Sodan jumalat – Sotaromaani

By Jorma Kurvinen

Joukkue täynnä vakavia pohjoisen miehiä.
Vänrikki Ingmar Selinin joukkue erottuu muista, sillä sen miehet eivät kiroile tai pelaa korttia. Tehtävänsä sotarintamalla uskovaiset miehet hoitavat kuitenkin siinä missä muutkin.
Joulu on jo ovella, kun vihollinen yllättäen käy ankaraan hyökkäykseen. Tapahtumien vyöryessä eteenpäin omantunnonkysymykset saavat väistyä, kun on kysymys elämästä ja kuolemasta. Niitä ehtii miettiä myöhemminkin. Selviytymistaistelun pääosaan nousevat ihmisyys ja ihmissuhteet.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 1, 2020
• ISBN: 9788726356809

Book preview

www.egmont.com

Kaikki mielenkiinto joukkueenjohtajan sanoja kohtaan loppui heti, kun miehet huomasivat, että hänellä ei ollut mitään sanottavaa joulun lomista. Sotaa oli nyt jatkunut kahdenkin heinänteon ajan, ja tämä toinenkin talvi menisi näköjään täällä, jouluineen.

Vänrikki Ingmar Selin ymmärsi miehiä. Tämä olisi ollut helpompaa täysin vieraassa sakissa, mutta nämä olivat Paulan kautta tuttuja poikia, monet morsiamen kansakoulukavereita, joukossa tuleva lankomieskin. Joukkueenjohtaja vetosikin häneen.

– Tämä voi olla sellainen asia, joka ratkaisee lomat pitemmäksikin aikaa kuin joulun tienoilta, Hannes.

Nyt joukko kiinnostui.

– No mikä niillä on siellä hätänä? Meriläisen Aarne heräsi asiaan.

Ingmar Selin yritti analysoida Meriläisen äänensävyä. Hanneksen lähin kaveri oli merkittävä mielipiteenmuodostaja joukkueessa, niin uskovaisten miesten kuin syntisäkkienkin joukossa.

– Saunasta on muodostunut liian isojen herrojen mielenkiinnon kohde, joukkueenjohtaja sanoi suoraan. – Divisioonankomentaja itse on kuulemma luvannut lotille, että uusi sauna on valmiina, kun hänen vaimonsa saapuu tarkastuskäynnille rintamalle.

– Lotille vai vaimolle? Hannes Routala tarkisti lankomiehen oikeutuksella.

– Ehkä molemmille, joukkueenjohtaja laski. – Ja kenraali on pistänyt Pöntisen asialle.

Miehet miettivät tietoa. Juuri rykmentinkomentaja oli pistänyt heidän pataljoonansa lomakieltoon kuukausi sitten, kuulemma takana olevien esikunta- ja huoltomuodostelmien velttouden vuoksi. Nyt oli sentään kuviteltu, että jouluksi päästään lomille, ne jotka pääsevät.

Meriläisen Aarne kääntyi katsomaan ovensuuhun.

– Se on yhtä perkelettä, kun miehiä voidaan kiristää vielä niilläkin lomilla, joitten pitäisi olla selvyyksiä.

Aarnen täytyi kiehahtaa tosissaan. Ingmar Selinin käsityksen mukaan näitten korsussa ei kiroiltu, kun suurin osa miehistä oli uskovaisia.

Tähän loma-asiaan ei kannattanut ottaa kantaa, ei suuntaan eikä toiseen, vaikka miehet luultavasti aavistelivat hänenkin olevan samaa mieltä.

– Asiat ovat kuitenkin näin, Ingmar perusteli vallitsevaa todellisuutta. – Pataljoonankomentajan tilanne vain hankaloituu, jos vapaaehtoisia ei löydy meidän osuuttamme tekemään.

Sen verran miehet tiesivät, että jonkin aikaa sitten palanut sauna rykmentin esikunnan korkeuksilla oli ollut etulinja lahja lotille. Luultavasti rakennettu yhtä vapaaehtoisesti kuin tätä seuraavaakin, jonkun ison herran päähänpistosta ja miehiä kiristämällä. Ja sitten kärähtänyt, muutamaa viikkoa ennen heidän rykmenttinsä vaihtoa tänne divisioonan kaistan pohjoisreunaan.

– Oisivat nyt pitäneet silmällä saunaansa, Revon Jussi manasi. – Humalaisista ei ole lämmittäjiksi.

– Lotat! Niilo Riipi muistutti musikanttiserkkuaan.

– No ne jotka ovat lämmittäneet ja kylpeneet, Revon Jussi sinnitteli. – Ovat ketä ovat.

Paulan kotikylän soittaja oli laiha ja pienikokoinen, juuri ja juuri haitarin hallintaan ulottuva. Mutta sinnikäs kuin mikä. Eikä aikonut antaa uskovaiselle serkulleen periksi.

– Tekisivät nyt uuden saunan siellä takana lotilleen, on kai siellä joutilaita niissäkin.

Ingmar Selin hymähti.

– Kenraali on sitä mieltä, että saunan saavat rakentaa rangaistukseksi samat miehet, jotka ovat tehneet sen niin huonosti, että seinää kiukaan takana ei ollut suojattu kunnolla.

Väite nauratti.

– Samat miehet, Seeti Majava toisti. – Sehän kyllä passaa meille oikein hyvin, sen kun rakentavat.

Ingmar Selin tiesi, että tässä oli annetun tehtävän heikkous: he olivat olleet ihan muualla silloin, kun edellinen sauna oli rakennettu. Mutta eversti Pöntisen olisi pitänyt sanoa se heti silloin, kun divisioonan huoltopäällikkö oli soittanut rykmentinkomentajalle asiasta. Nyt, kun tarpeeksi ylhäällä oli vaihdettu rykmentti saunantekijäksi, oli vaikea mennä asiaa korjamaan.

– Me olemme divisioonan esikunnan mukaan ne samat miehet, joukkueenjohtaja tarkensi. – Se kuuluu kai rintamavastuuseen tällä kaistalla. Rykmentinkomentaja oli sanonut, että eipähän mene ihan makaamiseksi.

Korsuun tuli pitkä hiljaisuus. Ingmar Selin oli sitä mieltä, ettei aiheettomasti. Pataljoona, jonka he olivat vaihtaneet, oli elänyt kuin pellossa. Edes käymälöitä ei ollut siivottu eikä lähtiessä riukumonttuja täytetty, puhumattakaan että lähtijät olisivat pitäneet muuten paikat kunnossa. He uudet miehet olivat heti tultuaan tehneet täyttä päivää pistäessään esikunta- ja huoltotukikohtaa edes tyydyttävään järjestykseen.

Se, että Seeti Majava, uskovainen mies, otti ääneen kantaa asiaan, kertoi joukkueen kypsymisestä. Jo ennen sotaa, morsiamensa kertomuksista, Ingmar oli tiennyt, että lestadiolaiset eivät hyväksy yhteiskunnan ja sen hierarkioitten arvostelemista. Se jätettiin ulkopuolisille ja tulkittiin herkästi kommunistien solutukseksi.

– No mitä siellä nyt sitten pitäisi tehdä? Karhusen Urho katkaisi lopulta hiljaisuuden.

– Pistää uusi sauna pystyyn alusta loppuun, niinkö? Kosken Antti jatkoi epäilys äänessään.

Tahtomattaan Ingmar Selin naurahti.

– Minun tietääkseni ei odoteta mitään mahdottomia. Jotkut ovat tehneet valmiiksi puuosat, nyt tarvitaan ammattimiehiä kokoamaan ne ja muuraamaan kiuas. Ja sillä tavalla, että se ei polta heti lähintä seinää.

Sakki mietti kuulemaansa. Routalan Hannes kysyi varmuudeksi:

– Minkä kokoinen se sauna on?

– Minä olen ymmärtänyt, että pieni. Kuusi seitsemän lottaa korkeintaan kerralla. Joukkueenjohtaja sanoi sen äänessään tiettyä varausta. Tämä oli tuntumaa, ei tietoa.

Karhusen Urho ja Kosken Antti katselivat toisiinsa.

– Pitääkö sinne sitten meidän mennä!

– Kahdestaan? Ingmar Selin tarkisti.

Tämä oli nyt eräänlaisella rajalinjalla. Kaksi miestä voitaisiin lähettää, muutamanlaisina terveisinä ja vähän haistatuksinakin, mutta jos kunnon komennuskunta ilmoittautuisi, herrat tulkitsisivat sen myönnytykseksi ja omaksi voitokseen.

Vino hymy käväisi Kosken Antin suupielessä.

– Kai me sieltä saadaan apua paikan päältä, sen mitä tarvitaan. Vai eikö tämä sota koske muita kuin Saarenmaan pataljoonaa?

– Selvä! Ingmar Selin hyväksyi kiireesti. – Ilmoitetaan, että saunakomennuskunta saapuu huomenna.

Saattaisi olla, että kahta miestä ei hyväksyttäisi komennuskunnaksi, mutta miesmäärästä oli turha puhua etukäteen mitään. Kaipa siellä tosiaan kiinnostaisi jotakin toistakin saada kiusallinen saunaurakka pois päiväjärjestyksestä.

Joukkueenjohtaja antoi päänliikkeellä lankomiehelleen merkin seurata ulos. Tai eihän Hannes vielä lankomies hänelle ollut. Ingmar oli Paulan kanssa vasta kihloissa, sodan siirrettyä häitä aina puolella vuodella kerrallaan. Mutta langokset heistä jonakin päivänä tulisi, jos pysyttäisiin hengissä niin pitkälle.

Ulkona, kahdestaan, saattoi tarkistella asioita Hannekselta. Ingmar oli joutunut tavallaan vieraaseen porukkaan toissa kesän äkkilähdössä ilmoittautuessaan palvelukseen Paulan kotiseudulla, heidän ollessaan lomalla siellä. Vaikka rintamavuosi oli tehnyt joukkueen kutakuinkin tutuksi, Ingmar tunsi tarvetta tarkistella tietojaan lankomieheltä.

– Mitä sinä sanot näistä lähtijöistä?

– Ovat ne ainakin ammattimiehiä.

– Ainakin?

– Sekä muurareita että kirvesmiehiä. Jos minä olisin rakentamassa itselle, niin ottaisin nämä varmasti. Mutta katsoisin myös, että viinoja ei kuskailla sen työmaan nurkilla.

Ingmar Selin makusteli tietoa. Rykmentin esikunta sijaitsi yhtä lähellä saksalaisia kuin täälläkin oltiin.

Kaksi viinamiestä olisi siellä alttiimpana kiusaukselle kuin oman joukkueensa keskellä, missä divisioonankomentajan käskyä viinakielloista noudatettiin kiijaimellisesti, ainakin näin lestadiolaisjoukkueessa.

– Miten kovia viinamiehiä ne ovat? Jäävätkö työt tekemättä?

Lankomies mietti. Routalan Hannes itsekin tajusi, että Eeva jäisi edelleen kuukausiin näkemättä, jos kaksi viinamallua aiheuttaisi skandaalin esikunnan korkeudella.

– Eivät varmaankaan kokonaan tekemättä. Mitä kiusauksia siinä sattuu, kun tanummat miehet eivät ole paimentamassa.

Ingmar kirosi mielessään. Paula oli jo kysynyt kirjeessä suoraan, että mikä siellä tökki, kun heidän kylälleen ei saapunut lomalaisia ollenkaan. Pataljoonankomentajako siellä jarrutti?

Ei olisi pitänyt milloinkaan puhua sanaakaan Saarenmaasta, Ingmar manasi itseään. Pahimmoillaan saatu vähäinen tieto rassasi ihmistä eniten, sai Paulan päästämään mielikuvituksensa liikkeelle ja kuvittelemaan olemattomia. Ei tässä niin pienestä ollut kysymys kuin pataljoonankomentajan vastenmielisyydestä jääkärijoukkueensa johtajaa kohtaan. Paremminkin rupesi vaikuttamaan yleensä väsyminen ja kyllästyminen sotaan. Se tuntui koko pitkässä ketjussa korkeista esikunnista rintaman etulinjaan saakka. Lomakiellot kertoivat joskus kuvitellun reilun ja miehekkään sotilashengen kääntymisestä niuhottamiseksi.

Ajatus sai Ingmar Selinin hymähtämään. Hänellä ei ollut koskaan ollutkaan harhakuvia reilusta ja miehekkäästä sotilashengestä. Ne olivat karisseet viimeistään Viipurin kasarmeilla ja pihamaitten sulkeisissa. Ja hän oli erehtynyt sanomaan sen silloiselle luutnantti Saarenmaalle ääneen, tämän ehdottaessa RUK:sta palaavalle hyvin menestyneelle kokelaalle sotilasuraa.

Hanneksen katse yritti selvitellä tulevan sukulaismiehen kasvoilta hymähdyksen syytä. Lopulta hän ehdotti arvelujensa tuloksena ääneen:

– Mitä jos soittaisit Lankisen Paavolle ja pyytäisit sitä pitämään hurjia pikkuisen silmällä!

– Sairaalasta käsin? Eihän se onnistu.

– Pääsee se jo sen verran haukkaamaan raitista ilmaa. Tai määrää pojat ilmoittautumaan hänelle kerran päivässä.

Se olisi voinut olla tehokasta. Joukkueen varajohtaja oli arvostettu uskovainen mies, sen verran vanhempikin, että saunankokoajat eivät olisi kehdanneet esiintyä hänen edessään viinaksissa. Mutta ei näitä mahataudista toipuvan ylikersantinkaan riesaksi voinut pistää. Paremminkin saattoi toivoa, että Lankisen Paavo pääsisi nopeasti toipumislomalleen, ennen kuin Karhunen ja Koski ehtivät mahdollisesti häpäistä joukkueen ja koko pataljoonan.

– Ovatko sinne nyt sitten menossa ihan väärät miehet, kuitenkin?

Tällä kertaa se oli Hannes, joka hymähti.

– Ainoat vapaaehtoiset, lankomies muistutti. – Ja voihan se mennä hyvinkin.

Lähtiessään kävelemään kohti parakkia, jossa heillä muutamilla upseereilla oli oma kämppänsä, Ingmar Selin huomasi ajattelevansa, että joukkueen saunakomennuskunta oli aika tavalla vasikan hännän nokassa. Mutta lankomies olisi ehkä sanonut uskovaisena päivänään sen toisin: kaikki oli Isommassa Kädessä.

Tämän kaiken keskellä sekään ei kyllä Ingmar Selinin mielestä ollut mitenkään varmaa. Mitä pitempään sota oli kestänyt, sen vähemmäksi hänen uskonsa mihinkään suureen ja pyhään näissä hommissa oli huvennut. Jos sitä oli koskaan ollutkaan.

Joukkueensa varajohtajalle sairaalaan vänrikki Ingmar Selin ei kuvitellutkaan soittavansa. Saunakomennuskunta saisi saapua esikuntakeskukseen hänen tietämättään, mutta rykmentin huoltopäällikkö, kapteeni Laine, sattui olemaan sen verran tuttu, että häneen saattoi asiassa luottaa.

Kaunisääninen viestilotta keskuksessa aiheutti kuitenkin pettymyksen ilmoittamalla, että huoltopäällikkö oli komennuksella kotirintamalla. Ingmar Selinin kirotessa mielessään Laineen jatkuvia komennuksia, missä lie bisneksissään, lotta kuitenkin jatkoi viserrystään:

– Ylikersantti Teräsvaara hoitaa asioita kapteenin poissaollessa. Hetkinen… Yhdistän!

Tyttö yritti Teräsvaaralle juuri sen verran, että Ingmar Selinkin kuuli pari sanaa meneillään olevasta puhelusta ja lotan anteeksipyytelyn. Sitten apulaishuoltopäällikkö jo lopetti, ja joukkueenjohtaja käytti vaistomaisesti äidinkieltään, jota oli kuullut äskettäin.

Teräsvaara ilahtui, hänkin oli ruotsinkielinen. O.K.G. hänen nimensä takana tarkoittivat Otto Karl Gustavia. Keskustelu sujui kuin vanhojen tuttavien kesken.

Kyllä, kyllä ylikersantti ymmärsi ikävän tilanteen. Täälläkin oli ihmetelty divisioonanesikunnan kohdentamaa rangaistusta porukalle, joka vasta kuukausi sitten oli ottanut vastuun kaistasta.

O.K.G. Teräsvaara lupasi huolehtia saunakomennuskunnasta. Myös siitä, että miehet eivät katkeruuksissaan sotkisi asioita entistä enemmän ja antaisi kenraalille tilaisuutta todelliseen kurinpalautukseen. Se tuntui olevan kovin mieluista, kun jotakin sotilaalliselta vaikuttavaa toimintaa kaivattiin asemiin happanemisen vastapainoksi.

– Minä olen johtanut siviilissä ihmisten toimintaa ja tiedän, että on olemassa muitakin keinoja kuin uhkaileminen ja rankaiseminen, herra vänrikki, vaikka vaatimattoman kulttuuritaustan omaavilla kenraaleilla ei tulekaan kannustus ja palkitseminen mieleen.

Tässä vaiheessa Ingmar Selin aavisteli, että ylikersantti tarkistaisi komennuskunnan koon ja hän kiitteli hyvin nopeasti ja ilmoitti, että miehet ovat jo matkalla sinne.

– Heistä huolehditaan! apulaishuoltopäällikkö lupasi.

Niillä eväillä Karhunen&Koski katosivat rykmentin ja työmaansa korkeudelle.

Katosivat sananmukaisesti. Seuraavan kerran heistä kuultiin, kun joukkueen varajohtaja, ylikersantti Paavo Lankinen palasi sairaalasta.

– Minkä vuoksi tänne linjoille eikä suoraan lomalle? Ingmar Selin esitti kaikkien aivoissa pyörivän kysymyksen. – Turhaa eestaas kulkemista!

– Sairaalasta ei heltiä lomia tekosairaille, Paavo Lankinen perusteli.

Joukkue ympärillä jäykistyi liikkumattomaksi.

– Niin mille sairaille? Meriläisen Aarne tarkisti. – Kuka niin sanoi?

– Ei kai ihan näillä sanoilla kukaan, ylikersantti täsmensi. – Mutta tuntui olevan niin vaikeaa ja tarkkailtua niin korkealta, että minä sanoin pärjääväni kyllä ilman lomiakin, kunhan pääsen omaan sakkiini.

– Onko kukkaa kuullu, että toipumislomakki perruutettaan? Riipin Niilo paheksui. – Ja vielä Lankisen Paavon kaltaiselta mieheltä…

Sen olisi voinut sanoa toisinkin: ja vielä uskovaiselta mieheltä. Hän oli kuitenkin luottanut kohtaavansa samaa lojaalisuutta, jota itsekin osoitti virallista systeemiä kohtaan. Niilon ja Paavon kaltaiset miehet eivät olleet kerjäämässäkään mitään, mikä ei kuulunut heille, mutta olettivat rehtiyden molemminpuoliseksi.

– Minä soitan sairaalaan, Ingmar Selin päätti. – Ja kysyn lääkäriltä mistä tässä nyt on kysymys.

Lankisen Paavon koko olemus oli varautunut. Äänikin särähti kummallisesti varajohtajan torjuessa ajatuksen.

– Antaa olla vaan, Ingmar. Se kuullosti siellä sen verran pyttymäiseltä, että ei ruveta polvillaan pyytelemään.

Miehet menivät totisiksi. Jokainen tunsi Paavon sen verran hyvin, että sen piti olla tosi keljua, joka kosketti tuolla tavalla.

Ehkä johdatellakseen puheet toiseen aiheeseen Revon Jussi, Riipin Niilon syntinen soittajaserkku, kysyi rehvakkaasti:

– Miten siellä meni, näitkö sinä niitä meijän saunanrakentajia ollenkaan?

– Tai edes saunaa? Routalan Hannes laajensi. – Sillä rupeaa kohta olemaan kiire.

Nyt Lankisen Paavo jo vähän hymyili.

– Taitavat saaha lotat tyytyä lainasaunaan. Siltä se ainakin minusta näytti.

Ingmar Seliniäkin kylmäsi. Jos syntyisi tarpeeksi iso revohka, seuraukset voisivat olla koko pataljoonalle pahat. Tapahtumattomuus rintamalla ja kyllästyminen koko savottaan hermostuttivat korkeaakin upseeristoa, jonka psykologiset taidot olivat paljolti saksalaisperäistä maahan-ylös jääkäriperinnettä. Kun löytyisi hyvä syy näyttää kurinpitotaitoaan ja sotilaallista jämäkkyyttä, herrat voisivat heittäytyä hyvinkin pikkumaisiksi.

– Sinä näit poikia ja sen teelmyksen? Majavan Seeti tarkisti.

– No miten sen ottaa…

Miehet katselivat toisiinsa. Mitähän siellä oli tapahtunut? Paavon tarkennusta kesti odottaa pitkään.

– Minä näin vain näkösuojauksen ja tunsin konjakin hajun.

– Passaako kysyä, minkä näkösuojauksen? Ingmar Selin kyllästyi. – Lentotiedustelua vastaanko?

– Silläkin tavalla sitä seliteltiin… Paavo näki silmissään rakennelman. – Mutta risujen ja verkkojen taakse ei kyllä päässyt kurkkimaan meikäläinenkään. Karhunen vaan tuli vastaan siihen, missä sotapoliisit pitivät vahtia, ja levitti konjakinhajua niin että se tarttui minuunkin.

Toisin sanoen asiat olivat päin helvettiä. Miehet olivat aloittaneet juopottelun, ja se riivatun O.K.G. Teräsvaara huolehti sotapoliisien voimin, että ne pysyivät edes työmaallaan.

Majavan Seetillä pukkasi jo katumusta.

– Sinne olis sittenkin pitänyt laittaa raittiita miehiä, joku meikäläinen, alikersantti harmitteli. – Kun nyt eivät polttaisi sitä saunaa viinojen kanssa läträtessään ennen kuin se on valmiskaan.

Myöhemmin kolmestaan ollessaan Routalan Hannes ja joukkueenjohtaja yrittivät tarkentaa Lankisen Paavolta yksityiskohtia.

– Kai sinä nyt sen näit. Montako hirsikertaa saunaa oli pystyssä?

Paavo hymähteli.

– Oli kai siinä jo kattokin, minun ymmärtääkseni.

Ingmar tunsi helpotusta, mutta lankomies epäili vielä.

– Kai?

Lankisen Paavo kohensi olemustaan niin kuin olisi siirtänyt raskasta reppua toiseen asentoon.

– En minä muutenkaan voi sanoa. Karhusen Urho itse oli kyllä sitä mieltä, että mitään hätää ei kenraalittaren tarkistuspäivänä ole, vaan lotat kylpevät varmasti siellä. Vaikka itte lämmitettään niille.

– Parhaatkin lämmittäjät, Routalan Hannes manasi. – Entä mikä on totuus sinun lomastasi?

Sen Ingmar Selinkin halusi kuulla.

– Kitsastellaanko toipumislomilla yleensä vai koskeeko se vain meidän pataljoonaamme?

– Kyllä kai se on yleistä. Joku sanoi isojen herrojen vaatineen, että toipumislomat annetaan vain haavoittuneille, ei muuten sairastuneille. Ja silloinkin vain etulinjan miehille.

Ingmar Selin oli kuullut tämän suuntaisia puheita. Haavoittuneita ei tullut tarpeeksi. Niin ei tietenkään sanottu ääneen, mutta sekin kuulemma osoitti, että sotatoimia tehtiin liian vähän. Heillä oli ollut sanaharkkaa asiasta esikuntatukikohdan upseereitten saunavuorolla. Aktiiviupseerit tarvitsivat urakehitykseensä sotilaallisia ansioita ja syyttivät etulinjojen komppanioita lervehtimisesta ja tulikosketuksen välttämisestä.

Siellä olisi kannattanut pitää suunsa kiinni, mutta Ingmar oli mennyt sanomaan, että miehet luultavasti odottivat saksalaisten omaa etenemistä Muurmannin radalle niin kuin salamasotakaavailuissa oli suunniteltu. Se oli saanut Saarenmaan laukaisemaan, että kysymys ei tainnut olla vain miesten vetelyydestä, vaan reserviupseeritkin kuluttivat mieluimmin aikaansa.

Silloin Ingmar oli saanut jonkinlaisesta järjen päästä kiinni ja jättänyt sanomatta, että sodan pitkittyminen sopi paremminkin aktiiviupseereille, joille se merkitsi jatkuvia isompia tuloja ja etenemistä uralla. Upseeriperheet elivät taloudellisesti paremmin kuin milloinkaan ja se loppuisi, kun rintamalisät jäisivät pois. Aivan huulilla oli ollut ikävä kysymyskin, miten syvälle taaksepäin rintamalisät maksettiin. Heillä oli pataljoonankomentajan kanssa tarpeeksi huonot välit ilman rassaamistakin.

Lankomies taivutti alahuultaan.

– No minkä verran niiltä uupui niitä haavoittuneita?

He kuulivat joukkueen varajohtajan huokaavan.

– Minun mielestäni niitä oli ihan tarpeeksi. Mutta jotakin väkivaltaista tiedustelua tietenkin taas suunnitellaan uusien telomiseksi. Minun lomastani ei tartte kenenkään murhetta kantaa. Olen kirjoittanut kotiinkin, että olen viimeinen lomallelähtijä vielä sittenkin, jos ne joskus taas rupeavat pyörimään. Aino ei miehenpuutteeseen kuole.

Ingmar Selin epäili korviaan. Mutta lankomiehen ilme kertoi, että hän oli kuullut saman. Lankisen Paavon katkeruuden täytyi olla syvä, kun mies päästi tuollaista suustaan.

Ingmar kosketti kummankin miehen käsivartta.

– Ehdottakaapa mitä tehdään niitten saunanrakentajien kanssa! Ne istuvat tuolla