Susikoira Roi vaarallisilla vesillä

By Jorma Kurvinen

Kun Tomi, Roi ja heidän ystävänsä Soikkeli lähtevät viettämään lomaa mökille, he eivät osaa aavistaa joutuvansa keskelle jengisotaa. Mistä konflikti on syttynyt? Susikoira Roi osoittautuu jälleen kullanarvoiseksi apuriksi, kun Tomi ja Soikkeli yrittävät luovia kahinoista ehjin nahoin.Susikoira Roi vaarallisilla vesillä on 17. osa vauhdikasta nuortenkirjasarjaa, joka kertoo Tomin ja saksanpaimenkoira Roin seikkailuista. Kirjasarjaan perustuu klassikoksi noussut tv-sarja, ja ensimmäisestä kirjasta on tehty myös elokuva Susikoira Roi, joka ilmestyi 2022.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 5, 2020
• ISBN: 9788726357103

Book preview

Susikoira Roi vaarallisilla vesillä

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1999, 2020 Jorma Kurvinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726357103

1. e-book edition, 2020

Format: EPUB 2.0

All rights reserved. No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

SAGA Egmont www.saga-books.com – a part of Egmont, www.egmont.com

SOIKKELI manasi ääneen, kun fillarin takapyörä lähti taas luisuun, ja Tomi oli hengessä mukana. Ei olisi pitänyt lähteä polkemaan tätä reittiä. Jo soratie sinänsä oli väärä valinta, jatkuvasti joku vastaantulija tai ohittaja nosti ylös pölypilven, jota joutui hengittämään. Sen lisäksi kuskit ajoivat kotitiellään niin kuin omalla pihallaan, miten sattui, ottamatta juuri huomioon muita, varsinkaan koiran kanssa kulkevia pyöräilijöitä.

Vaarallisimpia olivat kuitenkin nuoret kuskit. Oli pakko yrittää kuunnella ääniä takaa, jotta tietäisi varautua ohitukseen ajoissa tai Pete saisi turhaan odotella heitä Alasalmen lautalla.

He olivat matkalla kahden viikon kesälomalle viimekesäisen pyromaaniseikkailun sankarin, farmari-Peten, kutsusta. Pojat olivat soitelleet, Soikkeli ja Pete, ja sopineet järjestelyistä. Lomaan oli tullut tilaisuus, kun Tomin vanha tyttökaveri, Hessu, oli Helsingissä telonut nilkkansa ja yhteinen loma oli peruuntunut.

Tässä he nyt polkivat älyttömässä kuumuudessa kohti Alasalmen lossia, jonne tultaisiin tämän kersantti Ärjylä-Soikkelin laskelmien mukaan neljänkymmenenkahden minuutin kuluttua.

Tarkkuus oli taas Soikkelia. He olivat nyt eräänlaisia ristiretkeläisiä, kuulema. Puoliksi munkkeja ja sotilaita, valmiina elämään vaatimattomasti ja karusti, tulemaan toimeen vähällä ja sulautumaan osaksi luontoa.

He eläisivät kuin Robinson Crusoe saarellaan! Niin Soikkeli oli päättänyt…

Tai jotakin sellaista. Tomi ei ollut varma, oliko ymmärtänyt kaiken Soikkeli Leijonamielen ajatusten lennosta. Mutta Pete Sutelan kotinurkille mentäisiin, sen pyromaanikesän maalaistouhottajan, ja vähillä rahoilla oli pakko elää.

– Niin kuin meillä koskaan olisi rahaa ollut, vai mitä, Roi?

Poke kääntyi oikein katsomaan isäntään kesken juoksun, urahti sitten jotakin, minkä saattoi tulkita yksimielisyydeksi ja lähti jatkamaan entiseen tahtiin Soikkelin jäljessä.

Tomi käänsi päätään ja yritti kuunnella takaa tulevan auton ääntä. Iso jenkkirauta oli ensimmäisen kerran puhaltanut heidän ohitseen kymmenkunta kilometriä sitten. Tomista oli näyttänyt, että autossa istui alaikäistä sakkia kaikki, kuskia myöten. Vauhtikin oli ollut sen mukaista, tien kapeudesta ja sorapinnasta huolimatta.

Onneksi Roi oli Roi. Ukko oli varmasti rekisteröinyt auton lähenemisen paljon aikaisemmin kuin Tomi tai Soikkeli ja pannut luultavasti merkille moottorin revityksenkin. Auton ehtiessä lähemmäksi Roi oli siirtynyt ojan puolelle sekä oman turvallisuutensa vuoksi että antaakseen tilaa isännälle ja Soikkelille.

Tilaa tarvittiinkin.

Tiessä oli siinä kohtaa kaksi suoraa peräkkäin. Ja välissä tiukka mutka. Joko kuljettaja ei tajunnut sitä tai oli näyttämässä. Joka tapauksessa hän tuli mutkaan vauhdilla, joka olisi ollut liian kova suorallakin, ja sortui tieltä.

Onneksi vain osittain. Vasen takarengas käväisi ojassa ja kaara tuli vaikka miten pitkän matkaa tiellä poikittain. Katsoessaan taakseen Tomi oli ollut varma, että he saavat ympäripyörivän torpeedon päälleen, mutta heillä kaikilla oli onnea: sen sijaan että olisi mennyt katolleen ja lähtenyt pyörimään, auto oikaisi tielle. Sen perä heitti muutaman kerran rajusti, mutta raskas keula piti suunnan ja kuski sai auton taas hallintaansa.

Sakki ajoi heidän ohitseen valkoisin naamoin, painuen tummenevien lasien tarjoamaan näkösuojaan.

Ainoa, johon kokemus ei tuntunut lisäävän järkeä, oli kuski. Suoran päässä hamppi jo kaasutteli surutta.

Soikkeli laskeutui pyörältä.

Umpi-idiootti jätkä!

Olikohan sillä korttiakaan?

Soikkeli naurahti.

Hitonko väliä sillä on, onko korttia vai ei, kun järki puuttuu kuitenkin?

Ukkokin haukahteli Soikkelin kiihtymykselle ja kääntyi katsomaan taaksepäin.

Näettekö jäljet mutkan jälkeen! Soikkeli karjui. Auto on tullut ihan poikittain.

Toden myöntääkseen Tomi ei nähnyt noin kauas. Mutta kaipa Soikkeli oli tarkempi. Sen sijaan hänkin erotti kohdan, jossa auto oli koukannut ojan pohjalla.

Siinä on ollut öljypohja lujilla!

Soikkelin äänestä oli vaikea päätellä, oliko huomautus pelkkä tekninen arvio vai sisältyikö siihen vahingoniloinen toive.

He olivat Roita kehuskeltuaan jatkaneet eteenpäin vähäpuheisina. Kuumuus ja polkeminen rupesivat väsyttämään, autohur- jastelijat pistivät ajatuksissa toivomaan, että jätkiä ei näkisi enää koko loman aikana, ja jos oli ihan rehellinen, niin Tomia mietitytti koko tämä reissukin.

Oliko Soikkelin lomalle lähtöpäätöksen takana toive Peten kaunotarsisaren, sen Päivin, tapaamisesta? Jos oli, niin reissu menisi sitä myöten jo kiville. Soikkeli rakastuisi taas, kaikista munkinlupauksistaan huolimatta ja ristiretkeläisritarista tulisi taas pelkkä hovinarri, jota tyttö juoksuttaisi kuin pentukoiraa.

Tomin katse käväisi tienviertä juoksevassa Roissa ja hän tunsi ylpeyttä ja iloa kaveristaan. Roissa oli hyvinkasvatetun koiran uljasta arvokkuutta. Sitä ei juoksutettu miten tahansa – eikä kuka tahansa. Isäntänsä ja Soikkelin eteen se teki kaiken voitavansa, mutta katsoi tarkasti, miten suhtautui tuntemattomien viheltelyihin ja puhutteluyrityksiin. Se valikoi oman seuransa ja pysytteli hienotunteisesti isäntänsä kupeella, kun vastaan tuli toisia koiria, jotka mahdollisesti halusivat samalla tavalla pitää oman rauhansa.

Takaa kuului taas moottorinääni. Mutta nyt se ei ollut mikään amerikanrauta, vaan neljän mopon muodostama kvartetti, jossa äänet eivät tuntuneet oikein soivan yhteen.

– Roi!

Ukko siirtyi jo omasta aloitteestaan, ennen Tomin sormenliikettä, ojan puolelle.

– Parasta pysyä laidassa! Soikkelikin varoitti.

Mopoilijat ajoivat kuitenkin siististi. Ryhmittyivät jo ajoissa vasempaan laitaan tietä ja painoivat ohitse hurjalla vauhdilla, mutta turvallisen kaukaa pyöräilijöistä ja koirasta.

– Eivät mitään rahamyllyjä…, Soikkeli arvioi pölypilven etääntymistä tiellä.

Tominkin oli pakko myöntää. Hän ei ehtinyt sanoa ajatusta ääneen, kun takaa kuuluva amerikanpedon mylvinä hautasi puhumiset alleen, mutta hänenkin mielestään totuus oli, että tällä pärinäjengillä oli yllättävän vaatimattomat ajokit tyyppeihin itseensä verrattuna. Hän oli ehtinyt huomata, että jätkillä oli kalliit kuteet. Nahkaa, joka olisi pannut kuvittelemaan ajokeista ihan eri kuutiotilavuuksia.

Takana tulevassa koneessa riitti kokoa. Sakki oli käväissyt jenkkiraudallaan jossakin sivussa ja tavoitti heidät jälleen. Jätkät tervehtivätkin vilkuttelemalla pitkiä valoja ja soittelemalla torvea.

– Roi, paikalla!

Komento pääsi Tomin huulilta säikähtyneesti hänen tajutessaan, että autolla oli jäljessään traileri, joka heitti epätasaisella tiellä pahasti.

Soikkelikin oli pysähtynyt aivan tienreunaan ja huitoi kaksin käsin pölyä ilmasta kasvojensa edestä. Sen keskeltä kuului yskäisesti: – Umpi-idiootti kiidättämässä leikkikalua jollekin puolipöhkölle!

Tomikin oli nähnyt trailerin lastin. Se ei ollut mikään viljelijöiden työkone, vaan varakkaan lomailijan vesiskootteri.

– Eivät hiljennä tuollakaan…

Ainakaan jarruvalo ei välähtänyt pölypilven keskellä. Tomi pidätteli hengitystään. Arvasiko mopokvartetti, mikä sitä oli takaa lähestymässä? Pojat tuskin osasivat ottaa huomioon, että tuolla vauhdilla tulevan auton hinauksessa oli jotakin.

– KOHTA RYSÄHTÄÄ!

Soikkeli ennusti säikähdyksestä karhealla äänellä. Mutta oli onneksi väärässä: viime hetkellä tarpeeksi laitaan ajaneet mopoilijat säästyivät rysäykseltä.

Kiroukset kuuluivat tänne saakka, mutta tuskin hurjaa vauhtiaan jatkavan auton sisälle. Tomi oli erottavinaan liikettä, jonka saattoi kuvitella mopoilijan nyrkin heristämiseksi, mutta pöly kätki varmasti senkin autohurjastelijoilta.

Soikkeli pyyhki paperinenäliinalla hikeä ja pölyä kasvoiltaan. Kaiffarin ääni värähti hiukan, kun hän arvioi: -Ihan pelkän onnen varassa, koko sakin henki! Mopotörmäyksen jälkeen ne olisivat puhaltaneet kirkkaasti pöhelikköön. Vilkaisitko niitten autoa?

– En…, Tomi oli näkevinään Roinkin kuonolla hämmästystä.

– Tai joo. Niillä on ihan uusi jenkkirauta.

Soikkeli nyökkäsi.

– Kolmesataatuhatta ja risat. Varastettu vai isäukon?

Pudisteliko Roikin päätään? Piti olla hullu isäukko, jos meni lainaamaan tuollaista kaaraa jollekin poikaporukalle.

– Äijä on merellä miljoonaveneellään ja poika edustaa sillä välin täällä. Ehkä isän tietämättä…

Soikkeli nyökkäsi ja Tomista näytti, että Roikin.

– Ja poika näyttää kavereilleen millä tavalla ajetaan, kun äijä ei ole maisemissa, Soikkeli päivitteli.

– Jospa sillä on kiire psykiatrille, Tomi ehdotti.

– Ainakin tarttis sitä. Vai mitä, Roi?

– UFF!

– Noita kannattaa sitten varoa, Soikkeli painoi heille kaikille mieleen lähtiessään polkemaan eteenpäin. – Nyt vauhtia! Jos me myöhästytään lautalta, seuraava lähtee Peten mukaan vasta kahden kolmen tunnin kuluttua.

Se tarkoitti, että piti polkea lujaa. Jossakin parin kilometrin päässä oli pakko pitää taukoa sen verran, että Roi sai juoda. Oli oikeastaan liian kuumaa sen juosta näin pitkä matka ja nesteensaanti oli välttämätöntä.

Mutta pysähdys tuli jo sitä ennen, Soikkelin jarruttaessa ja osoittaessa kädellään eteenpäin oikealle.

– Mitä tuolla tapahtuu…

TOMI pysähtyi ja laskeutui pyörältä. Roi asettui paikalleen viereen ja nosti kuonoaan. Ukko sai ehkä selvyydenkin omilla keinoillaan. He huononenäiset joutuivat tyytymään vain näkemäänsä ja kuulemaansa.

Kauempana tien varressa nousi hurja pölypilvi kohti taivasta. Se eli kummallisissa pyörteissä, välillä sakeampana, välillä kevyempänä.

Soikkeli käänteli päätään tavoitellen metelistä jotakin yksityiskohtaisempaa korviinsa.

– Ne sileäaivoiset huudattavat jenkkiraudan moottoria, tarkkailija tulkitsi kuulemaansa. – Yrittävätkö ne saada autonsa nurin?

– Peräkärry hinauksessa!

Soikkeli hymähti ja kurottautui rapsuttamaan Roin korvantaustaa.

– Kahdeksantoista vuoden tolloutta puretaan jonkun kaasujalalla. Kuuntele!

Siellä otettiin kireää kurvia. Tomi ei ollut ihan varma, mitä tunsi: odottiko hän kauhulla rysäystä vai oikeinko toivoi sitä? Ei kai sentään toivonut, kuitenkaan, mutta…

– Ajavat jonkinlaista ympyrää, Soikkeli laski. – Luultavasti mopoporukalle esiintyäkseen.

Se oli käynyt Tomillakin mielessä. Jenkkikaara oli kulkenut äsken tarkoituksellisen läheltä kvartettia.

Kun oli kerran pysähdytty, hän kaivoi Roin vesikupin ja -pullon esiin, kaatoi ukolle kunnon annoksen ja otti Soikkelin kanssa pullosta huikat itsekin.

Joskus sadekesänä he muistelisivat varmasti haikeudella tällaista lämpöä, mutta nyt ja tässä koettuna kuumuus ei ollut mukavaa. Kaikki luonnossa tuntui kuivuvan pystyyn ja olevan pölyn peitossa, helle ahdisti ja painoi