Yövuoro

By Jouko Raivio

Marja Riihinen työskentelee yöhoitajana Vaahteran sairaalassa. Eräänä yönä hänen työparinsa katoaa jäljettömiin kesken työvuoron. Outo tapahtuma saa Marjan pelkäämään pahinta. Miksi tunnollinen Kati olisi häipynyt omasta tahdostaan? Piinaavat kysymykset ja kasvava pelko eivät jätä Marjaa rauhaan. Sairaalan vartija-vahtimestari Jari Viirilä sekaantuu myös juttuun ja joutuu elämänsä haasteen eteen tutkiessaan katoamista. Sairaalan historiasta alkaa paljastua hämäriä yksityiskohtia. Etenkin öisin koko sairaalarakennus tuntuu elävän aivan omaa elämäänsä. Mikä Vaahteran sairaalaa riivaa? Hiiviskeleekö vanhan sairaalan sopukoissa vaarallinen psykopaatti?

Jouko Raivion sairaalatrilleri Yövuoro aloittaa Vaahteran sairaalaan sijoittuvan hyytävän kolmiosaisen jännityssarjan.

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Jul 9, 2020
• ISBN: 9789178297832

Book preview

[e-mail]

MARJA

Keskiviikon ja torstain välinen yö

Jostakin kuului kolinaa ja epämääräistä ääntä, joka kuulosti koiran haukunnalta.

Marja kohotti katseensa tiedotteesta, jota oli lukemassa. Kanslian lasin läpi näki suoraan edessä oleville henkilöhisseille ja potilashuoneisiin johtaville käytäville. Mitään erityistä ei näkynyt.

Oli lähes mahdoton määritellä, miltä suunnalta äänet tulivat. Yön vaimentamassa hiljaisuudessa ne kuitenkin erottuivat selvästi sairaalan muista äänistä.

Sitten ne lakkasivat yhtä salamyhkäisesti kuin olivat alkaneet.

Marja vilkaisi Katiin, joka tutki edessään olevaa potilaskansiota. Tämä ei ollut kiinnittänyt ääniin mitään huomiota. Ja miksi olisi? Yölläkin sairaala eli ja hengitti. Ilmastointihormit kuljettivat osastoille ääniä sieltä ja täältä, joskus toiselta puolen taloa.

Meluun oli Vaahteran sairaalassa kaikkien totuttava. Päivällä puhelimet soivat aina. Hissit pysähtyivät ja lähtivät, hoitajat ja potilaat liikkuivat käytävillä, siivouskärryt kolisivat. Summerit hälyttivät ja puheensorinaa kuului joka puolelta. Koneet naksuivat, faksit hurisivat ja kylmäkaapit natisivat. Hyvä jos kaiken metelin keskellä kuuli omaa ääntään.

Yöllä kaikki oli erilaista. Kun Marja oli sairaanhoitajaksi valmistumisensa jälkeen tullut lasten päiväosastolta sisätautikakkosen yöhoitajaksi, hän oli aivan ensimmäiseksi totutellut yön ääniin.

Koneita ei yöllä liikuteltu, paitsi hätätilanteessa. Hoitajat ja potilaat käyttivät tossuja. Hissi kulki harvoin. Puhelin soi vain silloin, kun päivystävällä lääkärillä oli asiaa. Suurin osa potilaista nukkui. Joskus tuntui siltä kuin koko sairaala olisi vaipunut terapeuttiseen uneen.

Mutta hiljaisuudella oli kääntöpuolensa. Kaukaisetkin äänet tulivat lähelle ja vaativat huomiota.

Marja kohotti taas päätään ja kuunteli. Jostakin kuului tasaista kolkutusta ja raskasta huokailua, ikään kuin väliseinien putkistoihin olisi tunkeutunut jokin eläin.

Tavallisia rakennuksen runkoääniä ne vain olivat, Marja ajatteli. Jos pelolle antaisi vallan, yövuorossa saisi pelätä jatkuvasti. Sitä paitsi he kaikki olivat käyneet läpi itsepuolustuskurssit. Voimakeinoja tarvittiin, kun käytävillä vaeltelevat sekavat vanhukset huitoivat kyynärsauvoillaan jokaista vastaantulevaa, tai kun väkivaltaiset narkomaanipotilaat luulivat hoitajia velkojensa perijöiksi.

Itse asiassa Marja piti öistä juuri sen takia, että ne olivat erilaisia.

Päivävuorolaiselle kaikki oli yhtä ja samaa: aamupalat, potilaiden pesut ja hoidot, tutkimuksiin ja sieltä pois, aina sama päivärytmi. Lastenosastolta hän oli halunnut muualle. Työ on erityisen raskasta silloin, kun kuoleva potilas on lapsi. Sisätautiosastollakin kuoli potilaita, varsinkin aamuyöstä, mutta nämä olivat usein vanhoja ja valmiita luovuttamaan.

Yöllä ei mikään ollut rutiinia, sattui mitä tahansa. Ja aina sattui. Marja siveli kurkkuaan, jossa näkyi vielä jälkiä muistona edelliseltä valvontaviikolta.

Osastolle tuotu tulehduspotilas, vieroitusoireissa riehuva nuori narkomaani, oli jo tullessa mukiloinut kahta hoitajaa. Osastolla potilas oli päässyt irti lepositeistä, kuristanut Marjaa kurkusta ja sen jälkeen huitaissut jauhesammuttimella palovaroittimen säpäleiksi. Palokunnan ja poliisin tultua vartijan käsiraudoittama nuorimies oli toimitettu pakkohoitolähetteellä psykiatriseen sairaalaan, josta hänet oli seuraavana päivänä palautettu takaisin merkinnällä »rauhallinen». Siitä kiitollisena nuorukainen oli pirstonut palasiksi koko lääkärinkanslian.

Tänään oli ollut rauhallista. Marja lakkasi kuuntelemasta ääniä, jotka olivat jälleen vaienneet. Hän uppoutui uuteen viikkotiedotteeseen.

Sairaalan johdolla ei taaskaan ollut uutta kerrottavaa. Kaikki tapahtumatkin olivat kuin viime vuodelta. Osastouutisia, syntymäpäiviä, tietoja kuntosalin käyttövuoroista. Jälleen viikon teemana sellaista päällekäypää terveyskasvatusta, jota kaikki tupakoivat yöhoitajat – ja melkein kaikki yöhoitajat tupakoivat – inhosivat.

Summeri hälytti. Kati katsoi potilastauluun.

– Se on Kortelainen. Varmaan tiputus on loppu. Menenkö katsomaan?

– Mene vaan, Marja nyökkäsi.

– Hetken kuluttua perushoitaja palasi.

– Loppu on. Se täytyy vaihtaa.

Marja otti mukaansa käsineet ja he menivät potilaan huoneeseen. Tippaletkua irrotettaessa siitä roiskahti veritippa peitteelle. Kiinnittäessään punasoluja sisältävää pussia telineeseen Marja vilkaisi työtoveriinsa. Tämä työskenteli sivuilleen katsomatta, ohuet huulet tiukasti yhteen puristettuna.

Mikähän Katia vaivasi? Tämän lapset olivat jo isoja, aviomies toisessa kaupungissa. He olivat tehneet pitkään samoja työvuoroja ja ymmärsivät toisiaan puolesta sanasta. Muutaman kerran he olivat yhdessä juhlineet hoitajien bileissä. Nelikymppinen Kati oli pitänyt itseään liian vanhana, vaikka osasi irrotella siinä kuin muutkin.

Olikohan sillä mies sairaana? Tai unet jääneet vähiin? Nelikymppisten biologinen kello alkaa jo tikittää siihen tahtiin, että jatkuvat yövuorot käyvät raskaiksi.

Palatessaan takaisin he poikkesivat muissa huoneissa. Oli harvinaisen rauhallista. Kukaan ei halunnut vessaan tai alusastialle, ylimääräistä juotavaa tai särkylääkkeitä. Ketään ei tarvinnut edes kääntää vuoteessaan.

Marja pysähtyi viimeisen potilashuoneen eteen. Ovi oli raollaan. Käytävälle asti kuului raskasta hengitystä. Ehkä Marjan erottamat äänet olivat kuuluneet täältä?

– Tulen kohta, Marja sanoi ja odotti, että Kati jatkoi kohti kansliaa, ennen kuin meni sisään.

Puolipimeässä isossa huoneessa nukkui neljä miestä. Nuori narkomaani kääntelehti levottomana. Oven lähellä nukkuva vanha mies, elvytyksestä tullut sydänpotilas, hengitti katkonaisesti. Rintakivut tulivat yleensä aamuyöstä.

Marja kuunteli hetken, ennen kuin palasi takaisin käytävälle. Kun hän tuli kansliaan, Kati laski juuri alas puhelimen kuulokkeen.

– Vartija soitti. Kysyi onko nähty tai kuultu mitään erikoista.

Marja istui paikalleen.

– Ai mitä? Onko jotakin sattunut?

– Pihalla on taas nähty joku tyyppi hiiviskelemässä. Ei sanonut tarkemmin. Kysyi vain, onko parvekkeen ovi kiinni.

– Just joo, pervot vauhdissa! Marja naurahti ja nousi ylös. – Minä menen katsomaan. Käyn samalla vähän raitistamassa.

»Raitistaminen» tarkoitti hermosauhuja raittiissa ulkoilmassa. Marja suunnisti tv-nurkkaukseen.

Yöllä tupakalla käyvät potilaat unohtivat joskus parvekkeen oven auki. Nyt ovi oli kiinni. Marja meni ulos, sulki oven perässään ja sytytti pikkusikarin.

Pilvien välistä näkyi kuu. Vieressä olevat sairaalatornit piirtyivät selkeinä tummaa taivasta vasten. Aluetta saartoi sysimusta metsä. Mikään ei liikkunut, mitään ei kuulunut.

Aina ei ollut yhtä rauhallista.

Paikallinen asutus oli lähellä, vain muutaman kilometrin päässä. Häiriköt tulivat sieltä, paljastelemaan itseään ja tirkistelemään ikkunoihin nähdäkseen edes vilahduksen naishoitajista. Vaarallisempia olivat lääkkeitä, neuloja ja ruiskuja etsivät narkomaanit. Myös potilaiden vieraat unohtuivat joskus iltaisin harhailemaan käytäville. Eräänä aamuna oli liinavaatekomerosta löydetty sammunut mies. Harhoista kärsivä vanhus oli raahannut mukaansa osaston television.

Kaikki tämä oli ollut Marjan tiedossa, kun hän oli tullut osastolle yöhoitajaksi. Yökkö-seksi, kuten Hannes oli leikillisesti sanonut hänen tultuaan ensimmäistä kertaa yövuorosta ja sukellettuaan valmiiksi lämmitettyyn vuoteeseen. Muutos oli vaikuttanut myös hänen ja Hanneksen suhteeseen. Siihen oli tullut uutta sähäkkyyttä, jota ilman heidän hiljalleen kuihtuva romanssinsa olisi ehkä loppunut kokonaan. Aamulla Hannes oli paljon ponnekkaampi rakastaja kuin illalla. Kiihkeän lemmiskelyn jälkeen oli rentouttavaa vaipua uneen.

Näin aluksi. Mutta entä sitten? Joskus Marja tutki omia ajatuksiaan kuin turisti vieraan kaupungin katuja: minne menisi, minkä reitin valitsisi, mitä mielitekoja noudattaisi? Oliko yöhoitajaksi lähteminen myös keino ottaa Hannekseen etäisyyttä? Kumpikin heistä oli jo alkanut kulkea omia polkujaan.

Hän tumppasi sikarin ja katsoi metsänreunaan. Siellä häämötti harmaana laatikkona rakennus, jossa oli patologian osasto ja sairaalan varasto.

Marjaa värisytti. Eräänä aamuna hän oli työstä tultuaan vaipunut syvään kuolonkaltaiseen uneen, jollaista hän ei ollut koskaan kokenut. Silti hän selvästi muisti unensa.

Hän oli ollut tässä samassa paikassa, tupakoimassa parvekkeella. Näkymät olivat olleet aivan toiset. Kaikki ympäröivät rakennukset olivat kadonneet. Niiden tilalla oli ollut kitukasvuisia pahanhajuisia pensaita, joiden oksat kiemurtelivat maassa kuin käärmeet. Outo surumielinen musiikki oli tunkenut hänen korviinsa, hänen jäseniään oli särkenyt ja hän oli nytkähdellyt kuin epilepsiakohtauksessa, niin että Hannes oli hätääntynyt ja ravistellut hänet hereille.

Entä nyt? Häivähtikö ruumishuoneen ikkunasta valoa? Mutta eihän siellä yöllä kukaan työskennellyt.

Seuraavassa hetkessä ikkuna oli taas pimeä. Parkkialueelta kantautui auton moottorin yskäisy. Se oli ollut heijastus ajovaloista, tietenkin. Auton valot pyyhkäisivät ulosmenotietä reunustavia mäntyjä, ennen kuin jättivät taas kaiken ennalleen.

Ei pervoja, ei mitään muutakaan. Ehkä vartija oli säikäyttänyt tunkeilijan tiehensä.

Marja avasi oven ja sulki sen perässään. Himmeästi valaistu tv-nurkkaus näytti tyhjältä. Jostakin kantautui taas kolinaa.

Marja katsahti kattoon. Aivan kuin yläkerrassa olisi siirrelty jotakin raskasta esinettä.

Jos siellä oli yötöissä joku, tämä teki töitä väärään aikaan väärässä paikassa! Yläkerrassa oleva osasto oli sairaalabakteerien takia ollut suljettuna jo kuukauden. Tilat oli luvattu infektio-osastolle, mutta suunnitelma oli vasta olemassa pelkästään paperilla.

Matkalla kansliaan Marja kulki hissien ohi. Henkilöhissi oli neljännessä kerroksessa. Mitähän nelosen tytöille kuului? Joskus he joutuivat yölläkin käymään näiden osastolla kopioimassa papereita. Periaatteena kuitenkin oli, ettei ketään saanut jättää kansliaan yksin vastaamaan potilaiden turvallisuudesta.

Marja katsoi kelloonsa. Hän oli ollut pois tuskin kymmentä minuuttia.

Ehkä sekin oli ollut liikaa. Kati näytti oudon ärtyneeltä, melkein suuttuneelta.

– Hyvä kun tulit. Et kai käynyt yläkerrassa?

– Herrantähden, en! Eihän siellä mitään ole. Miksi kysyt?

– Ihan kuin siellä olisi joku. Outoja ääniä. Kuuntele sinäkin ...

He katselivat kumpikin kattoon. Taas Marja kuuli rahinaa, ikään kuin kolmannessa kerroksessa olisi siirrelty jotakin. Sitten äänet loppuivat. Jäljelle jäi väliseinien putkista heikosti erottuva kohina.

– Minä menen tarkistamaan, Marja sanoi.

– Älä mene! Soitetaan vartija.

– Joo, ja tulos on sama kuin viime kerralla!

Viimeksi tulos oli ollut pyöreä nolla. Silloinkin he olivat kuulleet ääniä ja kutsuneet paikalle vartijan, joka oli tarkastanut yläkerran. Ei mitään. Kaikki ovet olivat olleet tiukasti kiinni eikä missään merkkiäkään ylimääräisistä vieraista.

Marja meni käytävään. Hissiä ei voinut käyttää, koska suljettuun kerrokseen pääsi vain avaimella. Hän käveli käytävän päähän, avasi porraskäytävään johtavan oven ja meni portaisiin. Ja miksipä ei. Viikkotiedotteessa oli luvattu lisää kuntoviikon kilpailupisteitä niille, jotka käyttivät hissin asemesta portaita!

Kolmannen kerroksen käytävään johtava ovi ei ollut lukossa. Marja raotti ovea ja pujahti osastolle.

Hän jäi ovenpieleen ja keskittyi kuuntelemaan tyhjiä huoneita ja käytäviä. Ulkoa kajasti sen verran valoa, ettei kannattanut sytyttää kattovalaisimia.

Jos rahina oli tullut täältä, sen aiheuttajaa ei ainakaan näkynyt. Eikä ääniäkään enää kuulunut.

Oli niin epätodellisen hiljaista, että hetki naulasi Marjan paikoilleen. Hän erotti käytävän seinässä tumman varjon, joka näytti tulevan hitaasti kohti. Jostakin äärettömän kaukaa, vuosimiljardien takaa, kuului heikkoa jyrinää. Sitten leimahti. Oliko se salama? Vai lähtikö leimahdus jostakin laitteesta?

Yhdeksi ohikiitäväksi sekunniksi Marjan valtasi pakahduttava varmuus siitä, että kaikki sairaalassa olevat potilaat olivat kuolleet. Itse asiassa ne eivät olleet vielä edes syntyneet ... Vasta porraskäytävässä Marja tajusi, että oli saman tien kääntynyt takaisin ja sulkenut oven perässään. Hän jäi hetkeksi rauhoittamaan poukkoilevaa sydäntään. Ohimoissa jyskytti ja otsalle nousi hiki.

Mikä häntä vaivasi? Mikään voima ei saisi häntä avaamaan ovea uudestaan! Onneksi tuntui jo paremmalta. Parasta palata omalle osastolle.

Kansliassa Marja naputteli vartijan numeron. Toisesta päästä kuului epämääräistä rätinää, ennen kuin puhelu yhdistyi.

– Heikkilä, vartija vastasi.

– Riihinen kakkoselta, Marja sanoi. – Joko se hiippailija saatiin kiinni?

– Ei vielä. Ehkä se oli väärä hälytys. Kuinka niin?

– Yläkerrasta kuuluu taas ääniä. Kävin ovella katsomassa, mutta en nähnyt ketään. Jos kävisitte kuitenkin tarkistamassa ...

– Okei. Menen kohta. Soittakaa jos kuulette jotakin.

Kati oli kuunnellut sanaakaan sanomatta. Marja pani työtoverissa merkille saman kireän tunnelman, jonka hän oli huomannut jo töihin tullessa. Vaikutelmaa ei parantanut ärtynyt huomautus, jonka saattelemana Kati näytti Marjalle pöydällä olevaa paperia.

– Taas on tullut yksi! Mihinkähän näillä oikein pyritään?

Katin happamesta ilmeestä huolimatta Marja ei voinut pidättää huvittunutta naurahdusta nähdessään mitä A4-kokoisessa, tavallista sairaalan viikkotiedotetta matkivassa lehtisessä oli.

Isokokoisen otsikon YLIHOITAJA TIEDOTTAA alla oli toisiaan syleilevää miestä ja naista esittävä kuva ja käskyn muotoon laadittu kehotus RAKASTAKAA TOISIANNE!

– Niin joo, Marja sanoi. – Tietysti aivan kannatettava juttu, periaatteessa. Ja Kalle on ihan itsensä näköinen, ihana mies! Ai mutta katsos vaan, tämä nainen jota se suutelee, sekin on tuttu! Sehän on ...

– Osastonhoitaja kirurgiselta, Kati täydensi. – Tästä nousee kyllä meteli! Näitä on varmasti levitelty joka osastolle. Kukahan näiden jakelusta vastaa?

Marjaa askarrutti toinen, paljon kiinnostavampi kysymys. Toisiaan kuvasssa suuteleva pariskunta oli kyllä naimisissa, mutta ei keskenään. Vaikka sairaalaa johtava ylilääkäri Kaarle Norén oli tunnetusti vapaamielinen myös ihmissuhteissaan, hänen vaimostaan ei voinut sanoa samaa. Tämä tuskin nielisi puraisematta miehensä näin julkista seurustelua kirurgisen yksikön osastonhoitajan kanssa.

Marja käänteli paperia kädessään.

– Mistä tämä tuli?

– Tuolla se oli muiden saapuneiden joukossa. Jaettu varmaan jo päivällä.

– Ja missähän tämä kuva on otettu? Marja pohti ääneen. – Napattu salaa jossakin pikkujoulussa varmaan. Kuka ...

– Kuka tahansa! Kati tuhahti. – Ylihoitaja tiedottaa, muka! Joku häirikkö, jonka Kalle on onnistunut sivuuttamaan virka-asteikossa. Hävytöntä saastaa! Katso nyt noita taustavärejäkin. Punaista ja harmaata. Kuvottavaa.

– Sinullakin on punaista, Marja huomautti osoittaen työtoverinsa takkia. – Siitä tippapullosta tietysti.

Veriroiskeet olivat tahranneet hoitajan valkoisen työtakin helman niin alhaalta, ettei sitä heti huomannut. Katille riitti yksi vilkaisu. Hän nousi siltä istumalta ylös.

– Saamari! Käyn vaihtamassa puhtaan takin!

Oli Marjan vuoro jäädä yksin kansliaan. Katin näyttämän »tiedotteen» hän nosti hyllylle muiden saapuneiden joukkoon. Terveiset aamuvuorolle, sarja saippuaa sairaalan johdon salatusta elämästä!

Seuraavat hetket kuluivat nopeasti. Päivystyksestä soitettiin rauhoittava tieto: osastolle ei siirrettäisi ainakaan tänä yönä uusia potilaita. Marja alkoi täyttää koulutustoiveita utelevaa kyselykaavaketta.

Sitten aika alkoi ryömiä, kunnes se pysähtyi kokonaan. Marja tuijotti hissiä ja odotti, että se hurahtaisi käyntiin.

Mitään ei tapahtunut, vaikka olisi pitänyt. Jo kymmenen minuuttia sitten.

Miksi Kati ei palannut?

Pukuhuoneet sijaitsivat kellarikerroksessa. Siellä oli ahdasta ja huono valaistus. Sairaalarakennuksia yhdistävät kolkot ja heikosti valaistut tunnelit olivat heti oven takana. Vaikka vaatteiden vaihto vei tuskin viittä minuuttia, Marja ei itse koskaan pukeutunut kellarissa, vaan toi aina vaihtovaatteet osastolle.

Mikä Katia pidätteli? Olikohan sille sattunut jotakin?

Marja oli uudessa ennen kokemattomassa tilanteessa, mutta tiesi heti mitä piti tehdä. Hän soitti ensimmäisessä kerroksessa olevalle sisätautiosastolle.

– Marja täällä hei, hän sanoi puhelimeen vastanneelle hoitajalle. – Onko kiireitä?

– Ei ihmeitä. Mitäs teillä?

– Kati lähti kellariin vaihtamaan vaatteita eikä ole tullut takaisin. Olisiko se nyrjäyttänyt nilkkansa ja kaatunut ja satuttanut itsensä? Se on viipynyt jo parikymmentä minuuttia.

– Niin kauan! hoitaja hämmästyi. – Mutta jos se on poikennut jonnekin? No, minä käyn katsomassa ja soitan takaisin.

Aika alkoi taas nytkähdellä eteenpäin. Marja muisteli, olisiko Katilla jokin lääkitys. Joskus tämä oli puhunut alhaisesta verenpaineesta. Joillakin hoitajilla oli verenpainetauti. Kati stressasi aina itseään milloin milläkin.

Marja yritti rauhoittua muistuttamalla itselleen, että viimeiseen potilaskiertoon oli vielä aikaa. Eikä tässä tilanteessa kierto tullutkaan mieleen. Hyvin potilaat jaksoivat, ne jotka jaksoivat, vaikka kuolemaa tehden. Sivuhuoneessa oli terminaalivaiheessa kaksi syöpäpotilasta, joiden sädetys oli lopetettu. Omaiset tulisivat vasta aamulla.

Mikä