Ja me olimme komeetan pyrstö

By Armas J. Pulla

Kapteeni Prince sekä kenraalit de Callac ja de Travoléon ovat joutuneet erikoiseen tilanteeseen. Heidän tukemansa Napoleon on menettänyt valtansa ja joutunut maanpakoon. Pian miehet saavat yllättävän kutsun Wieniin – ja perillä heitä odottaa kukapa muukaan kuin Napoleon itse.Napoleon aikoo ottaa jälleen Ranskan haltuunsa. On siis aika ryhtyä suunnittelemaan vallankaappausta!"Ja me olimme komeetan pyrstö" on Armas J. Pullan hurmaava ja humoristinen romaani Napoleonin ajan Euroopasta. Se on itsenäinen jatko-osa romaanille "Olen korpraali luonnoltani".-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 2, 2020
• ISBN: 9788726541953

Book preview

www.egmont.com

1

T oukokuun 4 päivänä 1814 hänen majesteettinsa Ludvig XVIII saapui — niinkuin hän itse uskoi — kansansa kutsumana Pariisiin ja asettui asumaan Tuileries-palatsiin, ryhtyi syömään samalta pöydältä ja samoista astioista kuin Napoleonkin ja nukkumaan samassa vuoteessa kuin keisarikin.

»Eipä hänen tarvinnutkaan tehdä muuta kuin muuttaa lakanat!» virkkoi Napoleon Elbassa, ja hän ei liioitellut yhtään: Tuileries oli ollut kerrassaan loistavassa kunnossa, ylivoimaisesti paremmassa kuin mikään kuninkaallinen linna oli milloinkaan ollut ancien régimen aikana.

Ludvigille koetettiin uskotella, että kansa tahtoi käyttää hänestä nimitystä Louis-le-Désiré, Ludvig Toivottu, mutta itsestään hänestä tuntui varmasti, että hän oli lähinnä Ludvig Vaivattu. Tietysti kukaan ei voi näölleen mitään, mutta tämä ei estänyt sitä, että kansa silmäili kuningastaan — joka merkitsi julistuksiinsa ja asiapapereihinsa hallitukseni yhdeksäntenätoista vuonna — pikemminkin huvittuneena kuin ihastuneena. Vertailu Napoleoniin ei todellakaan ollut hänelle juuri eduksi. Olihan hän niin lihava, että hänen jalkansa tuskin kannattivat häntä, ja hän pukeutui naurettavasti: jonkinlaiseen siniseen hännystakkiin, jossa oli punainen kaulus ja hirveän suuret olkaimet, ja jalassaan hänellä oli samettiset saappaat. Parhaallakaan tahdolla ei kukaan taiteilija pystynyt tekemään hänen muotokuvastaan muuta kuin pilakuvan, koska hän oli elävä pilakuva — mutta tämä ei estänyt häntä esiintymästä tavalla, joka sai Venäjän Aleksanterin suuttuneena sanomaan:

»Saattaisi luulla, että hän se juuri onkin asettanut minut uudestaan valtaistuimelle!»

Yleensä Ludvigia pidettiin tyhmyrinä, mutta luulen, että siinä hiukan erehdyttiin — ja kun tämän sanon minä, Vincent de Callac, Napoleonin kenraali ja kreivi, niin tuskin kukaan voi väittää, että ajatukseni olisi tuulesta temmattu — niin, tietysti joku voi esittää päinvastaista, mutta ei juuri minun kuulteni, sillä vaikken millään tavalla olekaan innostunut paljastamaan miekkaani jonkun Bourbonin puolesta, teen sen helposti omien mielipiteitteni alleviivaamiseksi. Todisteena Ludvigin älykkyydestä voin esittää erään hänen ja Rovigon herttuan välisen pienen keskustelun, jonka herttua itse selosti minulle. Herttua oli ollut — niinkuin hyvin muistanette — eräässä vaiheessa Napoleonin poliisiministerinä, jollaisena lian tiesi paljon Ludvigia kiinnostavia asioita»

Kuulkaapas, kerttua», sanoi kuningas, »kuinka paljon te maksoitte niille salaisen poliisin miehille, jotka pitivät minua silmällä Englannissa?»

»Muistaakseni 150 000 frangia, sire», vastasi kerttua.

»Hm, se ei ollut paljon, se. Aumontin kerttua toimi myös teidän kätyrinänne; paljonko kän sai teiltä?»

»Sire, se on valtiosalaisuus, jota en voi paljastaa!»

»Salaisuus? Mutta minähän tunnen asian, mikä salaisuus se silloin olisi? Paljonko maksoitte hänelle, kerttua?»

»Hm, kän läketti meille raportin kakdesti kuussa …»

»Paljonko maksoitte hänelle?»

»No niin, sire, teillä lienee oikeus nyt tietää se: 24 000 frangia!»

»Se lurjus! Huomaan jälleen, ettei ikmisiin pitäisi luottaa! Minä itsekän laadin hänelle nuo raportit, mutta en kennonut pyytää käneltä tekijäpalkkiota, koska hän sanoi saavansa niistä vain 12 000 frangia!»

Minusta tämä juttu — jonka todenperäisyyttä ei ole syytä epäillä ainakaan ääneensä, koska siitä seuraisi kaksintaistelu Rovigon herttuan kanssa — kertoo leikinymmärtävästä, älykkäästä ja leppoisasta miekestä. Mutta valitettavastihänen mukanaan maanpaosta palanneet rojalistit kuuluivat juuri siihen joukkioon, josta historia sanoo, etteivät he olleet mitään unohtaneet eivätkä mitään oppineet. He olivat rojalistisempia kuin konsanaan kuningas itse, kiihkoilevia, ahdasmielisiä ja huumorittomia kuin nälkäinen susi. Sen sai kokea mm kenraali Berthier — marsalkan veli, tiedättehän. Vaikka hänet tunnettiinkin keisarillismieliseksi, hänet oli kuitenkin nimitetty La Rochellen sotilaspiirin jalkaväentar kasta jaksi. Suorittaessaan tarkastusta Rén saarella, Saint-Martinissa, jonka määri otti hänet ylen kohteliaasti vastaan, hän keksi määrin virkahuoneen seinältä joukon tauluja, joista hän sai aiheen huomauttaa:

»Herra määri, te kerskutte minulle kiivaasta kuningasmielisyydestänne. Se on teille kunniaksi. Mutta seinillänne näen jotakin, joka on aivan vastakkaista vakuutuksillenne!»

»Ah, tarkoitatte noita tauluja … Mutta, monsieur le général, nehän ovat vain huoneistoni somistuksena, eivät ne tulkitse minun poliittisia mielipiteitäni. Olisin poistanut ne aika päiviä sitten, mutta aurinko on vaalentanut tapetit kaikkialta paitsi noiden taulujen alta. Jos ne otettaisiin pois, jäisi seiniin ylen rumia läiskiä …»

»No niin, jääkööt siis taulut, mutta muuttakaa toki niiden allekirjoitukset … Ei, minä teen sen itse. Luutnantti, kynä ja paperia! Kas niin, laatikaa uudet allekirjoitukset saneluni mukaan! Siis: H. M. Ludvig XVIII voittaa Austerlitzin taistelun … Ja sitten … H. K. K. Artois’n kreivi Jenan taistelussa … H. K. K. Angouulêmen herttua Eylaun taistelussa … H. K. K. Berryn herttua Moskovan edustalla … No, nyt se on tehty! Tosin kuningas tai herttuat muistuttavat noissa tauluissa saakelisti Napoleonia, mutta … no niin, joka tapauksessa tarkoitus on hyvä ja kovin kuningasmielinen!»

»Aivan niin, aivan niin!» mutisi hämmästynyt määri.

Mutta korkeammat kuninkaalliset virkamiehet eivät jaksaneet tajuta tarkoituksen hyvyyttä ja kuningasmielisyyttä, ja niin kenraali Berthier sai potkut armeijasta.

Miehiä ei potkittu pois vain armeijasta. Ranskan akatemiassakin suoritettiin puhdistus. Akateemikot Etienne ja Arnault, jotka tiedettiin kiivaiksi keisarin kannattajiksi, poistettiin akatemian luetteloista. Uutta äänestystä suoritettaessa löydettiin äänestyslipuista ehdokkaina Molière ja Rousseau. Sisäministeri de Vaublanc raivostui jutusta. Hänestä se oli mitä törkeintä pilaa.

»Mutta ei se ole pilaksi tarkoitettu?» ilmoitti akateemikko Lemercier. »Minä olen ehdottanut näitä kahta tunnettua merkkimiestä. Totta on, että he ovat kuolleet. Mutta kun tähän saakka on valittu kuolleitten tilalle eläviä, minä arvelin — nyt kun on valittava uusia jäseniä vielä elävien sijalle — että heidän paikkansa olisi annettava, johdonmukaisuuden nimessä, vainajille …»

Ah, hän, tuo monsieur Lemercier, oli mies — Napoleonin hallitessa hän sanoi suorat sanat keisarille, Ludvigin päästyä hallitsijaksi hän arvelematta haukkui kuningasta ja ylisteli keisaria. Aivan toista laatua oli hänen virkaveljensä, akateemikko Baour-Lormian, joka nöyränä ja ihastuneena oli ottanut vastaan keisarin myöntämän 6 000 frangin eläkkeen. Mutta Napoleonin kukistuttua hän riensi selittämään, että keisari oli tuolla eläkkeellä pahoin häpäissyt hänet, ja että hän olisi varmasti kieltäytynyt ottamasta sitä vastaan, jollei hänen olisi tarvinnut pelätä tyrannin vihan seurauksia.

Kuninkaallinen hallitus supisti Baour-Lormianin eläkkeen puolella, 3 000 frangiin, ja kun akateemikko meni asiasta valittamaan, vastattiin: »Pyyhkäisimme vain puolet häpeästänne pois!»

Kolmas tuntemani akatemian jäsen — mutta nythän huomaankin sortuneeni jaaritteluun ja juoruiluun, joka ei lainkaan sovellu Napoleonin vanhalle veteraanille. Ehkäpä ajan henki oli tarttunut minuunkin keisarin aika oli tekojen aikaa, kuninkaan jaarittelun ja juoruilun. No, tämä haiskahtaa taas melkeinpä filosofialta, joka sekään ei sovi keisarilliselle kenraalille! Keisarillisen kenraalin on pysyttävä asioissa.

Niin, niissä pysyäkseni: kuningas ja koko Bourbonien kuninkaallinen lauma oli palannut Ranskaan siinä käsityksessä, että kansa oli kovasti kaivannut heitä. Siinä Ludvig ja hänen sukunsa ja ystävänsä erehtyivät. Ranskan kansa ei ollut kaivannut Bourboneita. Se oli — niinkuin Napoleonin marsalkatkin — kyllästynyt tappelemaan. Kuninkaan kuviteltiin merkitsevän rauhaa, ja niin hänelle jopa hurrattiin, kun hän saapui Pariisiin. Saman tien hurrasimme myös preussilaisille, itävaltalaisille, venäläisille ja englantilaisille — meitä ilahdutti nähdä vihdoinkin heidän naamansa saatuamme kaksikymmentä vuotta katsella vain heidän takamuksiaan.

Mutta kasakkain mukana saapuneen kuninkaan kintereillä Pariisiin tuli myös luvuton lauma emigrantteja, miehiä, jotka olivat piileskelleet mikä missäkin silloin, kun ranskalaiset soturit panivat koko Euroopan vapisemaan. Nyt heidän ei enää tarvinnut olla nöyriä, ja niinpä he olivatkin röyhkeitä. Poikaset, joilla ei vielä ollut partahaiveniakaan, sonnustautuivat luutnanteiksi ja kapteeneiksi, ja vanhat vatsatautiset markiisit ripustivat sapelin kupeelleen ja pistivät kannussaappaat jalkaansa, vaikkeivät hevosen selässä pysyneet. He puhuivat äänekkäästi olemattomista sotaisista saavutuksistaan, mutta kun he tahtoivat saada vanhat keisarilliset liput haltuunsa, Napoleonin urhot mieluummin polttivat ne, sekoittivat tuhkan viiniin ja joivat sen keisarin maljoina. Se kaiveli syvästi emigrantteja, mutta joka tapauksessa he jättivät armeijan joksikin aikaa rauhaan ja alkoivat soittaa suutaan »varastetusta» maaomaisuudestaan ja sen palauttamisesta. Jos siihen olisi taivuttu, olisivat tuhannet ja taas tuhannet talonpojat menettäneet maansa ja mantunsa. Siksipä maalaisväestö yhtäkkiä katkeroitui syvästi kuninkaaseen ja hänen miehiinsä. Porvaristo, joka aina hyväksyy vain voittoisat sodat, mutta tappion tullen haluaa nähdä kenraalit hirsipuussa, oli ensi alkuun ollut kovasti kuningasmielistä, mutta kun annettiin määräys pitää tehtaat ja kaupat kiinni sunnuntaina, se raivostui, sillä sehän koski kipeästi porvarin kukkaroa. Keisarin sotilaat olivat tietysti alusta pitäen olleet tyytymättömiä kuninkaalliseen komentoon, mutta kun keisari oli lähtiessään kehoittanut heitä uskollisesti palvelemaan kuningasta, he yrittävät mukautua — kunnekka noita omatekoisia upseereita, noita emigranttivehkeilijöitä, noita lurjuksia, jotka olivat piileksineet vuosikymmeniä tai käyttäneet miekkaansa Ranskaa vastaan, pantiin jopa kenraaleina komentamaan Friedlandin, Esslingin ja Wagramin sankareita. Kuningas ei huolinut keisarillisia sotilaita palatsinsakaan vartijoiksi, vaan keräsi sinne sveitsiläisiä, chouaneja ja aatelismiehiä, joiden esi-isät olivat kunnostautuneet ristiretkillä, mutta sen jälkeen yhtämittaisesti vain huonontuneet suvustaan.

No niin, totuuden vuoksi tulkoon sanotuksi, että jotkut keisarillisetkin upseerit — tosin perin harvat — pääsivät hyville paikoille ja päiville; heihin kuuluivat mm. edellä mainitsemani kenraali Berthier’n veli, marsalkka Berthier ja moninkertainen petturi, marsalkka Marmont. Kun kuuluisa La Maison militaire du Roi perustettiin jälleen, tehtiin kummastakin marsalkasta musketöörikomppanian päällikkö. Hyvin pian sotilaat alkoivat nimittää Marmontin komppaniaa »Juudaksen komppaniaksi» ja Berthier’n komppaniaa »Pyhän Pietarin komppaniaksi», Berthier oli alkuun hyvillään, ettei häntä verrattu Juudakseen.

»Mutta miksikähän minun komppaniaani sanotaan Pyhän Pietarin komppaniaksi?» kummaili hän.

»Marsalkka tuntuu lukeneen huonosti raamattunsa», virkkoi joku hovimies. »Eikös Pietari ehtinyt kieltää Herraansa kolmesti ennen kukon laulua …»

Muutkin marsalkat saivat niellä yhtä ja toista. Angoulêmen herttua otti koko marsalkkain lauman vastaan englantilaisessa sotilaspuvussa, ei kätellyt ketään, osoitteli vain heitä sormellaan ja tiedusti: »Kukas tuo on? Entäs tuo sitten?» Marsalkat olivat äkäisiä, mutta kätkivät suuttumuksensa, ja Jourdan ja Augereau selittivät innokkaasti rakastavansa