Kuka lasta varjelee

By Marja Toivio

Koskettava kertomus häikäilemättömästä vallankäytöstä ja lapsen oikeuksista. Perhejuristi Katariina Elosalo on muuttanut uuden miesystävänsä perässä Kuusamoon. Katariina osoittautuu ainoaksi, joka pitää pienen Iinan puolta, kun tämän äiti epäilee ex-miestään lapsen pahoinpitelystä. Lastensuojeluviranomaiset vetoavat resurssipulaan, mutta voisiko tilanteeseen vaikuttaa myös Iinan isän vaikutusvaltainen asema kunnassaan? Helppoa Katariinalla ei ole yksityiselämässäänkään, ja hän ajautuu keskelle perintöriitaa.

Kuka lasta varjelee on perhejuristi Katariina Elosalosta kertovan sarjan kolmas osa.

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Jul 11, 2019
• ISBN: 9789178292349

Book preview

[e-mail]

1

Sinä aamuna, viikko ennen Sirkan kuolemaa, Katariinan työpäivä omassa asianajotoimistossa alkoi tyypillisen rauhallisesti. Puhelin pysyi mykkänä, eikä hän edes odottanut yhteydenottoja aamutuimaan. Hänellä riitti tekemistä edeltäjänsä keskeneräisissä töissä, muutamissa Helsingistä periytyneissä jutuissa ja parin uuden asiakkaan ongelmissa. Tuttu juttukirjo, avioerot, lapsen huollot, lähestymiskiellot ja pahoinpitelyt, työllisti asianajajaa pohjoisessakin. Myöhäinen aamiainen keittiössä kuului jo rutiiniin. Kokojyväsämpylä, korvapuusti, tuoremehu ja kahvi maistuivat paremmilta kuin heti herätyksen jälkeen kotona.

Ikkunan takana pakkanen paukkui ja taivas muutti väriään pastellinsinisestä akvamariiniksi. Kerrankin kunnon talvi! Häntä ei harmittanut yhtään, että nenänpäätä kipristeli töihin kävellessä, ja että lunta piti kolata talkoilla rivitaloyhtiön kulkuväyliltä. Fyysinen työ ja ulkoilma sekä piristivät että väsyttivät, ja hän nukkui paremmin kuin aikoihin. Ainoa pieni miinus oli rivitaloasunto. Postimerkin kokoinen aidattu karsina ei vastannut hänen haavettaan omasta pihasta ja naapurista kuului iltaisin melua. Hän huomasi kaipaavansa suurempaa reviiriä, vapaata luontoa ja kunnon metsikköä, joita hän näki ajomatkoillaan ympäri pitäjää. Nyt luonnosta muistuttivat vain lintulaudan varpuset ja tiaiset, joiden ruokkimiseen hän käytti kiloittain auringonkukan siemeniä.

Puolitoista kuukautta Kuusamossa oli hurahtanut ilman, että Katariina olisi kaivannut Helsingistä mitään. Vanhan työpaikan murheet olivat kantautuneet Kuusamoon asti sihteeri-Annan lähettämissä sähköpostiviesteissä. Työsuojelupiiri oli vaatinut toimitusjohtaja Simo Karttuselta selvitystä alaisten kohtelusta, eikä Katariina olisi halunnut olla näkemässä entisen pomonsa ivallista asennetta viranomaisia kohtaan. Siitäkin Anna oli kirjoittanut ja maininnut ohimennen, että City Lawyerseissa kuohui, kun sen puheenjohtajaa, Peter Vikströmiä, oltiin kampeamassa pois ennen aikojaan. Ex-miesystävästään Peteristä Katariina ei ollut kiinnostunut enää pätkän vertaa, eikä muistakaan öykkäri-kollegoistaan Helsingissä.

Katariina näpsäytti radion päälle ja mieleen tuli, että ympäristönvaihdos olisi onnistunut täydellisesti, jos suhde Jukkaan jatkuisi yhtä tiiviinä ja lämpimänä kuin se oli syksyllä alkanut. Pitäisikö Jukalle soittaa jo? Mies oli käynyt kerran pikavierailulla hänen rivitalokämpässään ja vaikuttanut kireältä. Valittanut esimiehen sälyttämästä työputkesta Kuusamon poliisilaitoksella ja vihjaissut viettävänsä vähäisen vapaa-aikansa poikansa seurassa. Vain pari hätäistä suudelmaa teekupin ääressä ja Jukka oli jo seissyt eteisessä käsi ulko-oven kahvalla.

Kaneli tuoksui vahvasti. Katariina haukkasi palasen Sirkan leipomaa korvapuustia ja joi kahvin loppuun. Nainen soitteli usein ja jutteli päivän kuulumiset, pyyteli luokseen hirvipaistille. Kyseli lukemattomia kysymyksiä sairastamastaan Alzheimerin taudista, josta ei Katariinan mielestä näkynyt merkkiäkään lääkityksen aloittamisen jälkeen.

Toimiston keittiössä silmää miellyttivät mustavalkoiset Siena-verhot, samasta kuosista tehty pöytäliina, räväkänpunainen termospullo ja Marimekon Siirtolapuutarha-astiat. Ne kaikki olivat edellisen omistajan, Leila Hartikaisen, hankkimia. Hyvä maku sisustuksessa näkyi myös työhuoneen puolella. Katariinasta oli ilo työskennellä käsityönä tehtyjen koivukalusteiden ääressä. Lämpimän oranssit asiakastuolit, kahdenistuttava sohva ja lattiaan asti ulottuvat tummanvihreät verhot loivat tilaan ystävällistä kodikkuutta. Valaistus oli tarkkaan harkittu: metallinen kookas pöytälamppu, klassikko-Lokki katossa ja nurkassa tötterömäinen kohdevalaisin. Sisustuksen ansiosta työtila näytti pikemminkin olohuoneelta kuin asianajotoimistolta. Katariina oli itse ostanut vain radion sekä helppohoitoiset viherkasvit, palmuvehkan, yuccapalmun ja anopinkielen, ja sirotellut ne huoneiston eri puolille suuriin saviruukkuihin istutettuina.

Nyt uutukaisessa radiossa soi Juha Tapion Kaksi vanhaa puuta ja hän hyräili mukana Jukkaa ajatellen. Katariina etsi Jukan numeron valmiiksi kännykästään, epäröi hetken eikä sittenkään uskaltanut soittaa. Mies olisi työn touhussa, häntä ei kannattaisi aamutuimaan häiritä. He eivät olleet puhuneet sanaakaan siitä, miksi Jukka ei ollut päässyt muuttopäivänä Katariinaa vastaan lentokentälle. Tajuttuaan jääneensä yksin ensimmäisenä Kuusamon-iltanaan Katariina oli epätoivoissaan soittanut parhaalle ystävälleen Ullalle, jonka lohduttavat sanat olivat auttaneet häntä rauhoittumaan. Jukalla täytyi olla painavat syyt ja ne selviäisivät varmasti myöhemmin, Ulla oli vakuuttanut. Oli annettava toiselle aikaa. Muutto oli tapahtunut niin nopeasti, etteivät he kumpikaan olleet vielä sopeutuneet ajatukseen tiiviistä seurustelusta, eikä Jukan avioerostakaan montaa vuotta ollut kulunut. Silti ikävä jäyti Katariinaa ja hän kaipasi syliä.

Kalenteri näytti tälle päivälle kahta asiakasta ja illalle asianajajien koulutustilaisuutta uudesta isyyslaista Sokos Hotelli Kuusamossa. Pian saapuisi lasten kanssa sukulaisiin paennut rouva, jolle Leila Hartikainen oli varannut ajan. Nainen tarvitsisi järkevän ja jämäkän asianajajan, kollega oli evästänyt Katariinaa ja välittänyt sähköpostit. Toinen asiakas oli varannut ajan itse. Hän epäili, että isä pahoinpiteli lasta tapaamisvuoroillaan.

Tähän asti asiakkaat olivat olleet mukavia ja virastojen väki oli ottanut hänet ystävällisesti vastaan, Katariina mietti ja avasi tietokoneen lukeakseen sähköpostit vielä kertaalleen ennen neuvotteluja. Hänen ensivaikutelmansa oli, että Kuusamossa ihmiset olivat leppoisampia ja tasapainoisempia kuin Helsingissä. Heillä ei vaikuttanut olevan kiire mihinkään, he nauttivat luonnosta retkeillen ja mökkeillen ja pitivät yhteyttä toisiinsa. Jopa avioeron jälkeen. Heillä oli juuret. Ketään ei jätetty yksin. Tai niin hän ainakin luuli. Vai romantisoiko hän uutta asuinpaikkaansa ja sen asukkaita alkuinnostuksen vallassa?

Päivän ensimmäinen asiakas puhkesi kyyneliin istuuduttuaan tuolille. Katariina ojensi nenäliinan ja lohdutti häntä parhaansa mukaan kunnes he pääsivät itse asiaan, rouvan kotoa lähdön syihin. Miehen väkivaltaisuus ja uhkaavat tekstiviestit riittäisivät lähestymiskieltoon, hän arvioi ja nainen rauhoittui. Hänen tavaramerkkinsä: ymmärtävä, empaattinen asiakastyö, toimi taas kerran. Oli helpompi toteuttaa sitä, kun ei ollut kiirettä.

Toisellakin asiakkaalla, Kirsi Vaarasella, oli vakavaa asiaa. Nelikymppinen, tyylikäs lady hypisteli ilmeettömänä käsilaukkuaan ja pyysi pitkään anteeksi muutaman minuutin myöhästymistään ennen kuin kertoi yksityiskohtaisesti mihin tarvitsi apua.

– Ilmoitin lastensuojeluun Iinan vammoista, mutta siellä ei otettu tosissaan. Heillä taisi mennä pupu pöksyyn, kun kuulivat isän nimen.

– Vaaranen hänkin?

– Kyllä, Lauri Vaaranen. Tyttö oli muka kaatunut pyörällä isän luona sisähallissa, jossa he harjoittelevat. No olikin, mutta eivät käden sijoiltaanmeno ja mustelmat ympäri kehoa siitä tulleet. Valitettavasti tämä ei ollut ensimmäinen kerta. En usko enää selityksiin. Yhdessä asuessakin mies menetti malttinsa ja läpsäisi Iinaa poskelle pari kertaa, nainen sanoi ja näytti kalpeudessaan ja punaposkisuudessaan satukirjan Lumikilta.

– Kuinka vanha Iina on? Mitä hän sanoi kotiin tullessaan?

– Että isi on tuhma. Iina täytti juuri viisi vuotta.

– Ja isä, mitä hän kertoi lastensuojelulle?

– Ei vielä mitään. Nauroi minulle puhelimessa. Sanoi, että olen vainoharhainen. Että minun pitäisi kysyä psykiatrilta, miksi roikun liikaa lapsessa, nainen sanoi ja Katariina näki elohiiren hänen silmässään.

– Jos asia ei etene lastensuojelusta, voit aina tehdä tutkintapyynnön tai rikosilmoituksen poliisille. Mahdollisimman pian, jotta lasta voidaan kuulla tuoreeltaan. Kai sinulla on lääkärintodistus?

Kävi ilmi, että nainen oli itse tehnyt rikosilmoituksen ja näyttänyt poliisille ottamansa kännykkäkuvat lapsen vammoista. Punoitusta pakarassa ja mustelmia raajoissa, joihin hän oli havahtunut vasta iltapesulla. Ongelma oli, että terveyskeskuksen todistus ei ollut paras mahdollinen. Päivystävä keikkalääkäri ei ollut kirjannut kaikkea.

– Kas tässä, ota tämä Iinan tarhakuva, nainen sanoi ojentaen värivalokuvaa tyttärestään. Kuinka suloinen lapsi, Katariina ajatteli. Letit ja hymykuopat.

Lopuksi sovittiin, että Katariina lähtisi mukaan reilun viikon kuluttua pidettävään lastensuojelupalaveriin.

Henkilöstöpäällikkö Kirsi Vaaranen, kasvatustieteen maisteri, Katariina luki hänelle annetusta käyntikortista naisen lähdettyä. Koulutettu ihminen ei vaikuttanut hysteeriseltä lapsen vieraannuttajalta, joita asianajajat kohtasivat Helsingissä tiuhaan. He keksivät mitä erilaisimpia selityksiä, miksi lapsi ei voinut tavata isäänsä normaalisti. Yleisimmät kaksi: lapsi oireili isän luota tultuaan aggressiivisella käyttäytymisellä eikä rauhoittunut nukkumaan ennen puoltayötä. Lapsi pani hanttiin eikä halunnut lähteä iskän luokse, vaikka äiti kuinka pakotti. Ikävin: lapsen peppu punoitti edestä ja takaa, ja se saattoi tarkoittaa vain yhtä asiaa. Vieraannuttajilla oli vahva lasta puolustava selitys, joka kätki sisälleen vihaa toista vanhempaa kohtaan. Ja sitä eivät sossut aina ymmärtäneet, niin kuin eivät sitäkään, että joskus tapaamisia oli pakko rajata vanhemman väkivaltaisen käyttäytymisen vuoksi. Katariina toivoi, että Kuusamon lastensuojelussa ajettaisiin lapsen etua pontevammin kuin Helsingissä.

Päivä oli pulkassa, hämärä laskeutumassa katuvalojen puhkomalle lumiselle kadulle. Seuraava asiakas saapuisi vasta ylihuomenna. Lähestymiskieltojuttua istuttaisiin parin viikon päästä Rovaniemen käräjäoikeudessa.

Sokos Hotelli Kuusamo toi mieleen DDR:n betonikolossit, mutta sisällä oli viihtyisää. Vuonna 1973 valmistuneen laatikkomaisen hotellin erikoisuus, betonin kanssa yhteensopimaton kotarakennelma, kurkotteli kohti korkeuksia pääsiiven takana. Hotellin vastaanotto oli koristeltu upeilla luontokuvilla, joissa pöllöt, kotkat ja muut siivekkäät saivat ansaitsemansa huomion, ja viereisestä baarista kuului miellyttävää balladimusiikkia. Henkilökunnasta huokui ystävällisyys ja halu palvella asiakasta.

Kabinetissa oli jo tunnelmaa, kun Katariina istuutui Leila Hartikaisen pöytään. Nuorekkaassa Marimekossa hän ei näyttänyt lainkaan kuusikymppiseltä eläkeläiseltä. Kollega nousi seisomaan ja esitteli Katariinan läsnäolijoille, jotka olivat matkustaneet koulutukseen Oulua ja Rovaniemeä myöten. Tervetuloa-toivotukset taputuksineen tuntuivat Katariinasta aidoilta eikä hän voinut olla vertaamatta vastaanottoa Helsingin tilaisuuksien käytäntöihin, joissa uudet advokaatit jätettiin oman onnensa nojaan. Odotukset iltaa kohti nousivat.

Luennoitsija oli myöhässä ja ihmiset käyttivät ilmaisia antimia hyväksi. Tarjoilija sukkuloi edestakaisin kabinetin ja baarin väliä täyttääkseen nopeasti tyhjeneviä laseja valko- tai punaviinillä suoraan pulloista.

Pöydän mieskollegat esittäytyivät. Ensin Mikko Miettinen Rovaniemeltä, keski-ikäinen asianajaja rennossa samettitakissa ja mustasankaisissa älykönlaseissa. Hän puhui pitkään smalltalkia säästä ja Rovaniemen tulevista urheilutapahtumista ennen kuin osoitti sanansa Katariinalle:

– Onpa hienoa, että saatiin näille leveysasteille tyylikäs naisadvokaatti. Pyydä apua missä ikinä tarvitsetkin, Miettinen sanoi ystävällisesti. Mies oli yhtä hymyä. Kaveri oli selvästi saanut optimismin ja positiivisuuden synnyinlahjakseen.

Lopulta toinenkin kollega sai sanottua nimensä: Reijo Ahmas. Siihen hänen puhumisensa jäikin, sillä Miettinen hallitsi pöytää yrittäjähenkisellä hehkutuksella luennoitsijan saapumiseen asti. Katariinasta hänen monologinsa muistutti City Lawyersien jäsenten jargonia. Verokarhua ja julkista sektoria lyötiin, yksityistä ylistettiin. Se ero puheissa kuitenkin oli, että Miettinen mainitsi oikeusapupalkkiot ja niiden jälkeenjääneisyyden. Pohjoisessa kollegat hoitivat kaikenlaisia asioita, myös valtion maksamalla oikeusavulla.

Rovaniemen yliopiston professori heitti uuden isyyslain powerpointit kankaalle, mutta yleisön keskittymisessä olisi ollut toivomisen varaa. Mikrofonia ei löytynyt, ja kaljamahaisen proffan ääni hukkui puheensorinaan. Ehkä hän sen vuoksi lopetti luennon lyhyeen ja siirtyi baarin puolelle, jonne kaikki näyttivät yhtäkkiä kerääntyvän. Kabinetin tarjoilija ei ehtinyt täyttää tilauksia, joten kollegat reagoivat jaloillaan sinne, missä tarjoilu pelasi.

Katariina hivuttautui baaria kohti Leilan perässä. Asianajajat eivät enää olleet ainoat asiakkaat, vaan ravintolaan oli tupsahtanut paljon väkeä. Katon jättimäinen šamaanirumpujäljitelmä, puuparrut, luonnonkivitakka, täytetyt riekot, seinältä tuijottava puhvelin pää ja porontaljat tekivät tilasta eksoottisen sekamelskan. Leila esitteli Katariinan värikkääseen asuun pukeutuneelle näyttävälle naiselle.

– Katariina, tässä on hyvä ystäväni, tekstiilitaiteilija Venla Tiihonen.

– Hauska vihdoin tutustua, olen kuullut sinusta paljon, Tiihonen sanoi ja Katariina näki kokonaan hänen kirjoneulemekkonsa miehustan, jossa susilauma juoksi syvänvihreän metsän keskellä. Naisen voimakkaasti punatut huulet puristuivat tiukasti yhteen niin, että pystyrypyt erottuivat selvästi. Ei aivan nuori enää. Jokin naisen tuijotuksessa vaivasi Katariinaa.

Leila ylisti Tiihosen mekkoa ja samassa Katariina muisti lukeneensa hänen nimensä Kodin Kuvalehdestä muutama kuukausi sitten. Tekstiilitaiteilija oli kuvattu upeassa eräateljeessaan, jota oli esitelty monen valokuvan avulla makuuhuonetta myöten. Lehtijutussa juhlavasti meikattu ja puettu Tiihonen oli avautunut henkilökohtaisista asioistaan. Kertonut pari vuotta sitten tapahtuneesta traumaattisesta erostaan, josta toivuttuaan hän oli vihdoin avoin uudelle rakkaudelle.

Miettinen ilmestyi heidän seuraansa ja liimaantui Tiihoseen koko loppuillaksi. Myös vaalea pitkä mies oli naisesta kiinnostunut. Katariina seurasi kolmiodraamaa huvittuneena ja Leila juorusi, että mies oli nimeltään Oula, tunnettu valokuvaaja, joka järjesti suosittuja luontokuvauskursseja. Hän oli loistava työssään ja Pro Kuusamo ry:n aktiiveja, mutta talous oli päässyt kuralle ja hän oli velkaa joka suuntaan. Heidät esiteltiin toisilleen ja Oula toivotti Katariinan tervetulleeksi Kuusamoon.

– Pro Kuusamo ry? Katariina kysyi Leilalta, joka selitti, että yhdistys vastusti suunniteltua kultakaivosta.

– Kaivos tuhoaisi Kuusamon luonnon, Leila sanoi vakavasti. – Olen jäsen, liity sinäkin.

Drinkkejä kului sellaista tahtia, että desibelit nousivat hälyttävästi. Katariina hörppi välillä vettä. Hänelle jäi käsitys, että Tiihonen ja valokuvaaja ryyppäsivät asianajajien piikkiin, mutta ehkä se oli täällä tapana, tarjota kavereillekin. Katariina ja Leila seurustelivat juopuneen professorin kanssa, jonka puheesta ei tunnin jälkeen saanut kunnolla selvää. Vähän väliä Leila yritti saada Tiihosta heidän joukkoonsa, mutta nainen nautti enemmän ihailijoidensa seurasta.

Hiljainen mies, Reijo Ahmas, heidän kabinettipöydästään pelasti tilanteen kertomalla Kuusamon poliittisista voimasuhteista kunnes hänen juttunsa kääntyivät oikeuspolitiikkaan ja käräjäoikeuksien yhdistämiseen.

– Kuusamosta vietiin oma käräjäoikeus, meidät yhdistettiin Ouluun ja tänne jätettiin vain kanslia ja mitätön sali. Vaikka meillä on 15 000 asukasta ja mökkiläiset päälle. Tuomarit matkustaa tänne Oulusta asti istumaan ratit ja me reissataan kahdensadan kilometrin päähän Ouluun vähänkin isommissa jutuissa. Kaikki oikeusministeriön idioottimaisen ratkaisun syytä, joka ei tuo oikeuslaitokselle mitään säästöjä, hän sanoi tuohtuneena ja Leila oli samaa mieltä.

Seuraavaksi Ahmas haukkui koko tuomioistuinlaitoksen, joka syyti vain huonoja ja ennustamattomia ratkaisuja tuutistaan. Katariinan mielestä Ahmas muistutti jyrkkyydessään hänen eläkkeelle jäänyttä ystäväänsä Seppoa, jonka pisteliäitä mielipiteitä hän huomasi kaipaavansa. Niitä oli hyvä peilata omiinsa, haastaa itseään kriittisyyteen. Älykästä seuraa verrattuna Miettiseen, hän ajatteli ja pani Ahmaksen nimen ja kasvot mieleensä.

– Vaihtaisit jo levyä, Reijo, Miettinen tokaisi liittyen taas joukkoon. Hän katkaisi Ahmaksen puheen alkamalla kertoa viimeksi voittamastaan oikeudenkäynnistä Rovaniemen hovioikeudessa. – Kertakaikkisen hyvää työtä oikeudelta, hän hyrisi tyytyväisenä ja jatkoi hoitamiensa juttujen referointia.

Leila väsähti ja lähti aikaisin kotiin.

Ilta sujui jotenkuten ikävään episodiin asti. Naulakolla humaltunut Mikko Miettinen kietoi kätensä takaapäin Katariinan ympärille takkia auttaessaan, painautui voimalla häneen kiinni ja teki pumppaavia liikkeitä hänen lantiotaan vasten. Erektiosta ei ollut epäselvyyttä, ja mies nauroi voitonriemuisena Katariinan kehotukselle päästää irti. Portsari hörähti ja toivotti hauskaa illanjatkoa. Tiihonen ryntäsi vessasta parahiksi näkemään kohtauksen.

Lopulta Miettinen, Katariina ja Venla Tiihonen ahtautuivat samaan taksiin, Katariina eteen, sillä hän jäisi ensimmäisenä pois kyydistä. Samalla hetkellä, kun taksi ampaisi liikkeelle, takapenkin pariskunta ryhtyi suutelemaan äänekkäästi. Kuski vilkuili peiliin usein ja ärtyneen näköisenä ja käänsi radiota kovemmalle. Masentava ajatus iski Katariinaan taksista noustessa. Samanlaista örvellyssakkia kuin Helsingissä, hän ajatteli illanvieton perusteella eräistä tilaisuuden aikana tapaamistaan tyypeistä.

2

Emeritus asianajaja Seppo Lehtinen kiitti onneaan, ettei vaimo ollut kotona, vaan työhuoneellaan Kalliossa. Hillan taiteilijatemperamentti ja sokea rakkaus Jani-poikaan olisivat aiheuttaneet kovan riidan puolisoiden välille, vaikka he tulivatkin tätä nykyä muuten loistavasti toimeen.

Sepon eläkepäivät olivat alkaneet vauhdikkaasti. He olivat Hillan kanssa palanneet parin vuoden eron jälkeen yhteen asumaan ja Jani oli joutunut talousrikoksesta vankilaan. Hyvää onnea oli ollut matkassa, kun Seppo oli hiljan selvinnyt ohitusleikkauksesta pelkällä säikähdyksellä.

Nyt hän seisoi mykkä puhelin kädessään eikä saanut kiihtymykseltään istuuduttua sohvalle. Hän pelkäsi tekevänsä jotakin peruuttamatonta. Kuten lyövänsä Jania turpaan, kun he seuraavan kerran tapaisivat. Ei vankilassa, sillä sinne hän ei enää lähtisi mistään hinnasta poikaansa katsomaan. Ei, vaikka Hilla rukoilisi ja panisi jalat ristiin loppukevääksi. Yksi kerta kiven sisällä riitti Sepolle, joka joutui siellä ahdistuksen valtaan ja kärsi ahtaan paikan kammosta.

Hän istuutui vihdoin alas pohtimaan taas kerran kuinka erilaisia he Janin kanssa olivat. Kaverilla ei tuntunut olevan hätäpäivää Keravan vankilassa. Poika askarteli siellä linnunpönttöjä perheen naisille eikä ollut moksiskaan! Mutta Jani saisi ensimmäisen kotilomansa viikon päästä, ja Hilla hössötti jo nyt vierailusta nuorenparin Kallion-kämppään, jossa raskausmyrkytyksen kouriin joutunut Emma pyöristyi päivä päivältä enemmän. Miksi Janille myönnettiin lomaa, vaikka pääsisi kohta linnasta kokonaan pois, ei mahtunut Sepon juristin päähän. Sillä vaikka olikin eläkkeellä asianajohommista, hän vaivasi päätään juridiikalla päivittäin. Jani istuisi vuoden mittaisesta talousrikostuomiostaan ensikertalaisena vain puolet ajasta. Hilla oli hihkunut tuomion kestosta. Lyhyempi kuin armeija, hän oli iloinnut. Seppo muisti hävenneensä Jania jo silloin, kun tämä oli saanut niin sanotut hullun paperit ja vapautuksen armeijasta.

Hän kuuli vieläkin korvissaan Janin löysän äänen kun tämä muina miehinä kysyi puhelun päätteeksi:

– Faija hei. Mitä jos antaisit vähän ennakkoperintöä niiden vahingonkorvausten maksuun. Jäis enemmän pelivaraa nyt kun musta tulee isä ja perheen pääasiallinen elättäjä.

Siihen Seppo oli vastannut pelkin kirosanoin ja paiskannut raivoissaan puhelimen kiinni. Nyt hän toppuutteli itseään rauhoittumaan. Ohitusleikkausarpea poltteli uhkaavasti, sydän jumputti. Repeäisi koko rintakehä huonosti käyttäytyvän pojan takia ja sitä iloa hän ei tälle soisi, perintöä ennen aikojaan. Elätä itse perheesi ja maksa korvauksesi, Seppo manasi mielessään. Emma oli joutunut vastikään lopettamaan työt Siwan kassalla. Varsinainen perhekunta. Sossun luukulle vaan! Jos joku olisi väittänyt kymmenen vuotta sitten, että hänen esikoisensa joutuisi linnaan ja eläisi yhteiskunnan tuilla, hän olisi epäillyt kyselijän mielenterveyttä.

Viskipullo löytyi kätköstä, jonne Seppo oli sen eilen illalla piilottanut, vaatekaapin ylähyllyltä. Hillan takia saatavilla ei voinut pitää mitään ylimääräisiä alkoholijuomia, ei edes kaljaa, Sepon lempijuomaa. Hän lösähti takaisin sohvaan ja kaatoi itselleen tujakan viskimoukun. Juoma maistui yskänlääkkeeltä. Raukeus tuntui hetken päästä koko kehossa.

Seppo punnitsi kännykkää kädessään ja mietti, pitäisikö soittaa Janille uudestaan ja kertoa koettelemuksestaan, jota poika ei näemmä pitänyt minään. Ohitusleikkaus oli ottanut koville, mutta hän oli jumalauta selvinnyt siitä. Henkisesti rimaa hipoen. Kuolemanpelkoaan hän ei ollut jakanut kenenkään kanssa. Vetänyt viinaa ennen leikkausta entistä enemmän ja surkutellut, kun oli joutunut lopettamaan kupin ottamisen kaksi päivää ennen h-hetkeä. Sen hän myönsi tänä päivänä, että sairaalaa hän oli pelännyt turhaan. Nätit mimmit lusikoivat ruokaa suuhun ja päivystivät napin päässä yötä päivää. Hän oli nauttinut kaikki mahdolliset rauhoittavat ja ollut iloisesti sekaisin koko pitkän viikon, jonka oli sairaalan sängyllä maannut. Kivuista hän ei ollut kärsinyt, kiitos kovien aineiden. Kas, kun eivät hasista tarjonneet! Ihana Hilla oli käynyt joka päivä, pitänyt kädestä kiinni ja nyyhkinyt, kun hän oli teeskennellyt nukkuvaa. Miia-tyttö oli tuonut suklaata ja sanomalehtiä, halannut ja pussannut poskelle aina lähtiessään. Ei hassumpi kokemus, Seppo summasi ja joi viskilasin tyhjäksi.

Jani ja hänen äskeinen soittonsa jäyti Seppoa enemmän kuin aikoihin. Tieto Janin ja Emman tulevasta perheenlisäyksestä oli hetkeksi sulattanut Sepon sydämen ja hän oli ollut valmis antamaan pojalleen anteeksi luontoaktivismin ja talousrikostuomion. Oli hän käsittänyt senkin, että tuomiosta seurasi viidenkymmenen tuhannen euron vahingonkorvaukset, jotka Jani jättäisi ulosottoon pyörimään työttömäksi heittäytyessään. Mutta isäpapan hyväksikäyttöyritystä hän ei kerta kaikkiaan sietänyt!

Viskipullo houkutteli. Seppo antoi olla ja tiristi lasin pohjalta viimeisen tipan suuhunsa. Täytyisi toimia niin, että hunsvottipoika ei pääsisi hyötymään hänestä. Taloudellisesti eikä muutoinkaan. Tosin Sepon oli vaikea kuvitella, miten Jani voisi häntä hyväksikäyttää jollakin muulla tavalla kuin rahaa riistämällä. Heillä ei ollut mitään yhteistä, eivätkä he pitäneet toisiinsa yhteyttä. Näin oli valitettavasti päässyt käymään,