Ihmismetsästäjän salaisuus

By James Oliver Curwood and O. A. Joutsen

Kuninkaallinen ratsupoliisi Derwent Conniston on jo vuosien ajan jahdannut murhasta syytettyä Johnny Keithiä. Kun Conniston vihdoin tavoittaa Keithin, tapahtuu jotakin yllättävää. Miehet ystävystyvät ja huomaavat olevansa yllättävän samannäköisiä. Kuolemansairas Conniston päättää ehdottaa Keithille mahdollisuutta uuteen alkuun. Haluaisiko hän palata ihmisten ilmoille uudella henkilöllisyydellä – Derwent Connistonina?"Ihmismetsästäjän salaisuus" on James Oliver Curwoodin jännittävä seikkailuromaani vuodelta 1919.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 30, 2020
• ISBN: 9788726314809

James Oliver Curwood

James Oliver Curwood (1878-1927) was an American writer and conservationist popular in the action-adventure genre. Curwood began his career as a journalist, and was hired by the Canadian government to travel around Northern Canada and publish travel journals in order to encourage tourism. This served as a catalyst for his works of fiction, which were often set in Alaska or the Hudson Bay area in Canada. Curwood was among the top ten best-selling authors in the United States during the early and mid 1920s. Over one-hundred and eighty films have been inspired by or based on his work. With these deals paired with his record book sales, Curwood earned an impressive amount of wealth from his work. As he grew older, Curwood became an advocate for conservationism and environmentalism, giving up his hunting hobby and serving on conservation committees. Between his activism and his literary work, Curwood helped shape the popular perception of the natural world.

Book preview

www.egmont.com

1. luku.

V aikka Conniston kuuluikin Kanadan kuninkaalliseen luoteiseen ratsupoliisikuntaan ja Keith poliisin takaa-ajamiin lainsuojattomiin, olivat molemmat miehet ihmeesti toistensa näköisiä sekä ruumiinrakenteensa että kasvonpiirteittensä puolesta. Ja he molemmat olivat tietenkin itsekin huomanneet sen. Tämä seikka oli saanut heidät jollakin selittämättömällä tavalla luottamaan toisiinsa, vaikka Conniston koko ajan pelkäsikin siten joutuvansa pettämään virkavalansa. Lähes kuukauden päivät hän oli koettanut päästä irti näistä ajatuksista. Hänhän edusti lakia. Hän oli lain ruumiillistuma. Seitsemänkolmatta kuukautta hän oli ajanut Keithiä takaa ja koko ajan hänen mieltään oli sytyttänyt ajatus siitä uljaasta virkakunnasta, johon hän kuului: — »Älä palaa takaisin, ennenkuin tuot mukanasi tuon miehen elävänä tai kuolleena — » Muuten …

Ilkeä yskänkohtaus katkaisi jälleen hänen ajatuksensa. Hän nousi istumaan vuoteensa reunalle, ja kun Keith kuuli sitä seuraavan järkyttävän ähkimisen ja näki punaisen veritäplän sairaan huulilla, riensi hän kannattamaan vierastaan olkapäistä. Hän ei puhunut mitään, ja hetken kuluttua Conniston pyyhkäisi veren huuliltaan ja naurahti heikosti, vaikka hänen silmänsä vielä olivat ummessa tuskan kiristyksestä. Hänen kätensä lepäsi toisen miehen ranteella, jota vielä rumensi käsirautojen painama arpi. Arven näkeminen palautti sairaan ajatukset kirpeään todellisuuteen. Hohhoi — kohtalo leikitteli heidän kanssaan oikullista ja traagillista leikkiään! »Kiitos vain, vanha veikko», hän sanoi. »Kiitos.»

Hänen sormensa kiertyivät rautojen merkitsemän ranteen ympäri.

Ulkona heidän päittensä päällä napaseudun myrsky kohisi vihaisimmassa vimmassaan, aivan kuin olisi mielinyt pyyhkäistä tieltään heidän matalan mökkinsä, joka oli rohjennut kohota tänne rannattoman lumiaukean harmaaseen tyhjyyteen, enemmän kuin tuhannen kilometrin päähän ensimmäisistä ihmisasumuksista. Myrskyn kohinasta erotti kaameita ulvahteluja ja merkillisiä repiviä särähdyksiä, ja kun sen raivo alkoi vihdoin viimein asettua ja kalman tapainen hiljaisuus seurasi, voivat molemmat miehet kuulla jalkainsa alla jäätyneen maaperän vavahtelevan, ikään kuin läheisen Hudson Bayn pauhinalla murskahtelevat jäätiköt olisivat panneet sen rakoilemaan. Sitten kuului kumeata jatkuvaa jyrähtelyä, aivan kuin taistelun melskeen taukojen keskeyttämää pauhinaa — kun jossakin kaukana uiskenteleva jäävuori törmäsi toista samanlaista vastaan, päästäen ilmoille sarjan peräkkäisiä tykinlaukauksia. Roen Tervetuliaislahdella siellä Hudsonin selällä liikkuikin tähän aikaan miljoonia tonneja jäätä sellaisella alkuvoimalla kuin muinoin Attilan armeijat Euroopan mannerta polkiessaan.

»Teidän olisi parempi käydä lepäämään», ehdotti Keith.

Mutta Conniston nousi hitaasti jaloilleen ja käveli pöydän luo, jolla tuikutti hylkeenrasvalla palava lamppu. Kävellessään hän hoiperteli hiukan. Sitten hän istahti pöydän kulmalle ja Keith kävi istumaan häntä vastapäätä. Heidän välillään oli pöydällä läjä risaisia korttilehtiä. Sekoitellessaan niitä Conniston katsoi Keithiä suoraan silmiin ja irvisti.

»Tämä on merkillinen kohtalon oikku, helkkarin merkillinen», hän sanoi. »Eikö teistäkin ole, Keith?» Hän oli englantilainen, ja hänen sinisissä silmissään välkähti karmean huumorin liekki. »Ja hullunkurinen samalla.»

»Merkillinen kyllä, mutta ei hullunkurinen», vastasi Keith.

»Hullun huvittavaa tämä vain on», väitti Conniston. »Tänään on siitä seitsemänkolmatta kuukautta, kolmea päivää vaille, kun minut lähetettiin matkaan sieppaamaan teidät kiinni. Minua käskettiin tuomaan teidät elävänä tai kuolleena — ja kuudennenkolmatta kuukauden lopussa tavoitin teidät elävänä. Urheilusuorituksenne takia te ansaitsette hirttosilmukan asemesta sata vuotta elinaikaa, Keith, sillä te panitte minut kiertelemään seitsemän erilaisen helvetin lävitse, ennen kuin sain kynteni kiinni teihin. Minä palelluin ja kuolin nälkään ja hukuin syviin vesiin. Se oli hirvittävä takaa-ajo. Mutta minä voitin teidät lopultakin. Siinä se leikin iloinen loppu oli, minä voitin teidät, Keith, — voitin ja iskin kynteni teihin, ja merkin siitä näette nytkin ranteessanne. Minä voitin! Myönnättekö sen? Teidän täytyy olla rehellinen, vanha veikko, sillä tämä oli viimeinen suurkilpailu, mikä minun osakseni on suotu.» Hänen äänensä katkesi tuskalliseen, mutta kaihoisaan särähtelyyn.

Keith nyökkäsi. »Te voititte», hän myönsi. »Voititte niin reilusti, että kun pakkanen iski keuhkoihinne …»

»Te ette silloinkaan etuillut minun kustannuksellani», keskeytti Conniston. »Tämähän se juuri on merkillisintä koko leikissämme, Keith. Siinä ilmenee sen humoristinen puoli. Olin kahlinnut ja kapaloinut teidät avuttomaksi kuin sylilapsen, valmiiksi saaliiksi pyövelille, kun — äläst! — tulla paukahtaa pakkaskuuro, joka iskee kiinni keuhkonpuolikkaaseeni — ja teillä on valtit käsissänne. Ja sen sijaan, että olisitte menetellyt minun suhteeni niinkuin minä teidän, tai lähtenyt lipettiin minun ollessani avuton, te — vanha toveri — yrititte parhaanne parantaaksenne minut jälleen elävien ilmoille! Eikös tämä ole hassua? Onko sen hassumpaa kuultu?»

Hän ojensi kätensä pöydän yli ja tarttui Keithin käteen. Ja sitten hän muutamiksi minuuteiksi taivutti päänsä rinnalle ja koko hänen ruumistaan huojutti taas ilkeä yskänkohtaus. Keith voi tuntea sen aiheuttaman tuskan toisen sormien suonenvedontapaisesta puristuksesta. Kun Conniston jälleen kohotti päätänsä, näkyi hänen huulillaan uusi punainen täplä.

»Katsokaas, minä olen laskenut taudin menon loppuun asti», hän jatkoi, pyyhkäisten veritäplän suultaan. »Tänään on torstai. Ensi sunnuntaita en enää näe. Loppuni tulee perjantaiyönä tai jolloinkin lauantain kuluessa. Minä olen nähnyt tämäntapaisia keuhkotulehduskohtauksia ennenkin. Ymmärrättehän? Minulla on edessäni kaksi varmaa päivää ja ehkäpä osa kolmattakin. Sitten te saatte kaivaa maahan kuopan ja haudata minut siihen. Sen jälkeen teitä ei enää sido se kunniasana, jonka annoitte minulle, kun irroitin käsiraudat ranteistanne. Ja nyt minä kysyn — mitä te sitten aiotte tehdä?»

Keithin kasvoja uursivat syvät kärsimyksen ja elämän murhenäytelmän piirtämät vaot. Hän näytti vanhukselta, vaikka olikin vasta kahdeksanneljättä-vuotias, hiukan nuorempi kuin tuo toinen mies, joka oli tavoittanut hänet vimmatun takaa-ajon jälkeen ja joka nyt voittonsa hetkellä teki kuolemaa. Näitä asioita he eivät olleet ennen pohtineet. Tämä oli toisinaan hiukan hämmästyttänyt Keithiä itseäänkin, jolle kerran ennen oli ollut helpompaa iskeä eräs toinen mies hengiltä kuin nyt kertoa tälle, että hän teki lähtöä tästä maailmasta. Mutta nyt, kun Conniston oli niin kylmäverisesti mitannut oman elämänsä harvat jäljelläolevat hetket, tuntui Keithin sydämeltä kirvonneen raskas, ahdistava taakka. He katselivat pöydän yli pitkään toisiansa silmiin, ja tällä kertaa Keithin sormet pusertuivat lujasti toisen käden ympärille. He katselivat toisiaan veljesten silmin rasvalampun käryävässä tuikkeessa.

»Mitä aiotte tehdä?» toisti Conniston kysymyksensä.

Keithin kasvot harmaantuivat vanhan miehen kasvoiksi, kun kuoleva englantilainen tuijotti niihin. »Arvaan — että palaan takaisin — sinne, mistä minut tavoititte», hän sanoi raskaasti huoahtaen.

»Mitä — Coronation Gulfiinko? Takaisin tuonne inhoittavaan eskimoitten haisulaan? Jos sinne menette, kadotatte piankin järkenne!»

»Sitä pelkään itsekin», myönsi Keith. »Mutta onko minulle muutakaan tietä avoinna? Tiedättehän sen itsekin. Teidänhän jos kenen täytyy tietää, millä järkähtämättömällä vimmalla minua ajetaan takaa. Jos uskaltaisin etelää kohti …»

Nyt oli Connistanin vuoro nyykäyttää päätään, hitaasti ja mietteissään. »Niin, onhan se tiettyä. Ne elvät vähällä hellitä jäljiltänne, ja te annatte niille yllin kyllin kiihoketta. Mutta ne tavoittavat teidät lopulta, vaikkapa aina eskimoidenkin lumimajoista. Ja — minun mieleni on siitä paha …»

Heidän kätensä hellittivät irti puserruksesta. Conniston täytti piippunsa tupakalla ja sytytti sen. Keith voi huomata, että hänen paperisytykettä pitelevä kätensä ei lainkaan vapissut. Tuolla miehellä oli mainiot hermot.

»Niinkuin sanoin, minua tämä juttu surettaa», sanoi Conniston. »Minä — pidän teistä. Tiedättekös, Keith, toivoisin, että me olisimme syntyneet veljiksi ja että te ette olisi surmannut tuota miestä. Sinä yönä, jolloin kiinnitin kahleet käsiinne, tunsin olevani melkein paholainen. Tätä en kertoisi, jollei nyt olisi tullut tämä keuhkovika. Mutta mitäpä sitä enää kannattaisi salata. Minusta ei tunnu reilulta peliltä pitää toista miestä tällaisessa juoksussa melkein kolmisen vuotta yhtäpäätä, ajaa häntä kuin rottaa reiästä reikään ja sitten kaapata hänet kiinni pyövelin syötiksi. Minä tiedän, ettei se ole reilusti tehty teitä kohtaan. Minä tunnen sen. En tahdo olla turhan kyseliäs, vanha veikko, mutta minä en enää paljonkaan luota poliisin tiedonantoihin. Minua haluttaisi panna aimo summa vetoon sen asian puolesta, että te ette olekaan sellainen lurjus, miksi teidät on maalattu. Ja nyt haluaisin mielelläni tietää — minkä asian vuoksi — te surmasitte tuomari Kirkstonen?»

Keithin molemmat nyrkit puristuivat kiinni pöydänlevyyn. Conniston näki hänen sinisissä silmissään hurjan välkähdyksen. Tällä hetkellä vallitsi mökissä ja sen ulkopuolella mieltä hämmentävä hiljaisuus, jonka särki jäälautoilla juoksentelevien pienten valkoisten naalien kimakat haukahtelut.

2. luku.

»Miksi surmasin tuomari Kirkstonen?» toisti Keith toisen kysymyksen. Hänen nyrkkiin puserrettujen kättensä ote heltisi, mutta hänen silmissään paloi yhä tuo vihan tuli. »Mitä ne ’poliisin tiedonannot’ ovat teille siitä sanoneet, Conniston?»

»Että te murhasitte hänet kylmäverisesti ja että poliisin kunnianasiana on saattaa teidät hirsipuuhun.»

»Onhan se sangen suoraan lausuttu mielipide, — mutta mitä sanoisitte, jos väitän, etten olekaan surmannut tuomari Kirkstonea?»

Conniston nojautui ehkä liian kiihkeästi kuuntelemaan. Hirvittävä yskänpuuska tärisytti jälleen hänen ruumistaan, ja kun se oli mennyt ohi, kävi hänen hengityksensä sihisten kuin seulan läpi. »Hyvä Jumala — ei sunnuntaina — eikä lauantainakaan», hän läähätti. »Keith, se tulee huomenna!»

»Ei, ei, eihän toki», koetti Keith vastustella, ja hän tunsi paksun palan nousevan kurkkuunsa. »Nyt teidän pitää käydä jälleen pitkäksenne.»

Conniston kokosi kaikki viimeiset voimansa. »Ja pitkälläni kuolisin sitten kuin pakkasen koukistama jänis, niinkö? Ei, kiitos vain, vanha veikko! Nyt minä ajan takaa tosiasioita, ja ettehän te valehtele kuolevalle miehelle, Keith? Tapoitteko tuomari Kirkstonen?»

»En — tiedä — varmasti», vastasi toinen epäröiden, katsellen yhä vakavasti toista silmiin. »Välistä ajattelen niin, mutta sittenkään en ole siitä varma. Minä menin tuona iltana hänen kotiinsa siinä vakaassa aikomuksessa, että puristaisin hänestä toden ilmi tai iskisin hänet hengiltä. Toivoisin, että te voisitte nähdä nämä asiat minun silmilläni, Conniston. Te voisitte tehdä niin, jos olisitte tuntenut minun isäni. Nähkääs, äitini kuoli, kun olin pieni poika, ja isä ja minä kasvoimme yhdessä tovereina. En luule, että olen koskaan ajatellutkaan häntä pelkkänä isänä. Hän oli minulle jotakin enemmän kuin isät yleensä. Siitä lähtien kuin täytin kymmenen vuotta olimme aina yksissä. Arvelen olleeni kaksikymmenvuotias, kun hän ensi kerran kertoi minulle siitä verisestä vihasta, joka vallitsi hänen ja tuomari Kirkstonen välillä, eikä se silloin kovinkaan huolettanut minua — koska en osannut pelätä siitä mitään sen pahempaa tulevan — ennenkuin Kirkstone sai hänet lopulta ansaan. Vasta silloin tajusin, että tuo vanha kalkkarokäärme oli vuosikausia väijynyt sopivaa tilaisuutta. Se oli ilmeinen, taidokkaasti rakennettu rotanloukku, ja isäni astui siihen mitään pahaa aavistamatta. Yksinpä silloinkin hän epäili poliittisten vastustajainsa pitäneen peliänsä hänen kanssaan — Kirkstonea hän ei osannut epäillä. Sitten vasta, kun onnettomuus oli tapahtunut, paljastui hänen pelinsä meille. Isäni sai kymmenen vuotta vankeutta. Ja kuitenkin hän oli täysin syytön mies. Ja ainoa ihminen maan päällä, joka olisi voinut todistaa hänen syyttömyytensä, oli tuomari Kirkstone — tuo mies, joka kiristeli hampaitaan kuin muinoin Shylock päästäkseen leikkaamaan lihanaulansa isäni — uhrinsa ruumiista. Conniston, jos te olisitte tietänyt nämä tosiasiat ja ollut minun sijassani, niin mitä te olisitte tehnyt?»

Conniston sytytti toisella paperikaistaleella piippunsa, epäröi hetkisen ja vastasi sitten: »Vaikea sanoa, vanha veikko. Entä mitä te teitte?»

»Lankesin miltei polvilleni sen roiston eteen», vastasi Keith. »Jos kukaan mies ikinä on rukoillut toisen ihmisen hengen edestä, niin kyllä minä silloin rukoilin isäni hengestä — rukoilin Kirkstonea sanomaan ne muutamat sanat, jotka olisivat vapahtaneet isäni. Tarjosin hänelle kaiken mitä omistimme, jopa itsenikin ruumiineni ja sieluineni. Herra armahda, en koskaan unohda sitä iltaa! Ja siinä hän istua könötti edessäni, lihavana ja rasvaisena — kaksi isoa sormusta paksuissa käpälissään — oikeana ihmishahmoisena sammakkona, — ja nauraa kiherteli minulle, kuin olisin ollut jokin häntä huvittamaan tuotu ilveilijä — vaikka minun sieluni itki verta siinä hänen silmiensä edessä! Ja hänen poikansakin tuli huoneeseen, yhtä lihava ja rasvainen ja kirottu roisto kuin isänsä, ja hänkin nauroi minulle. En olisi arvannut, että sellaista vihaa ja kataluutta voi olla maan päällä, tai että kosto ja vahingonilo voi ilmetä niin pirullisella tavalla. Voin vieläkin kuulla heidän pukkimaisen mäkätyksensä, kun hoiperehdin ovesta ulos pimeään yöhön. Se kummitteli korvissani. Kuulin sen puiden suhinasta, tuulen kohinasta. Aivoni kiehuivat siitä — ja yhtäkkiä pyörsin takaisin ja palasin taloon koputtamatta ensin ovelle, ja siellä näin molemmat miehet yksin huoneessa. Ja tällä kertaa, Conniston, minä tulin perimään oikeutta — tai tappamaan! Sen verran oli minulla valmista suunnitelmaa, mutta aseinani oli pelkät nyrkkini. Ovessa oli avain sisäpuolella, sen väänsin lukkoon. Sitten esitin vaatimukseni. En tuhlannnut liikoja sanoja …»

Keith nousi pöydän äärestä ja rupesi astelemaan edestakaisin lattialla. Ulkona oli myrsky jälleen asettunut. He voivat kuulla naalien haukunnan ja jäiden räsähtelyn.

»Poika se leikin alkoi», jatkoi Keith. »Hän ryntäsi kimppuuni. Minä iskin häntä päin naamaa. Me jouduimme painiskelemaan, ja sitten se elukka riistäytyi irti ja sieppasi pöydältä jonkin aseen käteensä. En voinut nähdä, mikä se oli, mutta raskas se vain oli. Ensimmäinen isku pani olkapääni melkein mäsäksi. Kamppaillessamme minun onnistui temmata se hänen kädestään, ja silloin näin sen olevan pitkän, suunnikkaan muotoisen kuparilevyn, jonkinlaisen paperipainimen. Samassa silmänräpäyksessä hän sieppasi pöydältä toisen samanlaisen esineen ja sattui samalla iskemään kynttilän lattiaan. Pimeässä jatkoimme tappelua. Minusta tuntui, kuin en olisi otellut ihmisten kanssa — ne olivat ilkeitä kummituksia … minulla oli sellainen iljettävä tunne, kuin olisi lattialla pimeässä ympärilläni pyörinyt matelevia käärmeitä … Niin, minä löin kovaa, ja poika antoi kovasti takaisin, ja kumpikaan emme voineet nähdä toisiamme. Tunsin aseeni koskettavan johonkin — ja sinä hetkenä ukko Kirkstone kaatua jymähti koristen