Tuhatmarkkanen

By Jalmari Finne

Valkoinen torakka on nuorten poikien perustama salaseura, joka osaa ratkaista vaativiakin rikoksia. Nyt kaksi poikaa – Emil ja Pentti nimeltään – haluavat liittyä seuraan. Kuka tahansa ei seuran jäseneksi kuitenkaan pääse. Ensin pitää nimittäin ratkaista haastavia arvoituksia – eli löytää valkoisia paperisia torakoita ympäri kaupunkia. Pääsevätkö pojat mukaan Valkoiseen torakkaan? Lisäksi salaseuralla on tällä kertaa tähtäimessään pahamaineinen rahanväärentäjä.Salapoliisit eivät aina ole hattupäisiä herrasmiehiä piippu suussaan – joskus rikoksia ratkovat nimittäin terävä-älyiset pienet pojat! Valkoinen torakka on helsinkiläisten poikien perustama salaseura, joka ei epäröi jahdata merkittäviä rikollisia.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 4, 2021
• ISBN: 9788726307252

Book preview

www.egmont.com

I.

Kadun toiselta puolelta huusi poika:

— Hei, Pentti, minne sinä menet?

— Älä hoilaa, Emil, kadulla, vaan tule tänne!

Poika juoksi kadun poikki toisen luo. He olivat molemmat neljä tois tavuotiai ta koulupoikia.

— No, minne sinä olet menossa? kysyi Emil.

— Sanoisin, jos tietäisin, vastasi Pentti.

— Ihan sinä siis kuljet kuin Kolumbus Amerikkaa hakemassa.

— Tärkeämpää minä haen, vastasi Pentti. — Olet tietysti kuullut puhuttavan valkoisesta torakasta?

— Totta kai minä siitä olen kuullut.

— Minä tahtoisin päästä niiden seuraan, sanoi Pentti.

— Miksi et mene?

— Etsin juuri niiden pesäpaikkaa. Tunnetko sinä ketään, joka kuuluu siihen joukkoon?

— En tunne, vastasi Emil, — mutta kyllä ne löytää, kun vain ensin löytää yhden tuollaisen paperisen torakan ja sitten seuraa sen viittaamaa tietä.

— Siinähän se juuri on, vastasi Pentti. — Sanotaan, että niillä on sellainen tunnusmerkki. Mutta se juttu ei pidä enää paikkaansa. Olen löytänyt pari tuollaista torakkaa. Tiesin, että piti mennä viisitoista askelta siihen suuntaan, minne torakan pää näyttää. Olen mennyt, mutta en ole löytänyt. Olen hakenut tuollaisen torakan lähettyviltä joka suunnalta toista torakkaa, mutta turhaan.

— Ovatkohan ne muuttaneet järjestystä?

— Luultavasti.

— Haetaan yhdessä, sanoi Emil. — Missä näit viimeksi torakan?

— Tässä aivan vieressäni on taion seinässä torakka, sanoi Pentti. — Olen ottanut siitä sihtauksen viisitoista askelta joka suuntaan ja sitten olen ottanut kolmekymmentä askelta. Minä en vain löydä seuraavaa torakkaa.

He pysähtyivät katsomaan seinään kiinnitettyä pientä, valkoista, paperista leikattua torakkaa.

— Onko sinulla asiaa noille torakoille? kysyi Emil.

— On, vastasi Pentti. — Olen huomannut erään seikan, josta niille pitää ilmoittaa.

— Sano se minulle.

— En sano.

— Miksi et sano?

— Se on sellainen asia, että sen saavat tietää ainoastaan ne, jotka voivat sen selvittää.

— Sanotko sitten, jos tulen yhdessä kanssasi etsimään niitä? kysyi Emil.

— Sanon varmasti. Jos autat minua, niin sanon aivan kaiken. Tietysti sillä ehdolla, että valkoiset torakat antavat siihen luvan.

— Kauppa on päätetty, sanoi Emil. — Ja nyt ryhdytään hommaan. Jos seuraavaa torakkaa ei näy missään, niin täytyy olla jokin uusi merkki, joka viittaa eteenpäin.

— Luuletko, että on olemassa jokin vielä vaikeampi keino kuin tuo viidentoista askelen laskeminen? kysyi Pentti.

— Varmasti on, vastasi Emil. — Sellainenhan keino oli niin helppo, että kaikki kaupungin pojat olisivat voineet kuulua valkoisten torakoitten joukkoon. Heidän on tietysti täytynyt asettaa vaikeampi koe. Tarkastetaan tuota torakkaa.

Pojat kumartuvat tarkastamaan lähempää torakkaa.

— Siihen on jotakin kirjoitettu, sanoi Pentti.

— Niin on. Tässä on aivan selvästi »Oi maamme».

— Nyt minä arvaan, sanoi Pentti. — Nehän ovat Maamme-laulun ensimmäiset sanat. Seuraava torakka on tietysti Runebergin kodissa.

— Mutta sehän on Porvoossa.

— Eivät ne sinne asti ketään juoksuta. Kyllä se seuraava on täällä Helsingissä.

— Sitten on se varmasti Runebergin patsaassa.

— Hurraa, sanoi Pentti. — Nyt menemme sinne.

Kovalla kiireellä he menivät Esplanaadiin. Patsaan ympärillä oli iso kukkamaa. He kiersivät patsaan joka puolelta. Missään ei näkynyt torakkaa.

— Pitäisi päästä aivan patsaan reunalle, sanoi Pentti.

— Jos sinne menemme, niin saamme poliisin niskaamme, sanoi Emil. — Ei noiden kukkamaiden päälle saa astua. Mutta kuulehan, ehkä ei olekaan tarkoitettu tätä paikkaa.

— Vaan mitä?

— Paciushan sen laulun sävelsi, ja hänen patsaansa on Kaisaniemessä. Mennäänhän varmuuden vuoksi ensin sinne.

He juoksivat Kaisaniemeen. Kierrettyään Paciuksen patsaan he näkivät siinä pienen valkoisen pilkun.

— Tässä se on, sanoi Emil iloissaan. — Tässä on taas torakka, ei täysikasvuinen, vaan sellainen pikkuinen torakan penikka. Nyt me olemme selvillä siitä, mitä tapaa käytetään, jotta päästään perille. Mikähän kirjoitus tässä on?

— Siinä on »Vipunen», sanoi Pentti. — Mitä on Vipunen?

— Se on sellainen sanomalehti, jossa on kaikenlaisia imeliä kertomuksia ja huonoja runoja.

— Pitääkö meidän hakea kaikista niistä lehdistä uusi merkki! Ei, varmasti tämä merkitsee muutakin.

He kävelivät pohtien ja tuumien puistossa.

— Ota lakki pois päästäsi, sanoi Pentti, — ehkä ajatus