Henkiin herätetty

By Jouko Raivio

Paha on jälleen ottanut Vaahteran sairaalan valtaansa. Halloweenin aikaan sairaalan asuntolasta löydetään kahden sairaanhoitajaopiskelijan ruumiit. Murhattujen opiskelijoiden taustoista liikkuu outoja huhuja. Olivatko uhrit sekaantuneet mustaan magiaan? Vartija-vahtimestari Jari Viirilä ryhtyy selvittämään raakoja veritekoja poliisin kanssa. Myös murhattujen opiskelijoiden ystävä Sanna Tiainen haluaa tietää mitä hänen ystävilleen tapahtui. Sanna päättää peloistaan huolimatta jäädä pahamaineiseen asuntolaan, ja pian painajaisille ei näy loppua…

Henkiin herätetty on Vaahteran sairaalaan sijoittuvan karmivan jännityssarjan toinen osa.

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Aug 6, 2020
• ISBN: 9789178297856

Book preview

[e-mail]

SANNA

Pyhäinpäivä, klo 1.30 aamulla

Ensin vastaan tuli sade. Sitten tuuli. Kun bussi jätti taakseen itäisen kaupunginosan viimeiset valot, taivas pimeni kokonaan.

Sannaa väsytti. Auton ikkunasta näkyi vastaan tulevia puita ja joka puolelle haarautuvia tummia varjoja. Tuuli heilutti puiden latvoja ja tienvarren pusikoita sitä navakammin mitä lähemmäksi sairaalaa he tulivat. Joku tytöistä olikin sanonut, että Vaahteran sairaalan alueella kaikki oli toisin kuin muualla.

Hän vilkaisi vieressään istuvaan Henriikkaan. Tämä katsoi takaisin ja hymyili.

– Älä sano...tiedän mitä ajattelet. Pyhäinpäivä menossa ja illaksi töihin. Älä välitä. Juhlat oli ainakin jees.

– Etpäs tiedä, Sanna väitti.

– Jaa mitä?

– Et tiedä mitä ajattelen. Minä ainakin nukun puoleenpäivään.

Sanna otti paremman asennon ja sulki silmänsä.

Ei ihme että häntä väsytti. Aika oli mennyt kaupungilla halloweenia juhliessa oppilaitoksen muiden oppilaiden kanssa. He olivat istuneet iltaa yhden oppilaan kotona ja piirtäneet tussilla kurpitsoja, leikelleet pahvista pääkallohaitareita ja harsokankaasta kummituksia, leikkineet kynttilänvalossa silmäniskumurhaajaa ja kiusanneet niitä harvoja miesopiskelijoita, jotka olivat uskaltautuneet paikalle.

Kuten edellisenäkin vuonna. Silloinkin Henriikalle ja hänelle oli tullut kiire ehtiä ajoissa viimeiselle vuorolle.

Bussi kääntyi liikenteenjakajasta oikealle, suuntasi kohti kaukana näkyvää metsikköä ja kiihdytti tasaisesti. Tihkusateessa ohi vilahtavan huoltoaseman valot jäivät hetkessä kauas taakse. Vähän aikaa ne vielä vilkkuivat takaikkunassa, sitten nekin haalistuivat pois. Jäljelle jäi taas pelkkä pimeys.

Sanna ei pelännyt pimeää eikä paljon muutakaan. Jo hänen ollessaan pikkulapsi vanhemmat olivat joutuneet hakemaan häntä illalla kotiin luvattomista leikeistä, joita korttelin tytöt ja pojat harrastivat kerrostalojen pimeissä kellareissa. Jo ennen murrosikää hän oli salaa katsellut isoveljen kauhuvideoita, joita tämä oli kopioinut kavereiltaan. Perjantai 13. päivä – oliko sitä seitsemän vai kahdeksan osaa? Samantekevää, kaikki yhtä kamalia!

Hän raotti silmiään ja katseli, kuinka auton lyhdyt valaisivat bussin eteen työntyvää hyhmäistä maisemaa. Puolityhjässä bussissa oli heidän lisäkseen vain muutama matkustaja, sairaalan päivystykseen meneviä potilaita ja henkilökunnan asuntolan asukkaita. Varsinaiset pyhäinpäivän juhlijat olivat liikkeellä omilla autoillaan.

Kysyttiin Sannalta Vaahteran sairaalasta mitä tahansa, hän muisti aina ensimmäiseksi mainita sairaalan bussin. Totta kai, sillä se poikkesi kaikista muista maailman linja-autoista. Vai oliko kukaan koskaan kuullut bussista, joka ei koskaan ollut myöhässä eikä liian ajoissa, jonka autoradiossa soivat aina samat tylsät 50-luvun iskelmät ja jonka takaovessa kukkivat aina samat ruostevauriot. Kysyttäessä Sanna oli valmis jopa vannomaan, että autoa kuljetti aina sama kuljettaja.

Kuten nytkin. Kuskin paikalla istui tänään sama vanha mies kuin ennenkin. Ohjaamon ja matkustamon välinen himmeä suojus sai tämän näyttämään tavallista kookkaammalta.

Edessä istuvien matkustajien hahmot heijastuivat pimeään ikkunaan oudon vääristyneinä. Yksi isoveljen suosikeista, vanha mustavalkoinen kauhuelokuva, oli kertonut auto-onnettomuuteen joutuneesta naispuolisesta kanttori-urkurista. Tämä oli mennyt junaan – vai oliko se linja-auto? Penkeillä oli istunut haudoistaan ylös nousseita zombeja. Eläviä kuolleita, kuten nainen itsekin.

Etuvasemmalla istuva lihava nainen katsoi ulos ikkunasta. Sanna huomasi äkkiä, että naisen kasvoista roikkui jotakin.

Oliko osa ihoa irronnut? Vai oliko naisella ihoa ollenkaan? Hän kumartui eteenpäin nähdäkseen paremmin...

– Hei, herää! Ollaan kohta perillä.

Sanna hätkähti ja avasi silmänsä.

Hän oli nukahtanut kesken kaiken! Henriikka kokoili jo tavaroitaan.

Auto jarrutti ja kääntyi sivutielle. Vaikka kuski napsautti pyyhkijät täysille, näkyvyys parani vasta kun Vaahteran sairaalan massiiviset rakennukset sukelsivat esiin metsikön takaa.

Päätepysäkki. Bussi rullasi hitaasti sisääntuloväylälle ja pysähtyi laiturin viereen.

Tytöt menivät viimeisinä ulos. Sama lihava nainen, jota Sanna oli unessaan luullut kuolleeksi, laskeutui kömpelösti alas ja jäi eksyneen oloisena seisomaan laiturille. Sitten nainen lähti hitaasti kävelemään päivystyksen suuntaan. Naisparka. Vanhan viinan ja pesemättömien vaatteiden löyhkä jäi leijumaan pysäkin vaiheille.

Sanna kohensi selkäreppuaan ja odotti, että Henriikka sai vedetyksi hupun päähänsä. Sitten he suunnistivat yhdessä kohti henkilökunnan asuntolaa.

– Mitähän Liinulle kuuluu? Henriikka huolehti. – Se on ollut yksin koko illan.

– Ei sinun kissaasi mikään vaivaa, Sanna rauhoitti. – Paitsi että ruokakuppi on tietysti tyhjä.

Parkkialueella olevat autot sulautuivat tummina möhkäleinä tihkuiseen maisemaan. Päivystyksen rakennustyömaa erottui muusta taustasta sekavana rykelmänä puuta ja metallia. Kentän reunaan, patologian osaston eteen, oli pysäköity kermanvärinen umpipakettiauto, jonka takaikkuna oli peitetty jäälakalla estämään sivullisten uteliaat katseet. Se oli oikeuslääketieteen laitoksen ruumisauto, joka haki tapaturmien tai väkivallan uhrit lisätutkimuksiin.

Oliko potilas kuollut jollakin osastolla vai jo poliklinikalla? Miksi auto oli liikkeellä nyt, keskellä yötä? Ja miksi hän vaivasi päätään tällaisilla ajatuksilla? Aivan kuin hänen bussissa näkemänsä painajaisuni ei suostuisi lainkaan loppumaan.

Oli totta, että potilasruuhkat päivystyksessä olivat kasvaneet ja leikkausosastollekin oli jouduttu perustamaan uusi lääkäri- ja hoitajaryhmä viikonloppupäivystykseen. Ehkä sieltä aikanaan aukeaisi vakinainen virka Sannallekin.

Puuskittainen sade vihmoi päin kasvoja. Koko maailma oli muuttumassa. Ilmaston lämpeneminen oli lykännyt pakkasen tuloa, lyhyet pimeät päivät seurasivat toistaan ja kostea syksy tuntui jatkuvan loputtomiin. Joskus iltaisin, odottaessaan koulun pysäkillä asuntolaan menevää bussia, Sannasta oli tuntunut, ettei koulu loppuisi koskaan.

Hän käänsi katseensa sairaalarakennuksiin.

Näky oli mahtava. Vaahteran tornit kohosivat korkeuksiin kuin majakat. Sadoissa ikkunoissa loisti valot, mutta mikään ei liikkunut eikä ikkunoissa näkynyt ketään. Potilaat nukkuivat ja yöhoitajat valvoivat kanslioissaan. Vain päivystyspolilla oli aina väkeä, mutta nyt senkin edusta oli tyhjä.

Ilmassa oli pistävää hajua, ikään kuin jossakin olisi juuri poltettu jotakin. Joskus Sanna oli nähnyt rakennusten seinissä sähköpurkauksia. Huono ilmasto saattoi johtua siitä, että tuulenpyörteet jäivät vangeiksi korkeiden sairaalatornien väliin. Täällä tuulen nopeudet olivat moninkertaiset verrattuna lähialueisiin.

Asuntolan pääovesta tuli ulos kaksi nuorta miestä. Nämä vilkuilivat tyttöihin päin ja menivät sitten kuusikerroksisen asuntolarakennuksen eteen pysäköidylle henkilöautolle. Ovet paukahtivat kiinni, moottori hyrähti ja lyhtyjen valot syttyivät.

Sanna ei tuntenut kumpaakaan. Tyypillinen viikonloppu. Silloin talo oli vakinaisten asukkaiden lisäksi täynnä porukoita, jotka asuivat jossakin muualla.

Kaverukset kaahasivat käsiään heilutellen ohi. Tytöt kävelivät pääovelle. Sannan katse osui toisen kerroksen ikkunaan, jonka lasi oli huurteessa. Joskus läheiseltä pellolta nousi niin sankka sumu, ettei eteensä nähnyt.

Aulassa leijui kostean rappukäytävän ummehtunut tuoksu. Henriikka painoi hissin nappia. Sanna vilkaisi rappusiin. Jostakin ylempää korviin kantautui raskasta rokkia ja epämääräistä melua. Illalla aloitetut juhlat jatkuivat vielä.

Sitten hänen katseensa osui lattialla oleviin lasinsirpaleisiin ja nimitaulun rikottuun lasiin.

– Saasta minkälaisia kusipäitä, Henriikka huokaisi. – Minä en ainakaan mene enää minnekään. Ihanaa päästä nukkumaan.

– Samat sanat, Sanna myötäili. – Nukun ainakin kaksitoista tuntia putkeen ja nousen ylös vasta kun mennään töihin. Joko saan takaisin Björkin levyn joka teillä on lainassa?

– Tule itse katsomaan. Vaikka veisit ne kaikki.

Hissi tuli ja nosti heidät kolmanteen kerrokseen. Henriikan solu oli käytävän puolivälissä, ennen Sannan soluasuntoa. Henriikka avasi yhteistiloihin vievän oven.

Avokeittiön katossa ja olohuoneen jalkalampussa oli valot. Ketään ei näkynyt ja makuuhuoneisiin vievät ovet olivat tiukasti kiinni. Alakerran juhlinta kuului vaimeana jyskytyksenä.

– Liinu, hei. Tule tänne, äitsykkä täällä!

Henriikka kutsui hiljaisella äänellä kissaansa, kävi tarkastamassa oman huoneensa ja palasi sitten takaisin tutkimaan jääkaapin sisältöä. Sanna meni pieneen oleskelutilaan selaamaan television vieressä olevan cd-soittimen äänilevyjä.

Hän löysi omansa nopeasti. Dingo-kokoelma, Alanis Morisette, Human Traffic -elokuvan soundtrack. Tallella olivat myös Janis Joplin ja Björk. Entä 80-luvun hittikokoelma ja Vivaldi? Niitä ei löytynyt telineestä. Hän tutki soittimen kasettipesän.

Siellä oli vain U-kakkosta ja Motörhead. Täällä oli ollut rankka meininki.

– Missä Kaija-Leena ja Kristiina ovat? hän kysyi.

Henriikka oli tullut colapurkki kädessä istumaan olohuoneen sohvalle ja katseli tyytyväisen oloisena ympärilleen.

– Varmaan alakerran poikien bileissä. Siellä on booli ja vaikka mitä. Olkoon. Minua ei nyt kiinnosta.

Kaija-Leena ja Kristiina olivat Henriikan kämppäkavereita ja alakerran pojat henkilökunnan asuntolan ensimmäisen ja toisen kerroksen soluasunnoissa asuvia mieshoitajia, huoltomiehiä ja lähettejä. Henriikka ja Sanna olivat houkutelleet muita tyttöjä tulemaan kaupungille, mutta nämä olivat halunneet jäädä talon omiin bileisiin. Asuntolassa monet olivat aloittaneet halloweenin juhlinnan jo edellisenä päivänä.

– Entä Anders? Sanna kysyi. – Eikö Kaija-Leena ole sen kanssa?

– Toivottavasti ei. Öklö tyyppi! Kaija-Leena kertoi, että Anders oli saanut osastonhoitajalta huomautuksen käyttämästään partavedestä. Se oli löyhkännyt hyttysmyrkyltä.

Molemmat tytöt nauroivat. Onhan se aina naurun paikka, kun juuri valmistunut lääketieteen kandi saa nenilleen naispuoliselta osastonhoitajalta. Ja syystä, sillä potilaiden allergiaoireiden takia kaikkien ylimääräisten hajusteiden käyttö sairaalassa oli kielletty.

– Kai Tommi ainakin on mukana juhlissa? Sanna vihjaisi.

– Et kai tarkoita, että...mehän ollaan vain vanhoja koulukavereita. Missä kolossa se kissanretale taas on? Liinu kulta, tule jo esiin...

Henriikka nousi ja sytytti kattovalon nähdäkseen paremmin. Vasta silloin he huomasivat, ettei kaikki ollut kohdallaan. Matto oli osittain kasassa ja sivupöytäkin vähän vinossa.

Seinällä oli iso viisikulmainen läiskä. Ikään kuin se olisi tuhrittu verellä. Sanna otti hyllystä liinan ja pyyhkäisi sillä läiskää. Liinaan jäi kuiva tahra.

– Herrantähden, mitä täällä on tapahtunut? Henriikka huudahti.

– Älä minulta kysy. Jotakin älytöntä. Joku halloweenpila varmaan.

– Siistiä! Henriikka tokaisi. – Vessanpytty on tietysti täynnä hämähäkkejä ja käärmeitä. Ei kai ne kuvittele, että minä siivoan? Sehän tyssäsi tähän.

Sanna nuuhkaisi uudestaan liinassa olevaa ainetta. Ovelaa, ja niin toden tuntuista. Punaisen Ristin tekoveri oli juuri tällaista, kirkkaanpunaista eikä haissut oikein miltään. Oikea veri oli tummaa ja tuoksui metallilta. Joku oli nähnyt todella vaivaa saadakseen heidät pelästymään.

– Ei kai ne ole vieneet Liinua jonnekin? Henriikka hätääntyi.

Hän meni Kaija-Leenan huoneen ovelle, epäröi hetken ja koputti sitten, ensin hiljaa ja sitten kovempaa.

Ei vastausta.

– Typerää, Henriikka kommentoi ja korotti ääntään. – Oletko hereillä, Kaija-Leena? Onko Liinu siellä?

Ei vastausta. Tytöt katsoivat toisiinsa. Oli aivan tavallista, että kämppikset kävivät joskus toistensa huoneissa hakemassa tavaroita, vaikkei huoneen haltija ollut paikalla. Oli jo myöhäistä. Mutta Liinu oli löydettävä.

Henriikka painoi kahvaa ja työnsi oven auki.

Huoneessa oli pimeää. Kynnykseltä lankeavassa valossa näkyi osa yöpöytää ja sängyn pääty, muttei sitä, oliko vuoteessa ketään.

Henriikka ojensi kätensä ja sytytti valot. Pienessä huoneessa kaikki yksityiskohdat erottuivat kuin suurennuslasin läpi.

Maailma seisahtui. Hetken Sanna luuli taas näkevänsä pahaa unta.

Vuoteella selällään makaava nainen oli alaston ja pää oli peitetty verisellä vaatteella. Kädet oli sidottu ja jalat olivat harallaan. Lattialla mytyssä olevat peitot näyttivät nekin veren tahrimilta. Yöpöydän vieressä oleva tuoli oli potkaistu nurin ja pöydällä olleet lehdet lennähtäneet lattialle.

– Anna olla, minä katson, Sanna henkäisi paikoilleen jähmettyneelle Henriikalle.

Hän lähestyi vuodetta ja tunsi kiukkunsa nousevan. Tyhmää, niin tyhmää! Joku pilaili heidän kustannuksellaan, eikä sillä ääliöllä ollut tajua edes siitä, että rima oli alitettu jo aikoja sitten! Jos sängyssä makaava tyttö oli Kaija-Leena, huono pila oli todella mennyt liian pitkälle!

Otettuaan pari askelta hän pysähtyi. Jokin harasi vastaan, ja Sanna tunsi äkkiä jäätävän kylmyyden hiipivän jäseniinsä.

Lähempää kaikki näytti sata kertaa pahemmalta kuin ovelta. Verta oli joka puolella eikä naisen asento näyttänyt luonnolliselta. Ikään kuin vuoteessa makaavan ruumis olisi väännetty väkisin siihen missä se oli.

Sanna voitti vastenmielisyytensä, otti nopeasti puuttuvat askeleet ja irroitti tahmaisen vaatteen, joka peitti naisen kasvot.

Psyykkinen sokki iskee jokaiseen eri tavalla. Sanna näki kaiken tarkasti, selkeästi ja yksityiskohtaisesti, mutta vain sen, minkä hänen aistinsa suostuivat näkemään.

Kuollut. Kaija-Leena oli kuollut!

Ammolleen revähtäneet silmät, ulos työntynyt mustunut kieli, runnelluille kasvoille hyytynyt veri. Kurkun ympärille kiristetyt siteet. Puukoniskujen aiheuttamat viillot. Joka puolella. Verta joka puolella.

Kuristettu ja puukotettu! Kuka sen oli tehnyt? Tai mitä siitä...Mutta suikaleet pysyivät kiinni, vaikka Sanna yritti kouristuksenomaisesti repiä niitä irti.

Henriikka takertui hänen käsivarteensa.

– Missä Liinu on? Onko sekin kuollut? Katso sängyn alle...

Taivaanvallat, yksi sekopää kyseli vain kissaansa! Lattialla oli matkapuhelin. Ehkä Kaija-Leena oli yrittänyt hälyttää apua.

– Soitetaan hälytyskeskukseen!

Sanna sieppasi kännykän käteensä, näppäili ensin väärän numeron, mutta sai sitten kiinni keskuksen päivystäjän.

– Sieltä tullaan heti, hän sanoi Henriikalle, laski puhelimen pöydälle ja katseli vapisevia käsiään. Hitto, kaikesta oli näköjään selvittävä yksin.

Äkkiä hän huomasi seisovansa verilammikossa, tukahdutti kurkkuaan kuristavan huudon ja otti vaistomaisesti hätäisen askeleen taaksepäin.

Sitten hän vilkaisi ovelle.

– Missä...Kristiina on? Henriikka änkytti kuin arvaten Sannan ajatukset.

– Mennään katsomaan.

– Minä...minä haen apua.

– Älä mene sinne. Siellä voi olla joku...

Mutta Henriikka meni jo. Sanna seurasi hitaammin perässä, koko ajan varuillaan, aistit äärimmilleen herkistyneinä ja hengittäen nopein, lyhyin vedoin. Psyykkisellä sokilla on vain yksi tavoite, pitää kokijansa hengissä.

Onneksi heidän ei tarvinnut enää olla kahden. Käytävään juossut Henriikka palasi perässään Tommi ja Veera.

Sannan helpotus oli suuri, sillä molemmat sisääntulijat olivat tuttuja. Tommi oli sairaalan psykiatrisella nuortenosastolla työskentelevä mielisairaanhoitaja ja samalla asuntolan epävirallinen valvoja. Hänen mukanaan tullut Veera asui samassa opiskelijasolussa kuin Sanna.

– Terve. Nähtiin kun te tulitte, Tommi selosti kieli sopertaen. – Me mennään alas, tulkaa mukaan.

– Kaija-Leena on tapettu... ja Liinu kadonnut!

Henriikka yritti turhaan sytyttää savuketta. Sannaa vilutti. Hän selitti hätäisesti tulijoille mistä oli kysymys, mutta jättäytyi jälkeen, kun Tommi ja Veera menivät Kaija-Leenan huoneen ovelle. Oli muiden vuoro hoidella tilanne.

Molemmat tulivat hetken kuluttua takaisin.

– Helvetin helvetti! Tommi ähkäisi. – Tämä ei voi olla totta...

Hän vilkuili Kristiinan huoneen ovelle.

– Missä Kristiina on?

Sanna ei saanut sanaa suustaan ja katsoi poispäin, kun Tommi ja Veera ryntäsivät Kristiinan huoneeseen. Samassa Veera jo tuli käsi suun edessä ulos ja jatkoi vauhdilla suoraan kylpyhuoneeseen. Sieltä kuului oksentelun ääntä.

Myös Tommi tuli ulos kasvot kalpeina.

– Onko... oliko Kristiina...? Sanna ei saanut jatkettua loppuun.

– Raiskattu ja tapettu! Kuka helvetti täällä on riehunut? Joko soititte ambulanssin? Ja missä Anders on?

Sanna ei ensin tajunnut, mistä oli kysymys. Hän istui Henriikan viereen tuolille ja tunsi taas vapisevansa.

Ai niin – Anders. Kaija-Leenan poikaystävä. Mitä hänestä?

– Anders oli Kaija-Leenan kanssa alakerran bileissä ja heille tuli jostakin riitaa. Eikö hän ollut täällä kun te tulitte? Tommi tiukkasi.

Sanna ei vastannut, sillä adrenaliini alkoi vasta nyt laskea. Hän pyyhki silmiään eikä voinut pidätellä itkuaan.

Sen jälkeen kaikki oli yhtä sekamelskaa. Ambulanssimiehet, hoitajat, lääkärit ja poliisit. Kun ruumiit vietiin pois, Sanna tunsi äkkiä olevansa täysin voimaton ja hänelle tuli epätodellinen olo.

Vielä hän ei pystynyt edes ajattelemaan sitä, kuka oli kaiken tämän takana. Sen vuoro tulisi vasta myöhemmin.

JARI

Pyhäinpäivä, klo 7.30 aamulla

Joskus työpäivä alkaa huonosti. Ja joskus oikein helvetin huonosti!

Se ei johtunut kurjasta säästä, sillä Vaahteran sää on kurja kesät talvet riippumatta siitä, onko pyhä vai arki. Syynä ei myöskään ollut yhteinen yö tyttöystäväni Hennan kanssa, vaikka varsinaisen unen määrä oli jäänyt liian vähiin. Töihin tullessa vain sattui silmään pistämään jotakin sellaista, mikä uhkasi kaikkein pahimmalla. Ylitöillä vailla ylityökorvauksia.

Aluksi kaikki oli kuten aina ennenkin tähän aikaan aamusta. Autonovet paukkuivat, bussista purkautui ulos sairaalaväkeä ja ihmisiä valui sisään pääovesta ja henkilökunnan ovista. Minäkin olin jo ehtinyt kävellä pienessä tihkusateessa kymmenkunta metriä kohti vartijoiden päivystystiloja, ennen kuin huomasin pihan toisella puolella henkilökunnan asuntolan edessä tutunnäköisen auton.

Se oli rikospoliisin tutkinnan tummansininen VW-Transport kleinbussi, jonka katolla olevalta työtasolta pääsi ottamaan laajakaistakuvia.

Tarkensin katsettani, mutta ketään ei näkynyt. Ilmeisesti rikospoliisin tutkintaryhmä oli sisällä asuntolassa, jonka ikkunoissa näkyi ylimääräisiä valoja.

Mitä hittoa poliisi täällä teki? Tai tarkemmin – mitä rikospoliisin T-auto täällä teki?

Vaihtoehtoja oli tasan kaksi. Näinä tulosvastuun aikoina ei rikospoliisi saa tekniikkaansa ulos tallista, ellei kysymys ole yli 10 000 euron omaisuudesta tai pysyvistä ruumiinvammoista. Auton tänne rahtaamiseen oli siis syynä joko iso kasa rahaa tai todella rankka väkivalta. Veikkasin jälkimmäistä, sillä sellaisia rahasummia ei löytyisi ainakaan tämän asuntolan tyhjätaskuilta.

Oliko täällä pantu ranttaliksi, ennen kuin varsinainen pyhäinpäivä oli edes alkanut?

Transiitinpönttö ei näyttänyt kiinnostavan muita töihintulijoita, mutta minuun poliisien läsnäolo sai ylimääräistä potkua. Kiskoessani pukuhuoneessa päälleni virkavaatteita ja niihin liittyvää aseistusta virittelin jo valmiiksi myötätuntoa yöllä vuorovastuussa olleita Heikkilää ja Petteriä kohtaan. Jos täällä oli yöllä ollut jokin ylimääräinen hässäkkä, vartijakunnan perusbodari Petteri oli saanut taas kerran esitellä muskeleitaan.

Valvomossa ei kuitenkaan istunut kumpaakaan vaan Heli, joka oli kuten