Rolf saaristokoira

By Jorma Kurvinen

Lassie ei ole ainoa neuvokas sankarikoira, joka on rodultaan collie – se saa haastajakseen rohkean Rolfin!Rolf tekee parhaansa, jotta rattijuoppo ei pääse nousemaan auton rattiin sen hoitopaikassa. Lopulta Rolf joutuu kuitenkin itse lähtemään pakoon vihaista miestä. Koira ei jää neuvottomaksi, vaan pyrkii kohti tuttuun saareen vievää lossia. Saaressa on Rolfin isännän kesäpaikka – voisiko isäntä olla siellä? Sää on kuitenkin jo kylmä, ja Rolfin täytyy käyttää neuvokkuuttaan monen monta kertaa ennen kuin se on varmasti turvassa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 30, 2020
• ISBN: 9788726425253

Book preview

www.egmont.com

Voidaan kai sanoa, että koiraihmiset ovat laji sinänsä. Me tunnemme toisemme muutamasta eleestä, vaikka vain toisella on koira mukanaan sattuessamme kävelylenkillä lähekkäin. Toisessa syttyy merkkivalo. Hän hidastaa kulkuaan, taistelee vastaan halua pysähtyä puhuttelemaan vierasta koiraa, katselee sitä rakkaus silmissään.

Vanha ystäväni maalta, ison pitäjän nimismies, väittää koiraihmisten löytävän toisensa silloinkin, kun kummallakaan ei ole koiraa mukanaan.

– Muistelepa itsekin! hän innostuu. – Ei tarvitse asua Kanarialla monta päivää samassa hotellissa, kun koiraihmiset ovat jo vainunneet toisensa. Se tulee esiin jutellessa. Vähän samalla tapaa kuin isovanhempien puheista heidän lapsenlapsensa. Mettämiehillä vielä niin, että yksi koira on jahtikaverina ollut ylitse kaikkien muitten.

Siihen saattoi vain nyökätä.

– Ja koirissa on joitakin poikkeuksellisen loistavia yksilöitä – kuten ihmisissäkin, minä muistutin.

Tästä asiasta me olimme keskustelleet paljon. Iiittäneetkin. Vallesmanni väitti joskus, että minä unohdin koiran olevan ’vain’ eläin. Niin kuin usein unohdankin.

Tosiasioista tarkka juristi oli kuitenkin tullut uusiin ajatuksiin.

– Minä luin jostakin professori Matti Bergströmin, sen kuuluisan aivotoiminnan tutkijan, haastattelun, jossa hän sanoi, että ihmisen ja eläimen älykkyyden eroa kenties liioitellaan.

– Tuon vahvistavat varmasti tuhannet koiraihmiset. Kokemukset ovat sitä tasoa. Mutta meidän mielipiteemme on aina leimattu tunnepitoiseksi kuvitteluksi.

Nimismiehen silmissä oli hymyä.

– Kuten minä sinun puheesi …

– Esimerkiksi!

Hän liikautti päätään.

– Minä en ole enää yhtään niin varma koiran ’eläimellisyydestä’ kuin joskus ennen. Täällä meilläpäin on Nousiaisen lomakenneli, jossa Irmeli hoitaa ’evakossa’ olevia koiria. Niitä on joskus viikon tai kaksi, joissakin tapauksissa koko kesän tai talven. Minä olen puhunut Irmelin kanssa tästä samasta aiheesta monta kertaa ja hän väittää koirista löytyvän aivan samoja ominaisuuksia kuin ihmisestäkin. Moraalista rohkeutta myöten.

– Miten hän on sen testannut?

– Minä olen oikeastaan ollut omakohtaisesti siinä mukana. Kukaan ei osaa sanoa monenko nuoren ihmisen elämän se koira pelasti viivyttäessään riittävän kauan rattijuopon liikkeellelähtöä. Kirkonkylällä olisi voinut tulla pahaa jälkeä.

– Jos koira ei olisi estänyt ajamasta!

– Irmelin käskystä. Ja puolustaessaan häntä … Nimismies katsoo minuun terävästi … On siitä kuule paperit olemassa.

– Uskonhan minä. Päinvastoin: jokin siinä koskettaa kovastikin.

– Se ei ollut Nousiaisen Ahdin oma koira … Odotapas, niin minä katson, että löydänkö minä vanhoista papereistani sitä.

Kun nimismies palaa huoneeseen, hänellä on mukanaan nippu virallisen näköisiä papereita. Lomakkeissa on haastetodistus, josta voin lukea, että syyttäjänä on tämän piirin nimismies ja vastaajana Ahti Nousiainen, muurari Isoniemen kylästä. Tuomioistuinkäsittelyn aika ja paikka ja syyte/teko josta vaaditaan rangaistusta: yksinteoin tehty rattijuopumus ja virkamiehen väkivaltainen vastustaminen.

Paperin alareunassa haastettu ja haastemies kuittaavat haasteen tiedoksiannetuksi.

– Tässä on näiden juttujen tavanomaisia papereita, nimismies esittelee. — Kuulustelupöytäkirjoja, oikeuslääketieteellinen päihdetutkimus …

– Odotas vähän. Jos minä saan vilkaista!

– Ole hyvä!

Lomakkeesta käy ilmi perusasiat verenpaineesta pulssiin ja tutkittavan painoon ja ruumiinrakenteeseen saakka. Kliinisten kokeiden sarakkeet käsittävät normaalin lisäksi kolmeasteisen arviointiluokituksen huomautuksineen.

Ahti Nousiaisella on ollut täysin epävarmoja toimintoja kolmannes kokeista. Laskutoimitukset ovat sujuneet virheettömästi, mutta ajantaju epävarmaa ja sekä puhe että käytös häiriintynyttä.

Luen paperista ääneen:

– Toiminnanhäiriöiden kokonaismäärä on todettu olevan vahva.

Nimismies nyökkää. Hänellä on kädessään laboratorion lausunto verikokeesta.

– Yli kaksi promillea. Kaksi ja kolme.

– Ja mies lähtee tien päälle!

– Veljensä luokse Alakylään. Juuri niihin aikoihin, kun kirkonkylällä on päättymässä pitäjän koulujen yhteinen urheilupäivä ja tiet ovat täynnä lapsia … Nimismies pudistelee päätään … Onneksi oli sellainen nainen ja sellainen koira paikan päällä.

– Rouva soitti ja hälyytti teidät?

Nimismiehen kulmakarvat liikahtavat.

– Tätä ei pitäisi sanoa vuosien jälkeenkään, ei milloinkaan. Mutta eihän tämä ollut salaisuus muurarille itselleen. Ja sinulle minä voin tämän sanoa: Irmeli Nousiainen soitti minulle. Sanoi, että jos me toimimme heti ja salamannopeasti, jonkun henki ehkä pelastuu.

– Ja te toimitte?

– Me lähdimme liikkeelle saman tien. Luokkasen Kalle, meidän ylikonstaapelimme, ajoi. Ja lujaa. Minä olin kuullut puhelimesta miten siellä koira haukkui pihalla raivokkaasti ja tajusin hädän Irmelin äänestä. Kaikki muut hommat saivat jäädä … Sinä et ole koskaan käynyt Nousiaisen Irmelin kennelissä?

Olen vasta pudistamassa päätäni, kun ystäväni lisää:

– Tai ehkä kennel on hiukan suurellinen nimitys Irmelin koirakodille. Ansaitakseen itse oman elantonsa Irmeli rupesi ottamaan hoidettaviksi muutamia koiria. Joskus puolikymmentä, joskus kymmenkunta. Sinä syksynä hänellä taisi olla peräti kaksitoista koiraa. Minä muistelen, että se oli eläinlääkärin antama yläraja.

— Se on aika paljon näin maalaisoloissa. Ketkä hänellä hoidattavat koiriaan?

– Osa on kaupunkilaisten koiria, luultavasti valtaosa. Semmoisten, jotka pitävät mökeillään kesäkoiraa, mutta eivät voi viedä sitä kaupunkiin. Tai – niin kuin tämä upea skotlanninpaimenkoira – eläkeläisen kesäkaveri, jota hän ei voi ottaa mukaansa Kanarialle tai manner-Espanjaan. Irmeli hoitaa koirat hyvin ja monet niistä ovat ties monettako talvea hänellä.

– Ja mies ryyppää ja rellestää.

– Ei voi sanoa niinkään. Ei silloinkaan … Lisää kahvia?

– Kiitos, kupillinen.

Hän kaataa meille molemmille. Istuutuu sitten toiseen nojatuoliin ja laittaa kermaa ja sokeria kahviinsa.

Hänen ajatuksensa ovat Ahti Nousiaisessa.

– On ihmisiä, jotka tulevat iloiseksi humalassa ollessaan. Toisia, jotka rupeavat suremaan kaikkea, entisiä ja tulevia. Ja kolmansia, jotka tulevat pahapäisiksi. Nuoruusvuosistaan saakka Ahti kuului kahteen jälkimmäiseen ryhmään.

Minä saatan vain aavistella mitä kaikkea siinä Irmeli on joutunut kestämään. Mutta meihin Irmeli turvautui vasta, kun Ahti rupesi ajelemaan juovuksissa autolla.

– Ettei kenestäkään ulkopuolisesta tule rattijuopon uhria!

– Juuri sen vuoksi. Ja siitä siinä oli kysymys silläkin kertaa. Kun Irmeli ei saanut miestä pysymään autosta kaukana puhumalla, hän otti viisaimman koiran avukseen.

– Ja koira älysi missä on mukana?

– Varmasti älysi. Ja sillä oli jotakin kokemuksia viinasta, ehkä pentuajalta. Irmeli kertoi, että Rolf vihasi viinan hajuakin. Ahtia se ei päästänyt pihalla autoon silloinkaan, kun Irmeli oli sisällä talossa soittamassa meille.

Minä kurkottelen käteeni papereita pöydältä. Ensimmäiseksi tavoitan valokopion postisiirtolomakkeesta, jolla Ahti Nousiainen on suorittanut Lääninkonttorille »Muuta kuin sakkoa – Annat än böter» todistajanpalkkiota 34 markkaa ja asiantuntijapalkkiota kolmesataakaksikymmentäkuusi markkaa. Sitten käännän näkyviin kuulustelupöytäkirjan, josta näen sanat »törkeä rattijuopumus».

– Olenko minä ymmärtänyt nyt oikein …

– Minä nostan ehdottomasti syytteen ajon yrittämisestäkin, nimismies tarkentaa. – Mutta Ahti Nousiainen pääsi lopulta autoonsa. Todennäköisesti se tapahtui niin, että rouva meni liian ärhäkästi puhuttelemaan miestään ja tämä kimpaantui lopullisesti. Kun muurari kävi käsiksi vaimoonsa, koira jätti auton vartioimisen ja ryntäsi Irmelille avuksi. Se repi melkoisesti Ahdin vaatteet ja puri häntä käteen ja reiteen, mutta kaplakassa mies pääsi autoonsa. Hän tuli meitä vastaan noin kilometrin päässä kodistaan.

– Ja te saitte hänet pysäyttämään?

– Meillä oli kahdenlaista onnea. Ensiksikin jo se, että me olimme päivystyksessä sillä kertaa, tarpeeksi lähellä tapahtumapaikkaa. Ja toiseksi me tulimme Ahtia vastaan pitkällä suosuoralla, jossa on pehmeää kahta puolen tietä. Kun Luokkasen Kalle käänsi Saabin tielle poikittain, Ahdin oli pakko pysähtyä. Ei meillä siinä mitään isompia ongelmia ollut. Ahti tuli Saabiin ja puhalsi kaksi ja puoli promillea. Sen jälkeen Luokkanen ajoi hänen autonsa takaisin Nousiaisen pihaan ja me tulimme perässä.

– No se ei ollut mikään erityisen hauska reissu.

– Käsirautoihin me jouduimme sen pistämään. Tutun miehen. Ja mies karjuu vielä Saabin takapenkiltä tappavansa sen hurtan heti kun palaa kotiin.

– Miten siinä kävi? Tappoiko?

– Koira ei ollut enää täällä hänen palatessaan kotiin. Irmeli oli päästänyt sen menemään, kun ei saanut puhelinyhteyttä koiran isäntään, että olisi sopinut jostakin toisesta hoitopaikasta tai vaikka tuttavaperheestä, joka olisi ottanut sen evakkoon.

– Mutta se oli jo melko kylmää aikaa, lokakuun puolta.

Nimismies nyökytti päätään.

– Niinhän se oli. Irmelillä oli ratkaisun vuoksi hirvittävän huono omatunto, mutta sanopa mitä hän olisi voinut tehdä? Pyytää jotakuta heidän ystäväänsä ottamaan hoitoon vieraan koiran, jota humalassa täysin arvaamaton aviomies vihasi. Niinkö? Pitää koiran kotona, jossa sitä odotti ties minkälainen kohtalo, kun isäntä palasi taloonsa. Vai mitä?

En minäkään osannut sanoa.

– Meidän on lisäksi otettava huomioon, että Irmeli oli peloissaan, nimismies puolusti rouvaa. – Epätoivoisena kaikesta siitä, mitä vielä saattoi tapahtua. Hän sanoi minulle koirasta kertoessaan puhuneensa sille kuin ihmiselle: »Sinä olet tähän syytön, Rolf. Lähde niin kauan kun se on vielä mahdollista!»

– Sinä et tiedä minne koira lähti?

– En. Rauhoituttuaan Irmeli yritti löytää sen. Ja me tiedustelimme sitä omia kanaviamme pitkin. Me seurasimme kaikkia koiria koskevia lehtitietoja, mutta se katosi meiltä silloin … Paljon mahdollista, että Irmeli tietää nyt siitä jotakin. Minä annan sinulle hänen puhelinnumeronsa.

Sen puhelinnumeron kautta minä pääsin purkamaan uljaan skotlanninpaimenkoiran tarinaa. Kertomusta rohkeasta koirasta, joka yksin jouduttuaan ei jäänyt norkoilemaan kennelin kulmille, vaan lähti vaistojensa ohjaamana pyrkimään kohti saaristoa. Sinne, missä se oli yhdessä isäntänsä kanssa viettänyt elämänsä parhaat hetket.

Jos lautta olisi lähtenyt ajallaan, Samppa ei olisi todennäköisesti kuullut koko koirasta. Kaupungissa uimahallilla heitä käyttänyt koulubussi saapui lautalle niin viime hetkellä, että se olisi irronnut laiturista heti. Mutta sille oli soitettu ambulanssista, joka oli tuomassa siirtokuljetuksena Huovilan Hildaa sairaalareissulta takaisin vanhainkodille, ja tätä odoteltiin mukaan.

Jussila puhui koirasta jollekin kaupunkilaiselle niin lähellä reelingin vieressä, että Samppa kuuli jokaisen sanan:

– Helkkari, lautta täynnä mettämiehiä eikä kukaan ammu tuommoista irtorakkia!

– Se voi olla melko kallis koira, kaupunkilainen toppuutteli.

– Joo, mutta irtaallaan. Jos minä näen tuommoisen Syrjässä, se elää täsmälleen niin pitkään kuin minulta menee aikaa hakea ase kotoa.

– Oletko sinä varma, Jussila, ettei se ole saarelaisten koiria, kun se niin tarmokkaasti pyrkii mukaan? joku hirvimies tiukkasi. – Lossin henkilökunta on hätistellyt sitä kyydistä kuulema toissapäivästä saakka.

– Meillä päin ei ole kenelläkään tuommoisia koiria, Jussila mekasti. – Mitä hyötyä tuommoisesta on kenellekään?

Tuommoisesta?

Samppa kääntyi tähyilemään samaan suuntaan, jonne Jussilan isäntä vilkaisi.

Siellä se oli. Laituripenkalla ison kiven takana, mutta niin paljon näkyvissä, että sen havaitsi heti sattuessaan katsomaan oikeaan suuntaan.

Kaupunkilaisen arvio koiran hinnasta oli todennäköisesti oikea. Parhaina päivinään tuo skotlanninpaimenkoira oli upea yksilö, mutta juuri nyt se vaikutti melko hoitamattomalta. Punaruskea-valkoinen karva oli märkää ja likaista, niin kuin eläin olisi rypenyt jossakin rapaojassa.

– Miksi se ei saisi tulla Saareen, jos on sinne pyrkimässä? Samppa asettui koiran puolelle.

Jussila kääntyi katsomaan häneen.

– Älä nyt, poika, ihan hulluja puhu. Mistä talosta se sinä olet?

Jussila ei muka ollut tuntevinaan. Siitä oli tullut puoliksi kaupunkilainen, kun se oli ostanut huoneiston sieltä ja asui talvet mantereella.

– Ryönän poikia minä olen.

Jussila nauroi ääneen.

–