Täyttyvä matala

By Pepi Reinikainen

Kahden naisen välinen ystävyys alkaa jo lapsuudessa. Vuosien varrella se muuttaa muotoaan, mutta yhteys säilyy. Toinen naisista, Martta, on kiertävä runoilija, maallikkosaarnaaja ja kirjan päähenkilön elämän ainoa pysyvä elementti. Mutta samalla kun Martta avautuu maailmalle ja antaa itsestään enemmän, päähenkilö huomaa käpertyvänsä yhä enemmän itseensä.Jos elämässä on vain yksi pysyvä elementti, mitä sitten tehdään, kun sekin katoaa?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 25, 2021
• ISBN: 9788726641264

Book preview

www.egmont.com

Minä kiitän sinua, Kaikkein Korkein,

että valitsit meidät,

kaikkein köyhimmät maan tyttärien joukossa.

Tästä lähtien elämällämme on tarkoitus.

Sinä olet antanut meille tehtävän.

Toivoa on! Siitä on kerrottava!

I

Valonsäde kaarsi voikukkapellon yläpuolella.

Oliko sillä äänikin… kuin surisevan mehiläisen? Heinikossa maaten sitä olisi saattanut luulla isoksi kimalaiseksi, jolla oli keltainen vanne yllään. Sen ympärillä kihelmöi valoa kuin lämpöä ja se uuvutti.

Tyttö makasi selällään voikukkien keskellä pellossa eikä kyennyt nousemaan ylös. Ei häntä pelottanut, oikeastaan, vaikka tuo suriseva ja värisevä häikäisi ja оli jotakin kummallista. Mutta se vaikutti oudosti, niin kuin jalat olisivat puutuneet tai halvaantuneet. Oli vaikea kohottautua istumaan, kun pää tuntui niin paksulta ja huimasi.

Lopulta tyttö pääsi ylös pellosta, oikoi ruudullista esiliinaansa ja makkaralla olevia ruskeita sukkiaan. Päässä jyskytti. Minne valo oli mennyt? Notkelmaanko, jonne pelto laskeutui ja jossa virtasi pieni joki? Jo aikaisemmin keväällä hän oli ollut siellä pyydystämässä mottipäitä, sammakonkutua, lasipurkkiin. Ja nyt kesän alussa, voikukkien aikaan, hänellä oli tapana istuksia joen rannalla ja odotella sorsapoikueita.

Tyttö lähti hitaasti kävelemään alas notkelmaan kädessään vastapunottu voikukkaseppele. Kämmenet olivat tahmeat ja mustuneet kukkien maidosta, narunpätkällä oli ollut vaikeaa kiinnittää seppele ympyriäiseksi kruunuksi. Solmusta oli tullut liian löyhä, kukat irtoilivat punoksestaan.

Joen rannalla seisoi joku… Joku pitkä ja vaalea olento, jolla myös oli voikukista tehty seppele… päässään. Hän hymyili, oli kaunis. Ojennetuin käsivarsin hän tuli tyttöä kohti.

(Page number)

Martta ilmaantui elämääni eräänä alkukesän päivänä, kun en vielä käynyt koulua.

– Minä olen Martta. Martta Riivatuinen, hän sanoi ja kertoi muuttaneensa vanhempiensa ja kahden pienen siskonsa kanssa naapuritaloon, joka oli ollut kauan tyhjillään.

– Kuka sinä olet?

Hän tuli liukkaasti alas halkopinon päältä, liiterin takaa, jossa kohtasimme. Paikassa, joka oli uloimpana pihapiirissämme ja polun varrella, joka johti metsän kautta Akanmutkaan. Se oli Martan koti. Meidän talomme, Joentaustan, päärakennus oli keltainen, mutta tätä Riivatuisen taloa enemmän kuin ulkorakennuksiakaan ei ollut ollenkaan maalattu. Ne olivat harmaita, niin harmaita, että jos joelta nousi sankkaan sumua, niitä ei erottanut maantielle.

Joentaustan ja Akanmutkan välillä oli pieni metsikkö, sen ja joen välissä loiva niitty, joutomaata. Talvisin se oli lasten kelkkamäkenä, kesällä siellä saattoivat pitää leiriään mustalaiset. Mutta alkukesästä se oli kauneimmillaan, täynnä voikukkia metsänreunasta jokivarteen saakka.

Ne jotka sen silloin näkivät sanoivat, ettei sellaista voikukkapeltoa ollut missään muualla…

Isäni kuoleman jälkeen asuin äitini kanssa kahdestaan. Kaksi vanhempaa sisartani oli jo muuttanut muualle, toinen Kuopioon, toinen Kajaaniin, naimisiin ja töihin. Meillä oli vielä pari lehmää, muutama sika ja hevonen. Emme olleet varakkaita, mutta emme sen köyhempiä kuin muutkaan.

Riivatuiset olivat ostaneet talon muutettuaan paikkakunnalle jostakin pohjoisesta. Heillä oli vain yksi lehmä ja lampaita. Martan äiti oli hiljainen, syrjäänvetäytyvä nainen, mutta pikkutytöt vilkkaita kuin räkättirastaat. Riivatuinen itse oli jotenkin vastenmielinen, mulkoileva. Jos hän olisi ollut juoppo, vastenmielisyys olisi ollut helpommin selitettävissä, mutta hänen tapauksessaan asia oli pikemminkin päin vastoin. Silloin kun hän oli saanut rahaa ja juonut pullollisen viinaa hän vaikutti jopa inhimilliseltä, muuten hän oli peruspirullinen ja kyräilevä. Verestävät silmät vain kiiluivat milloin aitan nurkalta, milloin tuvan periltä kuin ison kissan. Siksi Martta ja minä emme koskaan leikkineet Akanmutkassa, emme tosin meilläkään.

Hierojana talosta taloon kiertävä Alli Tiainen oli tiennyt kertoa äidille, että Martan äiti olisi ollut rikkaan talon tytär Pohjanmaalta. Isä oli ajanut hänet maantielle, kun hän oli ruvennut odottamaan lasta eikä miehestä ollut tietoakaan. Riivatuinen oli sitten saanut naida hänet, vaikka ison talon tyttärenä hänellä oli aikaisemmin ollut parempiakin sulhasehdokkaita. Avioliitto solmittiin vain pari kuukautta ennen Martan syntymää, jolloin jo varmistui, ettei hän ainakaan ollut Riivatuisen. Tämähän oli tyypillinen punaniskainen, haituvatukkainen pystynenä kuten kaksi nuorinta tytärtään. Martta sen sijaan oli kuin Saaban kuningatar, tummatukkainen ja suurisilmäinen.

– Liekö ollut joku Lappiin paennut ryssä tai sitten mustalainen, oli Alli arvellut isäksi ja äiti kielsi jo samana iltana, etten saisi olla Martan kanssa missään tekemisissä.

– Ja uskokin minua! On tässä ollut murhetta jo ihan tarpeeksi!

En uskonut varmastikaan, mutta yritin sentään pitää salassa leikkejämme metsikössä, pellolla ja joen rannalla. Ainoastaan yhteisen pyhäkoulumatkamme kirkolle äiti hyväksyi, kun ei iljennyt vastustaakaan. Mutta kun menin kansakouluun, jonne Martta oli päässyt jo vuotta aikaisemin, tuttavuutemme paljastui ja aiheutti jatkuvia rähinöitä.

Olisi nimittäin voinut luulla, että koulu olisi taltuttanut Martan samanlaiseksi kuin muutkin, mutta siinä se epäonnistui. Martasta tuli yhä toisenlaisempi. Ja kun oli mustalaisennäköinen – niin kuin kaikki muita tummemmat ihmiset kyläläisten mielestä – ja muutenkin outo, saattoi odottaa, että joutui epäilyksen alaiseksi kaikenlaisissa selittämättömissä tapauksissa. Jos esimerkiksi joltakin oli kadonnut pyykkinarulta vaatteita, jos kaupan ikkuna oli lyöty rikki tai koulussa viety rahaa vaatenaulakkoon unohdetusta kassista, Marttaa epäiltiin.

Kukaan ei äkännyt, että synti lisääntyi nopeasti siellä, missä oli keksitty hyvä syntipukki. Selitykseksi jotkut vanhemmat ihmiset sanoivat, että Martasta vain jotenkin näki, ettei hän ollut rehellinen. Että hän katsoi niin oudosti, eivätkä tavalliset ihmiset katso sillä tavalla. Minä en ymmärtänyt, mitä he sillä tarkoittivat. Minusta Martan silmät ja katse olivat ihan tavalliset tai ainakaan niissä ei ollut mitään epärehellistä.

– Et sinä käsitä. Ei se silmissä ole. Tai siinä miten katsoo. Jostain kauempaa se tulee. Silmistä näkyy, onko ihminen ruvennut valehtelemaan ja salailemaan. Nestorikin sanoi, että kun ihminen opettelee olemaan uskomatta omia silmiään, katseeseen tulee verho. Mutta jos uskot sen mitä näet, toiset kiusaantuvat. Niille kai muistuu mieliin se, kun ne itse olivat lapsia, ihan pieniä. Ihan pikkuiset lapset eivät valehtele, sanoi Martta ja väitti, ettei hänessä muuten mitään erityistä ollut.

– Vähän varhaiskypsempi ruumiinrakenteeltani vain.

Varhaiskypsempi? Hän kehittyi niin nopeasti, että näytti jo kaksitoistavuotiaana täydelta naiselta, vaikka kiipeili puissa ja katoilla ja liikkui epämääräisten poikien kanssa räjäytellen itsetäytettyjä hirvikiväärin hylsyjä. Sunnuntaisin hän kuitenkin lähti mukaani pyhäkouluun, vaikka kävi jo oppikoulua, josta kukaan muu ei enää katsonut tarpeelliseksi istua saamassa Körtti-Alman, Alma Lemmetyisen, opetusta Jeesuksesta. Puheet uskonasioista saivat Martan aina kummallisesti kiihdyksiin.

– Mitä se tarkoittaa, että Jumalan valtakunta on tullut lähelle? Eikö se ole sitten ollut sitä koko ajan? Missä se välillä on ollut? Mitä on oikeastaan valtakunta? Kuule, minusta tuntuu ettei se tämä Körtti-Almakaan ihan tiedä, mikä on Jumalan valtakunta, vaikka meille siitä puhuukin. Kun se sanoo, että se on vain sitä kun Jeesus tuli maailmaan, silloin aikoinaan sinne Beetlehemiin… Sinäpä et tiedäkään, että minä olen nähnyt Jeesuksen… Kopravaarallakin kerran, kun olin ollut äidin ja tyttöjen kanssa puolukassa. Äidillä oli kiire lypsämään ja se sanoi, että jää täyttämään sanko, se menee tyttöjen kanssa jo kotiin. No, minä jäin ja sanko tuli täyteen, mutta minä en jaksanutkaan kantaa sitä tien varteen kärryille. Siinä se Jeesus sitten oli yhtäkkiä kiven päällä ja hymyili. Ja sitten se kantoi sen sankon tien varteen ja kantoi minutkin, kun minua niin väsytti.

Kaipa se Martan mielikuvitus johtui siitä, että Riivatuinen oli niin saita, ettei hän ollut ostanut taloon edes televisiota, vaikka kaikkialla muualla, pienimmässäkin töllissä, seurattiin Bonanzaa yhtä tarkasti kuin naapurien elämää heti, kun vain maitotilistä riitti television hankkimiseen.

Minä olin näihin Martan ihmejuttuihin jo tottunut vuosien mittaan, mutta muut ihmiset eivät. Tuosta Jeesus-tarinastakin hän sai kovat nuhteet Alma Lemmetyiseltä, kun hän meni sen sinisilmäisesti pyhäkoulussa kertomaan. Opettaja oli kysynyt, mistä lapset tiesivät, että Jumala ja Jeesus olivat olemassa.

– Hyvä lapsi! Teetkö sinä pilkkaa vakavilla asioilla? Älä sinä rupea tällaisilla asioilla leikkimään! Se on syntiä. Et sinä mitään Jeesusta ole voinut nähdä. Ei Jeesus ole voinut näyttäytyä sinulle missään Kopravaaralla! Se on hyvin rumaa puhetta.

Hän läksytti Marttaa kaikkien kuullen niin, että kun tunnin jälkeen lähdimme kotiin, Martta sai siedettäväkseen muiden räkytystä siitä, miten hän oli muka kohdannut Jeesuksen.

– Riivatuista riivaa! Riivatuista riivaa! Taisi olla piikkikruunukin päässä sillä Jeesuksella?

– Ei, vaan voikukkaseppele.

Onneksi räkyttäjät eivät kuulleet tätä vastausta, minkä Martta sanoi enemmän kuin itsekseen. Minäkin tönäisin häntä niin, että hän melkein kaatui ojaan, siinä pelossa että hän alkaisi kinastella ivailijoiden kanssa, mutta onneksi hän odotti kunnes olimme kahdestaan.

– Mitä varten Jeesuksesta sitten puhutaan, että häneen pitäisi uskoa ja että hän on maailman vapahtaja, jos häntä ei saa nähdä? Miksei Jeesusta saa nähdä, jos hän kerran on olemassa ja totta? Vai eikö hän olekaan totta? Onko Jeesus kuin joulupukki, valepukuun pukeutunut ihminen, joka vain tekee pikavisiitin jouluna, että saadaan lahjat? Pienet lapset pelotellaan ja uskotellaan sillä tavoin olemaan kilttejä ja sitten nauretaan, että ne vielä uskovat siihen? Tämmöinenkö on Jeesuskin? Joulutonttu? Vaikka ei sen puoleen… mitähän Alma olisi sanonut, jos minä olisin kertonut, että olen minä nähnyt tontunkin ja vielä keskellä kesää? Tuossahan se oli se pieni tonttu-ukko meidän ladon takana, pellolla, viime kesänä. Enkös minä kertonut sinulle siitä?

Kyllä hän oli siitä kertonut. Sinitakkisesta, parrakkaasta ukosta, joka oli mönkinyt maata keskellä heinäpeltoa – se nyt oli yksi näitä Martan juttuja. Mutta kyllä hän olisi saanut jättää senkin kertomatta. Kylällä oli jo yksi hullu, joka näki näitä pikku-ukkoja alituiseen – maahisia, menninkäisiä ja keijuja. Hänen maineensa olisi pitänyt riittää varoitukseksi Martalle.

Se oli lähinaapurissa asuva Nestori Rytkönen, kylähullu, toinen kaksospojista, joita Martta mielellään siteerasi. Molemmat olivat todellisia sekopäitä, vaikkakin vaarattomia ja loppujen lopuksi aika mukavia miehiksi. Nestori oli jonkinlainen parantajakin – mummonsa tapaan – ja metsissäsamoilija, joka keräili kasveja ja teki taikoja kirkkoherra Hakkaraisen kauhuksi. Hänen veljensä Viljami sitä vastoin oli yltiöuskovainen, joka aloitti ja lopetti jokaisen päivänsä kiikkutuolissaan haikeasti siioninvirsiä veisaten.

Kooska vaalaissee kointähtöneen mua köyhää kerjäääjää? Kooska päättyy matkaa yöllineen, oon yyhää häämääärää?

Huolimatta varsin erilaisista maailmankatsomuksistaan veljekset olivat keskenään sopuisia. Sarkapuku ja lippalakki vinosti punertavien hiusten peittona heidät nähtiin aina kaksikkona pelloilla, kalassa ja kaupassa. Heistä ei voinut viisastella, että he kulkivat kaksittain siksi, että toinen osasi lukea, toinen kirjoittaa: he olivat molemmat kokonaan kirjoitus- ja lukutaidottomia.

– Kun se entinen alakoulun johtajaopettaja antoi aina näpeille, jos ei oppinut tavaamaan, niin minä lähdin. Mummo oli sanonut, ettei ihmistä saanut lyödä. Eikä se Viljamikaan sitten yksinään halunnut koulua käydä, kun muut kiusasivat koko ajan.

Sukupuolivalistusta minä sain Nestorilta sen jälkeen, kun Ylä-Harjun Ville oli valaissut minua tässä asiassa. Ville vei minut heidän navettaansa, kun siellä oltiin parhaillaan astuttamassa lehmää Rissasen kantakirjasonnilla.

– Tuolla tavalla se käy ihmisilläkin, Ville hihkui jotensakin voitonriemuisesti ilmeisesti siksi, että luuli säikyttäneensä minut. Kun kerroin tapauksesta Nestorille, tämä tuli hyvin mietteliääksi.

– Tiedätkö, että keijukaistytöllä on kolme kohtaa, joista pitää painaa ennen kuin saa työntyä sisään…