottavuus katosi, koska politiikan tekijöiden oletetaan kulkevan aina ketun häntä kainalossa.

Eivätkä vihreät poliitikot uskaltautuneet puolustamaan vetytaloutta, kun se vuosituhannen vaihteessa haudattiin kaikessa hiljaisuudessa, vaikka saasteettomasti tuotettu vety olisi ollut aito vaihtoehto fossiilitaloudelle. Vedyn korkea lämpöarvo painoyksikköä kohden olisi antanut vankan potentiaalin ratkaista monet ongelmat. Vedyn tuottaminen elektrolyysiprosessin avulla vedestä loputonta aurinkoenergiaa käyttäen olisi ollut ongelmatonta. Ja siellä missä uusiutuvaa energiaa ei ole rajattomasti, olisi tuotanto voinut tapahtua korkean hyötysuhteen omaavalla höyryelektrolyysillä ydinvoimaa käyttäen. Vedyn ongelmallinen varastointi ja siirto olisi voinut tapahtua öljytuotteiden tapaan vedynkantaja-aineen avulla (esimerkiksi metanoli, metaani tai ammoniakki). Todellinen ongelma taisi olla, että öljyteollisuus ei halunnut luovuttaa infrastruktuuriaan uusiokäyttöön vetytaloudelle. Tai sitten vetytalous ei vain sopinut markkinatalouden kvartaalimaailmaan, koska todelliset hyödyt olisivat menneet tuleville sukupolville.

Nyt kun vetytalous unohdettiin vuosituhannen alussa ja resurssit suunnattiin hiilinieluihin, liikenteen sähköistämiseen ja kierrättämiseen, näyttäisi vetytalous olevan edessä vasta öljylähteiden kuivuttua. Tämä tarkoittaa sitä, että liikenteen sähköistäminen oli öljyalan riemuvoitto, koska sähkö maailmanlaajuisesti tullaan tuottamaan vielä pitkään fossiilisilla polttoaineilla, ja vapautuva hiili kätketään elonkehän välivarastoihin. Noista välivarastoista yksi tärkeimmistä on metsä. Niinpä hakkuita rajoitettiin voimakkaasti Suomessa, sillä Pariisin ilmastosopimuksesta seuraa ankaria velvoitteita sopimuksen hyväksyneille valtioille.

Suomessa asetetut tavoitteet oli melko vaivatonta saavuttaa, johtuen ydinvoimasta, vesivoimasta ja suurista metsävarannoistamme, vaikka kaikki eivät ymmärtäneetkään, miksi meidän piti rajoittaa hakkuitamme, jotta öljyvaltiot saivat lisätä saasteita ja puskea ne meidän metsiin varastoitaviksi.

Meillä vakavampi kriisi koski fossiilisen polttoturpeen alasajoa. Mutta kun puuraaka-ainetta opittiin käyttämään optimaalisemmin ja pienet paikalliset pyrolyysilaitokset alkoivat tuottaa puusta raakatisleitä kemianteollisuudelle, nousi maaseutu Suomessa uuteen kukoistukseen. Pyrolyysilaitoksen tuottama puuhiili sai veroetuja maailmanlaajuisesti, ja se vietiin käsistä, kun yleisesti tajuttiin sen olevan aito hiilinielu käytettäessä sitä maanparannusaineena. Lisäksi oli teknisesti helppoa ottaa talteen hiilidioksidi biopolttoainetta käyttävien voimaloiden savukaasuista, ja näin aidosti vähentää sitä elonkehästä ja pumppaamalla sitä erilaisiin maataskuihin.

Maailmalla touhuttiin valtavasti liikenteen sähköistämisen parissa, ja autoteollisuus luopui polttomoottoreista. Uskottiin, että akkuteollisuus löytäisi edullisen ratkaisun sähkön varastointiin, mutta niin ei käynytkään. Akkuihin tarvittavan litiumin, koboltin ja harvinaisten maametallien tuotanto ei pystynyt tyydyttämään kasvanutta tarvetta. Vihreillä poliitikoilla menivät pasmat sekaisin, kun luontoa alkoivat turmella valtavat kaivokset ympäri maailman ja kansainvälinen autoteollisuus optimoi tuotantonsa niin, että sähköautolla saattoi ajaa yhdellä latauksella vain noin sata kilometriä. Se ei taajamissa ollut kovin suuri ongelma, mutta se oli, että sähkö tuotettiin maailmalla entiseen tapaan fossiilisilla polttoaineilla. Ydinvoimaloita oli ajettu alas ja niiden kehitystyö oli onnistuttu joksikin aikaa pysäyttämään. Niinpä vain energian kulutuksen maailmanlaajuinen kasvu onnistuttiin kattamaan uusiutuvien energialähteiden ja energiakäytön optimoinnin avulla. Niinpä fossiilisten polttoaineiden päästöt maailmanlaajuisesti vakiintuivat kymmenen gigatonnin tasolle hiileksi laskettuna. Vaikka päästöjen kasvu pysähtyikin, hiilidioksidin määrän kasvu ilmakehässä jatkui tasaisesti, johtuen sen kumuloitumisesta biosfääriin.

Suomen oli helppoa olla mallioppilas ja halveksia huonompia, mutta fossiilisista polttoaineista luopuminen maailmanlaajuisesti oli jo lähtökohtaisesti epärealistista. Se olisi vienyt konkurssiin liian monta öljystä elävää valtiota ja keikauttanut maailmanpoliittista valta-asetelmaa liian voimakkaasti, joten öljyn- ja kivihiilentuottajilla ei ollut halua aitoon yhteistyöhön.

Todellisen muutoksen aikaansaamiseksi olisi tarvittu vihreitä kansalaisjärjestöjä kertomaan faktoja ilman poliittisia tavoitteita. Mutta kun tuon tehtävän olivat omineet vihreät poliitikot, sotkeutui luonnonsuojelu poliittisen pelin syövereihin. Moraalikato ja itsekkyys kasvoivat poliittisessa elämässä puoluekentän laidasta toiseen. Kun tuo sama vitsaus rapautti journalistienkin maailmaa niin, että vallan vahtikoirista tuli puudeleita, ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi tarvittavat toimenpiteet vesittyivät. Uskottiin, että lämpötila saataisiin jäämään alle kahden asteen, jos vain kaikki ihmiset ryhtyisivät kasvissyöjiksi ja alkaisivat kierrättää tavaroitaan. Sinänsä hyviä asioita, mutta näin itse ongelma karnevalisoitiin. Ihmiset kierrättivät ja neuvoivat toisiaan. Kirjoittivat toisilleen opaskirjoja ja järjestivät seminaareja siitä, kuinka hiilidioksidi saadaan siirtymään paikasta toiseen. Päätettiin kieltää polttomoottorit tieliikenteessä, vaikka olisi pitänyt kieltää vain fossiilinen polttoaine. Siinä menivät pesuveden mukana biopolttoaineilla käyvät moottorit, joita olisi kipeästi kaivattu haja-asutusalueiden tarpeisiin. Suomessa kiellettiin metsähakkuut, vaikka ongelmana oli metsien häviäminen tropiikissa. Kaikkialla nähtiin hiilinieluja, ja koko ajan kaiken tämän hälinän takana virtasi lisää fossiilista hiiltä biosfääriin, josta sillä ei ollut ulospääsyä. Silti kaikki uskoivat, että hiilineutraalius olisi saavutettavissa.

Ongelman pelottavuus käy ilmi, kun pelkistää asiaa. Viimeisen lähes miljoonan vuoden ajan hiilidioksidin määrä ilmakehässä on ollut alle 300 ppm. Koska se on ollut lähes vakio, siitä voi tehdä yleistyksen, että hiilidioksidin määrä on ollut lähes vakio myös koko biosfäärissä. Siispä elonkehään tullut hiilidioksidivirta on ollut miljoonan vuoden ajan yhtä suuri kuin siitä poistunut virta. Voisi kuvitella, että tämä vakioitunut tilanne jatkuisi toisetkin miljoona vuotta, mutta nyt viimeiset kaksisataa vuotta ihmiskunta on lisännyt tulovirtaa fossiilisia polttoaineita polttamalla. Ihminen ei ole voinut kuitenkaan vaikuttaa elonkehästä poistuvaan hiilivirtaan mitenkään. Siinä on koko ongelman ydin.

Me poltamme nuo elonkehästä lopullisesti poistuneet fossiiliset hiiliyhdisteet saadaksemme halpaa energiaa käyttöömme. Halpaa se on siksi, että luonto on hoitanut kuivatislauksen puolestamme vuosimiljoonien kuluessa eikä meidän tarvitse investoida kalliisiin pyrolyysilaitoksiin. Ongelma on siinä, että palautamme kierrosta jo poistuneen hiilidioksidin ilmakehään ja sitä kautta biosfääriin pyörimään. Olemme nostaneet ilman hiilidioksidipitoisuuden kahdessa sadassa vuodessa lähes kaksinkertaiseksi. Uskottelemme itsellemme, että biosfääriin lisätty hiilidioksidi katoaa, kun kätkemme sen metsiin ja meriin. Näin ei kuitenkaan tapahdu; välivarastot ainoastaan kasvavat johonkin rajaan asti. Pitäisi muistaa yksinkertainen kansanviisaus, ettei kannettu vesi kaivossa