Pelko- ja kauhutarinoita

By Arthur Conan Doyle

Moni Lontoon seurapiireissä tiesi, että kirurgi Douglas Stone tapaili lady Sannoxia, varattua naista. Suhde ei olisi luultavasti muuten herättänyt sen enempää kiinnostusta, jollei eräänä päivänä olisi tapahtunut jotain perin poikkeuksellista. Stone nimittäin hälytettiin leikkaamaan muuan naisen kasvoja – naisen turkkilainen aviomies kertoi, että nainen oli saanut myrkkyä alahuuleensa ja naisen kasvoja oli pakko leikata. Stone oli valmis auttamaan naista – eikä ymmärtänyt, että leikkauksella olisi yllättäen vaikutusta myös hänen omaan sivusuhteeseensa..."Lady Sannoxin tapaus" on yksi karmivista novelleista Arthur Conan Doylen kokoelmassa "Pelko ja kauhutarinoita". Lady Sannoxin lisäksi kokoelmassa tutustutaan muun muassa kahteen arkeologiin, joiden tutkimusmatka katakombiin saa järkyttävän käänteen. Kokoelma sisältää yhteensä 13 hyytävää novellia. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 25, 2021
• ISBN: 9788726312096

Arthur Conan Doyle

Sir Arthur Conan Doyle was born in Edinburgh, Scotland, in 1859. Before starting his writing career, Doyle attended medical school, where he met the professor who would later inspire his most famous creation, Sherlock Holmes. A Study in Scarlet was Doyle's first novel; he would go on to write more than sixty stories featuring Sherlock Holmes. He died in England in 1930.

Book preview

www.egmont.com

Pelko- ja Kauhutarinoita

Yläilmojen hirviöt.

(Sisältää Joyce Armstrongin katkelma-nimisen käsikirjoituksen.)

Väitteen, että se kummallinen kertomus, jota sanotaan Joyce Armstrongin katkelmaksi, olisi vain jonkun tuntemattoman henkilön ovelasti keksimä ilkeä pila, ovat nyt kumonneet kaikki ne henkilöt, jotka ovat tutkineet asiaa. Heidän mielestään ei kaikkein paatunein ja rohkeinkaan pilailija voisi ryhtyä sepittämään tarinaa niiden kieltämättömien ja traagillisten tosiseikkojen perusteella, jotka kertomuksessa esiintyvät. Vaikka asiaa tutkineiden lausunnot ovatkin hämmästyttäviä ja vieläpä luonnottomiakin, syöpyvät ne kuitenkin tajuntaamme pakottaen meidät uskomaan ne tosiksi ja vaatien meitä muodostamaan mielipiteemme uuden käsityksen mukaiseksi. Vain heikko ja epävarma turvallisuuden raja näyttää erottavan meidät mitä kummallisimmasta ja odottamattomimmasta vaarasta. Koetan tässä kertomuksessa, jossa alkuperäinen asiakirja esiintyy hieman vaillinaisessa muodossa, esittää lukijalle kaikki tähän mennessä selville saadut tosiseikat. Ennen selostukseeni siirtymistä huomautan, että vaikka joku epäilisikin Joyce Armstrongin kertomusta, se ei voi tulla kysymykseenkään kuninkaalliseen laivastoon kuuluvan luutnantti Myrtlen eikä herra Hay Connorm kokemuksiin nähden, he kun epäilemättä joutuivat kuoleman omiksi kuvaamallani tavalla.

Joyce Armstrongin katkelmat löydettiin eräältä Lower Haycock-nimiseltä kentältä, joka sijaitsee englannin peninkulman päässä Withyhamin kylästä Kentin ja Sussexin rajalla. Viime syyskuun viidentenätoista päivänä näki eräs Withyhamissa sijaitsevan Chauntry-nimisen maatalon omistajan, Mathew Doddin, palkkaama maatyöläinen, James Flynn, briaripiipun ruohikossa Lower Haycockin pensasaidan vieritse vievän polun varrella. Muutamien askelten päässä siitä hän löysi maasta särkyneet silmälasit. Vihdoin hän huomasi eräässä ojassa kasvavien nokkosten välissä litteän hamppukangasselkäisen kirjan, joka osoittautui irtolehtiseksi muistikirjaksi. Muutamat sen lehdistä olivat päässeet irti ja leijailleet aidan juurelle. Hän kokosi ne, mutta muutamia, joiden joukkoon kuului ensimmäinenkin lehti, ei milloinkaan löydetty, ja niiden katoamisen johdosta jääkin tähän selostukseen valitettava aukko. Työmies vei muistikirjan isännälleen, joka vuorostaan näytti sitä Hartfieldin lääkärille, tohtori J. H.

Athertonille. Tämä herrasmies ymmärsi heti muistiinpanojen ansaitsevan jonkun erikoistuntijan tarkkaa tutkimista, ja käsikirjoitus lähetettiin sentähden Lontoon Ilmailukerholle, jonka hallussa se nyt on.

Käsikirjoituksen kaksi ensimmäistä sivua ovat poissa. Yksi lehti on repäisty pois kertomuksen lopustakin, mutta nämä puuttuvat lehdet eivät vaikuta juuri ollenkaan kertomuksen yleiseen yhtenäisyyteen. Luullaan nimittäin hukkaanjoutuneessa alkulehdessä puhuttavan herra Joyce Armstrongin ilmailijaominaisuuksista, jotka voidaan saada selville muitakin teitä. Monta vuotta hänen on katsottu kuuluvan uskaliaimpien ja etevimpien lentäjien joukkoon; hän on tehnyt omalla alallaan monta uutta keksintöäkin, joihin muun muassa sisältyy tuo hänen nimellään yleisesti tunnettu gyroskoopillinen laite. Käsikirjoituksen suurin osa on kirjoitettu sievästi musteella, mutta muutamat viime rivit on kirjoitettu lyijykynällä niin epäselvästi, että niitä on melkein mahdotonta lukea, ja siten, että niiden todella voidaan luulla tulleen kirjoitetuiksi kiitävässä lentokoneessa. Lisättäköön vielä, että kirjan viime sivulla ja kansissa on useita sellaisia tahroja, joiden tuntijat ovat arvelleet aiheutuneen verestä -- mahdollisesti ihmisverestä, mutta varmasti ainakin jonkin nisäkkään verestä. Se tosiseikka, että noissa veritahroissa on huomattu joitakin keltakuumeen bakteereista suuresti muistuttavia mikro-organismeja ja että Joyce Armstrongin tiedetään sairastaneen ajoittaista kuumetta, on huomattava niiden uusien tutkimusmenetelmien tulos, joita nykyaikainen tiede on antanut etsiviemme käytettäväksi.

Ja nyt muutamia sanoja tämän merkillisen selostuksen kirjoittajan henkilöllisyydestä. Joyce Armstrong oli niiden muutamien ystävien puheiden mukaan, jotka todella tiesivät jotakin hänestä, yhtä paljon runoilija ja haaveilija kuin mekaanikko ja keksijäkin. Hänellä oli ollut melkoinen omaisuus, josta hän oli tuhlannut suurimman osan lempiharrastukseensa ilmailuun. Hänellä oli neljä omaa lentokonetta Devizen lähellä sijaitsevissa vajoissaan ja hänen sanottiin viime vuonna tehneen ainakin sataseitsemänkymmentä lentoretkeä. Häntä vaivasi usein synkkämielisyys, jolloin hän karttoi muiden seuraa. Kapteeni Dangerfield, joka tunsi hänet paremmin kuin kukaan muu, sanoi hänellä olleen sellaisiakin hetkiä, jolloin hänen kummallisuutensa näytti kehittyvän suorastaan vakavaksi sairaudeksi. Hänen tapansa pitää mukanaan pyssyä lentoretkillä oli muuan sen ilmaus.

Toinen oli se sairaalloinen vaikutus, minkä luutnantti Myrtlelle tapahtunut lento-onnettomuus näytti tehneen häneen. Myrtle, joka oli yrittänyt korkeusennätystä, oli syöksynyt maahan noin kolmen kymmenentuhannen jalan korkeudelta. Sen kertominenkin tuntuu jo hirveältä, mutta hänen päänsä oli hävinnyt kokonaan olemattomiin, vaikka hänen ruumiinsa muut jäsenet olivatkin säilyneet vielä alkuperäisessä muodossaan. Jokaisessa ilmailijain kokouksessa saattoi Joyce Armstrong Dangerfieldin puheiden mukaan kysyä painostavasti hymyillen: Pyydän, ilmoittakaa minulle, missä on Myrtlen pää?

Muutamassa toisessa tilaisuudessa Salisburynkedon Ilmailukerhon juhlapäivällisten jälkeen hän ryhtyi väittelemään siitä yhtämittaisesta vaarasta, joka lentäjiä ilmassa aina uhkasi. Kuunneltuaan toisten mielipiteitä ilmakuopista, koneiden virheellisestä rakenteesta ja nurinkeikahduksista hän lopetti kohauttamalla hartioitaan ja kieltäytymällä lausumasta omia päätelmiään, vaikka hänen ilmeestään voitiin huomata, että hän oli tyyten toista mieltä kuin hänen toverinsa lento-onnettomuuksien syistä.

Sekin ansaitsee tulla mainituksi, että hänen oman täydellisen katoamisensa jälkeen hänen huomattiin järjestäneen yksityisasiansa niin hyvin, että siitäkin jo voitiin päättää hänen selvästi aavistaneen onnettomuutta. Näiden olennaisten selitysten jälkeen toistan nyt lukijalle sanasta sanaan kertomuksen, niinkuin se alkoi verentahraaman muistikirjan kolmannelta sivulta: "Kuitenkin, syödessäni päivällistä Rheimsissä Cosellin ja Gustav Raymondin kanssa, huomasin, ettei heistä kumpainenkaan tiennyt mitään ilmakehän korkeimmissa kerroksissa piilevistä vaaroista. En oikeastaan ilmaissut heille suoraan ajatuksiani, kosketin vain asiaa niin läheltä, että jos heillä olisi ollut vastaavia mielipiteitä, he eivät olisi voineet olla niitä ilmaisematta. Mutta he näyttivät olevan noita pintapuolisia turhamaisia miehiä, jotka eivät ajattele muuta kuin miten saisivat naurettavat nimensä sanomalehtiin. Oli kiintoisaa todeta, ettei heistä kumpikaan ollut milloinkaan ylittänyt parinkymmenentuhannen jalan korkeutta. Ihmiset ovat luonnollisesti käyneet korkeammallakin kuin nämä lentäjät ilmapalloa käyttämällä ja korkeille vuortenhuipuille kiivetessään.

Mutta vasta tuon korkeuden yläpuolella lentokone joutuu vaaralliseen vyöhykkeeseen -- otaksuen tietysti, että edellytykseni ovat oikeat.

Meillä on lennetty jo kolmattakymmentä vuotta, ja senvuoksi voidaankin kysyä: 'Miksi tuo vaara ilmenee vasta meidän aikoinamme?' Vastaus tähän kysymykseen on tärkeä. Noina entisinä heikkojen koneiden aikoina, jolloin satahevosvoimainen Gnome tahi Green saattoi täyttää kaikki vaatimukset, olivat lennot hyvin rajoitettuja. Nyt, kun kolmesataa hevosvoimaa kehittävä kone on pikemminkin sääntönä kuin poikkeuksena, ovat retkeilyt ylempiin ilmakerroksiin muuttuneet helpommiksi ja tavallisemmiksi. Muutamat meistä voivat muistaa vielä, kuinka meidän nuoruudessamme Garros saavutti maailmanmaineen nousemalla yhdeksäntoistatuhannen jalan korkeuteen, ja Alppien yli lentämistä pidettiin jo hyvänä saavutuksena. Meidän mahdollisuutemme ovat nyt äärettömästi suuremmat, ja yhtä entisaikojen korkeussaavutusta vastaa nyt parikymmentä. Monet niistä on suoritettu onnellisesti. Kolmenkymmenentuhannen jalan korkeudelle on lennetty monta kertaa, minkään muun kuin kylmän ja hengenahdistuksen vaivaamatta lentäjää.

Mitä se todistaa? Vieras voi laskeutua tälle taivaankappaleelle tuhatkin kertaa näkemättä milloinkaan tiikeriä. Sellaisia on kuitenkin olemassa, ja jos hän sattuisi putoamaan johonkin viidakkoon, saattaisi hän joutua niiden kynsiin. Ylimmissä ilmakerroksissakin on viidakoita, joissa elää paljon pahempia petoja kuin tiikereitä. Luullakseni tullaan nuokin viidakot tulevaisuudessa täydellisesti kartoittamaan. Tälläkin hetkellä voin jo mainita pari sellaista. Toinen niistä on Ranskassa Pau-Biarritzin piirikunnan kohdalla ja toinen juuri pääni yläpuolella kirjoittaessani tätä täällä Wiltshiressä sijaitsevassa talossani. Ja luulenpa melkein kolmannen sijaitsevan Homburg-Wiesbadenin piirikunnan kohdalla.

Lentäjien katoaminen pani minut ajattelemaan. Jokainen tietysti sanoi heidän pudonneen mereen, mutta sellainen selitys ei tyydyttänyt minua lainkaan. Muistelkaamme ensiksikin ranskalaista Verrieriä; hänen koneensa löydettiin läheltä Bayonnea, mutta ruumistaan ei milloinkaan. Entä Baxterin tapaus sitten? Hänkin katosi, vaikka hänen koneensa moottori ja muutamia rautaosia löydettiinkin eräästä Leicestershiren metsästä. Tästä tapauksesta Amesburyn lääkäri, tohtori Middleton, joka oli seurannut lentoa kaukoputkella, selittää, että vähää ennen, kuin pilvet peittivät näköalan, hän näki koneen, joka oli äärettömän korkealla, nousevan pystysuoraan ylöspäin nykäyksittäin, sellaisella tavalla, mitä hän olisi luullut mahdottomaksi. Baxterista ei sen koommin kuulunut mitään. Lehdissä oli kyllä kirjoituksia asiasta, mutta ne eivät voineet luoda valoa tapahtumaan. Sitten seurasi muitakin samanlaisia tapauksia ja vihdoin Hay Connorin kuolema. Millaisen metelin tuo korkeuksien selittämätön salaisuus aiheuttikaan, ja kuinka paljon puolen pennyn lehdet siitä kirjoittivatkaan! Ja miten vähän sittenkin todellisuudessa tehtiin asian selvittämiseksi! Hän laskeutui tuolta tuntemattomista korkeuksista peloittavassa liitolennossa, pääsemättä milloinkaan pois koneestaan, vaan kuollen ohjaajan istuimelle. Mutta mihin tautiin hän kuoli? 'Sydänhalvaukseen', sanoivat lääkärit. Pyh! Hay Connorin sydän oli yhtä terve kuin minunkin. Mitä Venables sanoi? Venables oli ainoa, joka oli hänen vieressään hänen kuollessaan. Hän sanoi Connorin vapisseen ja olleen aivan sellaisen näköinen, joka on kovasti säikähtänyt. Hän oli sanonut Venablekselle vain yhden sanan: 'Luonnotonta'! Tutkinnossa ei sen perusteella voitu saada selville mitään. Mutta minäpä voin tehdä siitä muutamia johtopäätöksiä. Se oli Harry Connor raukan viimeinen sana. Ja hän kuoli pelosta, kuten Venables oli otaksunutkin.

Entä sitten Myrtlen pää? Uskotteko todellakin -- uskooko kukaan todella -- että miehen pää voi irtautua ruumiista pelkän putoamisvauhdin voimasta? Ehkä se voi olla hyvinkin mahdollista, mutta minä esimerkiksi en ole milloinkaan uskonut, että Myrtlelle olisi käynyt niin. Entä sitten hänen rasvaan tahriintuneet vaatteensa? Kummallista, ettei kukaan tullut sitä lähemmin ajatelleeksi. Minä kyllä tein sen, mutta minä olinkin ajatellut samaa asiaa jo kauan aikaa. Olen tehnyt kolme korkeuslentoyritystä -- kuinka Dangerfield härnäsikään minua pyssyni vuoksi -- mutta en ole vielä päässyt tarpeeksi korkealle.

Nyt, saatuani tämän uuden ja kevyen Paul Veroner-koneen ja siihen sovitetun sataseitsemänkymmentäviisihevosvoimaisen moottorin, voin huomenna helposti saavuttaa kolmenkymmenentuhannen jalan korkeuden.

Haluan käydä ennätysten ja ehkä samalla jonkin muunkin kimppuun.

Luonnollisesti se on vaarallista. Mutta jos ihminen haluaa välttää vaaraa, on hänen parasta olla ollenkaan lentämättä ja kuolla rauhassa flanellitohveleissaan ja yöpuvussaan. Mutta minä aion käväistä ilmaviidakossa huomenna, ja jos siellä on jotakin, tiedänpähän sen sitten. Jos palaan, olen saavuttanut hieman kuuluisuutta. Mutta ellen, selittäköön tämä muistikirja kaiken sen, mitä minä olen koettanut selittää, ja senkin, kuinka minä menetin henkeni yrittäessäni sitä.

Mutta ei mitään lörpöttelyä onnettomuuksista eikä salaperäisyyksistä, jos saan pyytää.

Valitsen Paul Veroner-mallisen yksitason yritykseeni. Mikään ei ole yksitason vertainen, kun todellinen työ tulee kysymykseen.

Beaumont sai sen selville jo aikoja sitten. Ensiksikään se ei välitä mitään kosteudesta, ja ilma näyttää tällä haavaa peräti pilviseltä.

Koneeni on pieni ja siro ja tottelee ohjaustani kuin helläsuinen hevonen. Moottori on kymmensylinterinen pyörivä Robur, jonka teho kohoaa aina sataanseitsemäänkymmeneenviiteen hevosvoimaan saakka. Koneessa on kaikki nykyaikaiset laitteet: suljetut sytyttimet, kireät laskujalakset, jarrut, gyroskoopilliset tasapainolaitteet ja kolmenlainen vauhti, jota voidaan säännöstellä siipien muodostamilla kulmilla venetsialaiseen tapaan. Otin pyssyn mukaani ja tusinan verran ammuksia. Teidän olisi pitänyt nähdä vanhan mekaanikkoni Perkinsin kasvot, kun käskin hänen panna ne mukaan. Olin pukeutunut kuin napamatkailija. Minulla oli ylläni pari villapaitaa suojuspukuni alla, paksut villasukat ja paksupohjaiset kengät, myrskylakki korvasuojuksineen päässäni ja talkitut silmänsuojuslasit, Tallien ulkopuolella tuntui oloni näissä pukimissa hyvin hankalalta, mutta minä aioinkin kohota Himalaijan korkeudelle ja minun piti senvuoksi pukeutua siltä varalta. Perkins tiesi jotakin erikoista olevan tekeillä ja pyysi päästä mukaan. Ehkä olisin ottanutkin hänet, jos olisin käyttänyt kaksitasoa, mutta yksitaso on yhden miehen kone, jos sillä tahdotaan päästä niin korkealle kuin suinkin. Otin luonnollisesti mukaan happisäiliön, sillä ihminen, joka yrittää korkeuslentoennätystä ilman sitä, joko paleltuu kuoliaaksi, tukehtuu tahi ei voi karttaa kumpaakaan.

Tarkastin siivet, peräsimen ja kohottajavivun ennen nousemistani koneeseen. Kaikki oli hyvässä kunnossa ainakin minun mielestäni. Sitten panin moottorin käyntiin ja huomasin senkin toimivan moitteettomasti.

Kun lentokone päästettiin irti, nousi se melkein heti ilmaan. Kiersin kotikenttäni pari kolme kertaa saadakseni moottorin lämpiämään. Sitten viittasin Perkinsille ja muille, laskin siivet tasa-asentoon ja annoin koneen nousta jyrkästi. Se liiteli kuin pääskynen myötätuuleen noin kahdeksan tahi kymmenen englannin peninkulmaa, kunnes käänsin sen kärkeä hieman ylöspäin, jolloin se alkoi kohota suurissa ympyröissä yläpuolellani oleviin pilviröykkiöihin. Hidas nousu on melkein välttämätön, koska silloin voi vähitellen tottua ilmanpaineeseen.

Oli painostavan lämmin syyskuun päivä ja uhkaava sade teki ilman hiostavaksi. Silloin tällöin tuli lounaasta äkillisiä vihurinpuuskia, joista muuan oli niin raju ja odottamaton, että se yllätti minut torkkumasta ja käänsi koneeni puoleksi kyljelleen hetkiseksi. Muistan vielä sen ajan, jolloin puuskia, vihureja ja ilmakuoppia pidettiin vaarallisina, kunnes opimme saamaan moottoreihimme riittävästi voimaa. Juuri kun pääsin erään pilviröykkiön keskelle, rupesi satamaan. Korkeusmittari näytti kolmeatuhatta jalkaa. Siunatkoon, kuinka sitä vettä tuli! Pisarat ropisivat koneeni siiville, pieksivät kasvojani ja sumensivat suojuslasini, niin että tuskin voin nähdä eteeni. Hiljensin vauhtia melkoisesti, koska rankkasadetta vastaan kiitäminen oli kiusallista. Kun pääsin korkeammalle, muuttuivat pisarat rakeiksi ja minun oli pakko kääntää koneeni perä niille. Muuan moottorin sylintereistä oli lakannut toimimasta jonkin likatulpan vuoksi luullakseni, mutta yhä vieläkin kohosin yhtämittaa. Jonkin ajan kuluttua vika korjautui, mikä se sitten lienee ollutkin, ja minä kuulin taas tuota syvää tasaista säksytystä, mikä syntyy, kun kymmenen sylinteriä työskentelee kuin yksi ainoa. Tässä juuri meidän nykyaikaisten äänenvaimentajiemme tehokkuus esiintyy. Me voimme vihdoinkin saada pelkästään kuuntelemalla selville, onko moottorissa mitään vikaa. Kuinka sylinterit vinkuvat, vikisevät ja nyyhkyttävät ollessaan epäkunnossa! Kaikki tällaiset avunhuudot kaikuivat kuuroille korville ennen vanhaan, kun moottorin luonnoton pärinä vaimensi kaikki muut äänet. Jospa nuo entiset lentäjät voisivat palata takaisin katsomaan sen koneiston kauneutta ja täydellisyyttä, joka on saatu aikaan heidän henkensä hinnalla!

Noin puolikymmenen tienoissa lähestyin pilviä. Kaukana allani lepäsivät Salisburyn kentän autiot kedot sateen himmentäminä. Kuusi lentokonetta toimi ajureina tuhannen jalan korkeudessa näyttäen pieniltä mustilta pääskysiltä viheriää taustaa vasten. Luullakseni niiden ohjaajat ihmettelivät, mitä minulla oli tekemistä pilvien keskellä. Äkkiä harmaa verho levisi alleni ja kosteat höyryiset ilmavirrat pieksivät kasvojani. Ne tuntuivat limaisen kylmiltä ja innoittavilta. Mutta olin jo päässyt raepilvien yläpuolelle ja saavuttanut siten jotakin.

Pilvi oli niin synkkä ja paksu kuin Lontoon sumu. Kiihkoissani pääsemään siitä erilleni suuntasin koneeni niin jyrkästi ylöspäin, että hälyytyskello kilahti ja koneeni alkoi todellakin liukua taaksepäin. Kastuneet ja vettävaluvat siivet olivat tehneet koneeni raskaammaksi kuin olin voinut luullakaan, mutta hetkisen kuluttua pääsin jo ohuempaan pilvikerrokseen ja piakkoin vapaaksi koko ensikerrostumasta. Sitä seurasi toinen, opaalinvärinen ja untuvamainen.

Äärettömän korkealla pääni yläpuolella se levisi valkoisena kattona ja samanlainen, mutta tumma pilvipinta oli alapuolellani, yksitason ponnistellessa ylöspäin suurissa kaarissa. Noissa pilvien välisissä avaruuksissa on äärettömän autiota. Kerran kiisi suuri parvi pieniä vesilintuja ohitseni suunnaten matkansa melko hyvää vauhtia länttä kohti. Niiden siipien nopea suhina ja sointuvat huudot ilahduttivat korviani. Arvelin niiden olevan taveja, mutta osaan surkuteltavan huonosti eläinoppia. Nyt, kun me ihmisetkin olemme muuttuneet linnuiksi, on meidän todellakin opittava tuntemaan siivekkäät veljemme jo ulkonäöltä.

Alapuolellani puhaltava tuuli kieputteli ja työnteli suurta pilviröykkiötä. Kerran se muodosti siihen suuren kurimuksen ja syvällä sen pohjalla näin kaukaisen maan vilahdukselta kuin suuren savupiipun läpi. Muuan suuri valkoinen kaksitaso kiisi avaruudessa syvällä allani. Luullakseni se oli Bristolin ja Lontoon väliä kulkeva aamupostilentokone. Sitten pyörre sulkeutui jälleen, eikä mikään senjälkeen enää häirinnyt mahtavaa autiutta.

Juuri kymmenen aikaan kosketti koneeni ylemmän pilviröykkiön lakea.

Se oli läpikuultavaa, lännestä päin nopeasti kiitävää höyryä. Tuuli oli koko ajan tasaisesti kiihtynyt puhaltaen nyt melko voimakkaasti -- kahdeksankolmatta jalan vauhdilla sekunnissa minun mittarini mukaan. Oli jo melko kylmä, vaikka korkeusmittarini näyttikin vasta yhdeksäätuhatta jalkaa. Moottori työskenteli kauniisti ja kone kohosi tasaisesti yhtämittaa ylöspäin. Pilviröykkiö olikin paksumpi kuin olin odottanut. Vihdoin se kuitenkin oheni kullanväriseksi sumuksi, ja hetkisen kuluttua minä kiisin siitä erilläni. Pääni päällä väikkyi kirkas taivas ja loistava aurinko. Kaikki oli sinistä ja kullanväristä yläpuolellani ja kaikki hopeanhohtoista allani -- äärettömän laaja kimalteleva tasanko, niin kauas kuin silmä kantoi. Kello oli neljänneksen yli kymmenen, ja korkeusmittarini osoitin näytti kahtatoistatuhattakahdeksaasataa jalkaa. Mutta minä kohosin yhä ylemmäksi korvieni kuunnellessa jännittyneinä moottorin syvää säksytystä ja silmieni alituisesti tarkastellessa kellonosoittajaa, petroolilasia ja öljypumppua. Ei sovi lainkaan ihmetellä, että ilmailijoita sanotaan pelottomiksi. Kun on niin paljon ajateltavaa, jää itsestään huolehtiminen sivuseikaksi. Jokseenkin silloin minä huomasin, kuinka epäluotettava kompassi onkaan, kun ollaan määrätyn matkan päässä maasta, yhdentoistatuhannen jalan korkeudella minun kompassini näytti melkein itää. Mutta auringosta ja tuulesta sain sentään selville oikean suunnan.

Olin ajatellut, että noissa äärettömissä korkeuksissa vallitsi ikuinen tyven, mutta myrsky kiihtyi vain jokaisen tuhannen jalan pituisella nousulla. Koneeni vaikeroi ja vapisi joka liitoksessaan ja mittauksessaan ponnistellessaan sitä vastaan, ja kun minä jarrutin sitä käänteissä, liiteli se myötätuuleen kuin paperikaistale ja luullakseni kovempaa vauhtia kuin missä kukaan kuolevainen milloinkaan on ollut mukana. Minun piti kuitenkin kääntyä jälleen ja panna se taasen ponnistelemaan vastatuuleen, sillä minähän olin päättänyt saavuttaa jotakin muutakin kuin korkeusennätyksen. Kaikkien laskelmieni mukaan sijaitsi ilmaviidakkoni juuri pienen Wiltshiren kohdalla, ja kaikki työni voisi mennä hukkaan, jos joutuisin koneineni kohoamaan jonkin toisen paikan kohdalla oleviin ilmakerroksiin.

Kun minä noin puolenpäivän aikaan pääsin yhdeksäntoistatuhannen jalan korkeuteen, oli tuuli niin kova, että minä silmäilin levottomana koneeni siipien tukia, odottaen jotka hetki niiden katkeavan tahi höltyvän. Irroitin taakseni kiinnitetyn laskuvarjostimenkin ja pistin sen koukun nahkavyöni renkaaseen ollakseni valmis kaikkein pahimpaankin. Nyt oli koittanut sellainen hetki, jolloin ilmailija olisi saanut maksaa hengellään mekaanikon pienimmänkin laiminlyönnin.

Mutta kone kesti mainiosti. Kaikki nuorat ja jänteet vihelsivät ja tärisivät kuin harpunkielet, mutta oli ihanaa katsella, kuinka kone, kaikista sysäyksistä ja tyrkkimisistä huolimatta, oli vielä luonnon voittaja ja taivaan valtijatar. Ihmisessä itsessäänkin on varmasti jotakin jumalallista, koska hän voi kohota niiden rajojen yläpuolelle, jotka Luoja näyttää määränneen hänelle, ja kohota sellaisella epäitsekkäällä sankarillisella sitkeydellä, jota tämä ilman voittaminen on osoittanut. Puhukaa sitten ihmiskunnan rappeutumisesta. Milloin on tällaista kertomusta ennen esiintynyt rotumme aikakirjoissa?

Tällaisia ajatuksia risteili aivoissani kiivetessäni luonnottomasti kallistelevalla tasollani tuulen milloin pieksäessä kasvojani, milloin viheltäessä korvissani. Alapuolellani leijaileva pilviröykkiö jäi niin kauaksi, että sen hopeanväriset syvänteet ja kummut sulautuivat yhdeksi ainoaksi latteaksi, kimaltelevaksi tasangoksi. Mutta äkkiä sain kokea jotakin kauhistuttavaa ja odottamatonta. Olen kokemuksesta tiennyt kyllä ennenkin jo, mitä niin sanottuun tuulispäähän joutuminen merkitsee, mutta tähän verrattavaa puuskaa en ollut milloinkaan ennen nähnyt. Tässä voimakkaasti lakaisevassa tuulessa näytti olevan pyörteitä, jotka olivat yhtä luonnottomia kuin se itse. Äkkiarvaamatta jouduin erään sellaisen keskelle. Koneeni pyörähteli ympäri minuutin tahi pari niin nopeasti, että minä miltei menetin tajuntani, ja putosi sitten äkkiä vasen siipi edellä keskuksen ilmatyhjään torveen.

Se putosi kuin kivi melkein tuhat jalkaa. Vain vyöni piti minua kiinni istuimessa, ja täräys ja ilmattomuus saivat minut nojaamaan puoleksi tajuttomana ohjaajan korin laitoja vasten. Mutta minä kykenen melkein aina äärettömiin voimainponnistuksiin, ja se onkin suurimpia ilmailija-ansioitani. Tunsin kuinka laskeutuminen vähitellen hidastui.

Pyörre oli ollut pikemminkin suppilo- kuin torvimainen ja minä olin jo päässyt sen kärkeen. Hirvittävällä tempaisulla ja heittäytymällä koko painollani toista laitaa vasten sain koneeni siivet vaakasuoraan asentoon ja sen kokan pois tuulesta. Silmänräpäyksessä olin irti ilmavirrasta ja liuvuin nyt kevyesti alaspäin. Järkytettynä, mutta lannistumattomana käänsin sitten koneeni vielä kerran ylöspäin ja aloitin jälleen nuo tasaiset ylöspäin vievät kierrokseni. Kaarsin hyvin kaukaa välttääkseni pyörteen vaarallisinta kohtaa, ja piakkoin olinkin päässyt turvallisesti sen yläpuolelle. Juuri kello yhden aikaan olin kaksikymmentäyksituhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella.

Suureksi ilokseni olin sivuuttanut myrskyn, ja jokaiselta sadan jalan nousulta ilma kävi tyynemmäksi. Mutta toisaalta se oli melko kylmää, ja minä aloin tuntea tuota omituista kuvotusta, joka johtuu ilman ohenemisesta. Ensi kerran irroitin nyt happisäiliöni suukappaleen ja hengitin keuhkoihini silloin tällöin tuota elähdyttävää kaasua. Tunsin sen kiertelevän suonissani liköörin tapaan aistejani kiihoittaen, niin että tulin melkein kuin juovuksiin. Huusin ja lauloin leijaillessani ylöspäin tuonne kylmään ja hiljaiseen ilmojen maailmaan.

Minulle oli selvää, että se tajuttomuus, joka sai valtoihinsa Glaisherin