Lain yläpuolella

By Marja Toivio

Jännittävä kurkistus suomalaisiin oikeussaleihin. Asianajaja Katariina Elosalo kärsii työpaikkansa huonosta ilmapiiristä ja suunnittelee muuttavansa pois Helsingistä. Ennen lähtöään hänen on kuitenkin puolustettava oikeudessa entisen kollegansa Sepon poikaa, Jania. Nuori mies on luontoaktivisti ja syytettynä talousrikoksesta. Voivatko laki ja juristin oikeuskäsitys erota toisistaan ratkaisevasti?

Lain yläpuolella on perhejuristi Katariina Elosalosta kertovan sarjan toinen osa.

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Jul 8, 2019
• ISBN: 9789178292325

Book preview

[e-mail]

1

Lokakuussa Katariina ei vielä tiennyt, että hän muuttaisi kevättalvella Helsingistä Kuusamoon. Päätös kypsyi jouluun mennessä kuin mehevä paisti, jonka taitava kokki ottaisi uunista pois juuri oikealla hetkellä, ettei se kuivuisi liikaa. Ratkaisu tapahtui Kuusamon-reissujen ansiosta, jotka molemmat kestivät vain neljä päivää. Sysäyksen niille antoi hänen kauan sitten paikkakunnalla auto-onnettomuudessa kuollut isänsä.

Muuton juuret muhivat Helsingissä. Sen loskaisilla kaduilla, tukahduttavissa työhuoneissa, oikeussaleissa ja baareissa. Kaupungin kiihtyvässä sykkeessä, joka sai ihmiset säntäilemään paikasta toiseen kuin vaaraa pakoon juoksevat jänikset. Heillä ei ollut aikaa pysähtyä katsomaan merenrantoja, Suurkirkon pyhimyksiä tai Töölönlahden lehmusvanhuksia. Katariina ei enää nähnyt kaupungin kauneutta. Alituista vaatteiden alle tunkevaa tuulta hän vihasi.

Kun Katariina joulun ja uudenvuoden välissä pakkasi tavaroitaan ja luovutti kotinsa avaimet ennestään tutulle vuokralaiselle, hän ei tuntenut haikeutta. Ympäristönvaihdos inspiroi monesta syystä. Ei tarvinnut kuin katsoa sateen jäljiltä märkää katua, jota pitkin kiireiset kaupunkilaiset tarpoivat sateenvarjoineen. Hän oli saanut tarpeekseen etelän lumettomasta syksystä ja talvesta ja vaikka hän tiesi, että kesä saapuisi Kuusamoon myöhemmin kuin etelään, siellä olisi ylenpalttisesti valoa. Taakse jäisi stressaava työ pääkaupungin keskustassa, tutut kollegat ja yhteisöt. Ei ikävän pistoa, pelkästään helpotus. Häntä odotti pesti yhden naisen asianajotoimistossa, jonka puoleen eräs paikallinen halusi jo kääntyä.

Miehen vuoksi hän ei muuttanut, hän tolkutti itselleen. Jukkaan hän oli vasta tutustumassa.

Uudet ystävät, teinityttö Veera ja kollega Seppo, tuore eläkeläinen, suhtautuivat lähtöuutiseen tyynesti. Siitä Katariina oli erityisen iloinen, että Veera lupasi matkustaa hänen luokseen pohjoiseen hiihtoloman viettoon ja että hän jatkaisi tytön tukihenkilönä. Skype-yhteys heidän välilleen oli luotu, ja hän aikoi käydä Helsingissä usein. Tapaamassa niin Veeraa kuin muita ystäviään ja tietenkin Sepon perhettä, jonka kanssa hän oli ollut syksyn mittaan paljon yhteydessä.

Ei hän ihmisiä pakoon lähtenyt, paitsi erästä, joka ei jättänyt häntä rauhaan. Katariina oppi mitä pelon maantiede naiselle kaupungissa tarkoitti: sokkeloisten puistojen ja umpikujien lisäksi aukeita vaaran paikkoja, joihin kukaan ei pysähtynyt auttamaan. Vainooja ei jättänyt häntä rauhaan. Kehen turvautua kun poliisiinkaan ei voinut luottaa?

Keväällä hän oli luullut, että elämänmuutokseen riitti uusi asema työpaikalla. Vastaanottaessaan toimitusjohtajuuden hän oli pannut ehdoksi, että tekisi vähemmän asianajotyötä. Se oli jäänyt haaveeksi. Käytävämatot olivat ainoa uudistus toimistolla. Oikeudenkäynnit seurasivat toinen toistaan ja paperihommat kasaantuivat. Raskaimpana Sepon pojan, Janin, talousrikosjuttu paljastuksineen. Janin aktivistitausta metsäluonnon ja eläinten puolesta pakotti Katariinan miettimään, voiko lakia hyvän asian puolesta rikkoa. Tähän asti hän oli luullut sen olevan vastoin vakaumustaan. Tosipaikan edessä hän horjui kahden vaiheilla.

Pahinta syksyssä kuitenkin oli, että työpaikalla voitiin huonosti. Jopa työsuojeluviranomaisia konsultoitiin henkilökunnan ongelmista, joiden syyt osoittautuivat monimutkaisiksi. Asiakkaita jouduttiin ohjaamaan toisiin toimistoihin, ja siitä ei toimiston perustaja ja entinen johtaja Simo Karttunen pitänyt lainkaan.

Lokakuun toisena maanantaina Katariina saapui työpaikalle aikaisin aamulla ja kytki ensi töikseen hälytyksen pois päältä. Valot syttyivät yksitellen eteiseen ja sen jatkeena olevalle käytävälle. Hän vilkaisi vaistomaisesti katonrajan mustavalkoista kelloa, joka jätätti monta minuuttia kun kukaan ei ylettynyt vetämään sitä.

Hiljainen hetki asianajotoimistolla. Pian rauha rikkoutuisi, puhelimet pärisisivät, kollegat ryntäilisivät huoneista toisiin, asiakkaat saapuisivat neuvotteluihin. Kiire valtaisi toimiston, kaikki tehtäisiin kuin pikakelauksella.

Sisustus oli muuttunut keväästä, kiitos hänen aktiivisuutensa. Sinertävät matot ja Sepon vaimon, Hillan, vasta ripustetut värigrafiikat toimivat hyvin yhteen. Seiniä ei ollut tarvinnut maalata, kun taulut peittivät suuren osan pinta-alasta. Lasipöytä oli korvattu koivuisella lehtitelineellä ja erityisen tyytyväinen hän oli neljään villakankaalla päällystettyyn koboltinsiniseen asiakastuoliin. Ne eivät olleet maksaneet paljon. Viherkasveja hän ei ollut saanut vielä vaihdetuksi. Pullovehka ja yuccapalmu näyttivät voivan huonosti altakasteltavissa ruukuissaan. Uudistuksista huolimatta tila tuntui kolkolta. Päivänvalo puuttui. Korkealle kattoon kiinnitetyt loisteputket eivät pystyneet valaisemaan riittävästi, tila kaipasi kohdevaloja ja kasvilampun.

Kahvinkeitin päälle. Kahvi tuoksui hyvältä, keitin porisi pitkään aivan kuin vesi ei jaksaisi nousta putkea pitkin ylös. Pitäisi hankkia uusi. Vasta silloin Katariina huomasi, että keittiön ilmoitustaulu oli poistettu ja sen tilalla ammotti vitivalkoinen maalaamaton neliö. Ilmoitustaulusta oli tullut tärkeä sen jälkeen, kun työpaikan kokoukset oli väliaikaisesti lopetettu tarpeettomina eikä niitä ollut Katariinan toiveesta huolimatta saatu uudestaan käyntiin. Taulusta olisi kysyttävä sihteerin virkaa toimittavalta Annalta. Hän kirjoitti tikkukirjaimin post it -lapun Annan työpisteelle: Ei puheluita, ota soittopyynnöt kiitos, toivoo Katariina.

Kuppi kuumaa kahvia ja hän oli valmis uuteen päivään. Tänään hän keskittyisi kirjallisiin töihin. Stressiä oli vähemmän ilman asiakkaita, hän myönsi itselleen kävellessään hiljaista käytävää pitkin kohti työhuonettaan. Vaikka asianajotoimiston asiakastyö oli palkitsevaa, hän oli viime aikoina törmännyt sen raskauteen. Juttukirjosta se johtui. Avioerot, lasten huoltoriidat ja huostaanotot, lähestymiskiellot, rikokset. Ihmiset olivat kriisissä, keskellä avioeroa, perhetragediaa tai rikosprosessia. Sattui ylilyöntejä, maltinmenetyksiä ja itkukohtauksia, ja niiden hoitamisessa tarvittiin vuorovaikutustaitoja ja psykologista silmää. Niitä ja empatiaa hänellä oli tähän asti riittänyt, mutta päivä päivältä hän epäröi jaksamistaan kiireen keskellä yhä enemmän.

Punapyökkinen kirjoituspöytä pursusi paperiröykkiöitä. Oikealla jutut, joille piti nopeasti tehdä jotakin, vasemmalla ensi viikon oikeudenkäynnit. Kaapeissa odottivat mapit, joissa ei juuri nyt tapahtunut mitään. Mutta voisi tapahtua. Vaikka huomenna hän voisi saada kutsun vangitsemisistuntoon, jos hänen etsintäkuulutettu asiakkaansa oli saatu kiinni. Sille olisi raivattava tilaa kalenterista, joka oli ennestään täynnä.

Tietokoneen avaus. Sähköpostit myöhemmin, Katariina päätti, jotta voisi hoitaa kiireisimmät työt alta pois ennen kuin postit sekoittaisivat työjärjestyksen. Ulko-ovi kävi. Askelten suunnasta päätellen sihteeri oli saapunut tavanomaista aiemmin.

Helsingin käräjäoikeudelle, Katariina kirjoitti otsikon lähestymiskieltohakemukseen. Tyypillinen tapaus, jossa ex-puoliso pommitti naista tekstiviestein, odotteli ala-ovella tämän töihin lähtöä ja ryhtyi seuraamaan pitkin katuja. Kestäisi varmasti pari kuukautta ennen kuin juttu saataisiin käräjäoikeuden käsiteltäväksi. Asiakas oli hermostunut, kun hän oli kertonut aikataulusta. Poliisi määräsi väliaikaisia lähestymiskieltoja liian harvoin, yleensä vain vakavissa perheväkivaltatilanteissa. Hakemus oli nopeasti tehty ja lähetetty sähköpostitse oikeuteen.

Sitten muut kirjoitukset, kiireellisyysjärjestyksessä.

Sepon soitto yllätti hänet kesken hankalan osituskirjan teon. Sihteeri oli yrittänyt sanoa, että asianajaja Katariina Elosalo oli varattu, mutta siihen Seppo ei ollut tyytynyt ja lopulta puhelu oli yhdistetty.

Seppo kuulosti ensin huolestuneelta, sitten ärtyneeltä. Lopulta hän sai kakistettua asiansa. Jani, hänen kolmikymppinen poikansa, oli pidätetty ja häntä kuulusteltiin epäiltynä talousrikoksesta, rikosnimike oli velallisen epärehellisyys.

– Ota sinä Janin juttu, ala avustaa häntä. Olisit paras asianajaja siinä hommassa. Epäily on varmaan tuulesta temmattu, mutta siihen täytyy vastata. En tiedä ketään muuta, joka sitä hunsvottia voisi paremmin auttaa, Seppo sanoi kipakasti.

Katariina muisti vanhastaan Sepon epäkunnioittavan asenteen poikaansa kohtaan. Rikosepäily kuulosti ikävältä, eikä hän saanut sanottua mitään Sepon vuolaan puheen lomaan.

– Tästä ollaan sitten ihan hissukseen. Ei halaistua sanaa kenellekään, Seppo komensi. – Ei varsinkaan rakkaalle vaimolleni, hän lopetti puhelun viitaten Hillaan.

Huolimatta kaoottisesta työtilanteesta Katariina tietenkin suostui. Sepolle oli vaikea sanoa ei. Puhelun jälkeen hän pysähtyi miettimään, mitä tuli luvanneeksi. Entisen kollegan pojan avustaminen ei välttämättä sujuisi ongelmitta. Seppo oli vahva persoona, joka piti mielipiteistään kiinni. He saattaisivat ajautua eri teille jutun hoidossa.

Hälytyskellot olivat äsken soineet, mutta Katariina ei ollut kuunnellut voimistuvaa ääntä, joka varoitti: Sinulla on kiire, torju toimeksianto. Näin hänelle kävi usein.

Työhuoneen hautova lämpö. Hän nousi avaamaan ikkunaa, päästämään pakokaasun täyttämää ilmaa sisään. Ilmastoinnin asentaminen oli taas lykkääntynyt ja sen puutteesta kärsivät kaikki paitsi Karttunen.

Ulkona tihkusade kasteli sateenvarjottomat ihmiset, jotka suojasivat itseään kuka milläkin. Hassuimpana vanhus, joka käveli pesuvati päässä keskellä jalkakäytävää. Yhtäkkiä ambulanssi pysähtyi viereen ja noukki harhailijan kyytiin. Raitiovaunu seisoi välikohtauksen takia kadunkulmassa, sen takana autoletka. Eikä kestänyt kauan, kun sieltä töötättiin. Ihmisillä oli tässä kaupungissa aina kiire, niin hänelläkin. Viis siitä, mitä ympärillä tapahtui.

Katariina raapaisi käsivarttaan. Kutina oli syksyn myötä palannut vaivaamaan, vaikka keväällä se oli yllättäen loppunut. Mistä se johtui? Äidin heinäkuisen kuoleman aiheuttama suru, josta hän ei ollut vielä toipunut. Ehkä pikemminkin työstressi, hän ajatteli ja sulki vastahakoisesti ikkunan. Kutina haittasi toistaiseksi vain työpaikalla ja pieni sipaus kortisonia piti sen hyvin kurissa. Hän avasi tuubin ja levitti paljaalle käsivarrelle ohuen kerroksen inhoamaansa pahanhajuista rasvaa. Odotti, että se imeytyisi ja ryhtyi sitten työhön.

Mutta osituskirjaan oli vaikea syventyä, kun keskeytys vei ajatukset toisaalle, Sepon värikkääseen perheeseen. Seppo ja Hilla olivat keväällä muuttaneet parin erovuoden jälkeen takaisin yhteen asumaan, kun Seppo oli jäänyt eläkkeelle asianajohommista. He elelivät tyytyväisinä Töölössä kahdestaan, eikä Seppo ollut omien sanojensa mukaan kaivannut takaisin töihin. Mitä nyt vävykokelaansa Matsin vasta perustetussa yrityksessä autteli ajoittain, ettei tarvinnut toimettomana kotona pyöriä. Hilla maalasi entistä innokkaammin ja pitäisi piakkoin taidenäyttelyn, johon Katariinakin oli kutsuttu. Katariina piti paljon Seposta, Hillasta ja heidän tyttärestään Miiasta, joka oli työskennellyt toimistolla vuoden kunnes oli saanut tarpeekseen asianajoalasta ja palannut oikeustieteen opintojensa pariin. Jania hän ei ollut koskaan tavannut, mutta tutustuisi nyt häneenkin. Rankoissa merkeissä. Mitä perhe ajatteli rikosepäilystä? Sen hän tulisi tietämään tuota pikaa.

Tietokone odotti mykkänä, kun Katariina näpsäytti pimeäksi muuttuneen ruudun uudestaan auki. Puolivalmis osituskirja ilmestyi näytölle. Laskelman tarkistus taas kerran, mutta parinkympin virhettä ei löytynyt. Olkoon. Pesänjakajana hänen piti seuraavaksi ratkaista, kuinka paljon asumiskorvausta toiselle puolisolle pitäisi määrätä siitä hyvästä, että exä oli asunut yhteisessä asunnossa kuusi kuukautta avioeron jälkeen. Hän ryhtyi kirjoittamaan osituspäätöksen perusteluja, kunnes hänet keskeytettiin.

Kollega Sami Kukkonen ryntäsi huoneeseen ja istuutui hänen eteensä ahdistuneen näköisenä. Koputtamatta, mistä Katariina ei pitänyt, muttei saanut sanotuksi. Sami oli vasta kolmekymppinen, mutta jo puoliksi kaljuuntunut ja näytti ehkä sen vuoksi ikäänsä vanhemmalta. Fiksu, oivallisesti oikeustieteellisestä valmistunut kaveri, aloitekykyinen ja oppivainen. Vain kokemus puuttui. Katariina olisi halunnut palkata kokeneemman naisadvokaatin, mutta Simo Karttunen oli pistänyt hanttiin. Hän tunsi Samin juristienon, joka oli suositellut sisarenpoikaansa. Se riitti Karttuselle. Toimiston perustajaa oli vaikea ohittaa, minkäänlaista demokratiaa ei ollut harjoitettu, vaikka Karttunen oli keväällä luopunut toimitusjohtajuudesta ja oli nykyisin vähemmistöosakas.

– Karttunen antoi minulle äsken sen Liisalta jääneen ison kuittikauppajutun, jossa

on pääkäsittely parin viikon päästä. Olin siinä uskossa, että Liisa Wiik-Huttunen hoitaa sen. Kun yritin kysyä vähän neuvoa, mies kehotti perehtymään asiakirjoihin, Sami puuskahti.

Liisa oli vaihtanut toimistoa, tehnyt sen ikävästi kaikkien selän takana juonitellen. Karttunen oli ollut tiukkana, eikä ollut sallinut yhdenkään casen mukaan ottamista. Sillä seurauksella, että he olivat liemessä Liisalta perittyjen juttujen kanssa. Viime keväänä Karttusen työnarkomania oli ollut suistaa hänen avioliittonsa raiteiltaan ja hän oli nöyrtynyt pyytämään Katariinaa välittäjäksi puolisoiden välille. Maila-vaimo oli muuttanut mökille eikä suostunut palaamaan kotiin. Eläkeläisenä hänellä ei ollut muuta kuin aikaa. Karttunen oli taipunut ja luvannut lopettaa työpäivät aikaisemmin ja seurustella enemmän Mailansa kanssa. Puolisot olivat palanneet yhteen ja matkustaneet lomalle Pariisiin. Ehkä miehen oli ollut vaikea hyväksyä avunpyyntöä, Katariina ajatteli. Ja sitä, että oli siirtänyt toimitusjohtajuuden hänelle, nuorelle naiselle, joka ei Karttusen mittareilla ollut tarpeeksi ahne työnteolle.

Sami näytti kalpealta tänään ja hän oli laihtunut. Pikkutakki säkkinä harteilla, roikkuvat housut, pussit polvien kohdalla. Poikaparka. Joutui heti alkuun liian lujille. Karttunen ei ollut uskaltanut delegoida casea Katariinalle, vaan puolustuskyvyttömälle nuorelle. Katariina oli pari kertaa joutunut kieltäytymään Karttusen tarjoamista ylimääräisistä töistä ja saanut tuhahduksia palkaksi.

– Taidat olla ainoa, jolla on aikaa. Katsotaan sitä yhdessä. Liisahan on vastannut

kirjallisesti sekä syytteisiin että korvausvaatimuksiin eli kyse on lähinnä oikeudenkäynnin vetämisestä. Tee minulle joku pruju siitä, keitä todistajia kuullaan ja mistä syytekohdista, niin katsotaan sitä vaikka ylihuomenna, jooko?

– Kiitos Katariina. Juttu on mammuttimainen ja esitutkintapino näin suuri, Sami

levitti kätensä puolen metrin päähän toisistaan. – Niin kuin tiedät, mun oikeudenkäyntikokemus rikosasioissa koostuu kahdesta puolen päivän jutusta ja…

– Sami, tiedän. Hyvin sinä tästä selviät. Olen siitä varma. Minä opetan, Katariina

sanoi äidillisesti. Sami säälitti häntä, mielellään hän poikaa auttoi, vaikka kiirettä piti hänelläkin. Toimiston työt eivät olleet balanssissa. Katariina oli varma, että Samista kasvaisi tunnollinen asianajaja. Oli hyvä merkki pyytää apua. Joku toinen olisi hoitanut jutun vähin äänin rimaa hipoen. Asiakkaan parasta ajattelematta.

Samin lähdettyä Katariina soimasi itseään. Tunnin sisään hän oli suostunut kahteen epäkiitolliseen hommaan, joista aiheutuisi ylimääräistä stressiä. Mikä ihme siinä oli, ettei hän kyennyt sanomaan ei. Auttaminen ja huolehtiminen oli hänen luontonsa – millä siitä pääsisi eroon. Ei kokonaan, mutta edes osittain. Rajat olivat tulleet vastaan. Kutina oli siitä ensimmäinen varoitusmerkki.

Sitten alkoivat puhelimet soida, lanka ja kännykkä yhtä aikaa. Sihteeri oletti, että hän ottaisi Sepon soiton jälkeen puheluita. Katariina päätti olla vastaamatta ja kirjoitti osituskirjan loppuun.

2

Seppo sulki työhuoneeksi kutsutun kopperon oven tyytyväisenä perässään. Katariina oli suostunut avustamaan Jania, ja isäpappa voisi huokaista vähäksi aikaa, oikeudenkäyntiin asti. Kunnon asianajaja on taakan kantaja, Seppo luonnehti mielessään työtä, josta hän oli virallisesti jäänyt keväällä eläkkeelle. Kuusikymppisenä. Sillä hänen taakkansa olivat käyneet helvetin raskaiksi. Eikä ihme, jos mietti uuvuttavia asiakasneuvotteluja ja kinkkisiä oikeudenkäyntejä, joita hän oli työkseen hoitanut vuosikymmeniä. Oikeudessa lopputulos oli usein arpapeliä, ja sitä eivät asiakkaat eikä hän itse kyenneet lopulta enää hyväksymään. Kaikki oli näytöstä kiinni ja näyttöä piti haalia rahalla kaiken maailman asiantuntijoilta. Hän oli kurkkua myöten täynnä niin asiakkaita, asiantuntijoita kuin tuomareitakin. Nuorten hommaa koko asianajobisnes!

Taas hengästytti ja päätä kuumotti, vaikkei hän ollut tänään tehnyt mitään ponnistusta vaativaa. Vanhuus ja huono kunto. Pitkään laiminlyöty liikunta. Viinan juonti ja epäterveellinen ruoka. Olisi aloitettava kävelyt Hillan kanssa, hankittava perkele vaikka naurettavat sauvat, joita näki Töölönlahden rannalla joka toisella eläkeläisellä. Hillalla ne jo olivat, hassunkuriset unikkokuvioiset. Vaimo kaipasi kaveria eikä viitsinyt yksin lenkkeillä. Olisi ryhdyttävä dieetillekin, karpattava niin kuin kaikki tutut nykyään tekivät. Taskun pohjalta löytyi tervapastilli. Sen voimalla hän kävelisi kotiin eikä käyttäisi ratikkaa niin kuin oli ensin aikonut.

Seppo punnitsi kännykkää kädessään ennen kuin työnsi sen takaisin housun taskuun. Hän oli pelkästään tyytyväinen, että puheluita tippui nykyään harvakseltaan. Ja sekin hyöty eläkkeestä oli, ettei tarvinnut raataa toimistolla iltakausia. Hän nappasi päällystakkinsa Matsin asianajotoimiston lilliputtieteisen naulakosta ja katsoi ympärilleen. Hyvä että kaksi ihmistä mahtui siinä seisomaan. Halvalla ei hyvää saa, hän oli ajatellut, mutta ei ollut maininnut asiasta Mats-pojalle, kun tämä oli esitellyt ahtaan kaksion keskustan rapistuneesta kerrostalosta toimistotilakseen. Sijainti ratkaisee, Mats oli hokenut hänelle, kokeneelle konkarille.

Iltapäivä oli vasta puolessa. Kotona Seppoa odotti nautinnollinen rentoutushetki Hesarin parissa ennen kuin Hilla saapuisi joogasta. Ilman Janin rikosjuttua elämä olisi tänään täydellistä. Ulko-oven abloylukko teki pientä tenää ja aukesi vasta väännön jälkeen. Joka paikka tässä toimistopahasessa kaipasi remonttia. Käytävän ruoan käryiset hajut pistivät nenään ja hän ehti miettiä mitä napostelisi kotona jääkaapista, pari nakkia sinapin kera ainakin, kun Mats huikkasi hänet takaisin.

Avovävyn otsa oli kurtussa. Seppo päätteli, että kaveria painoi yksityisyrittäjyys, oman asianajotoimiston pyörittäminen, enemmän kuin hän rohkeni myöntää. Matsin äkkilähtö City Lawyersien puheenjohtajan, Peter Vikströmin, toimistosta oli takuulla polttanut monia siltoja ja torpannut yhteistyömahdollisuuksia. Seppo puolestaan oli keväällä myynyt oman osuutensa toimistostaan yhtiökumppanilleen ja jäänyt eläkkeelle. Luojan kiitos, kaupat oli tehty, mutta pilkkahinnalla. Seppoa kirpaisi ikävä totuus, jota hän vatvoi mielessään viikoittain. Kaveri oli käyttänyt hänen hädänalaista tilaansa hyväkseen, saatana. Mutta se oli taakse jäänyttä elämää, hän pakotti itsensä ajattelemaan.

Seppo pysähtyi Matsin eteen, valmiiksi kuumissaan päällystakissa.

– Meidän pitää keskustella, Mats sanoi niin vakavasti, että Seppo säikähti.

Oliko Miialla ja Matsilla ryppy rakkaudessa, vai olivatko Matsin rahat lopussa ja hän halusi periä Sepolta kopperosta vuokraa. Mats oli kiltisti suostunut siihen, että Seppo auttaisi häntä rutiineissa ja oli järjestänyt hänelle oman nurkkauksen pihan puolelta. Pois silmistä, Seppo oli manannut ensin, mutta lopulta hän oli ollut siitäkin vähästä kiitollinen. Ei hassumpaa vaihtelua kävellä kaupungin halki pari kertaa viikossa pikku hommia hoitelemaan. Ilman stressiä. Matsin stressipinnat olivat nyt jostain syystä koholla.

– Senkun vaan. Mikä painaa, anna tulla, Seppo sanoi, riisui hattunsa ja avasi takin

napit. Hikeä pukkasi selkään ja paita liimaantui epämiellyttävästi ihoon.

– Janin asia.

– Janin? Mitä tarkoitat? Seppo sanoi. Kurkussa tuntui jotain ylimääräistä. Kohta

olisi avattava ikkuna, saatava happea.

– Häntä epäillään vakavasta rikoksesta. Olen nähnyt paperit.

– Mistä sinä ne sait? Seppo kysyi hämmästyneenä. Salassa pidettävää tietoa. Kylmä

hiki nousi otsalle. Poliisit lauloivat kiinnostavat juttunsa maailmalle tai sitten se oli tällä kertaa oma tytär Miia, Janin rakas pikkusisko ja Matsin avovaimo.

– Ei mennä siihen. Törkeä velallisen epärehellisyys on aika kova syyte.

– Syyte kiistetään.

– Ei mitään perusteita kiistolle minun mielestä.

– Sinä et Mats hoidakaan sitä juttua, Seppo sanoi suuttuneena. Mats,

esitti herra kaikkitietävää, nuori juippi, joka ei ymmärtänyt rikoksista mitään, kokematon kiinteistöjuristi.

– Niin, Seppo, minun on pakko sanoa, että Janin tapaus on rasite firmalleni.

– Mitä helvettiä?

– Seurustelen hänen siskonsa kanssa, hänen isänsä on toimiston hommissa.

Ymmärrätkö?

– No en todellakaan! Nyt alkaa olla selityksen paikka! Seppo karjaisi ja tunsi

sykkeen ohimollaan. Kaikki veri päässä. Saatanan ketku-Mats. Jonka paineensietokyky oli nolla. Säikkyi mitättömästä syytteestä, joka ei edes koskenut häntä.

– Olisiko viisainta, että et toistaiseksi majailisi tässä toimistossa.

– Mitä vittua! Meillä on sopimus!

– Suullinen sopimus.

– Mistä lähtien sellainen ei ole pitänyt? Mats, sanon sinulle tämän vain yhden

kerran. Sinä lopetat näistä aiheista puhumisen ja vedät sanasi takaisin. Silloin olen valmis unohtamaan tämän keskustelun, Seppo sanoi ja paiskasi toimiston ulko-oven kiinni perässään.

Rapussa hän pysähtyi vetämään henkeä, ettei happi loppuisi. Verenpainetta. Hän aisti tutun kohinan kehossaan. Päästä varpaisiin. Oli pakko ottaa kaiteesta tukea pystyssä pysymiseen. Sitten puutui toinen käsi. Seppo ravisteli, mutta se ei auttanut.

Hissi ei toiminut.

Porras portaalta hän laskeutui pohjakerrokseen pitäen välillä pienen tauon. Ei saisi kiihtyä, siinä voisivat mennä terveyden rippeetkin. Äskeinen keskustelu oli ollut silmiä avaava. Hän oli erehtynyt vävykokelaasta. Mats oli juuri sellainen kusipää, joita asianajajissa oli paljon. Missä oli jätkän lojaalisuus? Menestys, maine ja raha ensimmäisenä mielessä. Toisaalta Mats oli realisti, eikä mikään ihmisoikeushihhuli, joiden tavoitteita Seppo inhosi yhtälailla. Siinähän valittivat Strasbourgiin oikeudenkäyntien kestosta, lypsivät valtion rahat tekemällä turhia valituksia. Niitä päätöksiä piti odottaa kaksi kertaa kauemmin kuin Suomessa kulunut aika. Jotkut halusivat vielä keski-ikäisinäkin pelastaa maailman, ja sitä hän ei käsittänyt.

Kadulla pakokaasu pani Sepon yskimään. Liikenne jyräsi pahimmillaan. Bussi seisoi tyhjäkäynnillä liikennevaloissa odottaen niiden vaihtumista. Sen perässä letka isoja bensakoneita, jurnuttavia dieseltakseja ja yksi pyöräilijä kohtaloaan uhmaamassa. Sininen pilvi peitti koko kadun. Melu vihloi korvia. Seppo pelastautui Kampin keskukseen ja osti R-kioskilta jäätelön. Istuutui penkille ihmisvilinän keskelle ja nautti joka nuolaisusta, makeasta mausta, jonka ansiosta vointi parani. Sen verran hengenahdistuskohtaus oli kuitenkin säikäyttänyt, että hän päätti tilata ajan lääkärille ensi tilassa.

Hän kävi mielessään keskustelun Matsin kanssa uudelleen. Viha vävykokelasta kohtaan väheni muutamalla asteella. Matsilla ei