Raamin pojat heräävät

By Eva Hirn

Kun Laurin ja Paulin tiedemiesisä lähtee työmatkalle, ottavat porvoolaiset sukulaistädit veljekset siipiensä suojaan. Yhteiselo tätien kanssa ei kuitenkaan suju aivan vaivattomasti. Tätien ja veljesten näkemykset eroavat monessakin asiassa, ja tätien on vaikea ymmärtää kyläilijöiden nuoruuden vimmaa. Itsenäistymisen huuma vie poikia mennessään. Lisämausteensa tarinaan tuovat tietenkin tytöt, jotka ovat veljesten mielestä toisaalta ihan "uusasiallisia" ja toisinaan taas kuin "lauma räkättäviä apinoita". "Raamin poikien" lennokkaan sujuva kerronta tempaa lukijan mukaansa poikien ja tätien vauhdikkaaseen maailmaan. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 6, 2020
• ISBN: 9788726306033

Book preview

www.egmont.com

I.

— Kokenut koulumies pakinoi lasten ehtoluvuista. Onkohan se koulumies myöskin saanut ehtoja eikä vain antanut?

Lauri heitti radiotorvet pöydälle.

— Viitsivätkin pakinoida toisten elämän mätäpaiseista! Maailma on nyt kerta kaikkiaan niin nurinkurinen, että luonnollinen koulupoika ei voi välttää ehtoja, ei ainakaan ajan pitkään, sanoi Pauli ja leikkasi palan läskipohjastaan.

— Isä kertoi, että ylhäiset kiinalaiset maksavat lääkärilleen palkkaa niin kauan kuin ovat terveitä, mutta lakkaavat heti sairastuttuaan. Kun lääkäri on parantanut heidät, niin he taas alkavat maksaa. — Mitähän matematiikan ja kielten opettajat sanoisivat, jos heidän palkkaansa vähennettäisiin sitä myöten kuin oppilaat saavat ehtoja?

— Muitten aineitten opettajat saavat kurssit taotuksi tyhmienkin oppilaitten päihin ilman lisälukemista. Mikähän siinäkin on?

— Älä yritäkään ymmärtää opettajia, Puli parka. He ovat toista rotua kuin me raatajat. He eivät käsitä työväenaatetta.

— Kuuluttaks työ muka työväkkee? kysyi Liena ovelta.

— Se on tietty. Me aherretaan tulevan Suomen puolesta. Kärsitään vaivaa ja häpeää vähintään viisi tuntia päivässä, paitsi mitä kotityötä vielä on tehtävä, sanoi Pauli.

— Ihmise pittää tehhä työtä ossasa hiessä ja ahistukses. Mitä työ nousetta napisemmaa luonnon orninkii vastaa? Ja siks toiseksee, miks työ ootta ryllänt kammarin siivottomaks?

Liena nosteli esineitä lattialta.

— Täällä on vain tarpeellisia tavaroita. Kengät kuivuvat patterilla, housunkannattimet on liimattu ehjiksi ja silitysraudat ovat painoina suoristamassa niitä, kirjat, paperit, peili, briljantiini ja maapähkinät — kaikki elämän välttämättömiä tarpeita.

— Teijä äitinnä ei ois kärsinnä tällaist siivoo, hää ol akkuraatti ihmine, sanoi Liena korjatessaan sohvatyynyn kirjahyllyltä.

— Äidistä me ei muisteta juuri mitään, sanoi Pauli.

— Paitsi kädet, ne olivat valkoiset ja — ja toisenlaiset kuin muiden. — Laurin ääni sorahti.

— Poika rääsyt. Tei pappan ois pitänt tuuva teil uuven äijin, ni oisitta saant kokkee naisihmise hoitoo ja työ oisitta nojant orpoi päitänne häne säälivää povveesa vastaa.

— Vieläkö kittiä! Meillä on Lienasta ihan tarpeeksi naisihmistä.

Pauli heitti pähkinänkuoria kukkamaljakkoon.

— Siunatkoo sinnuu, Puli parkaa! Mie oon vaa vanha palvelija enkä voi hoksata, mitä herrasväe lapset tarvissoot. Mut työ ette tiijä paremmast.

— Onhan meillä isä, sanoi Lauri.

— Varjelkoo, nythä mie muistan, jot tohtor kussu teit tulemaa häne puhheillesa. Mänkää linnuntiet järestää häne luo, hoputti Liena.

— Mitähän isällä on mielessä? — Lauri nousi lähteäkseen.

Tohtori Raami oli tiedemies eikä tietänyt paljoakaan siitä, mitä talossa tapahtui. Hän istui pöytänsä ääressä ja järjesteli papereitaan, kun pojat tulivat sisään.

— Hyvää päivää, isä.

— Emmekö me ole nähneet toisiamme tänään?

— Viime perjantaina minä näin isän kylpyhuoneessa, sanoi Pauli ja istuutui.

— Minä pahoittelen, että olen ehtinyt olla niin vähän teidän kanssanne, ja nyt minun on päälle päätteeksi lähdettävä ulkomaille.

Tohtori katsoi huolestuneena poikiin.

— Jop! Minne isä menee?

— Jäämmekö me kotiin?

— Minä lähden Saksaan opintomatkalle. Olen saanut matkarahat ja aion viipyä siellä jouluun asti yhteen menoon.

— Hei vaan, mikäs on lähtiessä? sanoi Pauli.

— Minä olen järjestänyt teille äidillisiä holhoojia, jotka huolehtivat sekä aineellisesta että henkisestä puolesta.

— Jop, tuleeko tänne friiduja?

— Mitä? — tohtori katsoi ihmeissään.

— Pauli tarkoittaa, että minkähänlaisia naisia tänne tulee, selitti Lauri nopeasti.

— Kunnianarvoisia naisia, joilla on herkkä omatunto ja järkkymätön vastuuntunto.

— Tuleekohan sellaisten kanssa toimeen? — Pauli pudisteli päätään.

— Pauli kai meinaa, että sellaiset naiset eivät jaksa olla koulupoikien kanssa, paransi Lauri.

— He tulevat varta vasten tänne uhrautumaan puolestanne, sanoi tohtori.

— No, siinä tapauksessa heitä tulee sääli. Mistä he tulevat?

— He asuvat nyt Porvoossa. Toinen on minun vanhin sisareni Emilia Raami ja toinen on minun serkkuni Roosa Karkkila. He ovat luvanneet hoitaa ja rakastaa teitä kolme kuukautta.

— Jos he vielä voivatkin rakastaa Lauria, niin eivät ainakaan minua. Minulla on huono naisfläksi, vakuutti Pauli.

— Älä leuhki. Viimeksi kevätjuhlassa sinulla oli kolme — — —.

— Ssss, sanoi Pauli, ja Lauri vaikeni.

— Emilia ja Roosa ovat helliä naisia, mutta samalla periaatteen ihmisiä. Heidän seurassansa saatte yleviä ajatuksia.

— Mutta mieli käy matalaksi. Rakas isä, tuo tänne vaikka minkälaisia miehiä, mutta anna naisten olla. Me ei, suoraan sanoen, osata seurustella naisten kanssa — paitsi koulutyttöjen ja Lienan ja sellaisten. Täällä tulee eri tukala tilanne — etenkin jos ne naiset ovat hyvin sivistyneitä.

Lauri koetti taivuttaa isäänsä.

— Ne herkät naiset katuvat lupaustaan ja korjaavat omattuntonsa vähän äkkiä täältä, vahvisti Paulikin.

— Minä kauhistun teidän puheitanne, pojat. Oletteko te alkaneet tupakoida tai muuten hurjistella?

— Ei, isä. Me ollaan hyvin siivoja siihen nähden, että me ollaan helsinkiläistä nuorisoa.

— Mitä puhetta se on? Pääkaupungin nuorison tulee olla esimerkkinä koko maalle, sanoi tohtori.

— Kyllähän me koetetaan olla, mutta sen verran minä olen nähnyt Emilia-tätiä, että — — —. Lauri pudisti päätään.

— Eikö hän miellyttänyt sinua?

— Hän taputti päätä ja käski minun tuottaa isälleni iloa. Nyt hän varmaankin vaatii, että meidän on tuotettava hänelle iloa pitkin talvea.

— Sitäpaitsi naisissa voi piillä outoja puolia, jotka tekevät miehen elämän tuiki karvaaksi, lisäsi Pauli.

— Kuka sinulle on sellaista opettanut?

Tohtori lykkäsi tuolia etemmäksi pöydästä.

— Lienan veljenpoika, joka meni lesken kanssa naimisiin. Onko se Roosa-täti leski? — Paulin ääni oli levoton.

— Ei ole. Toivon, että te viihdytte tätien hoivassa. Luuletteko kaipaavanne minua kovasti?

— Kukapa sen ennakolta tietää! Lauri vastasi varovasti.

— Onhan meillä Liena, jos oikein kipeälle ottaa, rauhoitti Pauli.

— Emilia-täti oli ennen taitava sairaanhoitaja.

Hän pani iilimatoja niskaan, kun minulla oli hammassärkyä. Ja kylmiä kääreitä hän panee vähän väliä.

— Voi sun Chevrolet! pääsi Paulilta.

— Kiroiletko sinä, poika parkani? kauhistui tohtori.

— Chevrolet on voimavaunu, ja minä käytän sitä voimasanana. Milloin isä lähtee?

— Parin viikon kuluttua. Onko teillä mitään, mitä haluatte?

— Eikö yksi täti riittäisi? ehdotti Lauri.

— Minä olen päättänyt tämän asian ja valinnut teille kaksi sopivaa holhoojaa. Avatkaa sydämenne ja kertokaa huolenne heille.

— Eihän me voida säikyttää heitä hengiltä, murjotti Pauli.

— Naiset eivät käsitä meikäläisten huolia. Sen huomaa Lienastakin, joka aina ihmettelee meidän yrityksiämme, vakuutti Lauri.

— Lienalla on luultavasti erilainen sielunelämä kuin teillä.

— Niin onkin, mutta ei niin erilainen kuin herkillä porvoolaisilla tädeillä.

— Tädit ovat valmiit jakamaan teille sydämensä yltäkylläisyydestä. Sen he ovat kirjoittaneet minulle.

— Tuhannen Chevroletia! Kaikkeen sitä joutuu, huudahti Pauli, mutta jatkoi nopeasti nähtyään isän rypistyneet kulmakarvat: — Isä tarkoittaa tietysti