Vaellusjoki

By Jorma Kurvinen

Opettajaisä elää rankkaa vaihetta elämässään, ja hän on jäänyt virkavapaalle. Kun isä päättää järjestää yhteisen erävaelluksen poikansa kanssa Lappiin, isälle ja pojalle avautuu ainutlaatuinen mahdollisuus tutustua toisiinsa. Mutta mitä Lapin kauniissa erämaassa käykään? Lähentyvätkö isä ja poika vai onko luvassa pelkkiä konflikteja? Jorma Kurvisen "Vaellusjoki" vie lukijan keskelle Käsivarren uskomattomia maisemia ja erämaita. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 4, 2020
• ISBN: 9788726425048

Book preview

www.egmont.com

Risto näki rehtorin kanslian kirjoituspöydällä nitojalla suljetun vahvan kirjepussin, jonka päällä oli hänen nimensä. Martti viittoi häntä istumaan valmiiksi katettuun kahvipöytään.

– Minä pyysin Merjaa keittämään termospulloon kahvia ja ostin kouluun tullessa pullat. Ole hyvä!

Riston katse siirtyi rehtorista uudelleen pussiin.

– Siellä on pahvia koukunsuojana, Martti esitteli. – Mutta saat silti olla varovainen. Minä en löytänyt mistään tyroksia.

– Minä laitan ne litteään viskipullopakkaukseen … Sinä et siis lähde mukaan?

Martti hymähti kysymykselle.

– Ei mitään mahdollisuutta … Rehtorin kiireet. Parasta vaan näivettyä tähän tehokkaasti.

– Sinä et uskalla repäistä itseäsi irti?

He istuutuivat ja Martti ryhtyi kaatamaan kahvia kuppeihin.

– Ole hyvä! Ja ota pullakin. Olivat vielä lämpimiä, kun pistettiin pussiin. Kermaa ei sitten ole.

– Kalakahvit mustana, Risto muistutti. Hän katsoi kelloon. – Perjantaina näihin aikoihin minä keittelen kahvia Palonnokalla.

Kulkiko haikeus Martin kasvojen yli? Rehtori ei antanut sille kuitenkaan periksi.

– Reissu vie kaikkiaan vähintään viisi päivää. Ei teoriassakaan mahdollista. Ja ehkä minä olen siitä jo jotenkin ulkona. Käytän sen ajan mieluummin iltaisin greenillä.

Risto oli mielessään arvellutkin niin. Golfarit olivat verrattavissa karjanhoitajiin, eikä lomittajia ollut.

– Kahdeksantoista reikää illassa, Martti puolustautui.

Hänen olemuksestaankin näki, että rehtori piti huolen liikkumisesta. Ristolla itsellään voisi paremminkin tehdä tiukkaa reppu selässä Palonnokalta Vuomavaaran laelle. Vuoteen liike-elämän kuvioissa oli sisältynyt liian paljon lounaita ja pitkiä iltaedustuksia.

Martti ajatteli ehkä sitä muistuttaessaan:

– Sinne pääsee nykyisin kätevästi Näkkälän kautta Pöyrisjärvelle ja sitten jokea alaspäin. Tai Anuntin kaimasi lennättämänä.

Risto pudisti päätään.

– Ei, vaan samaa polkua kuin silloinkin. Kuusi-kahdeksan tuntia ja ollaan Vuomakoskella.

Martti peitti haikeuden nauruun.

– Jos ette sorru hilloihin matkalla!

– Emme mennessä.

Martti nyökytteli.

He molemmat ajattelivat kahvia juodessaan reittiä kylältä Vuomakoskelle. Jos ei poikennut tahallaan hillojen hakuun, suolla ei tarvinnut ottaa monta askelta polun noudatellessa kuivia selänteitä.

Polku ja Käsmän talon nuori-isäntä Jaako – »Yhdellä koolla, Risto!» – olivat alun perin Martin löytöjä, Risto ei edes tiennyt minkä mutkien kautta. Martti oli tehnyt vaelluksen Vuomakoskelle yhdessä Jaakon kanssa ja houkutteli seuraavana kesänä hänet kokeilemaan kuntoaan. Se oli ollut heinäaikaa ylämaissa, ja he olivat tehneet reissun ilman Jaakoa, kahdestaan. Ja upean reissun maisemineen, saaliineen, elämyksineen.

He olivat puhuneet seuraavista kesistä itsestään selvyyksinä, mutta se oli mennyt toisin. Ensin olivat loma-ajan vieneet perhe ja mökkien rakentaminen, myöhemmin Martilta rehtorin virka, ja Risto oli ajautunut isomman kalan perään, Tenolle. Pöyrisjoki oli noussut mieleen joskus viime talvena, kun ajatus vaelluksesta yhdessä pojan kanssa rupesi itämään. Ramilla oli täällä ympärillään sakkia ja hulinaa kiekkohommissa, kosketus rauhaan ja hiljaisuuteen voisi merkitä aavistusta vaihtoehdoista.

Herra rehtorin ajatukset olivat voimakkaasti ylhäällä.

– Onko syytä soittaa Jaakolle ja varmistaa vene? Siellä on hilla-aika parhaimmillaan ja kaikki ovat menossa.

– Me otamme varmuudeksi katolle oman kanootin. Mutta me käymme Jaakolta luvat. Ja viemme uistimet!

– Siinä on kaksi Jaakolle ja kaksi teille itsellenne. Lappuja, joilla sai ainakin ennen. Minkä verran Rami on kalastanut?

– Muutaman kerran kesässä mökillä. Ei mikään himokalastaja. Jääkiekko vie kaiken ajan.

Martti tiesi sen varmasti sanomattakin.

– Älä pety kovin, jos poika ei innostu Lapista. Nuorisolla on omat kiinnostuksen kohteensa.

Risto odotti jatkaisiko Martti. Ei jatkanut.

– Se nähdään nyt. Ja ehkä monta muutakin asiaa … Isä ja poika ensimmäisen viikon elämässään kahdestaan.

– No miten mökillä?

– Siellä eletään ihan eri tahtiin. Ja on aina muutakin sakkia.

Martti mietti.

– Minä en sitten pilaisi Vuomakosken-reissua koulun asioilla.

– On ehkä mielenkiintoista nähdä, minkälainen valehtelija oma poika on!

Martin ilme kiristyi.

– Pekkanen soitti toissapäivänä.

– Siitä talvellisesta? Risto yllättyi.

– Leipälä on kuulema kiinnostunut sen selvittämisestä.

– Voi helvetti!

– Jostakin syystä minä olen osannut odotellakin jotakin tämmöistä. Mutta näitä nyt ei kannata viedä Lappiin!

Risto ojentautui tuolissaan suoremmaksi.

– Aion minä kysyä siitä jonakin sopivana hetkenä. Rami oli niin lähellä, että hänen on pakko tietää totuus …

Martti kaatoi heille lisää kahvia jarrutellessaan:

– Tämä on kohtuuton juttu pojalle, Risto. Isä opettajana ja kummisetä rehtorina samassa koulussa. Piha täynnä omia kavereita. Uskotko sinä, että poika vastaa?

– Se nähdään sitten. Mutta sellainenkin kuin totuus on olemassa.

Martti katsoi häneen termospullo yhä kädessään.

– Muukin kuin virtuaalitodellisuus?

– Nimenomaan muu … Hän ei väistänyt Martin katsetta. – Sinunko mielestäsi ei ole?

Martti kääntyi laskemaan termospullon pöydälle ja sulki sen korkkia niin kuin tekisi sen ensimmäisen kerran, jossakin avaruudessa.

– Mitä sinulle tapahtui sillä tunnilla silloin maaliskuun alussa, Risto?

Mitä hänelle oli tapahtunut?

Sitä oli kelattu turhaa lääkäreitten kanssa, koululääkärin, neurologin ja psykiatrin. Rehtorinkin.

– Minä en muista vieläkään mitään. Eivätkö oppilaat ole kertoneet?

Martti hymähti.

– Maikka brakasi. Majakka pimeni. Jätkä ei kestänyt virtuaalitodellisuutta … Ja siihen malliin.

Risto nauroi, pystyi jo nauramaan.

– Luultavasti juuri noin.

Hänellä oli tarkkakin kuva oppitunnista tiettyyn hetkeen saakka. Heikki Laukkanen, yksi luokan lahjakkaimmista oppilaista ja hyvä kirjoittaja, oli tehnyt ansiokkaan esitelmän virtuaalitodellisuudesta, aiheestaan innostuneena. Risto ei muistanut aikaisemmin kuulleensa yhtä selkeää esitystä HMD-kypärästä ja -järjestelmistä, Yhdysvaltain ilmavoimien virtuaalitaivaista ja merijalkaväen NPSNET-IV simulaattorista, joka vie kersantin »oikeaan» sotaan. Heikki oli tehnyt paljon työtä ja odotti kiitosta esitelmästään, mutta opettaja repesikin ja haukkui koko virtuaalitodellisuuden ja ehkä pojan esitelmänkin siinä samalla.

Millä kohdalla hän oli seonnut?

Hän oli myöhemmin tutkinut esitelmän kopiota yksinään kotonaan ja koulussa yhdessä koko luokan ja rehtorin kanssa. Oppilaat väittivät huomanneensa jotakin VSP:n kohdalla, kun Heikki kertoi seksuaalipartnerin käpälöimisestä datahansikkaalla, jonka jenkki saattoi hankkia laitteistoineen hyvän moottoripyörän hinnalla.

»AMERIKKALAISTA PASKAA!»

Hän oli karjunut sen niin kovalla äänellä, että se kuului naapuriluokkaan. Kapanen oli rynnännyt rauhoittelemaan häntä ja ottanut pahoiksi häneenkin kohdistuneet syytökset »suomenamerikkalaisista kybermaailmoineen».

Oli mahdotonta sanoa, mitä hänelle sillä tunnilla tapahtui. Tai oliko tapahtunut jo pitkään sitä ennen? Tuttu psykiatri sanoi suoraan, että se oli yli nelikymppisen »vanhuksen» kateutta nuoria kohtaan.

»Ihmisen mielen hetteikköä, Risto. Sinun sisimpäsi kadehtii nuorten kykyä katsoa tulevaisuuteen ja ottaa vastaan uutta, kun itse olet ennakkoluulojesi vanki. Sinä olet kyllä anteeksipyynnön velkaa pojalle …»

Hän oli jo pyytänyt anteeksi. Varsinkin sitä, että oli keskeyttänyt Heikin juuri kun hän oli tulossa ihastelunsa kriittiseen vaiheeseen. Jos opettaja vain olisi malttanut odottaa …

Hän oli ollut sairaslomalla elokuuhun. Ja siitä eteenpäin virkavapaalla, töissä vakuutusyhtiössä, jossa voisi jatkaakin, jos ei palaisi lokakuussa kouluun.

Marttikin ajatteli juuri sitä.

– Jauholan Mikko on kysellyt sinun ratkaisuasi.

Sijaista kyllä ymmärsi.

– Minä ilmoitan kyllä, kun palaan Lapista.

Martista paistoi epäilys.

– Etkö sinä tiedä sitä vielä?

– En. Risto työnsi tyhjän kahvikupin keskemmäksi pöytää. – Kiitos tarjoilusta! Minä annan asian hautua vielä viikon. Liike-elämäkään ei ole oikein minun alaani. Kaikkien ajatukset liikkuivat vain rahassa.

– Mistä sitten on kiinni?

– Ei ole ihan yksinkertaista palata kouluunkaan.

Martista heijasteli myötätunto.

– Sinä olet tietysti tarkkailun alaisena, melko pitkäänkin.

– Luultavasti minä kestän sen, kun vain tulen toimeen itseni kanssa.

– Liittyykö Laura siihen jotenkin?

Se oli suoraan kysytty. Ristokaan ei ruvennut kiertelemään.

– Minä olen lähes varma, että se alkaa taas, jos me ollaan samalla koululla.

Martti ei ruvennut moralisoimaan.

– Minäkään en uskaltaisi mennä sanomaan, miten itselleni kävisi. Sen vuoksi meikäläinen ei vilkuile vieraaseen vahingossakaan. Ei istu kaljoilla eikä tee kalareissuja. Parasta pysyä kuiskaajan lähettyvillä ja näytellä rehtoria.

Risto makusteli Martin ääntä. Kuvitteliko hän vain vai oliko kyynisyydessä myös vivahde itsesääliä? Epäilys vain vahvistui, kun Martti jatkoi:

– Minä olen ilmoittanut hirviporukallekin, että jään tänä syksynä pois, kun lupiakin on niin vähän. Saavatko pojat kuitenkin pitää teidän hehtaarinne?

Ne olivat olleet Martilla toistakymmentä vuotta.

– Niitä on, Risto, sen verran paljon, että poikien tilanne muuttuu, jos ne siirtyvät pois, puhumattakaan että jollekin toiselle.

Risto oli ajatellut aivan muita asioita.

– Ei niitä siirrellä minnekään, Martti. Sinähän voit olla jo seuraavana syksynä taas mukana.

– Niin … En tiedä, ehkä.

Minkälaisia mettämiehiä he oikein olivat? Ja minkälaisia kalamiehiä?

Siihen hän saisi jonkinlaisen vastauksen taas kertaalleen lähiviikolla. Ja voisi siirtää perinnettä seuraavalle polvellekin.

Jos hänen ikäluokallaan mitään siirrettävää ylipäätään oli.

Helena saattoi olla oikeassa lentsun suhteen. Ennen Oulua he joutuivat pysähtymään puolellakymmenellä huoltoasemalla, ja Rami juoksi pari kertaa metsäänkin. Mutta Kemiä lähestyttäessä maha rupesi asettumaan.

– Ja onko kuumettakaan? Risto varmisti pojalta.

Rami koetteli otsaansa.

– En usko, että on … Mutta vetelä olo.

– Ota torkut ihan rauhassa. Selkänoja alas ja takapenkiltä pyyhe tyynyksi.

Sitä oli tarvittu, kun Rami pesi ojan penkalla hiet naamaltaan.

– Sinun pitäisi juoda jotakin ennen kuin nukahdat. Nestehukka on varmasti melkoinen.

Rami nyrpisti nenäänsä.

– Limsa on jo ihan lämmintä.

– Me ollaan tulossa Iihin, käydään ostamassa kylmää jaffaa ja katsotaan hetki, että se pysyy sisällä. Nukut sitten.

Poika naureskeli Iille.

– Kaksi kirjainta. Mistä se on saanut nimensä?

– Veikkaan että joesta. Ja jossakin Koillismaalla on Iivaarakin.

– Se voisi viitata kirjoituksiin.

Poika oli ilmiselvästi piristymässä.

»Semmoiset lentsut menevät ohitse, kun miehet eivät anna periksi», Helena oli puhelimessa torjunut ajatuksen lähdön siirtämisestä, kun Risto oli soittanut toimistoon. »Isä sanoi ennen, että semmoista tautia ei olekaan, joka ei Lapissa parane.»

Appiukko oli luonut varallisuutensa pohjan joskus nuorena rakennusmestarina pohjoisessa, kovan lapinmarkan ja hurjan maa- ja vesirakentamisen aikaan. Pauli Virtaselle oli luultavasti ollut pettymys, kun lapset olivat yhtä lukuun ottamatta tyttäriä, ja kaikki paitsi Helena valitsivat äitinsä ammatin opettajina. Helena luki arkkitehdiksi, mutta hänkään ei millään tavalla ollut jatkamassa isänsä firmoja, vaan valitsi turvallisen virkauran kaupungilla.

– Ja meni vielä naimisiin maikan kanssa!

Rami oli katsellut tienvarren teollisuuslaitoksia. Poika kääntyi katsomaan isäänsä.

– Anteeksi!

– Itsekseni minä, omia ajatuksiani … Vaari olisi luultavasti ilahtunut, jos nuorin tytär olisi nainut insinöörin.

Poika hymähti.

– Mikä hätä vaarilla on! Myi bisnekset juuri oikealla hetkellä isoon hintaan ja elää koroillaan.

– Ehkä hän olisi nähnyt mielellään jonkun jatkavan elämäntyötään.

– Hullu mies, rakastuu duuniinsa eikä rahoihin, jotka siitä tulevat! Kuudenkympin rajoitus …

Risto oli huomannut sen itsekin. Eikö tuolla ollut poliisiautokin tiensyrjässä? Ne olivat saakeli mittaamassa nopeuksia.

He olivat kuitenkin tulleet kahdeksankympin rajoilla ja hiljentäneet oikeaan aikaan. Poliisit eivät reagoineet millään tavalla heidän ohittaessaan ratsiapaikan ja kääntyessä vasemmalle, kylälle.

Rami toi kaupasta limupullon lisäksi pakkauksen pahvilaseja.

– Otatko sinäkin?

– Kiitos, puoli lasillista … Aukiaako?

Ramin hymähdyksessä oli varmuutta, joka teki Riston haikeaksi. Poika jätti sanomatta ääneen, että jos pullo ei aukea hänellä, niin se jää sitten kiinni. Yksi merkkipaalu miehen elämässä oli siinä, kun muovipullo piti ojentaa avattavaksi pojalle.

No, ehkä se ei heillä ollut ihan vielä, mutta – Ramin treeneihin isä ei tuntenut mitään kutsumusta. Sukupolvenvaihdos oli niiltä osin selkeästi alkanut.

– Älä juo, Rami itsekään kerralla liikaa! Kierrellään kylää pikkuisen ja ryyppäät vähän kerrallaan, niin nähdään pysyykö tämä sisällä.

Oikeastaan oli hölmöä, että Iin kaltaisten paikkojen ohitse painettiin letti suorana. Risto ei edes muistanut milloin oli edellisen kerran poikennut päätieltä.

Rami oli ihmeissään Iin Haminassa, vanhassa persoonallisessa jokitörmäkylässä, jossa talot olivat kiinni toisissaan ja kadut niin ahtaita, että autolla juuri ja juuri mahtui.

– Tämä kun roihahtaa tuleen, niin …

– Vanha sana muistaakseni on, että akat varjelevat vaikka hameellaan Haminan palamasta. Mutta kirkko tuolla paikalla on roihahtanut vaikka kuinka monta kertaa salaman sytyttämänä.

Pojan ilme kertoi paljon kirkonpolttajista. He pysähtyivät vielä kunnan virkatalon pihamaalle ihailemaan jokinäkymää ja laittamaan Ramin istuinta maattavaan kuntoon.

– Minä luulen, että sinun ei tarvitse pomppia tyhjennykselle, kun mitään ei näytä tapahtuvan.

Pojan katse arvioi Ristoa.

– Entä sinä? Olet varma ettet nukahda rattiin, vaikka minä kuorsaan vieressä?

– En … Jos rupeaa vähänkään tuntumaan siltä, minä otan ensimmäiselle levikkeelle ja pidän torkkutauon.

– No sitten …

Poika ojentautui