Äidin kyydissä etelään

By Pirkko Talvio

Kirjailijaäiti päättää ottaa tilaisuudesta kiinni. Hän pakkaa tavaransa vanhaan kleinbussiin ja ottaa lapsensa mukaan unohtumattomalle Euroopan kierrokselle.Matka on täynnä kommelluksia alusta alkaen, kun auto meinaa oikkuilla jo Turuntiellä. Matkaan kuitenkin päästään, ja vuoden aikana ajetaan vuorilla ja rannoilla, kaupungeissa ja pikkukylissä, idässä, lännessä, pohjoisessa ja etelässä. Matkalla perhe kerää vuoden verran unohtumattomia muistoja.Äidin kyydissä etelään on Pirkko Talvion humoristinen matkakertomus vuodelta 1981.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 28, 2021
• ISBN: 9788726492514

Book preview

www.egmont.com

1. luku

Äiti ja Anna pakkaavat, Hanna purkaa. Idioottivarma etappisuunnitelma. Koira harrastaa kuntoilua. Olisiko Kolumbus lähtenyt etsimään Intiaa jos olisi tiennyt löytävänsä vain Amerikan?

Vanhassa Villa Edelfeltissä toukokuisen Haikkoonlahden rantamilla vallitsi kaaos. Tällä kertaa ei ollut kyseessä viemäriremontti, joka syyspuolella oli tehnyt talosta erikoislaatuisen yhdistelmän kartanoa ja putkityömaata. Emme myöskään olleet pakenemassa kylmää lämmityskattilan haljettua tai vesijohtojen jäädyttyä. Olimme selviytyneet yli talven ilman katastrofeja naapureiden ja kylänmiesten synkistä ennustuksista huolimatta. Olimme ehtineet kiintyä lainakartanoomme, jonka kuudessa huoneessa oli ainakin riittävästi tilaa niin neljälle lapselle, kotona töitään tekevälle äidille kuin koirillekin. Talvella olimme pystyttäneet tarjoiluhuoneeseen teltan suojaksi tuulelta ja pitäneet olohuoneen takassa tulta aamuvarhaisesta. Ja pimeinä talvi-iltoina olimme sammuttaneet valot ja leikkineet piilosta, omistajien sukumuotokuvien yrittäessä turhaan luoda paheksuvia silmäyksiä.

Mutta nyt olimme muuttamassa pois.

— Miksei osteta tätä taloa meille? oli 7-vuotias tyttäreni Jelena tiedustellut kun aloin puhua muutosta.

— Siksi ettei kirjallisuuden kääntäjillä yleensä ole varaa ostaa kartanoita ja tontteja, olin vastannut.

— Onks niillä sitten rahaa ostaa auto ja matkustaa jonnekin Porttu … mikäs se oli?

— Portugaliin.

Saman kysymyksen olivat esittäneet monet muutkin.

— Mitä te siellä teette? he olivat myös tahtoneet tietää.

Sitähän oli vaikea sanoa etukäteen. Ei mitään erityistä, luultavasti. Opettelisimme portugalia, minä tekisin käännöstöitä, lapset kävisivät ehkä koulua … Ei meillä totta puhuen ollut siellä mitään välttämätöntä tehtävää suoritettavana. Kunpa olisikin ollut. Jospa esimerkiksi olisin voinut vastata Mieheni firma tarvitsee edustajan siellä tai jopa Tarjottiin hyvä työpaikka, ulkomaanlisät ja koulutusavustukset ja muutot ilmaiseksi ja työsuhdeasunto. Mutta kun ei. Selitykseksi kelpuutettavia syitä ja tarkoitusta ei ollut.

Ainoa selitykseni oli, että halusin vielä oppia jotakin uutta, tehdä jotakin rutiinista poikkeavaa, irrottautua vielä hetkeksi valmiista kuviosta, valmiista neljän lapsen yksinhuoltajaäidin roolista, valmiista ammattitaitonsa jo hankkineen kirjallisuudenkääntäjän roolista.

Ja kaikista minua kiinnostavista maista Portugali ja Australia olivat ainoat, joissa minulla oli ystäviä. — Tule ihmeessä Portugaliin, oli portugalilaistunut ystäväni Maikki kehotellut aina vuosien varrella tavatessamme. — Mitä sinä loppujen lopuksi Suomessa teet?

Niin, mitä? Käännöstöitä. Ja lapset kävivät koulua. Ei meillä täälläkään mitään välttämätöntä tehtävää ollut.

Vaaka kallistui Portugalin puolelle. Australia tuntui olevan sittenkin hiukan liian kaukana.

— Minä hankin kyllä asunnon jos sinä lähetät tuohta, oli Maikki sanonut.

Ja meillä oli nyt asunto odottamassa.

— Pähkähulluahan se silti on, olin saanut kuulla, ja moni niistäkin jotka eivät ajatelleet aivan niin jyrkästi kauhisteli koko ajatusta. — Teidät voidaan ryöstää ja murhata matkan varrella, auto saattaa hajota käsiin milloin tahansa, ja vaikket ajattelisikaan itseäsi ajattelisit edes lapsia.

Ajattelin lapsia vimmatusti pakatessani rakkaimpia sanakirjojani pahvilaatikkoon. Olin tehnyt saman työn jo edellisiltana, muistaakseni.

— Lakkaisit auttamasta, sanoin kuopukselleni Hannalle, joka ilmestyi olohuoneesta hinaten perässään ruudullista villahuivia, jonka olin myös aivan varmasti pakannut edellisiltana.

Kaksivuotiaani katosi loukkaantuneena lattialla kyljellään makaavaan pakkauslaatikkoon ja veti läpät eteen. Laatikon sisältä kuului pahastunutta mutinaa.

Ulko-ovi läiskähti auki ja eteinen täyttyi metelillä. Koululaiset olivat palanneet ja heidän kannoillaan kuusivuotias pikkuveli Jesse, jota olin juuri äsken turhaan huudellut Hannan seuraksi. Pakkausoperaation aikana olin jo ehtinyt oppia, että kuusivuotias on kerta kaikkiaan liian iso leikkimään kaksivuotiaan kanssa päivät pitkät ja yhtä kerta kaikkiaan liian pieni toimimaan kaksivuotiaan lapsenvahtina.

Olin myös oppinut että sekä kuusi-, seitsemän- että kaksitoistavuotiaat ovat liian isoja antaakseen äitinsä noin vain määrätä ja päättää mitä otettaisiin mukaan ulkomaille ja mitä ei. Toisaalta vaikutti siltä, että he olivat liian pieniä valitsemaan ja pakkaamaan mukaantulevan omaisuutensa niin ripeästi kuin heidän äitinsä mielestä olisi ollut tarpeen. Niinpä olin aamupäivän mittaan lajitellut lastenhuoneessa leluja ja kirjoja ja viskannut käyttökelvottomat takkaan. Samalla minulle oli selvinnyt miksi parivaljakko Jesse & Jelena eli Jiit näytti edistyneen uskomattoman vähän pakkaustoimissa verrattuna aikaan minkä he olivat viettäneet lastenhuoneessa ovi säpissä. Päätyikkunan alle oli nostettu lyhyet tikkaat ja ruusupuskaan oli tallottu pakoreitti Tarzan-metsään.

— Rahtaustoimistosta soitettiin että Haminasta lähtee sopiva laiva viikon kuluttua, ilmoitin kolmelle vanhimmaiselleni kun he ilmaantuivat ruokasalin ovelle.

Uutinen ei tehnyt heihin erityistä vaikutusta.

— Mun pitää ainakin mennä hetkeksi lepäämään, sanoi esikoinen Anna ja näytti niin väsyneeltä kuin kaksitoistavuotias suinkin saattaa. — Arvaa nukuinko mä kun rotta rapisi mun pään kohdalla seinässä koko yön ja arvaa tuntuiko se kivalta.

Yritin arvata. Rotat olivat kartanoromantiikkamme pikku varjopuolia. Muistelin rottaa, jonka kanssa olin paria kuukautta aikaisemmin joutunut erimielisyyksiin keittiön omistussuhteista. Kalossinkokoisen rotan ryntäillessä pitkin lattiaa olimme, Hanna ja minä, tarkkailleet tilannetta ensin tuolin ja sitten pöydän päällä seisten. Olin ilmoittanut rotalle aikovani matkustaa mahdollisimman pian mahdollisimman kauas. Seuraavana päivänä rottaparka oli löytynyt kuolleena Hannan lelulaatikosta. Se oli näyttänyt paljon pienemmältä ja surkean säälittävältä. Olin tuntenut tunnontuskia, minähän sen olin myrkyttänyt.

— Voin minä pakata sitten kun ensin lepään vähän aikaa, ilmoitti Anna. — Kai me tehdään taas illalla matkareittiä?

Matkasuunnitelmamme oli valmis Hollantiin asti. Sopivia etappeja, mahdollisimman tarkat ajo-ohjeet — kaksikymmentä kilometriä E-kolmosta, sitten vasemmalle risteyksestä jossa lukee … Idioottivarma ohjelma, olimme päätelleet. Kun koko reitti olisi valmiina mustakantisessa matkavihkossa emme kerta kaikkiaan voisi eksyä …

— Me mennään ulos, ilmoittivat Jelena ja Jesse ja olivat samassa pyörähtäneet verannalle. Lasiovi läiskähti kiinni koira Jussen kuonon edessä. Hanna ryömi esiin pahvilaatikosta. Housuissa oli haaruksista alaspäin paljonpuhuva tumma läiskä.

— Noi Jiit vois kyllä katsoa joskus Hannan perään vähän kun ei ne edes pakkaa, sanoi Anna ja istahti lähimpään vapaaseen tuoliin. — Mä en käsitä miksei ne auta ollenkaan.

Huokaisin ja aloin riisua sätkivää kuopusta.

Vielä pitäisi hankkia viisumit Helsingistä ja tullitodistus jostakin ja rokotustodistukset ja kuljettaa ne laatikot, jotka eivät tulisi mukaan autoon, laivattaviksi Haminaan.

Sain uudet housut kuopukselle jalkaan.

— Mmmmaitoo, hän vaati.

— Odota hetki, sanoin ja sytytin ties kuinka monennen tupakan sinä päivänä.

— Lakkaisit polttamasta, sanoi Anna. — Se on epäterveellistä.

Hän venytteli tuolissa ja näytti jo paljon pirteämmältä.

— Entä jos menisit hetkeksi Hannan kanssa kävelylle? ehdotin toiveikkaasti.

— Ei kun minun pitää pakata. Ja mulla on sitä paitsi nälkä.

Toiveet hetkestä pakkausrauhaa romahtivat.

— Jotakin helppotekoista? yritin.

— Ei ainakaan makaronia ja purkkilihaa. Niitä on ollut vaikka kuinka monta kertaa.

Toiveet pikaruuasta romahtivat.

— Minä menen ainakin Portugalissa joka aamu uimaan, haaveili esikoinen.

— Mmmmukiin mmmaitoo, vaati kuopus, mutta ei saanut vastausta. Minä yritin miettiä mitä ruuaksi, Anna oli vajonnut haaveisiin.

— Onkohan siellä hyvä talli lähellä? Esikoisen silmissä väikkyi houkutteleva esterata, takanaan hyvinhoidettu tallirakennus, jonka pilttuunovista kurkisti rivi jalomuotoisia arabiturpia.

— Mmmm. Entä hernesoppa?

Hanna liukui lattialle ja lähti juoksemaan keittiön suuntaan. Kynnyksellä hän kompastui.

— Miksi se juoksee koko ajan kun sitten kompastuu kaikkeen? mutisi esikoinen. — Kamalia noi pikkulapset.

Niin juuri. Miksi kaksivuotiaat ryntäilevät, vaikkeivät osaa arvioida etäisyyksiä ja kompastuvat erehtymättä joka esteeseen? Miksi ihminen ylipäänsäkään yrittää sellaista mitä ei osaa?

Keittiöstä kuului rikkoutuvan lasin helähdys.

Esikoinen nousi.

— Nyt mä ainakin menen pakkaamaan, hän sanoi. — Ei tästä muuten tule mitään.

— Hippolytshoefista viistoista kilometriä risteykseen, jossa lukee kai Heiloo, ilmoitti Anna. — Mitä Hippolytshooffi on?

— Virtahevosenkavio kai, vastasin hajamielisesti.

Annan koulukirjat roihusivat iloisesti takassa. Jesse, joka makasi sohvalla lähimpänä roviota, oli riisuutunut ja vaihtanut ylleen pelkät uimahousut.

— Vaikea uskoa, että täällä oli talvella niin kylmä ettei jääkuori sulanut haloista kolmeen päivään, sanoin.

— Minä ainakin sukellan joka päivä Atlanttiin, ilmoitti Jesse ja käännähti sohvalla varistaen pinkan vaatteita lattialle. Hän oli jo makaavinaan etelän hehkuvan auringon alla.

— Minä sain kaikki kirjalaatikot valmiiksi, ilmoitin.

Se ei tehnyt kehenkään vaikutusta.

— Ijsselmeer, sanoi Anna. Hän oli poldereilla. — Kuinkahan pitkälle vielä ajettaisiin siitä ennen kuin yövytään?

— Onkohan siellä palmuja? kysyi Jelena, joka oli vetäytynyt television eteen, mahdollisimman kauas takasta.

— Onks siellä haikaloja? kysyi Jesse.

Ennen kuin ehdin päättää mihin vastata ensin kuului ulkoa raivokas haukku. Siitä ei voinut erehtyä. Bokserinuorukainen Jusse oli tavalla tai toisella päässyt ulos ja ahdisteli jotakuta ohikulkijaa.

Anna alkoi laskea vimmatusti kilometrejä. Jiit naulasivat katseensa televisioruutuun. Ohjelma oli tosin tylsä, mutta löi ehdottomasti laudalta koirajahdin.

— Eikö kukaan voisi … aloitin, mutta oli selvääkin selvempi ettei kukaan voisi. Oletettavasti koira oli löytänyt tammikujalta jonkun hotelli Haikkoon uutterista kuntoilijoista ja tahtoi nyt kuntoilla tämän kanssa. Se ei tulisi kotiin pyytämällä eikä uhkaamalla.

— Millä me selviämme halki Euroopan mukanamme koira, joka ei edes tule kun kutsutaan? kysyin turhautuneena perillisiltä. — Ajatella jos me saamme juosta sen perässä koko matkan.

Koska ongelma oli näin siirtynyt käytännön toimenpiteiden tasolta teoretisoinniksi, he lakkasivat tuijottamasta telkkariruutua. Kuvittelimme itseämme juoksemassa koiran perässä maanitellen ja manaillen, halki Ruotsin, Tanskan, Saksan, Alankomaiden, Ranskan, Espanjan ja Portugalin, Lissaboniin asti ja siitä vielä viitisenkymmentä kilometriä rannikkoa ylöspäin Cabo da Rochan niemenkärkeen, jolla päämäärämme, Azoian kylä, sijaitsi. Pääsimme nääntyneinä perille.

Vastapainoksi kuvittelimme miten koira saisi juosta auton perässä halki Euroopan. Yli tasankojen ja vuorten, läpi metropolien.

— Oma syynsä kun ei tule ikinä kun kutsutaan, päättelimme.

Kävin ulko-ovella huutamassa koiraa siltä varalta että se olisi muutenkin jo päättänyt tulla. Se ei ollut.

Pihan keskellä rönötti upouusi automme Jumbo. Se näytti tukevalta ja turvalliselta ja sivuikkunoiden lukuisat tarrat puhuivat omaa kieltään nekin. Jumbo oli nähnyt huomattavasti enemmän maailmaa kuin me. Tästä tulisi sen viimeinen pitkä reissu, hyvästijättö valtamaanteille. Yli kaksikymmenvuotiaaksi volkkarivanhuksemme näytti kunnioitettavan hyväkuntoiselta, eivätkä katsastusmiehetkään olleet saaneet sitä hajalle. Mietin mielessäni mitä kaikkia työkaluja, varaosia ja vempeleitä vielä pitäisi hankkia. Kokeneiden autoilijaystävien laatimasta luettelosta oli pakko tinkiä. Jos esimerkiksi hankkisin vara-akselin, koko sarjan varapyöriä ja toisen akun lukuisten erilaisten työkalujen lisäksi, emme enää mahtuisi itse mukaan.

— Toivottavasti pärjätään sillä mitä on, mutisin.

Toistaiseksi olin ostanut vain hiukan trasselia, akkuvettä, tunkin ja tulppia. Hinausköyden olimme saaneet lahjaksi.

Koska koira oli yhä kuntoilemassa palasin olohuoneeseen ompelemaan tyynynpäällisiä. Niitäkin tarvittaisiin.

— Jatketaanko me vielä Amsterdamista samana päivänä? kysyi Anna. — Toi koira on muuten kamala. Me ei päästä minnekään laivassa jos se huutaa koko ajan hytissä.

— Jos joku vesikauhuinen orava puree sitä kun se karkaa, mietti Jesse.

Olimme nähneet filmin vesikauhusta ja päättäneet pyhästi olla kajoamatta liikuttavimmankaan näköiseen kissaan, koiraan tai muuhun eläinystävään matkan aikana tai perillä.

— Se ei tule ikinä kun pitäisi, totesi Jelena. Kuin todisteeksi väitteen valheellisuudesta kuului ulko-oven takaa kiihkeä haukku. — Paitsi joskus, lisäsi Jelena.

— Mikä ihme sille tuli? ihmetteli Anna.

Selitys tuli saman tien. Koira tepasteli olohuoneeseen väistäen Hannaa, joka odotti hyppynaru kädessä ilmeisenä tarkoituksenaan lassota kotieläin talutettavaksi pahvilaatikkomaisemassa. Sitten koira nuuhkaisi tuumivasti ilmaa, jossa yhä leijui hienoinen palaneen muovin käry, tassutteli lähimmän tuolin viereen ja nosti takajalkaansa.

Tuijotimme keltaista suihkua silmiämme uskomatta.

— Se kusaisi, totesi vihdoin Jesse sohvalta, jolta lähes kaikki valmiiksi pinkkoihin lajitellut vaatteet olivat varisseet.

Raahasin vastaanharaavan koiran ulos. Ovelle asti muodostui koristeellisesti kiemurteleva vanavesi.

— Se on hullu, totesi esikoinen tyynesti.

— Gordonin Viisaissa vanhemmissa lukee ettei pidä esittää arvostelmia toisista, sanoin. Olin edellisvuonna kääntänyt Gordonin lastenkasvatuskirjan suomeksi ja julistautunut oitis samanmieliseksi teoriassa. Käytäntö taas oli mitä oli.

— Mitä sitten pitäisi sanoa? Esikoinen vältti katsomasta lätäkköä.

Harkitsin. — Kenties jokin sopiva minä-lause kävisi. Minä en pidä siitä, että koira pissaa lattialle … Äsh. Liian vaisu. Minä inhoan kusen hinkkaamista. Ja kun kukaan muu tässä pähkähullussa perheessä …

— Ei pitänyt esittää arvostelmia, keskeytti Anna.

Tuhahdin. — Ei se ollut arvostelemista. Se oli toteamus. Ja nyt saatte muuten mennä nukkumaan.

Yksikään lapsistani ei hievahtanutkaan.

— Eiks se Gordon sano kanssa ettei kannata komennella? muisteli Anna.

— Sanoo. Ja nyt nukkumaan.

Televisioruutu täyttyi mosaiikkikuvioin, joita myöten kiemurteli käärme. Toiveet öisestä pakkausparatiisista romahtivat saman tien.

— Just kun alkaa se Laudius, ulvahtivat Jiit yhteen ääneen.

—