Brooklynin märkä lumi

By Kati Luoma

Anna ja Emma ovat mummi ja tyttärentytär, luonteiltaan toistensa vastakohdat. 84-vuotias Anna on rohkea ja sanavalmis, 33-vuotias toimittaja Emma taas konflikteja viimeiseen asti välttävä itsensä pohdiskelija. Työelämästä vähitellen syrjään joutuva Emma alkaa kerätä talteen tuonpuoleiseen kaipaavan mumminsa lennokkaita tarinoita menneisyydestään. Tapaamisten jatkuessa Emma huomaa, että jutut eivät jääkään muutamaan hauskaan sattumukseen.

Omassa elämässään Emma joutuu työttömyyden pitkittyessä yhä ahtaammalle, ja uusia haasteita kaipaava aviomies, pelokas tytär ja hankala isä vaativat kaikki häneltä osansa.

Epävarman kirjoittajan mielessä alkaa siintää kirja, jonka rivejä hahmoteltiin jo kauan ennen hänen syntymäänsä. Kuka on oikeutettu kirjoittamaan ja kenen tarinasta lopulta on kysymys?

Teos tuo lukijan eteen historiallisen Oulun nuoren, mielikuvituksekkaan tytön silmin ja kuvaa samalla lämmöllä 2000-luvun naisen haasteita.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: May 5, 2020
• ISBN: 9789528077459

Kati Luoma

Kati Luoma (s. 1979) on kirjoittaja Oulun pohjoisosista, Perämeren rannalla sijaitsevasta Kellon Kiviniemen kylästä. Toimittajataustainen Luoma on koulutukseltaan yhteiskuntatieteiden maisteri ja rakastaa pienten ihmisten suuria tarinoita.

Book preview

Mummille, kiitos tästä kirjasta.

Sisällysluettelo

Valmistusmerkinnät

Omistuskirjoitus

PROLOGI

I OSA: SINISET SILMÄT

1. LUKU

JUMALAN KIVI

2. LUKU

KULMATALO

3. LUKU

MUSTIKKASILMÄ

4. LUKU

ESTERIN NEUVO

5. LUKU

RIKAS MÄKINEN

VIISI, SEITSEMÄN, NELJÄ

6. LUKU

ISÄ

7. LUKU

LUMI

8. LUKU

AUTUUDEN RENGAS

9. LUKU

ENTSCHULDIGUNG

KOTILINNUN HEDELMÄ

10. LUKU

HJALMAR - SETÄ

11. LUKU

KERSANTTI HYVÖNEN

12. LUKU

RUDI

13. LUKU

JUOKSU YÖSSÄ

VILLAHOUSUT

14. LUKU

RUDIN PYYNTÖ

15. LUKU

PILLI

16. LUKU

JOHANNES

17. LUKU

IDA - TÄTI NOSTAA NYRKIN PYSTYYN

18. LUKU

POIKA

19. LUKU

MERIKOSKEN VALOT

II OSA: MISSÄ – MISSÄ SINÄ OLET

1. LUKU

KEVÄT 1989

2. LUKU

KESÄ 1989

3. LUKU

SYKSY 1989

4. LUKU

SYKSY 1993

5. LUKU

YHÄ SYKSY 1993

6. LUKU

LOPPUSYKSY 1993

ALKUKESÄ 1994

III OSA: ANNAN PÄIVÄKIRJA

IV OSA: LÄHTÖ

SYYSKUU 2013

PROLOGI

Suljen kylpyhuoneen oven hiljaa, ettei hän heräisi. Väännän hanan kohisemaan ja katson peiliin. Se riittää. Annan kasvojeni vääristyä itkun voimasta, kirvelevän veden turvottaa silmäni, tukkia nenäni, raidoittaa poskieni ihon kiristäväksi.

Sihisen yhteen puristettujen hampaideni välistä joka ainoan tuntemani kirosanan ja lopulta itken jälleen kerran veden juoksun suojissa. En jaksa enää, en jaksa, en jaksa, en jaksa, en jaksa...

Yhä uudestaan nostan katseeni peiliin, kuin myötätuntoa toisesta kurjasta etsien. Minua katsovat takaisin siniset silmät, yhtä anovat, yhtä hiljaa huutavat. Muisto humahtaa esiin, tyynnyttää ruumiin vavahtelun.

On leuto talvipäivä. Suuret lumihiutaleet putoilevat hiljalleen maahan. Kuljeskelen pihalla sinua etsimässä ja hanki narskuu hauskasti saappaideni alla. Sanottiin, että sinun on lähdettävä hakemaan sokeria ja haluan päästä mukaasi. Vihdoin näen sinut liiterin nurkalla puupöllin päällä istumassa, lumikola lepää edessäsi maassa. Oravalleko juttelet? Lähestyn varovasti, etten säikäyttäisi vikkeläkinttuista eläintä.

Muutaman metrin päässä pysähdyn. Oravaa tai lintua ei näy, sinä itket hartiat pihatakin alla nytkähdellen, vaikeroit hiljaa kapeiden mäntyjen suuntaan.

Minä en jaksa, onko minun pakko!

Seison muutaman hetken paikallani hengittäen mahdollisimman hiljaa. Sitten astelen varovasti pois pehmeässä hangessa, armeliaasti taakseni katsomatta.

I OSA: SINISET SILMÄT

1. LUKU

Porraskäytävän kelmeät keinovalot tuntuivat säälittäviltä ulko-oven taakse jääneen maaliskuisen auringonpaisteen jälkeen. Emma painoi hämärässä hissin nappia, jossain ylhäällä alkoi kohista. Rautahäkin ristikoiden läpi näki pimeään hissikuiluun, jossa vaijerit liikkuivat hitaasti. Kun kuilun yläreunassa näkyi alas laskeutuva musta hihna, Emma tiesi hissin olevan perillä kahden sekunnin kuluttua. Lapsina hän ja Essi olivat nimittäneet hihnaa käärmeeksi.

Kahdeksannessa kerroksessa Emma väänsi reippaasti ovikelloa ja jäi ovisilmän keilaan odottelemaan.

Mitään ei kuulunut. Emma soitti kelloa uudelleen kaksi kertaa. Naapurin pieni koira alkoi haukkua viereisen oven takana. Emma raotti postiluukkua ja veto humisi sen läpi asunnon hiljaisuuteen.

Hän haparoi kädellään laukun pohjaa ja tavoitti päivänkakkaran terälehtien muotoisen avaimenperän. Veto yltyi, kun Emma avasi oven ja astui hämärän eteisen nahan tuoksuun.

Mummi?

Hän riisui kenkänsä keskelle eteistä ja käveli olohuoneen oviaukolle.

Ruskeassa nahkanojatuolissa istui mummi ja nukkui, hopeanharmaa pää selkänojaa vasten kallistuneena. Emma ei ehtinyt sanoa enää mitään, ennen kuin mummi avasi silmänsä, kohotti päätään, katsoi häntä pari sekuntia ymmärtämättömän näköisenä, hymyili sitten väsyneesti, sanat silti rempseinä.

Ka, Emma! Mittee se sinä siinä? En kai minä nukkunut?

Keittiössä mummi nosti pöytään kaupan sitruunamuffinsipaketin. Emma täytti vedenkeittimen, napsautti sen päälle ja alkoi kaivella kaapista teepusseja. Mummi joisi nessistä, pikakahviaan.

Emma katseli seinää, joka oli täynnä piirustuksia. Tuo hänenkin arkailemattomilla, paksuilla tussinvedoilla luonnostelemansa muutaman viivan talo, jonka ainoa ikkuna oli sydämenmuotoinen. Talon edessä seisoi suorakaiteen mallinen ihmishahmo, jonka suu oli U-kirjain ja josta lähti neljän raajan lisäksi vielä yksi paksumpi, musta viiva. Siinä oli ukki mökillä kuokka kädessä.

Mihin sinä oot lapses jättäny? mummi kysyi toruvalla äänellä, muka, hymyili.

Kotiin, isänsä kanssa laatuaikaa viettämään.

"Niin niin, nythän on, onko se sunnuntai?

Emma hymisi myöntävästi, kaatoi sitten kiehuvaa vettä kahteen mukiin, nosti toisen pöytään mummin eteen.

Mummi avasi lasipurkin ja nosteli lusikalla ruskeaa purua yönsiniseen mukiinsa, alkoi hämmennellä.

Sininen oli mummin lempiväri. Nytkin hänellä oli yllään lyhythihainen, haaleansininen paitapusero. Lasien takana Emmaa tarkastelevat silmät olivat vaaleansiniset, astetta voimakkaamman väriset kuin paita. Suorat housut taas olivat samaa sävyä tumman- ja hopeanharmaiden, permanentattujen hiusten kanssa.

Vieläkö sinä meinaat mua haastatella? mummi kysyi.

Kyllä meinaan, Emma vastasi reippaalla äänellä. Puhu kuuluvalla äänellä, artikuloi selvästi, että minäkin kuulen, oli mummi häntä opastanut jo ainakin parikymmentä vuotta.

Mummi naurahti ja voihkaisi:

Pöliä kai sinä oot. Mullahan on ollut niin keskiluokkainen, keskinkertainen elämä!

Emmaa huvitti. Mummi oli sanonut saman ainakin neljä kertaa sen jälkeen, kun hän ennen joulua oli kertonut tälle ehdotuksensa. Emma halusi saada talteen mummin muutaman hauskan jutun lapsuuden kokemuksistaan, ihan nauhalle, Topiakselle ja Aavallekin säilytettäviksi. Emma itse ei niitä osaisi omin sanoin kertoa eteenpäin, vaikka oli jutut kuullut moneen kertaan. Mummilla oli puhumisen lahja, joka ei valitettavasti ollut kulkenut suvussa hänelle asti. Miten monesti Emma olikaan jotain tapausta kiihkeästi selittäessään huomannut, että ympärillä olevien, odottavien kasvojen ilmeet eivät sulaneet missään vaiheessa ymmärrykseen. Hän tarvitsi ajatustensa airueksi silminnähtäviä, kirjoitettuja sanoja, teräviä mustia merkkejä valkoista taustaa vasten.

Ootahan, mummi sanoi ja nousi seisomaan kädellään pöydästä tukea ottaen. Hän häipyi oviaukosta viereiseen huoneeseen ja palasi kohta kuvakirja kädessään. Kaniinin kevätmyssy, Emma luki kannesta.

Minä annan tämän Topiaksen lahjan jo etukäteen, onko sulla jotain sievää paperia? Kun eihän sitä tiiä, pääsenkö tulemaan syntymäpäiville.

Taas mummilla oli äkkiä tuo ilme. Hymytön suu ja välttelevä, väsynyt katse, kohtalokas huokaus äänen pohjalla. Hetken hän tuntui kuuluvan vanhusten joukkoon, vakavailmeisten, herkkänahkaisten, vapisevaäänisten ja hauraiden heimoon.

Ai jaa? Emma vastasi, vaikka arvasi, mitä oli tulossa.

Minä oon jo aika vanha ja on tuo pumppukin reistaillu. Kerroinko minä siitä, kun olin Stockmannilla ja alkoi rinnassa tykyttää?

Emma nyökkäsi.

Minun äitini kuoli 85-vuotiaana. Minä oon 84-vuotias.

Hymy palasi vanhan naisen kasvoille ja ääneen hiipi hellyys.

Äidille tuli flunssa, joka ei enää parantunut. Hänen ei tarvinnut sairastaa kauan. Sillä tavalla kun sais itekin lähteä. Kyllä kai tästä jo joutais.

Mummi käänsi katseensa Emmaan, joka kuunteli vaiti. Äkkiä mummi virnisti ja sanoi rehvakkaasti, äänessä tuttu ilkikurinen sävy:

Sukulaisetkin perintöä oottaa, että eikö se jo ala lähtä!

Emma naurahti. Jo 75-vuotiaana mummi oli julistanut, että hän ainakaan ei missään nimessä haluaisi elää yli 80-vuotiaaksi. Rajapyykin mentyä hänellä oli nyt kasvava tunne siitä, että hän kuolisi 85-vuotiaana niin kuin äitinsäkin.

Viime vuoden puolella mummi oli alkanut varautua lähtöönsä tyhjentämällä pakastintaan ja hävittämällä vanhoja papereita. Silloin Emma oli alkanut epäillä, että mummi aavisti jotain. Hän oli päättänyt vihdoinkin pyytää tätä kertomaan nauhalle saapasjutun ja kotilinnun hedelmä -tapauksen.

Emma sai teensä juotua loppuun ja alkoi kaivella kassistaan puhelinta tallennusta varten. Mummi tarttui hänen katseeseensa, hymyili kuin äkkiä innostuneena ja tokaisi:

No, mennäänkö me olohuoneeseen?

Tummanruskea nahkasohva narahti äänekkäästi, kun Emma liukui sen viileään syliin. Mummi asettui ikkunan vieressä olevaan keinutuoliin, suuren kukkataulun eteen. Emma painoi tallennuksen alkamaan.

Sun piti vielä kertoa jostain Roistokadusta?

Emma painoi kädensijasta auki ulko-oven, jota Juha ei ollut vielä laittanut lukkoon. Hän jäi eteiseen kuuntelemaan toiveikkaana. Ainoa ääni oli tiskikoneen hiljainen hurina.

Emma riisui kengät jaloistaan ja asteli hiljaa olohuoneeseen päin. Vasta sitten hän uskalsi sanoa hiljaisen hein.

Sohvalla selällään makaava mies nosti katseensa kirjasta. Hymy nousi hänen keskittyneille kasvoilleen.

Hei pupu! Oliko kivaa?

Hymy oli Juhassa yhä parasta, neljäntoista yhdessä vietetyn vuoden jälkeen. Sen helppous, nopeus ja teeskentelemättömyys. Jos joskus ennen miehen pahaa-aavistamatonta hymyä Emman kielellä olikin väijynyt syytös, hymyn jälkeen kovat sanat jäivät epävarmoina sydänalaan pyörimään. Oli odotettava hymytöntä hetkeä tai kärsittävä tunnontuskia.

Joo-o. Mummilta terveisiä. Onko lapset jo nukahtaneet?

Topias nukahti jo puoli tuntia sitten, Aava just äsken, Juha sanoi ja kertoili muutamalla lauseella illan tapahtumista.

Emma kävi viemässä takkinsa henkariin ja noukki paluumatkalla lattialta Topiaksen sinisen dinosauruspaidan. Hän painoi sen vaistomaisesti kasvoilleen. Se haisi lapselta, kuin laimealta sekamehulta. Emma vei tietokonepöydälle unohtuneen lasin ja lautasen keittiöön ja alkoi kerätä lastenkirjoja nojatuolista hyllyyn vietäväksi.

Tuu lueskelemaan, Juha pyysi ja ojensi kättään häntä kohti sohvalta.

Kirsi ja Tarja tulee huomenna aamupäivästä käymään. En minä aamulla ehi siivota.

Määhän imuroin toissa päivänä, Juha sanoi hämmästyneenä. Täällä on ihan tarpeeksi siistiä ja lapset levittelee kuitenkin aamulla taas leluja.

Mies näytti niin aidon ihmettelevältä, että Emma ei kehdannut heti jatkaa järjestelemistä. Hän silmäili hetken kirjahyllyä, veti esiin Aikamatkustajan vaimon ja asettautui sohvan toiseen päätyyn.

Hän luki virkkeen, toisen ja kolmannenkin. Kun hän lepuutti hetken silmiään, jalkalampun valo veti oitis puoleensa harhailevan katseen. Vain yhdessä lampun kolmesta kukkakuupasta paloi valo. Naurettavan näköistä. Lamput pitäisi vaihtaa ennen Tarjan ja Kirsin huomista vierailua.

Espoossa asuva Tarja ei ollut vielä kertaakaan käynyt heidän uudessa talossaan, eikä Emma halunnut tuottaa ystävälleen pettymystä. Hän antoi katseensa kulkea arvioivasti pitkin olohuonetta. Miksi Topiaksen jäljiltä aamulla irronnut kankainen verhonpidike lojui edelleen lattialla patterin vieressä? Hän laski kirjan nurin niskoin sohvan käsinojalle ja nousi laittamaan verhon ojennukseen. Juha ei tuntunut huomaavan, että hänen ympärillään tapahtui jotain, vaan käänsi nautinnollisesti kirjansa sivua. Emma jäi sohvan viereen seisomaan ja katsoi haluttomasti käsinojalla retkottavaa kirjaa. Olisi sittenkin järkevintä mennä nukkumaan.

Kun hän vei kirjan takaisin hyllyyn, Juha havahtui ja avasi suunsa.

Huomenna on töissä ne Pekan läksiäiset, niin tuun vasta joskus illalla.

Mies silmäili häntä tiiviisti ja jatkoi:

Se lähtee nyt sinne jenkkeihin perheensä kanssa pariksi vuodeksi, oonhan mää sanonut?

Emma ei ollut huomaavinaan Juhan tarkkaavaista katsetta, vaan sanoi leppoisasti:

Joo, kyllä mää muistan. Kerrohan terveisiä!

Jalkalampun ohitse kävellessään hän avasi yhden paperisen kuupan selälleen. Siitä hän muistaisi vaihtaa lamput aamulla ennen vieraiden saapumista.

JUMALAN KIVI

Olen usein miettinyt, onko epäilevä mielenlaatuni peräisin isältäni. Jo silloin kun olin alle kouluikäinen, isän luona kävi monenkirjavaa väkeä. Ovellemme koputteli mormoneja, jehovantodistajia ja joku mies, josta tätini sanoi tuo jesuiitta tuola kulukee. En tiedä, mikä mies se oli, mutta kirkkouskovainen se ei ollut. Isä päästi heidät kaikki juttelemaan kanssaan ja antoi minun jäädä kuuntelemaan. Hänen mielestään kuunteleminen oli hirveän hyvä asia.

Mutta kaikkea ei tartte niellä sellaisenaan, hän muistutti.

Aina kun heräsin yöllä, isä luki. Luki ja tupakoi. Hän lainasi kaiken maailman tähtitieteellisiä kirjoja ja tutustui buddhalaisuuteen, taolaisuuteen ja Intian uskontoihin. Hänellä oli kirja myös Konfutsen opista, mutta sitä hän ei antanut minun lukea, vaikka olisin jo osannut. Sinä et ymmärrä siitä mitään, hän sanoi.

Isällä kävi kerran kuussa sokea hieroja, Hyvärin Jaako, joka oli syvästi uskonnollinen mies. Asetuin usein tuvan nurkkaan kuuntelemaan, kun miehet keskustelivat uskonnosta Jaakon käsien painellessa isän selkää ja jalkoja. Isä jäi alakynteen skeptisten mielipiteidensä kanssa, sillä Jaako tuntui pystyvän kumoamaan kaikki isän väittämät kristinuskon perusteella. Mulla tulee pää kipiäksi sun sanomisista, mutta jalat tulee hyväksi, isä sanoi usein Jaakolle.

Isä kai uskoi kaikesta huolimatta Jumalaan, sillä minulle hän sanoi, että samalla Jumalalla on vain eri nimiä ja hahmoja eri uskonnoissa.

Ehkä sisäistin liiankin hyvin isän ohjeen siitä, ettei kaikkea kuulemaansa kannattanut uskoa. Joskus mietin, kuinka paljon helpompaa elämäni olisi ollutkaan, jos vain olisin voinut uskoa ilman jatkuvaa, väsyttävää kyseenalaistamista.

Mutta niin kävi, että johonkin mieleni osaan alkoi hitaasti levitä epäilyksen kalvo viimeistään silloin, kun kouluun menoani edeltävänä keväänä kuulin Kettusen neidin paasaavan naapurin pojille: Sen tiiätte, että joka häpeämättä kiroaa, sille Jumala heittää ison kiven päähän.

Sanat jäivät kiertelemään ajatuksiani. En kuitenkaan puhunut niistä mitään isälle, jota minua ei sinä nimenomaisena sunnuntaiaamuna huvittanut jututtaa. Sen sijaan supisin asian pihalla parhaille ystävilleni, samassa isossa kulmatalossa kanssamme asuville kaksosille Raijalle ja Reinolle.

Uskotteko, että jos kiroilee, Jumala heittää ison kiven päähän?

Reinon silmät pälyilivät Raijaan päin, mutta hän ei sanonut mitään. Raija näytti miettivältä: No oon minä kuullu meiän isänkin joskus kiroavan, eikä sille mitään tapahtunu.

Jos Reino ei olisi ollut Raijaa puolta päätä pitempi, tomeraa Raijaa olisi voinut luulla hänen isosisarekseen. Ja sitä Raija tarkalleen ottaen olikin, sillä hän oli kertomansa mukaan syntynyt ainakin puoli tuntia ennen Reinoa. Siksi kai Raija oli kaksosista se, jonka perässä toinen kulki kuin pieni hontelo lammas.

Pihan poikaporukkaan Reino ei kerta kaikkiaan sulautunut. Äitinsä käskyttämänä hän meni muutaman kerran muiden poikien luo norkoilemaan ja näytti pari kertaa tuhahtelevankin asiaankuuluvasti suu virneeseen vedettynä. Kun porukka aina lopulta lähti innosta hälisten juoksemaan jonkin uuden ajatuksen siivittämänä, Reino kuitenkin jättäytyi hidastellen jälkeen ja poikien näkökentän ulottumattomiin jäätyään lontusteli vaivihkaa takaisin pihaan.

Siispä Reino oli siellä missä Raijakin ja Raija useimmiten siellä missä minäkin.

Mutta onko teiän isä kiroillut koskaan ulkona? Ei kai Jumala voi sisälle sitä kiveä heittääkään, katon läpi? kyselin. Epäilin vahvasti koko kivijuttua, mutta halusin olla varma.

Kyllä se pystyisi, vastasi Raija, mutta jatkoi hetken hiljaisuuden kuluttua:

Entä jos sen pitää olla joku hyvin paha sana, ennen kuin Jumala suuttuu niin paljon, että heittää kivellä?

Suunnitelma alkoi muotoutua. Koska oli huhtikuinen pyhäaamu hetkeä ennen kirkonmenoja, lähettyvillä ei näkynyt meidän lisäksemme ristinsielua.

Kulmatalon pihapiirin vieressä oli ruohikkoinen Heinätorin puisto. Kävelin hitaasti portilta osuuskaupalle johtavaa polkua keskelle ruskeaa nurmikenttää ja tähyilin samalla kaiken varalta niin kauas eri suuntiin kuin pystyin. Raija ja Reino seisoivat talon ulkoseinustalla jäykkinä. Reino otti lätsänsä vähän väliä pois päästään, käänteli sitä käsissään ja vetäisi sen taas takaisin korvilleen.

Asetuin kyykkyyn keskelle vetistä kenttää. Paikka oli valittu sillä perusteella, että talon vierustalla värjöttelevät Raija ja Reino eivät joutuisi tulilinjalle. Vilkaisin vielä kerran ystäviäni. Kaksoset katselivat nyt minuun päin liikkumattomina, lakki pysyi Reinon päässä.

Paska, sanoin reippaalla äänellä ja vilkaisin taivaalle.

Perse, piru, saakuri.

Ässät ja ärrät sihisivät ja sorahtivat niin kovan ja vieraan kuuloisina päästessään vapaasti ilmoille, että poskeni alkoivat punehtua. Toivoin, että Raija ja Reino eivät huomaisi sitä monen metrin päästä.

Hiivatti, saatana!

Varastoni alkoi jo tyhjentyä ja vilkaisin epätietoisena Raijaa ja Reinoa. En erottanut heidän ilmeitään. Olin hetken aivan hiljaa. Sitten vedin niskani kyyryyn ja varoin vilkaisemastakaan ylöspäin.

Perkele, kirahdin viimeisen ja pahimman sanani.

Nousin nopeasti ylös ja silmissäni musteni hetkeksi. Talon seinustalla Raija ja Reino röykkyyttivät toisiaan jännityksen lauettua, pinkaisivat sitten kilpajuoksuun minua kohti.

Tulevana kesänä todistimme Raijan ja Reinon kanssa pelkäksi vanhojen ämmien pelotteluksi myös sen Kettusen neidin hokeman, että Jumala antaa salaman iskeä, jos menee tahallaan korkean puun alle ukkosella. Ainoa, mitä tapahtui, kun seisoin männyn alla kädet taivasta kohti ojennettuina, oli, että kastuin rajuilmassa läpimäräksi.

Ei ollut tavatonta, että suden suuhun lähtevä lapsi rikkaan Mäkisen vuokratalossa olin minä, pieni ja laiha kuusivuotias tyttö. Kun isommat pojat joskus virittivät pirunviulun parin talon päässä asuvalle suutarille, minä olin useimmiten se, joka kävi työntämässä pitkän ja vankan parsinneulan tiukasti pystyyn ikkunan ja puitteen väliin. Palkkioksi pääsin neulaan sidotun pitkän mustan karhunlangan toisessa päässä kihisevään joukkoon nauttimaan pirunviulun vinguttamisen tunnelmasta. Viulun varteen tosin en päässyt, se oli poikien etuoikeus. Iso-Erkki hankasi tiukaksi vedettyä lankaa hartsinpalalla muiden tyrskähdellessä vieressä. Siellä äreänaamainen suutari taas yrittäisi karvaiset korvat höröllään paikallistaa tuvassaan kuuluvan hirveän vonkunan lähdettä.

Sekin oli minun käteni, joka muutti pitkän kotikatumme Puistokadun pitkäksi aikaa Roistokaduksi. Kapoinen tytönvarteni nostettiin Iso-Erkin hartioille ja Jorma löi käteeni taltan. Otin talon seinästä tukea ja raaputin valkoista maalia kyltistä pois niin, että peestä tuli ärrä ja uusta oo, muuta ei tarvittukaan. Ehdimme tehdä tihutyön kolmeen kylttiin, ennen kuin käteni väsyi liikaa. Kuka tämmöistä ilkeyttä on tehnyt? kuulin aikuisten seuraavina viikkoina ihmettelevän. Emme paljastuneet koskaan.

En minä pahakseni pannut näitä tehtäviä, vaikka joskus aavistinkin oman osuuteni olevan vähän enemmän kuin muiden. Tiesin, että jos en ottaisi vähän riskiä, minunlaiseni pentu ajettaisiin äkkiä äidin helmoihin poikien tekemisiä töllistelemästä.

Kuinka paljon mieluummin olinkaan ulkona Raijan, Reinon, Erkkien, Jorman ja Runon kanssa, kuin kotona opettelemassa taloustöitä! En voinut sietää tiskaamista, astioiden kuivaamista tai pöydän kattamista, joita pidettiin sopivina tehtävinä pian koulun aloittavalle tytölle. Levottomuuteni kasvoi sietämättömiin mittoihin, kun astiapyyhettä piteleviin käsiini osui taas yhä uusi ruusukuvioinen lautanen tai vihreä lasi, täsmälleen samanlainen kuin edellinen. Yhä enemmän turhauduin, kun huomasin äitini katselevan koluuttaviin käsiini joutuneita rakkaita astioitaan otsa huolestuneessa kurtussa.

Melko pian äitini luopuikin yrityksestään koulia minusta siisti ja sievä talousihminen. Hän sai tarpeekseen puiden oksiin tarttuvista hameistani ja ompeli minulle housut ilman litsejä jo siinä vaiheessa, kun hiihtohousuja ei ollut keksittykään. Hän värväsi minua taloustöihin enää vain silloin, kun joku tädeistä oli kuuloetäisyydellä ja antoi minun viettää tuntikausia veistelemässä pieniä huonekaluja Hjalmar-sedän työpajalla.

Minä sain vastuulleni sähkömestarina toimivan isäni auttamisen talon sähkötöissä ja halkojen hakkaamisen. Puut täytyi tosin pilkkoa salaa iltaisin. Silloin menin liiteriin kynttilälyhdyn kanssa ja suljin oven perässäni.

Ettei kaikki näe, että meillä tyttölapsi puut särkee, äiti sanoi huokaisten.

Äidin onneksi oli Maria, muutamaa vuotta vanhempi sisareni, joka viihtyi kodin naisellisemmissa askareissa, vieroksui kirveen ottamista käteen ja kiersi räkänokkaiset pojankoltiaiset kaukaa. Kenties Marian luonne oli tuolloin minunkin onneni. Kun edes toinen perheen tyttäristä oli lupaava kodinhengettären alku, toinen pääsi helpommin livahtamaan katseilta, ulos helpommin hengitettävään maailmaan.

2. LUKU

Tarja näytti bisnesnaiselta. Emma seisoi kukkapuketti kädessään odottamassa, kun vieraat ripustivat takkinsa henkareihin. Tarjan takin alta paljastui vaaleanharmaa, juuri polven yläpuolelle ylettyvä tyköistuva hame. Se sopi täydellisesti yhteen siron lyhythihaisen paidan kanssa, joka etumus oli kainaloista alaspäin musta ja jonka yläosassa oli valkoisia hutaistuja pilkkuja mustalla taustalla. Kaula-aukon alaosasta lähti samasta valkopilkullisesta kankaasta ommeltu pitkä rusetti, jonka liepeet laskeutuivat viehkeästi hieman rinnan alapuolelle.

Tarja astui katse ympäristöä mittaillen peremmälle, Kirsi jäi vielä eteiseen auttamaan malttamattomalta tyttäreltään kenkiä pois jalasta.

Emma asetteli kääröstä paljastuneet tummanvioletit tulppaanit ruskeaan lasimaljakkoon, laski siihen hanasta muutaman sentin kylmää vettä ja asetti maljakon pöydän keskelle kaitaliinan päälle.

Kauanko sinä nyt oot Oulussa? Emma kysyi Tarjalta, jolle Aava jo kainosti esitteli smurffikirjaansa.

Huomenillalla lennän takas.

Tarja oli Emman ja Kirsin yläasteaikainen luokkakaveri. Lukiossa opintiet olivat eronneet, kun Tarja oli mennyt lähilukion sijasta kansainväliseen lukioon. Kauppatieteitä Tarja oli opiskellut Saksassa ja saanut sen jälkeen paikan kansainvälisen yrityksen toimipaikasta Espoosta. Kovin usein ei enää nähty, ei läheskään aina edes silloin, kun Tarja kävi Oulussa.

Emma oli tehnyt edellisenä päivänä omenapiirakan valmiiksi ja tarjosi sitä nyt vaniljajäätelön kera. Vaniljakastike olisi voinut sopia paremmin, mutta jäätelö oli aina varmempi vaihtoehto siltä varalta, että lapsiväelle leipomus ei maistuisikaan.

Keittiö täyttyi tohinasta, kun Emma ja Kirsi koettivat saada jokaiselle lapselle viivytyksettä piirakkalautasen ja mehumukin eteen. Viisivuotias Aava ja Kirsin nelivuotias Amanda osasivat jo syödä aika siististi, mutta Topiaksen piirakasta puolet päätyi lattialle ja neljäsosa muovisen ruokalapun kaukaloon.

Maltan tuskin odottaa taas tuota vaihetta, Kirsi virnisti.

Kirsin raskauden näki jo, jos älysi katsoa sillä silmällä. Kun Emma menisi kesän alussa takaisin töihin hoitovapaalta, Kirsi kärvistelisi viimeisillään äitiyslomalla. Tarjalla ei vielä ollut lapsia. Kihloihin hän oli mennyt vuosi sitten.

Aava ja Amanda eivät jääneet syötyään vaatimaan lisää piirakkaa, vaan lähtivät jatkamaan jo viime vierailulla keksimäänsä leikkiä. Topias jäi syöttötuoliinsa istumaan ja noukki keskittyneesti muruja ruokalapustaan.

Tarja päivitti Emman ja Kirsin vajaan tietämyksen vanhojen koulukavereiden kuulumisista. Niidenkin, joiden kanssa ei oltu oikeastaan oltu tekemisissäkään, edes kouluaikoina. Jostain syystä kaikki tieto tuntui kantautuvan Tarjan korviin, vaikka hän oli ollut paljon heitä kauemmin kotiseudulta pois.

Ootteko Komulaisen Minnan kavereita facebookissa? Sillä on kyllä siis niin amiksen näköinen poikakaveri! Tarja henkäisi innostuneena ja pyyhkäisi hiuksensa hyväntuulisella liikkeellä olkapään taakse. Kynsien kärjet hohtivat puhtaan valkoisina ranskalaisen manikyyrin jäljiltä. Hän tuntui jäävän ajattelemaan jotain ja tirskahti vaivihkaa, kuin vain itsekseen.

Vitsi teiän pitäis nähdä yks aika kauhee kuva, jossa Minna on niin onnessaan sen Kaitsunsa vieressä. Voi ei! Tarja voihkaisi riehakkaasti.

Emma vilkaisi vaivihkaa Kirsin ilmettä. Tämä hymyili pienesti ja nopeasti, mutta keskittyi sitten kahvin hörppäämiseen. Rinnakkaisluokkalainen Minna oli ollut lihava ja pahasti koulukiusattu. Hän ei silti ollut kulkenut pitkin seiniä, vaan oli huutanut nimittelijöilleen ja tönijöilleen vastaan, vaikkei se mitään tietenkään ollut auttanut. Jos ihminen oli selvinnyt sellaisesta lapsuudesta ja nuoruudesta järjissään, eikö jonkinlainen universaali oikeudenmukaisuus vaatinut jättämään häntä rauhaan aikuisuudessa?

Tarja jatkoi, että Arvolan Anna oli päätynyt yhteen C-luokan öykkärimäisen Teemun kanssa ja että Mannisen Riikka oli mennyt naimisiin vanhoillislestadiolaisen miehen kanssa.

Aava seisoi äkkiä Emman vieressä ja kiskoi häntä hihasta.

Äiti äiti äiti äiti äiti!

Oota! Emma sihahti suupielestään ja yritti kuulla, mitä pappi oli hääseremonian lopuksi Riikan perheelle sanonut.

Äiti, äiti, äitiii!

Oota hetki, Aava!

Emma oli nuorempana kummastellut puistossa äitejä, jotka eivät tuntuneet kuulevan vieressä heitä kymmeniä kertoja kutsuvan lapsensa ääntä, vaan jatkoivat häiriintymättä keskusteluaan toisten äitien kanssa. Enää aikoihin hän ei ollut sitä ihmetellyt.

No mitä Aava?

Äiti?

Nii-in.

Arvaa, mikä on käsi, joka ei ole ihonvärinen? Aava kysyi pystymättä pidättelemään tyytyväistä hymyään.

Tyttö oli viime aikoina innostunut arvoituksista ja ryhtynyt keksimään niitä itsekin. Emma teki pikaisen tilannearvion. Nopeimmin hän pääsisi takaisin jatkamaan juttua, jos yrittäisi arvata. Nappiin ei silti saanut osua heti ensimmäisellä kerralla, muuten edessä olisi pettynyt parku.

Ööö, hanskakäsi?

Aava pudisti päätään suu leveässä virneessä.

Auringossa palanut käsi?

Ei! Aava huudahti ääni naurua tihkuen.

En minä millään arvaa.

Sormivärikäsi! tyttö kiljaisi riemusta.

Emma naurahti.

Niin tietenkin! Kirsi nyökytteli Aavalle ja katsahti samalla Emmaa toista suupieltään kohottaen, kuin yhteisen salaisuuden merkiksi.

Emma vilkaisi Tarjaakin hymyillen. Kuinkahan älyvapailta heidän juttunsa tämän mielestä kuulostivat? Tarja katsoi takaisin Emmaa miettivän näköisenä, hillitysti hymyillen. Ennen kuin kukaan ehti aloittaa uutta asiaa, Tarja avasi suunsa.

Ootko sää Emma kirjoittanut nyt hoitovapaalla joitakin juttuja? hän kysyi ja antoi samalla katseensa kiertää keittiön kaapistoja ja valkoisen senkin päällä olevia valokuvia ja lasten kehystettyjä piirroksia.

En, kyllä kai niitä kerkiää sitten töissä ihan tarpeeksi naputella, Emma naurahti.

Niin kesäkuussako olit menossa takas sinne paikallislehteen?

Joo.

Onko se nyt sitten vakisopparilla?

Ei, määräaikainen. Mutta jatkoa on todennäköisesti taas luvassa kesän jälkeenkin.

Tarja katsoi häntä kevyesti hymyillen ja oli hetken vaiti. Tarja osasi hymyillä, tilanteessa kuin tilanteessa. Olikohan se opetettu kauppakorkeakoulussa, Emma tuli äkkiä ajatelleeksi.

Kauanko sää oot nyt ollu siellä?

Mitä tässä nyt tulee… Ennen kuin jäin äitiyslomalle niin vajaat neljä vuotta.

Tarja oli taas hetken hiljaa ja vilkaisi Kirsiä. Sitten hän sanoi arvoituksellisesti hymyillen:

Aika jännä, ettei ne oo sua vakinaistamassa vielä noinkaan pitkän ajan jälkeen.

Emma tunsi, miten neulepaita alkoi äkkiä olla liikaa hänen yllään. Hän katsahti Kirsiä, jonka ruskeat silmät vastasivat hiljaa ja nopeasti katseeseen ja kääntyivät sitten kohteliaasti takaisin Tarjaan.

Tämmöstä se on meiän alalla, Emma sanoi mahdollisimman pitkästyneen kuuloisella äänellä, vaikka loukkaus poltti sisuksissa ja tuntui leimahtavan poskiinkin. Tarjan virkettä ei voinut tulkita kuin yhdellä tavalla, vaikka teeskentelisi kuinka yksinkertaista.

Tarja hymyili yhä ja katsoi häntä rävähtämättä kuin kotka, odottaen. Nyökkäsi sitten.

Illalla Emma istui tietokone sylissään yläkerran aulassa ja odotti lasten nukahtamista. Hän klikkaili tykkäyksiä facebookissa ja mietti samalla, pitäisikö kipaista alakerrasta kirja. Sohvalla äänettömällä lojuva puhelin surisi viestin saapumisen merkiksi. Se oli Juhalta: Heippa kultsi! Menee myöhään, tuun varmaan taksilla. Emma muisti miehen vaativan katseen eilisiltana, kun tämä oli maininnut työkaverinsa läksiäisistä. Onneksi oli ollut jo niin myöhä, että Juha ei ollut voinut alkaa viritellä aiheesta pitkällisempää keskustelua.

Jo kymmenen vuoden ajan mies oli silloin tällöin väläytellyt työpaikkansa tarjoamaa mahdollisuutta ottaa vastaan parin vuoden komennus vaikkapa Amerikasta tai Japanista. Tilaisuuteen oli tarttunut moni Juhan työkaverikin perheineen. Kyllä vain, lapsia oli muillakin ja silti lähdettiin. Viimeisimpänä todisteena asiasta oli Pekka, sitähän miehen katse epäilemättä eilen oli alleviivannut.

Emma ei ollut halunnut. Ei silloin, kun hän oli raskaana eikä silloin, kun Aava oli vielä vauva. Sitten hän alkoikin odottaa Topiasta. Eikä juuri nyt, kun he olivat vasta pari vuotta sitten saaneet ostettua kivan talon. Mikä ruljanssi olisikaan myydä talo tai hankkia vuokralainen, jonka jäljiltä asunto olisi ties missä kunnossa! Ja mitä jos hän ei löytäisi vieraasta maasta yhtään ystävää koko aikana, vaan masentuisi yksin kotona sillä aikaa, kun muu perhe olisi töissä ja päiväkerhoissa?

Juha oli esittänyt osalle näistä syistä järkeviä vastaperusteluja, osalle nauranut epätoivoisesti. Silloin Emma oli vetäissyt vielä viimeisen valttikortin esiin. Jos hän nyt lähtisi, hän ei ehkä saisi enää koskaan oman alansa töitä. Vaikka toimittajien työtilanne oli nytkin huono, hän oli tähän asti onnistunut saamaan sijaisuuden toisensa perään paikallislehdestä, Oulunseutulaisesta. Sillä aikaa, kun hän lorvailisi ulkomailla vuosikaudet, hänen edelleen tuurauslistalle ehtisi nousta sata vastavalmistunutta, innokasta medianomia. Pahimmassa tapauksessa hänellä olisi odotettavanaan enää puhelinmyyjän provisiot tai tulevaisuudessa häämöttävä työttömyyseläkeputki.

Äitii! Tuu viereen, kuului Aavan ääni lastenhuoneen hämäristä.

Shhh, elä herätä Topiasta. Nuku vaan, äiti on tässä, Emma vastasi vaimealla äänellä ja