Cranfordin seurapiiri

By Elizabeth Gaskell

Eletään 1840-lukua. Cranford on tuikitavallinen englantilainen paikkakunta, jonka jokaisella asukkaalla on takanaan ainutlaatuinen tarina. Suurennuslasilla tarkkaillaan erityisesti paikkakunnan naisten pysähtynyttä arkea; heidän tapaansa keskustella, pistää nenänsä eri asioihin ja ruotia muiden ihmisten tekemisiä. Mitä muuta tekemistä naimattomilla ikäneidoilla voisikaan olla? "Cranfordin seurapiiri" on Elizabeth Gaskellin tarkkanäköinen mutta lämmin satiiri vuodelta 1853. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 11, 2020
• ISBN: 9788726568448

Elizabeth Gaskell

Elizabeth Cleghorn Stevenson (Gaskell de casada) nació en Londres en 1810. En 1832 contrajo matrimonio con William Gaskell, ministro unitario, y la pareja se estableció en Manchester, una ciudad sometida a las secuelas de la revolución Industrial. El choque que supuso el contacto con esta sociedad quedaría reflejado en varias de sus novelas: Mary Barton (1848; ALBA CLÁSICA MAIOR NÚM. LIV) o Norte y Sur (1855; ALBA CLÁSICA MAIOR núm. XXIV). En 1857 publicó la Vida de Charlotte Brontë (ALBA CLÁSICA BIOGRAFÍAS, núm. IV), una de las biografías más destacadas del siglo XIX. Otras obras suyas son La casa del páramo (1850; ALBA CLÁSICA, núm. CIV), Cranford (1851-1853; ALBA CLÁSICA, núm. XLII), Cuentos góticos (ALBA CLÁSICA, núm. XCIV), Los amores de Sylvia (1863), La prima Phyllis (1863-1864; ALBA CLÁSICA, núm. CIII), e Hijas y esposas (1864-1866; ALBA CLÁSICA MAIOR núm. XLII), cuyos últimos capítulos dejaría sin concluir a su muerte, acaecida en 1865 en Alton, Hampshire.

Book preview

Cranfordin seurapiiri

Original title

Cranford

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 2020 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726568448

1. e-book edition, 2020

Format: EPUB 2.0

All rights reserved. No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

SAGA Egmont www.saga-books.com – a part of Egmont, www.egmont.com

Elizabeth Cleghorn Gaskell

syntyi Chelsea-nimisessä Lontoon kaupunginosassa syyskuun 29 p:nä 1810 ja joutui, koska hänen äitinsä kuoli pian hänen syntymänsä jälkeen, tätinsä hoitoon pieneen, vanhanaikaiseen Knutsfordin kaupunkiin Manchesterin lähelle. Hänen isänsä William Stevenson oli monipuolisen lahjakas mies, joka toimi opettajana, saarnaajana, kirjailijana ja lopulta virkamiehenä valtiokonttorissa. Saatuaan huolellisen kasvatuksen ja vartuttuaan täysi-ikäiseksi neidoksi Elizabeth Stevenson meni naimisiin pastori William Gaskellin kanssa, ottaen siitä lähtien hartaasti osaa miehensä seurakunnalliseen työhön Manchesterissa.

Hänen avioliittonsa oli onnellinen, perheen yhä lisääntyessä. Samoin kuin moni muu nainen, joille kotoinen elämä on antanut täyttä tyydytystä, näyttää myöskin Elizabeth Gaskell olleen pitkiä aikoja tietämätön uinuvista kyvyistään taiteelliseen työhön, kunnes sitten sattuu jokin aihe sisälliseen heräämiseen. Oltuaan toistakymmentä vuotta naimisissa hän menetti v. 1844 ainoan poikansa, ja pitkällinen, haikea suru johdatti hänet panemaan paperille vuosien kuluessa kerääntyneitä kokemuksia ja henkisiä näkemyksiä tehtaalaisten vaikeista oloista. Silloin hän ei suinkaan aavistanut lahjojaan niin suuriksi, että hänet on mainittava sellaisten tunnettujen naiskirjailijain kuin Jane Austenin, Charlotte Brontën ja George Eliotin rinnalla.

Näin syntyi hänen ensimmäinen romaaninsa Mary Barton, joka heti herätti ansaittua huomiota. Sitten seurasi yhtämittaisessa kirjallisessa työssä kymmenkunta muuta teosta, jotka kaikki ovat tuntuvasti rikastuttaneet Englannin kirjallisuutta. Paitsi romaaneja, yhteiskunnallisia kuvauksia ja Charlotte Brontën mestarillista elämäkertaa hänen kynästään lähti myös runsas määrä avustusta Charles Dickensin aikakauskirjaan Household Words, jossa nyt suomennuttu Cranford ensiksi ilmestyi kirjoitelmina 1851—53. Täysi syy oli odottaa häneltä paljon lisää uralla, joka jatkui menestyksestä toiseen, mutta sydäntauti teki liian varhain lopun hänen elämästään marraskuun 12 p:nä 1865.

Jos Elizabeth Gaskellia vertaa muihin englantilaisiin kirjailijoihin, niin hänen voi sanoa olevan saman hengen lapsia kuin olivat hänen edeltäjänsä Charles Lamb ja hänen aikalaisensa Charles Dickens, sillä hänessäkin oli vallitsevana lempeä osanotto inhimilliseen kärsimykseen, ihailu sankaruutta kohtaan, joka kohottaa sydämeltään puhtaan ja nöyrän, ja se viehättävä, leppoisa huumori, joka on kuin auringonpaistetta sateen lävitse. Erityisesti hänellä oli kyky ottaa kuvattavat luonteensa itse elämästä, niinkuin hän oli ne nähnyt taiteellisesti elävoittyneinä ja kirkastuneina.

Kun tutustuu »Cranfordin seurapiiriin», huomaa piankin, että ainoastaan nainen on voinut tämän kuvauksen kirjoittaa. Vanhan Knutsfordin kaupungin elämä esiintyy siinä nähtynä naisen silmillä; miesväkeä tavataan vain antamassa tarpeellista täydennystä ja pirteyttä, mutta muuten on kaikki naisten vallassa. Samalla kun kirjailija tarjoo meille todellisesta elämästä saatuja piirteitä, kertomalla erilaisten naisten vaiheista, hän on toisaalta sommitellut tästä yhtenäisen romaanin siten, että kuvaus keskittyy määrättyyn päähenkilöön, vanhenevaan Matilda-neitiin, jonka liikuttava, sopusointuiseen loppuun kehittyvä tarina tenhoaa jokaisen lukijan mieltä. Se, mikä esim. Dickensin kuvaamissa nöyrissä, yksinkertaisissa ja ylevissä naisluonteissa on taiteellisesti parhaiten esitetty, tulee tässäkin ilmi hienotunteisen huumorin keralla, ja lisäksi saamme nauttia siitä erikoisesta näkökannasta, jolta toinen sukupuoli katselee elämää, huomaten siinä lukemattomia, miehiseltä käsitykseltä salaan jääviä ilmiöitä ja tunteita. Päästyämme tämän viehättävän kuvaussarjan loppuun voimme todella yhtyä kirjailijan huomautukseen, että meistä jotenkuten tuntuu kuin itsekin olisimme parempia ihmisiä silloin, kun vanha Mathilda-neiti sattuu olemaan lähellämme.

Tässä suomennossarjassa esiintyy vanhempi englantilainen romaanituotanto — nykyaikaisen romaanikirjallisuuden varsinainen lähde — täten vähitellen edustettuna huomattavimmilla näytteillään, kun sen tuotannon esikoinen »Pamela» saa kohdakkoin täydennyksekseen Fieldingin »Josef Andrewsin» ja myöskin Dickens on jo ehtinyt saada sijansa valikoimassamme. Samanaikaisesti ovat madame de Lafayette ja Diderot tulleet esitellyiksi ranskalaisten lähteiden joukosta. Mutta ilman tätä kokoavaakin tarkoitusta ansaitsisi rouva Gaskellin herttainen pikkukaupunki-kuvaus meikäläisenkin kirjallisuudenharrastajan huomion.

Ensimmäinen luku

Seurapiirimme

Ensinnäkin on mainittava, että Cranfordissa vallitsevat amatsoonit. Kaikki huoneustot, joista suoritetaan määrättyä summaa korkeampi vuokra, ovat naisten hallussa. Jos aviopari sattuu asettumaan kaupunkiin, niin mies tavalla tai toisella häviää: joko hän suorastaan säikähtyy kuoliaaksi nähdessään olevansa ainoa mies Cranfordin iltakutsuissa, tai saadaan tietää, että hän on palveluksessa rykmentissään tai laivallaan tai puuhailee uutterasti viikon umpeensa läheisessä Drumblen kauppakaupungissa, johon on vain kahdenkymmenen penikulman¹ rautatiematka. Sanalla sanoen, missä miehet oleskelevatkin, Cranfordissa heitä ei tavata. Ja mitä he siellä tekisivätkään? Palattuaan kolmenkymmenen penikulman kierroltaan lääkäri nukkuu Cranfordissa; mutta eihän jokainen mies voi olla lääkäri. Siistien puutarhain täyttäminen mitä aistikkaimmin valituilla kukkasilla ja niiden puhtaiksi kitkeminen jokaisesta rumentavasta rikkaruohon korresta; pienten, samaisia kukkia säleaidan raoista katselevien ja kärkkyvien poikien poishäätäminen; auki jätetystä veräjästä sattumalta puutarhaan puikahtaneiden hanhi-uskalikkojen hätisteleminen; kaikkien kirjallisten ja valtiollisten kysymysten ratkaiseminen tarpeettomitta ja hankalitta todisteluitta ja väittelyittä; selväin ja täsmällisten tietojen hankkiminen jokaisen seurakuntalaisen asioista; sirojen palvelijattarien pitäminen ihmeellisessä kurissa; laupeudentöiden (hiukan pakollisten) osoittaminen köyhille ja todella hellästä sydämestä lähteneen avun antaminen toisilleen, milloin joku sattuu olemaan hädässä — kaikki nuo ovat hommia, joihin Cranfordin naiset mainiosti kykenevät. »Mies», kuten eräs heistä minulle kerran huomautti, »on talossa aina tiellä!»

Mutta vaikka Cranfordin naiset tietävät kaikki toistensa toimet, he ovat aivan välinpitämättömiä toistensa mielipiteistä. Tosiaan, koska jokaisella on varsin pitkälle kehittynyt yksilöllisyytensä, ettemme sanoisi omituisuutensa, mikään ei olisi helpompaa kuin kostonhaluinen sanasota; mutta kuitenkin hyvänsuopuus vallitsee melkoisessa määrässä.

Cranfordin naisilla on vain tilapäisiä pikku kiistoja, jotka taistellaan muutamilla kitkerillä sanoilla ja vihaisilla päänkeikauksilla — juuri kylliksi estääkseen heidän tasaisen elämänsä juoksun käymästä liian yksitoikkoiseksi. Heidän pukunsa on vapaa muodinorjuudesta, he kun sanovat:

»Mitä merkitsee, kuinka pukeudumme täällä Cranfordissa, jossa jokainen meidät tuntee?» Ja jos he matkustavat kotoa pois, on heidän puolustelunsa yhtä tehokas: »Mitä merkitsee, kuinka pukeudumme täällä, missä kukaan ei meitä tunne?» Heidän vaatteensa ovat tavallisesti hyvästä ja yksinkertaisesta kankaasta, ja useimmat heistä ovat siisteyden suhteen melkein yhtä tunnontarkkoja kuin miss Tyler, jonka moitteeton maine elää. Mutta voin vakuuttaa, että viimeiset pöhöhihat ja viimeinen tiukka töpöhame, joita Englannissa käytettiin, nähtiin Cranfordissa — ja niitä katseltiin hymyilemättä.

Voin todistaa nähneeni komean punasilkkisen perhe-sateenvarjon, jonka suojassa monien sisarustensa kuoltua yksin eloon jääneen lempeän pienen vanhan neidin oli tapana sadepäivinä tipsuttaa kirkkoon. Onko teillä mitään punaisia, silkkisiä sateenvarjoja Lontoossa? Meillä kävi kasku ensimmäisestä, mitä Cranfordissa koskaan oli nähty, ja pikku pojat olivat irvistellen nimittäneet sitä »hameeseen puetuksi seipääksi». Se oli saattanut olla juuri tuo kuvailemani punainen silkkisateenvarjo, ja kenties sitä kannatteli joku tukeva isä lapsilaumansa yläpuolella. Pieni nais-rukka — perheen viimeinen eloonjäänyt vesa — tuskin kykeni sitä kantamaan.

Seuraelämää varten oli sääntöjä ja määräyksiä vierailukäynneistä; ja nämä julistettiin kaikille nuorille ihmisille, jotka sattuivat kaupunkiin ja siellä ehkä jonkun aikaa viipyivät, yhtä juhlallisesti kuin entiset Man-saaren lait kerran vuodessa luettiin Tinwaldin vuorella.

»Ystävämme ovat lähettäneet kysymään, kuinka voitte täniltaisen matkanne jälkeen, hyvä vieras» (oli ajettu viisitoista penikulmaa erään herrasmiehen vaunuissa); »he antavat teidän levähtää huomenna, mutta seuraavana päivänä he epäilemättä käyvät tervehtimässä. Koettakaa siis olla vapaana kello kahdentoista jälkeen — kahdestatoista kolmeen ovat meidän vierailutuntimme.»

Ja käynnin jälkeen ilmoitettiin:

»Nyt on kolmas päivä; epäilemättä on äitinne sanonut teille, hyvä ystävä, ettei koskaan ole viivyteltävä kolmea päivää enempää vastavierailun tekemisessä; ja sitten ei ole koskaan viivyttävä talossa neljännestuntia pitempää aikaa.»

»Mutta pitääkö minun katsoa kelloani? Kuinka voin tietää, milloin neljännestunti on kulunut?»

»Teidän on yhä pidettävä aika mielessänne, ystäväni, ettekä saa keskustellessa sitä unohtaa.»

Koska jokaisella oli tämä sääntö mieleenpainettuna, niin ei vieraita vastaanotettaessa enempää kuin vierailulla ollessakaan tietenkään mitään mielenkiintoisempaa kysymystä voitu pohtia. Tyydyimme pieneen lyhytsanaiseen rupatteluun ja olimme täsmälliset ajan suhteen. Otaksun, että jotkut Cranfordin »paremmista ihmisistä» olivat köyhiä ja vain vaivoin saivat tulot riittämään menoihin; mutta spartalaisten tavoin he kätkivät tuskansa hymyilevän pinnan alle. Kukaan meistä ei puhunut rahoista, koska se olisi haiskahtanut kaupalta ja liikeasioilta; ja vaikka jotkut kai olivatkin köyhiä, olimme kaikki ylimysmielisiä. Cranfordilaisilla oli hyvänsuopa toveruushenki, ja tämä esprit de corps sai heidät aina ummistamaan silmänsä, kun joku heistä ei oikein onnistunut pyrkimyksissään salata köyhyyttänsä. Kun esimerkiksi rouva Forresterilla oli kutsut nukkekodin kaltaisessa asunnossaan ja pieni palvelustyttö vaivasi sohvalla istuvia naisia pyytämällä, että saisi ottaa esille sohvan alta teetarj ottimen, piti jokainen tätä omituista toimenpidettä mitä luonnollisimpana ja puhui edelleen taloushommista ja juhlallisuuksista aivan kuin kaikki olisimme uskoneet, että emännällä oli varsinainen väentupa, erityinen ruokasali sekä kellarimestari ja kokki pienen pyhäkoulutytön asemesta, jonka lyhyet punaiset käsivarret eivät mitenkään olisi jaksaneet kantaa tarjotinta yläkertaan, ellei hänen emäntänsä olisi häntä siinä salavihkaa auttanut, vaikka tämä nyt istui juhlapuvussa eikä ollut tietävinäänkään, mitä leivoksia pöytään tuotiin. Ja kuitenkin hän tiesi, ja me tiesimme, ja hän tiesi meidän tietävän, ja me tiesimme hänen tietävän, että me tiesimme hänen puuhailleen koko aamun teeleivän ja hohkaisten sokerikakkujen valmistamisessa.

Tästä yleisestä, mutta tunnustamattomasta köyhyydestä ja tästä julkisesti tunnustetusta hienosta säädyllisyydestä oli pari seurausta, jotka eivät suinkaan olleet haitaksi ja jotka voitaisiin hyvillä tuloksilla ottaa käytäntöön monissa seurapiireissä. Niinpä Cranfordin asukkaat menivät aikaisin levolle ja kulkea kolistelivat kotiin puisissa päällyskengissään lyhdynkantajan saattamina kello yhdeksän aikoihin illalla; ja koko kaupunki oli nukkumassa puoli yhdeltätoista. Sitäpaitsi pidettiin »rahvaanomaisena» (kauhea sana Cranfordissa) tarjoilla mitään kallishintaista syötävää tai juotavaa iltaseuroissa. Vohvelivoileivät ja sokeritortut oli kaikki, mitä jalosukuinen rouva Jamieson tarjosi; hän oli edesmenneen Glenmiren kreivin käly, vaikka harjoittikin sellaista »siroa säästäväisyyttä».

»Siroa säästäväisyyttä!» Kuinka helposti palaavat kielelle cranfordilaisten lauseparret! Siellä oli säästäväisyys aina »siroa» ja tuhlaus aina »rahvaanomaista ja korskeilevaa»; eläinsadussa mainitun ketun tapaan hyljimme ulottumattomissamme olevia »pihlajanmarjoja» muka niiden happamuuden vuoksi, ja näin tulimme hyvin rauhallisiksi ja tyytyväisiksi. En voi koskaan unohtaa sitä hälinää, jonka aiheutti eräs Cranfordiin asettunut kapteeni Brown, kun hän julkisesti mainitsi köyhyydestään — ei kuiskaamalla siitä luotettavalle ystävälle lukittujen ovien ja suljettujen ikkunoiden takana, vaan yleisellä kadulla kovalla sotilasmaisella äänellä! Hän syytti köyhyyttään siitä, ettei ollut vuokrannut jotakuta haluamaansa asuntoa. Cranfordin naiset olivat jo muutoinkin voivotelleet, että mies, vieläpä herrasmies, oli tunkeutunut heidän alueelleen. Hän oli eläkettä nauttiva kapteeni ja oli saanut jonkun toimen läheisellä rautatiellä, jonka rakentamista pieni kaupunki oli tarmokkaasti vastustanut. Ja kun hän paitsi miehistä sukupuoltaan ja yhteyttään tuon vihatun rautatien kanssa oli kyllin röyhkeä puhumaan köyhyydestään, niin silloin hänet tosiaan olisi pitänyt sulkea kaikesta kanssakäymisestä. Kuolema oli jotakin yhtä varmaa ja yhtä yleistä kuin köyhyyskin, eivätkä ihmiset kuitenkaan siitä ääneensä kaduilla haastaneet. Sana ei sopinut sivistyneiden korvien kuullen mainittavaksi. Olimme ääneti sopineet olemaan huomaamatta, että ketään, jonka kanssa kestiystävinä seurustelimme ja jota pidimme vertaisenamme, köyhyys koskaan voisi estää tekemästä, mitä halusi. Jos kävelimme kutsuihin tai niistä kotiin, tapahtui se siksi, että ilta oli niin ihana ja ilma niin virkistävä, eikä ollenkaan kantotuolien kalleuden vuoksi. Jos pukeuduimme kesäisin karttuuniin vaalean silkin asemasta, teimme sen siksi, että mieluummin käytimme pestävää ainesta; — ja niin edespäin, kunnes olimme sitoneet silmämme näkemästä sitä yleistä tosiasiaa, että kaikki olimme verraten vähävaraista väkeä.

Näin ollen emme tienneet, mitä ajatella miehestä, joka puhui köyhyydestä ikäänkuin se ei olisikaan häpeäksi. Mutta tavalla tai toisella kapteeni Brown kuitenkin hankki itselleen arvonantoa Cranfordissa, ja hänen luonaan käytiin vierailuilla kaikista vastakkaisista päätöksistä huolimatta. Kummastuksekseni kuulin hänen mielipiteitään esitettävän määräävinä käydessäni kaupungissa noin vuosi senjälkeen, kun hän sinne oli asettunut. Omat ystäväni olivat kaksitoista kuukautta aikaisemmin olleet kiivaimpina vastustamassa jokaista ehdotusta käydä kapteenia ja hänen tyttäriänsä tervehtimässä; ja nyt hänet otettiin vastaan rauhoitetuillakin tunneilla — ennenkuin kellon viisarit osoittivat kahtatoista. Tosin kyllä tapahtui se siinä tarkoituksessa, että ennen tulen sytyttämistä takkaan saataisiin selville, miksi eräs kamiini savutti; mutta joka tapauksessa kapteeni Brown nousi rohkeasti yläkertaan, puhui äänellä, joka tässä huoneessa kaikui liian voimakkaalta, ja laski leikkiä aivan kuin kotonaan.

Hän ei ollut laisinkaan huomannut pientä ylenkatseellisuutta ja joutavien kohteliaisuuksien laiminlyömistä vastaanotoissa. Hän oli ollut ystävällinen, vaikka Cranfordin naiset olivat esiintyneet kylmästi; hän oli ottanut pienet ivalliset imartelut todeksi; ja miehuullisella avomielisyydellään hän oli taittanut kärjen kaikelta siitä johtuvalta karttelulta, ettei hän hävennyt köyhyyttänsä. Ja vihdoin hänen oivallisen terve miehenjärkensä ja ripeä kyky keksiä apukeinoja taloudellisten pulien selvittämiseksi olivat hankkineet hänelle erityisen arvovallan Cranfordin naisten keskuudessa. Hän itse kulki tietään aavistamatta näiden suosiota enempää kuin ennen oli aavistanut sen puutetta; ja varmaankin hän eräänä päivänä hämmästyi nähdessään erään leikillä antamansa neuvon saavuttaneen niin suurta tunnustusta, että se oli otettu aivan vakavaksi todeksi.

Se tapahtui näin: Eräällä vanhallä naisella oli alderneyläinen lehmä, jota hän helli kuin tytärtään. Jos teki hänen luokseen tuon lyhyen neljännestunnin vierailun, sai aina kuulla eläimen ihmeen oivallisesta maidosta tai sen ihmeellisestä älystä. Koko kaupunki tunsi neiti Betsy Barkerin alderneyläisen, joka oli kaikkien suosikki. Senvuoksi olikin naapurien myötätunto ja suru suuri, kun lehmä-rukka jäätyään hetkiseksi ilman peräänkatsojaa putosi kalkkikuoppaan. Se ammui niin surkeasti ja äänekkäästi, että se pian kuultiin ja eläin pelastettiin. Mutta poloinen oli sillä välin menettänyt melkein kaiken karvansa ja näytti ulos tultuaan alastomalta, viluiselta ja kurjalta paljaassa nahassaan. Kaikki surkuttelivat eläintä, vaikka jotkut eivät voineet pidättää hymyänsä, kun se näytti niin hullunkuriselta. Neiti Betsy Barker ihan itki surusta ja kauhusta; ja hänen sanotaan ajatelleen yrittää öljykylpyä. Tätä keinoa ehkä suositteli joku niistä, joiden neuvoa hän kysyi; mutta ehdotuksen, jos sitä koskaan tehtiinkään, kumosivat kapteeni Brownin päättäväiset sanat: »Hankkikaa sille flanelliliivit ja flanelliset housut, neiti hyvä, jos tahdotte pysyttää sen hengissä. Mutta neuvoisinkin teitä heti teurastuttamaan eläinparan.»

Neiti Betsy Barker kuivasi silmänsä ja kiitti kapteenia sydämellisesti. Hän ryhtyi työhön, ja ennen pitkää koko kaupunki pistäysi katsomassa alderneyläistä, kun se siivosti kulki laitumelleen tummanvihreässä flanellipuvussaan. Monta kertaa olen sitä itse katsellut. Nähdäänkö Lontoossa vihreään flanelliin puettuja lehmiä?

Kapteeni Brown oli vuokrannut pienen talon kaupungin laidassa ja eleli siinä kahden tyttärensä kanssa. Hän lienee ollut hiukkasen seitsemännellä kymmenellä ensi kertaa vieraillessani Cranfordissa, senjälkeen kun en siellä enää vakinaisesti asunut. Mutta hänellä oli jäntevä, hyvin harjoitettu, kimmoinen ruumis; hän kulki sotilasmaisesti pää tanakasti pystyssä ja kevein askelin. Kaikki tämä vaikutti, että hän näytti paljoa nuoremmalta kuin oli. Hänen vanhin tyttärensä näytti melkein yhtä iäkkäältä kuin hän itse ja ilmaisi täten, että isä oli todellisuudessa vanhempi kuin mitä hänen ulkonäöstään olisi voinut päättää. Neiti Brown oli kaiketi neljänkymmenen korvissa. Hänen kasvojensa ilme oli sairaloinen, kiusaantunut ja huolien uurtama, ja nuoruuden hilpeys näkyi aikoja sitten haihtuneen. Nuorenakin hän oli varmaan ollut suloton ja karkeapiirteinen. Neiti Jessie Brown oli kymmentä vuotta nuorempi sisartaan ja kaksikymmentä kertaa sievempi. Hänen pyöreillä kasvoillaan oli hymykuoppasia. Neiti Jenkyns sanoi kerran ollessaan suuttuneena kapteeni Browniin (myöhemmin kerron, mistä syystä), että hänen mielestään »Jessie-neidin oli aika hyljätä hymykuoppansa eikä aina yrittää näyttää lapselta». Totta olikin, että hänen kasvoissaan oli jotakin lapsellista, ja se luullakseni pysyy niissä kuolemaan asti, vaikka hän eläisi satavuotiaaksi. Hänen isot, siniset, ihmettelevät silmänsä katselivat ihmisiä suoraan kasvoihin; hänellä oli muodoton töppönenä, mutta huulet olivat mehevän punaiset; sitäpaitsi järjesteli hän tukkaansa kiharoille, mikä vielä enensi lapsellista ulkonäköä. En tiedä, oliko hän kaunis vai ei, mutta minä pidin hänen kasvoistaan, ja niin tekivät kaikki muutkin, eikä hän luullakseni hymykuopilleen mitään voinut. Hänellä oli käynnissään ja esiintymisessään jotakin isän huolettomasta ripeydestä; ja jokaisen naisen silmä olisi helposti huomannut pienen eron sisarusten puvussa — neiti Jessien puvut maksoivat noin kaksi puntaa enemmän vuodessa kuin neiti Brownin.²Ja kaksi puntaa oli iso summa kapteenin vuositileissä.

Sellaisen vaikutelman sain Brownin perheestä, kun heidät kaikki ensi kerran näin Cranfordin kirkossa. Kapteenin olin tavannut ennen — tuota sisäänsavuavaa kamiinia tarkastettaessa, jolloin hän oli korjannut vian vähäpätöisellä muutoksella savutorvessa. Kirkossa hän käytti lornettia aamuvirren aikana, nosti sitten päänsä pystyyn ja yhtyi äänekkäästi ja reippaasti veisuun. Hän lauloi vastaukset voimakkaammin kuin lukkari — vanha heikkoääninen mies, jota kaiketi kiusasi kapteenin soinnukas basso, koska hän alkoi piipittää yhä kimeämmin.

Kirkosta tultaessa vilkas kapteeni osoitti mitä ritarillisinta huomiota molemmille tyttärilleen. Hän nyökkäili ja hymyili tuttavillensa, muttei puristanut kenenkään kättä ennenkuin oli auttanut neiti Brownin avaamaan sateenvarjonsa, vapauttanut hänet hartauskirjasta ja kärsivällisesti odottanut, kunnes hän vapisevilla hermostuneilla käsillään oli koonnut hameenhelmansa kävelläkseen kosteita teitä pitkin.

Ajattelin ihmetellen, mitä Cranfordin naiset hommailivat kapteeni Brownin ollessa heidän kutsuissaan. Entisinä aikoina olimme usein riemuinneet siitä, ettei peliseuroissamme ollut saapuvilla ketään herrasmiestä, josta olisi tarvinnut huolehja keksiä häntä huvittavia puheenaiheita. Olimme kiittäneet onneamme näistä hauskoista illoista; ja hienoudentavoittelussamme ja miesvihassamme olimme melkein onnistuneet itsellemme uskottelemaan, että miehenä oleminen oli »sivistymätöntä». Kun siis kuulin, että ystäväni ja emäntäni, neiti Jenkyns, aikoi minun kunniakseni pitää kutsut, joihin kapteenia tyttärineen oli pyydetty, ihmettelin kovin, millainen sellaisesta illasta tulisi. Pelipöydät vihreine villaliinoineen asetettiin tavallisuuden mukaan esille jo päivänvalolla. Oli marraskuun kolmas viikko, joten hämärä alkoi noin kello neljältä. Kynttilöitä ja puhtaita korttipakkoja järjesteltiin jokaiselle pöydälle. Tehtiin tuli takkaan; siro palvelustyttö oli saanut viimeiset määräyksensä; ja siinä me seisoimme parhaimpaamme puettuina jokaisella kynttilänsytyttäjä kädessä valmiina tuikkaamaan kynttilöihin tulen, heti kun ensimmäinen kolkutus kuului ovelta. Cranfordin kutsut olivat juhlallisia tilaisuuksia, joissa naiset tunsivat itsensä hyvin arvokkaiksi istuessaan yhdessä parhaissa pukimissaan. Niin pian kuin kolme oli saapunut, istuuduimme pelipöydän ääreen lyömään preferenssiä, ja