Veren perintö

By Mark Twain

Eletään 1800-luvun alkupuolta Yhdysvalloissa, kun nuori orjanainen päätyy tekemään jotakin ennennäkemätöntä – hän on saanut hyvin vaaleaihoisen lapsen ja päättää vaihtaa sen talon herran lapseen. Nainen toivoo pojalleen hyvää ja turvallista elämää, mutta seuraukset ovat pahemmat kuin nainen saattoi ikinä aavistaa. Pojasta ei nimittäin kasva ollenkaan sellainen kuin hän olisi toivonut!Mark Twainin "Veren perintö" on vuonna 1894 julkaistu satiirinen romaani, joka käsittelee niin identiteettiä, kasvatusta kuin yhteiskuntaluokkia.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 8, 2020
• ISBN: 9788726314724

Mark Twain

Mark Twain, who was born Samuel L. Clemens in Missouri in 1835, wrote some of the most enduring works of literature in the English language, including The Adventures of Tom Sawyer and The Adventures of Huckleberry Finn. Personal Recollections of Joan of Arc was his last completed book—and, by his own estimate, his best. Its acquisition by Harper & Brothers allowed Twain to stave off bankruptcy. He died in 1910. 

Book preview

Twain

Ensimmäinen luku

Puhu totta tai uskottele — mutta laita niin, että saat tikit.

— Taulapää Wilsonin kalenterista.

Tämän kertomuksen näyttämö on Dawson’s Landingin kaupunki Mississippin Missourin-puoleisella rannalla puolen päivän höyrylaivamatkan päässä St. Louisista alaspäin.

Vuonna 1830 se oli suojaisa pikku ryhmä yksi- ja kaksikerroksisia puurakennuksia, joiden valkoisiksi rapattuja ulkoseiniä melkein peittivät köynnösruusut, kuusamat ja villiviinin lehvät. Jokaisella näistä kauniista kodeista oli etupihassa puutarha, suojattu valkoisella säleaidalla ja upeasti somistettu samettihaavoilla, palsameilla, purppura-amaranteilla ja muilla vanhanaikaisilla koristekasveilla. Huoneiden ikkunalaudoilla taasen oli puulaatikoissa sammalruusuja ja kukkaruukkuja; niissä kasvoi kurjenpolvia rehevästi helottavine loistavanpunaisine kukkineen, jotka korostivat ruusuilla verhotun julkisivun vallitsevaa vaaleanpunaista vivahdusta kuin leimuavat liekit. Milloin ikkunalaudalla ruukkujen ja laatikkojen ohella vielä oli tilaa, oli siinä kissa — päivänpaisteisella ilmalla — lojumassa pitkin pituuttaan, nukuksissa ja autuaana, karvainen vatsa aurinkoon päin käännettynä ja käpälä kierrettynä kuonon yli. Siten talo oli täydellinen, ja sen tyytyväisyyttä ja rauhaa julisti maailmalle tuo vertauskuva, jonka todistus oli pettämätön. Koti ilman kissaakin — hyvin ruokittua, hemmoteltua ja kunnollisesti hoidettua kissaa — saattaa olla täydellinen ja onnellinen, mutta millä voi sen todistaa?

Katujen vierustoilla, molemmilla sivuilla, laattakivisten jalkakäytäväin ulkopuolella oli kotoisia akaasiapuita, joiden runkoja suojelivat puiset kehät, ja ne tarjosivat varjoa kesällä ja levittivät suloista tuoksua keväällä, kun kukkatertut puhkesivat. Pääkatu, joka kulki yhden kadunvälin päässä virrasta ja oli sen kanssa yhdensuuntainen, oli ainoa liikekatu. Se oli kuusi kadunväliä pitkä, ja kullakin välillä kohosi pari kolme kolmikerroksista, tiilistä rakennettua varastorakennusta, jotka kohosivat korkealle väliin siroteltujen puisten kauppakojujen yläpuolelle. Heiluvia kilpiä kitisi tuulessa koko kadun pituudelta. Kirjava pylväs, joka Venetsian palatsien reunustamien kanavien varsilla ilmaisee ylpeää ja vanhaa aatelia, osoitti ainoastaan vaatimatonta parturitupaa Dawson’s Landingin pääkadun varrella. Eräässä vilkkaimmista kadunkulmista oli korkea maalaamaton salko, jossa latvasta alas asti riippui tinapatoja, pannuja ja tuoppeja — huomattavimman peltisepän äänekäs ilmoitus maailmalle (tuulen puhaltaessa), että hänen työpajansa ja myymälänsä olivat siinä kulmassa.

Pienen yhdyskunnan julkisivua huuhtelivat suuren virran kirkkaat aallot; sen pääosa ulottui taaksepäin loivaa rinnettä ylös; takimmainen reuna sirotteli talojaan kukkuloiden juurelle. Nämä kohosivat korkealle, sulkien kaupungin puolikuun muotoiseen kaareen, ja kasvoivat metsää juurelta huipulle asti.

Höyrylaivoja liikkui edestakaisin noin joka tunnin päästä. Ne, jotka kuuluivat pienelle Kairon linjalle tai pienelle Memphisin linjalle, pysähtyivät tänne aina; Orleansin alukset poikkesivat vain silloin, kun niille annettiin merkki, tai laskeakseen maihin matkustajia tai matkatavaraa, ja näin oli myös varsinaisten suurten lastihöyryjen laita. Viimeksimainittuja tuli tusinalta virralta — Illinoisilta, Missourilta, Ylä-Mississippiltä, Ohiolta, Monongahelalta, Tennesseeltä, Red Riveriltä, White Riveriltä ja niin edespäin — matkalla jos johonkin ja lastattuina kaikilla kuviteltavissa olevilla ylellisyystuotteilla ja tavaroilla, joita yhdyskunnat Mississippin varsilla saattoivat tarvita St. Anthonyn jäisiltä putouksilta alkaen yhdeksän erilaisen ilmaston halki päivänpaahtamaan New Orleansiin asti.

Dawson’s Landing oli orjia pitävä kaupunki, jonka takalistolla oli rikas orjien työllä raivattu, viljaa ja sianlihaa tuottava seutu. Kaupunki oli uninen, hyvinvoipa ja tyytyväinen. Se oli viisikymmentä vuotta vanha ja kasvoi hitaasti — hyvin hitaasti tosiaan, mutta kasvoi kuitenkin.

Tärkein kansalainen oli York Leicester Driscoll, noin 40-vuotias, piirikunnan oikeuden tuomari. Hän oli hyvin ylpeä vanhasta virginialaisesta syntyperästään, jonka perinteitä hän vaali vieraanvaraisuutensa sekä jossain määrin muodollisen ja arvokkaan esiintymisensä avulla. Hän oli ylväs, oikeamielinen ja aulis. Olla gentleman — tahraton ja moitteeton herrasmies — oli hänen ainoa uskontonsa ja sitä hän aina tunnollisesti noudatti. Koko yhdyskunta piti häntä arvossa, kunnioitti ja rakasti. Hän oli vakavarainen mies ja lisäsi asteittain omaisuuttaan. Hän ja hänen vaimonsa olivat melkein onnelliset, mutta eivät täysin, sillä heillä ei ollut perillisiä. Lapsionnen kaipuu oli vuosien vieriessä käynyt yhä voimakkaammaksi, mutta sitä siunausta heille ei koskaan suotu — eikä sitä koituisi heidän osakseen myöhemminkään.

Tämän parin luona asui tuomarin leskisisar, rouva Rachel Pratt, ja hänkin oli lapseton — lapseton ja siitä syystä murheellinen ja lohduton. Molemmat naiset olivat hyviä ja arkipäiväisiä ihmisiä, jotka suorittivat velvollisuutensa ja saivat palkkanaan puhtaan omantunnon ja yhdyskunnan hyväksymisen. He olivat presbyteerilaisiä, mutta tuomari oli vapaa-ajattelija.

Myös Pembroke Howard, lakimies ja vanhapoika, iältään neljänkymmenen vaiheilla, oli virginialainen ylimys, joka saattoi todistaa polveutuvansa »ensimmäisistä» perheistä. Hän oli ylväs, urhea, majesteetillinen henkilö, herrasmies virginialaisen käsityksen ankarimpienkin vaatimusten mukaan, harras presbyteeriläinen, maakunnan kunniakäsitteiden vaatimusten todellinen erikoistuntija ja aina kohteliaasti valmis vastaamaan menettelystään, jos joku hänen tekonsa tai sanansa oli toisesta näyttänyt kaksimieliseltä tai epäilyttävältä, ja selittämään sen niillä aseilla, joita tahdottiin käyttää, naskalista tykkiin asti. Hän oli suuresti kansan suosiossa ja tuomarin rakkain ystävä.

Sitten oli vielä eversti Cecil Burleigh Essex, hänkin Virginian »ensimmäisten perheiden» jälkeläinen ja pelottavaa kaliberia. Mutta hänen kanssaan meillä ei nyt ole tekemistä.

Percy Northumberland Driscoll, tuomarin veli ja häntä viisi vuotta nuorempi, oli naimisissa, ja hänellä oli kotilietensä ääressä ollut lapsia, mutta ne olivat vuoron perään sairastuneet tuhkarokkoon, kuristustautiin ja tulirokkoon, ja se oli antanut tohtorille tilaisuuden vaikuttaviin, vedenpaisumuksen takaisiin menetelmiinsä; ja kätkyet olivat siis tyhjinä. Percy Driscoll oli hyvinvoipa mies, jolla oli liikemieskykyä, ja hänen omaisuutensa lisääntyi edelleen. Helmikuun 1. päivänä 1830 syntyi kaksi poikalasta hänen talossaan: toinen hänelle ja toinen eräälle hänen Roxana-nimiselle orjatytölleen. Roxana oli kaksikymmenvuotias. Hän oli taas jalkeilla samana päivänä ja täydessä touhussa, sillä hän hoivasi ja imetti molempia lapsia.

Rouva Percy Driscoll kuoli samalla viikolla, ja Roxy jäi molempien lasten hoitajattareksi. Hän menetteli siinä vapaasti mielensä mukaan, sillä herra Driscoll antautui pian taas liikekeinotteluihinsa ja salli Roxyn hoidella lapsia.

Saman helmikuun aikana Dawson’s Landing sai uuden kansalaisen. Tämä oli herra David Wilson, nuori mies skotlantilaista sukua. Hän oli vaeltanut tähän etäiseen seutuun syntymäseudultaan New Yorkin valtion sisäosista etsimään täältä onneaan. Hän oli viisikolmattavuotias; hänellä oli yliopistosivistystä, ja hän oli suorittanut kurssin eräässä itävaltioitten lakiseminaarissa pari vuotta aikaisemmin.

Hän oli vaatimattoman näköinen, kesakkoinen nuori mies, jolla oli kellervänpunainen tukka ja älykkäät siniset silmät ja niissä avomielisyyttä, toverillisuutta ja miellyttävä salainen välke. Jollei hän kerran olisi tehnyt erästä onnetonta huomautusta, olisi hän epäilemättä heti päässyt menestykselliseen toimeen Dawson’s Landingissa. Mutta hän teki kohtalokkaan huomautuksensa ensimmäisenä päivänä, jonka hän vietti tässä pienessä maaseutukaupungissa, ja se painoi häneen »polttomerkin». Hän oli juuri tutustunut ryhmään kansalaisia, kun näkymätön koira ryhtyi nalkuttamaan, ärisemään ja ulvomaan ja tekemään itsensä perin tajuttavasti epämieluiseksi, jolloin nuori Wilson sanoi ikäänkuin ajatellen ääneen:

»Toivoisin omistavani puolet tuota koiraa.»

»Miksi?» kysyi joku.

»Tappaakseni oman puoliskoni.»

Ryhmä tutki hänen kasvojaan uteliaasti, vieläpä levottomastikin, mutta ei löytänyt niistä mitään valoa, ei mitään tulkittavaa ilmettä. He eristyivät hänestä, niinkuin jostakin kaameasta, ja vetäytyivät yksinäisyyteen keskustelemaan. Muuan sanoi:

»Näyttää olevan hullu.»

»Näyttää?» virkkoi toinen. »Kaipa pikemminkin tulisi sanoa on.»

»Se pöllö sanoi haluavansa omistaa puolet koiraa», virkkoi kolmas. »Mitä hän arveli toisesta puolikkaasta tulevan, jos hän olisi tappanut omansa? Arveletteko hänen luulleen, että se eläisi?»

»No niin, hänen on kai täytynyt niin luulla, jollei hän ole pahin pähkähullu maailmassa. Sillä jollei hän olisi niin luullut, olisi hän halunnut omistaa koko koiran, tietäen, että jos hänen tappaessaan oman puolikkaansa toinenkin puolikas kuolisi, niin hän olisi vastuunalainen siitä puolikkaasta ihan yhtä hyvin kuin jos hän olisi tappanut sen eikä ainoastaan omaansa. Eikö asia näytä sellaiselta, hyvät herrat?»

»Näyttää kyllä. Jos omistaisi puolikkaan jostakin koirasta yleensä, olisi asian laita niin; jos hän omistaisi toisen puolen koirasta ja joku muu toisen puolen, olisi se myöskin ihan samaa, mutta varsinkin edellisessä tapauksessa, sillä jos tappaa puolikkaan koirasta yleensä, ei kukaan voi sanoa, kenen oma se puolikas oli, kun sitävastoin, jos hän omistaisi toisen puolikkaan koirasta, hän ehkä voisi tappaa toisen puolikkaan, nimittäin omansa, ja …»

»Ei, hän ei voisi sitäkään, olematta vastuussa myös toisesta puolesta; jos se kuolisi, niinkuin tietysti kävisi. Minun käsittääkseni tuo mies ei ole täydessä järjessään.»

»Minun käsittääkseni hänellä ei ole ollenkaan järkeä.»

Numero 3 sanoi: »Niin, hän on joka tapauksessa taulapää.»

»Sitä hän on», säesti numero 4. »Hän on pähkähullu — oikea pesunkestävä hourupää, jos kukaan.»

»Niin, hän on kirottu narri, siksi minä hänet arvostelen», sanoi numero 5. »Ken haluaa, saa ajatella toisin mutta se on minun mielipiteeni.»

»Olen samaa mieltä herrojen kanssa», myönsi numero 6. »Täydellinen aasi — niin, ei ole liian paljon sanottu, että hän on taulapää. Jollei hän ole taulapää, en minä osaa niitä arvostella, siinä kaikki.»

Herra Wilsonin maine oli luotu. Tapaus kerrottiin kautta kaupungin, ja jokainen pohti sitä vakavasti. Viikon kuluessa hän oli menettänyt etunimensä: Taulapää tuli sen tilalle. Ajanpitkään hänestä alettiin pitää, jopa paljonkin, mutta siihen mennessä tuo pilkkanimi oli hyvin juurtunut ja jäi pysyväiseksi. Tämän ensimmäisen päivän tuomio oli tehnyt hänestä narrin, eikä hän voinut siitä nimityksestä päästä erilleen tai edes saada sitä lievennetyksi. Pian lakkasi pilkkanimeen liittymästä mitään katkeraa tai epäystävällistä tunnetta. Mutta se piti paikkansa ja jäi voimaan kahdeksikymmeneksi pitkäksi vuodeksi.

Toinen luku

Aatami oli ainoastaan inhimillinen — se selittää kaikki. Hän ei halunnut omenaa omenan tähden, hän halusi sitä vain siksi, että se oli kielletty. Erehdys oli, ettei kielletty käärmettä. Silloin hän olisi syönyt käärmeen. — Taulapää Wilsonin kalenterista.

Taulapää Wilsonilla oli saapuessaan hiukan rahaa, ja hän osti pienen talon kaupungin läntisimmältä ääreltä. Sen ja tuomari Driscollin talon välillä oli ainoastaan nurmikko, jonka jakoi kahtia tonttiosuuksien välille pystytetty säleaita. Hän vuokrasi pienen toimiston keskemmältä kaupunkia ja ripusti ulkopuolelle näin kuuluvan ilmoituskilven:

DAVID WILSON

LAINOPPINUT ASIANAJAJA

Avustaa maanjaoissa, kiinteistökaupoissa y.m.

Mutta hänen onneton lausahduksensa oli pilannut hänen mahdollisuutensa — ainakin lakialalla. Ketään asiakkaita ei saapunut. Hän otti alas kilpensä jonkin ajan kuluttua ja siirsi sen omaan taloonsa, poistettuaan siitä lainoppia koskevat viittauksensa. Hän tarjosi nyt palveluksiaan maanmittarin ja kirjanpitäjän vaatimattomassa ominaisuudessa. Silloin tällöin hän sai suoritettavakseen jonkin maanmittaustyön, ja toisinaan joku kauppias otti hänet järjestämään tilikirjansa. Mutta kun hänellä oli skotlantilainen kärsivällisyys ja sisu, päätti hän voittaa huonon maineensa ja ponnistella sittenkin asianajajaksi. Miesparka, hän ei voinut aavistaa, että sen toteuttaminen vaatisi perin pitkän ja väsyttävän ajan. Hänellä oli perin runsaasti vapaa-aikaa, mutta se ei koskaan tuntunut hänestä ikävältä tai tehnyt häntä alakuloiseksi, sillä hänellä oli harrastusta kaikkeen uuteen, mitä aatteiden maailmassa syntyi, ja hän tutki ja kokeili niitä kotonaan. Yksi hänen räkkaimpia keppihevosiaan oli kädestäennustamisen taito. Eräälle toiselle hän ei antanut mitään nimeä eikä tahtonut selittää kellekään, mikä sen tarkoitus oli, vaan nimitti sitä ainoastaan ajanvietteeksi. Hän olikin huomannut, että mikä tahansa mieliharrastus lisäsi hänen mainettaan taulapäänä; niinpä hän oli alkanut varoa puhumasta liikoja siitä, miten hän kulutti vapaa-aikojaan. Tämä erikoinen harrastus, jolla ei ollut nimeä, koski ihmisten sormenjälkiä. Hän piti takintaskussaan litteää laatikkoa, jonka monissa uurteissa oli kussakin noin viiden tuuman levyinen lasilevy. Jokaisen levyn alasyrjään oli liisteröity suikale valkoista paperia. Hän pyysi ihmisiä sipaisemaan hyppysillään tukkansa läpi (siten keräten niihin ohuelti luonnollista hiusrasvaa) ja ensin painamaan peukalollaan lasilevyyn ja sitten vuoron perään kaikilla muillakin sormenpäillään. Kun näin oli saatu rivi heikkoja rasvamerkkejä, hän saattoi kirjoittaa valkoiselle paperinsuikaleelle tähän tapaan:

John Smith , oikea käsi —

ja lisätä vielä päivämäärän ja sitten ottaa sormenjäljet Smithin vasemmasta kädestä toiselle lasilevylle, lisäten nimen ja päivämäärän ynnä sanat »vasen käsi». Levyt pantiin takaisin uurteelliseen laatikkoon ja saivat sitten paikkansa siinä, mitä Wilson nimitti »rekisterikseen».

Hän tutki usein näitä sormenjälkiä, vertaili niitä toisiinsa ja istui niitä katselemassa, kaiken muun unohtaen, myöhäiseen yöhön asti; mutta mitä hän niistä löysi, jos muuten mitään löysikään, sitä hän ei kellekään ilmoittanut. Toisinaan hän jäljensi paperille sormenpään jättämän monimutkaisen ja herkän kuvion ja sitten melkoisesti suurensi sen n.s. pantografilla, joten hän mukavasti ja mielin määrin saattoi tutkia käyrien viivojen verkkoa.

Eräänä helteisenä iltapäivänä — ensimmäisenä heinäkuuta 1830 — hän ryhtyi selvittelemään eräitä sekavia tilikirjoja työhuoneessaan, jonka ikkunoista oli näköala länteen päin, rakentamattomien tonttien yli, kun jokin keskustelu ulkopuolelta häiritsi häntä. Se tapahtui kiljumalla, mikä osoitti, että asianomaiset henkilöt eivät olleet lähellä toisiaan.

»Kuulehan, Roxy, kuinka sinun vauvasi jaksaa?» lausui etäisempi ääni.

»Aika mainiosti, mutta kuinka sinä itse jaksat, Jasper?» Tämä kirkaisu tuli hyvin läheltä.

»Oh, jokseenkin hyvin; ei mulla ole syytä valittaa. Minä tulen sinua kosimaan jonakin päivänä, Roxy.»

»Niinkö sinä aiot, sinä mutakuono? Hähähä! Minulla on parempaakin tehtävää kuin pitää seuraa noin mustille neekereille kuin sinä olet. Onko siis vanhan neiti Cooperin Nancy antanut sulle rukkaset?» Tätä Roxyn letkausta seurasi häneltä uusi ylimielinen naurun purskahdus.

»Sinä olet mustasukkainen, Roxy. Sitä sinä tyttöletukka olet — hähähä! Siitäpä sait!»

»Vai niin, luuletko sinä minulle antaneesi? Jos sun ylpeytesi kävisi toteen, Jasper, niin varmaan siitä kuolla kupsahtaisit. Jos olisit minun, myisin sinut jonnekin etelään, ennenkuin ehtisit olla liian hävytön. Kun ensi kerran tapaan isäntäsi, neuvon häntä niin tekemään.»

Tätä joutavaa ja tarkoituksetonta lörpötystä jatkui edelleen, molempien puolien nauttiessa ystävällisestä kaksintaistelusta ja kummankin ollessa hyvin tyytyväinen osuutensa sukkeluuksista — sillä sellaisina he niitä pitivät.

Wilson astahti ikkunan luo tarkkaamaan ottelijoita; hän ei voinut tehdä työtä niin kauan kuin heidän suunsoittoaan kesti. Kauempana, eräällä tyhjällä tontilla, oli Jasper, nuori, sysimusta ja komearakenteinen neekeri, istumassa työntökärryillä paahtavassa auringossa olevinaan muka työssä, vaikka hän oikeastaan vasta valmistausi siihen ottamalla tunnin levon ennen alkamista. Wilsonin porttikäytävää vastapäätä seisoi Roxy paikkakunnalla valmistettujen lastenvaunujen ääressä, joissa istui hänen kaksi hoidokkiaan, yksi kummassakin päässä. Roxyn puhetavasta olisi vieras päätellyt