Hyvä mies

By Leila Tuure

Jorma Andersson on hyvä mies. Suoraan sanoen erinomainen. Hän on hyvin koulutettu, onhan hän sentään historian lehtori. Sellaista ei voi itsestään kovin moni mies sanoa.Jormassa on, kuten kaikissa meissä, monta eri puolta. Kotona hän kannattaa perinteistä sukupuoliroolitusta, mutta kodin ulkopuolella naiset viehättävät häntä kovasti. Vaikka hän hyvä mies onkin, ei hän ole pienten syrjähyppyjen yläpuolella.Romaani kertoo Jorman näkökulmasta tavallisen mutta monitahoisen miehen elämästä aina isovanhempien analysoinnista nykypäivään.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 22, 2021
• ISBN: 9788726748444

Book preview

www.egmont.com

Isät

Isoisä, Freeti

Minä olen hyvä mies. Kristallinkirkas. Erinomainen. Kuulostaa varmaan kovin nokkavalta, mutten minä ole lainkaan nokkava. Minä olen realisti ja osaan suhtautua asioihin objektiivisesti, itseenikin, en turhia kehuen, en turhia vähätellen. Minä olen hyvä mies. En suinkaan vain omasta ansiostani, sen olen valmis tunnustamaan milloin tahansa, vaan olen onnekseni saanut parhaimmat ominaisuuteni geeneissä ja kromosomeissa, perintötekijöissä ainakin kahden sukupolven takaa, ehkäpä kauempaakin. Koska Raamatussa uhataan kostolla kolmatta ja neljättäkin etenevää polvea, saattaa polvilla olla merkitystä myös takautuvasti niin hyvässä kuin pahassa. Itse tyydyn pohtimaan perimääni vain kahden sukupolven taakse, sillä niistä tiedän jotakin. En tarpeeksi, mutta sen verran kuitenkin, että pystyn ainakin osan elämäni kaarta johtamaan sieltä, vanhan vuosisadan puolelta. Varhaisemmat asiat ovat minulle pelkkää kirkonkirjojen musteläikkäistä rapinaa.

Perintötekijöitten lisäksi luonteeni muotoutumiseen on vaikuttanut suotuisa kasvuympäristö sekä isoisäni uskonnon sävyttämä ja oman isäni nuorta miestä varten sovellettu toverillinen, opastava, neuvova kasvatusmetodi. Ruumiillinen väkivalta ei koskaan kuulunut siihen. Myös muilla ympäristötekijöillä – koti, koulu, kirkko ja kaupunki – on ollut oma positiivinen osuutensa kasvamiseeni hyväksi mieheksi. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, ettenkö olisi pystynyt arvioimaan sosiaalista ympäristöäni, jopa vanhempianikin, kriittisesti, mutta yleisesti ottaen saan olla heille paljosta kiitollinen samoin kuin isovanhemmilleni. No, ehkä isoäitiä lukuun ottamatta.

Myönteisen suhtautumiseni elämään, ihmisiin ja markkinavoimiin omaksuin isäni jäntevän kasvatustyön tuloksena. Hän onnistui myös välittämään minulle omalta isältään oppimansa käsityksen miehisistä elämänarvoista, työn tärkeydestä ja säästäväisyyden merkityksestä. Sain lisäksi jo varhain tiedon miehisistä vapauksista ja velvoitteista, tiedon siitä, mitä mies voi tehdä sekä siitä, mitä hänen ei pidä tehdä.

Päättäväisyyden, määrätietoisuuden, nuoruusvuosien uskonnolliset taipumukset sekä niihin suhteutettuna ehkäpä liiankin vallattoman elämänilon perin isoisältäni, jota en surukseni juuri muista. Olin hänen kuollessaan täyttänyt juuri kahdeksan, ja niistäkin ikävuosista vietin sotapakolaisena suuren osan maalla, äitini kotitalossa. Se mitä aion kertoa isoisästäni ei perustu juuri ollenkaan omiin muistikuviini. Tiedoistani suurin osa on peräisin isäni kertomasta sekä vähän isoäidiltänikin, mutta vaikka juuri hän tietysti tunsi isoisän parhaiten, hänen käsityksensä ja muistikuvansa ovat mielestäni jotenkin kummallisia. Naisen muisti on kaiketi hatara ja häilyvä, kuten ovat naiset itsekin. Siihen ei ole paljon luottamista. Niinpä minun on ymmärrettävästi paras perustaa muistelukseni isältä saamaani asiantuntevaan tietoon.

Hyvä mies isoisäni Freeti Andersson kuitenkin oli. Hän oli autojenkorjaaja ja kuorma-autonkuljettaja aikana, jolloin sellaiset ammatit olivat erittäin arvostettuja harvinaisuutensa takia. Hän oli aloittanut seppänä konepajalla, mekaanissa kuten hän oli tottunut sanomaan, ja esitteli vielä vanhempanakin ylpeänä kruunupää-ärrällä merkittyjä paistinpannuja ja prässirautoja, joita oli värkännyt nuoruudessaan. Työpaikalle hankitut autot veivät kuitenkin vähitellen hänen kiinnostuksensa, ja koska hän oli taitava ja oppivainen, hän pääsi autoverstaalle ja yleni sieltä pian kuorma-auton koppiin.

Konepajalle hän oli päässyt suhteilla. Hänen isänsä oli raatanut siellä pläkkiseppänä sen perustamisesta lähtien ja saanut kaikki poikansa työnnetyiksi sinne kuten oli tapana Blomin kaupungissa joen toisella puolella. Miehet olivat konepajalla taikka vanhalla sahalla, akat pumpulissa. Suhteilla sinne päästiin, mutta omin avuin oli edettävä, jos sellaista halusi. Minun isoisäni halusi. Sen sijaan hänen vanhemmat veljensä eivät ehtineet, kaksi heistä kuoli punaisten joukoissa kansalaissodassa ja kolmas espanjankuumeeseen sen jälkeen. Isoisäni selviytyi sodan melskeistä viisautensa ansiosta eikä espanjantauti edes hipaissut häntä. Nuoremmat veljet taas alkoivat vartuttuaan mellastaa kommunistien riveissä, kävivät Tammisaaret ja kaikki. Heidän kanssaan meidän perheemme ei ollut juuri tekemisissä.

Isoisäni lapsuudesta ja nuoruudesta en tiedä paljonkaan, sen verran kuitenkin, että hänen perheensä oli äärimmäisen uskovainen. Virsiä veisattiin ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla, eivätkä hurskaita harrastuksia haitanneet silloin vielä lainkaan konepajallekin ehtineet uudet Marxin opit. Perheen lapset, niin pojat kuin tyttäretkin olivat vaatimattomia, työteliäitä, luterilaisessa hengessä kasvatettuja. Samat metodit isoisä toi omaan kotiinsa naituaan naapurintytön, Marin, joka ei myöhempien puheittensa mukaan ollut järin innostunut avioliitosta itseään yli kymmenen vuotta vanhemman miehen kanssa. Niinä aikoina ei tyttärien puheita kuunneltu, joten naimakauppa siitä tuli. Ja kaipa heidän yhteiselämänsä aika hyvin sujuikin, siveellisiä ja kristillisen kasvatuksen saaneita, nuoria ja hyvännäköisiä kun olivat. Nuori vaimo oli tietysti kasvatettu miehelleen kuuliaiseksi, mikä ehdottomasti auttaisi nykyaikaistenkin liittojen onnistumista.

Sanoin heitä hyvännäköisiksi, vaikkei minulla ole omaa muistikuvaa asian tueksi. Silloin kun he alkoivat piirtyä omaan tietoiseen tajuntaani, he olivat ehtineet jo melko iäkkäiksi, joten tieto, mikä minulla heidän nuoruutensa ulkonäöstä on, on muotoutunut lähes yksinomaan muutaman valokuvan perusteella.

Kammarin seinällä himmeänhohtoisissa, kullatuissa, soikeissa kehyksissä kuperan lasin takana isoisä naureskelee valkoisin hampain jäykkäkauluksinen paita yllään vierellään tiukkahuulinen nuorikkonsa. Kuva on ruskeansävyinen, ateljeessa kaikella huolella otettu kreikkalaisine pylväänpäineen ja lattiaan asti poimutettuine verhoineen. Siinä tietysti piti näyttää paremmalta kuin mitä olikaan. Freetin kiharainen tukka lainehtii runsaana, silmissä välkkyy huumori ja hyväntuulisuus, leuka on jykevä ja hartiat näyttävät leveiltä, luotettavilta. Pikkuisen vaimon pää on paljon hänen olkiaan alempana, mustilta näyttävät silmät tuijottavat epäluuloisina kuvaajaa, hymynhäivettäkään ei totisissa silmissä ole havaittavissa, suupielet suuntautuvat jopa aavistuksen verran alaspäin. Posket ovat sievät ja pyöreät, leuka pieni ja pyöreä, otsa kirkas, kasvot lähinnä kai sydämenmuotoiset, madonnamaiset, mikä todella antoi harhaanjohtavan kuvan mummustani, sen voin sanoa tutustuttuani häneen paremmin hänen leskeysaikanaan. Hiukset ovat tummat, vielä tummemmat kuin Freetillä, ja suunsa hän on kiskonut niin tiukaksi kuin ei ikinä aikoisi sanoa sanaakaan.

Viehättävä hän oli, se minun on myönnettävä, vaikken olisi sitä ehkä ikinä pannut merkille ellen olisi joutunut pohtimaan hänen leskeksi jäätyään, miksi hänen ympärillään pyöri miestä jos jonkinmoista. Vapauduttuaan avioliittonsa kahleista, tätä kliseetä käyttääkseni, hän puhkesi käsittämättömällä tavalla kukkaan, viisikymppinen nainen. Katse kirkastui, rypyt oikenivat. Ehkäpä hän vain sai enemmän syödäkseen sodan vaikeiden vuosien jälkeen. Joka tapauksessa hän nuortui silmin nähden. Jos saan verrata häntä johonkuhun naisihmiseen, niin lähinnä mieleeni tulee muuan näyttelijätär, jonka nimeä en muista mutta joka kiihkeinä nuoruusvuosinaan lauloi silmät säihkyen kommunistisia agitaatiolauluja ja nyt myöhemmin lueskelee lapsille satuja sinisilmät sirrillään. Isoäidin silmät eivät kylläkään olleet siniset, vaan sellaista tummanruskeaa sävyä, jonka suuttumus voi muuttaa lähes punaiseksi.

Tällaiset arvokkaat, traditionaaliset ateljeekuvat eivät tietystikään voi paljastaa koko totuutta. Todellisuudessa Freeti kuulemani mukaan oli mies, joka puuhasteli tyytyväisenä vihellellen autojen alla kädet rasvaisina ja jykevän nenän pää mustana. Hän nautti työstään, eikä isoäidillä ollut minkäänmoisia mahdollisuuksia saada hänen kynnenalusiaan koskaan kokonaan puhtaiksi. Mari-mummusta taas muistan parhaiten hänen suulautensa ja nokkavuutensa, joista kuva ei paljasta häivähdystäkään.

Rosoreunaisissa kamerakuvissa, joita on liimailtu tusinoittain paremman albumin puutteessa vahakantisiin vihkoihin, isoisä on pitkä, laiha sekä vanhoilla päivillään, joista minullakin on muistikuvia, hiukkasen kumara, kuten Mauno Koivisto. Minun mielestäni hän oli hiukan pelottavakin raamatunlauseineen ja komentelutaipumuksineen, jotka iän karttuessa lisääntyivät perheen kiusaksi asti. Kakkulat killuivat pitkin kyhmyräistä nenää tehostamassa epämääräisen väristen silmien näkökykyä. Sieraimista pursusi harmaita karvoja. Kihara tukka jökötti itsepintaisen tiukasti päässä, eivät edes vuodet saaneet sitä harvenemaan. Väriänsä se muutti, muttei haiventakaan irronnut iän myötä. Naururypyt, jotka muistuttivat iloisesta, ehkäpä suorastaan hilpeästä nuoruudesta, suuntasivat silmänurkista ohimoille, joille silmälasinsangat olivat varmaankin ikiajoiksi piirtäneet mustat kuvajaisensa.

Isoäiti katseli häntä toisinaan huokaillen. Epäilen hänen vertailleen nykymiestään valokuvan nauravaan sankariin. Kuva on muisto menneiltä päiviltä. Tavallaan se on muisto minullekin, sillä syntyessäni isoisä oli jo sairas mies. Terveestä Freetistä minulla ei ole minkäänlaista tietoa.

Luonteeltaan Freeti oli kunnioitettava henkilö sikäli kuin isäni sanaan on luottamista, ja miksei olisi. Pohjimmiltaan iloinen ja tyytyväinen ainakin silloin, kun asiat sujuivat niin kuin niiden pitikin, kun työssä meni hyvin, kun kotona meni hyvin. Lisäksi hän oli harras uskovainen ja vetosi Jumalan sanaan kaikissa mahdollisissa käänteissä ja löysi Jumalasta myös pätevän selityksen kaikkeen mitä tapahtui, oli tapahtunut tai tuli tapahtumaan. Minusta senkaltainen raamatuntulkinta on tietyssä mielessä taikauskoista, mutta totuin itsekin aikoinani käyttämään pyhää kirjaa sanojeni vahvistajana monessa tilanteessa. Nyt vanhemmilla päivilläni hirveä uskonpuute on kuitenkin valitettavasti alkanut kaihertaa mieltäni.

Isoäiti, jonka jumalisuudessa ei ollut hurraamista, olisi varmasti piikitellyt miestään hänen hurskaudestaan, jos olisi rohjennut, mutta siihen hänellä ei sentään uskallusta riittänyt. Aviomiesten piikittely ei kuulunut menneinä päivinä hyvin kasvatettujen naisten tapoihin. Freeti sai kuulla kunniansa vasta kuolemansa jälkeen.

Ongelmana isoisälläni oli tietynlainen yhteiskunnallinen nousu. Niin kauan hänellä oli oma selkeä paikkansa järjestelmässä, kun hän tyytyi touhuamaan konepajan kuormureiden kanssa, rasvailemaan tehtaanpatruunan työsuhdeautoa ja kuljettamaan herrasväkeä koppalakki päässä. Niin kauan hän itse tiesi paikkansa, ja kaikki muutkin tiesivät sen. Hän oli työläinen, palkkarenki, uskovainen sekä sopivassa määrin sosialistikin kuten kaikki muutkin sillä puolen jokea, konepajan puolella. Suomalainen alkuaikojen sosialismi kun pystyi helposti ja harmittomasti nivomaan yhteen Marxin aatteet ja kristinopin kappaleet. Opiumpuheitten aika tuli meille paljon myöhemmin.

Omalaatuinen tilanne Freetin kohdalla syntyi pian kansalaissodan jälkeen, kun hän alkoi tehdä pesäeroa puolueeseen, jonka vallankumouksellisuutta hän ei ollut ennen kapinaakaan hyväksynyt. Revisionistinen sosialismi olisi kelvannut hänelle, mutta Forssan kokouksessa hyväksytty jyrkkä linja ehdottomine vallankumousvaateineen ja luokkataisteluineen oli rauhan miehelle liikaa. Puolueen jäsen hän ei ollut koskaan, mutta uskollinen äänestäjä kyllä, ja siinä suhteessa suvaitsevainenkin, että kävi kuulemassa Eetu Salinin intomielisiä hehkutuksia ja kiitteli julkisesti tämän puhujanlahjoja, vaikkei voinutkaan yhtyä miehen ajatuksiin.

Puolueen radikaalien johtaessa joukkojaan vaativasti ja juoksujalkaa vallankumoukseen isoisä sanoutui kokonaan irti sosialismista. Hän oli sitä mieltä, ettei valtakuntaa voida rakentaa väkivallalla, vaan ainoastaan asteittain etenevällä, järkevällä lainsäädännöllä hidasta ja hankalaa parlamentaarista tietä edeten. Eroaminen tovereista oli yltiöpäisen rohkea teko noina aikoina, eikä isoisä mitään suurta ääntä asiasta pitänytkään.

Bolsevikkien myötäilijät johtivat maan sotaan. Tammikuussa punaisten vallattua Helsingin Suomi jakautui nopeasti kahtia. Aluksi näytti siltä, että valkoisten valvoma isieni kaupunki säästyisi taisteluilta kokonaan ja levottomuudet rajoittuisivat paikallisiksi kiistoiksi ja vähäisiksi tappeluiksi. Pian alkoi kuitenkin levitä pelottava huhu, että punaiset ovat lähestymässä kaupunkia tukenaan tuhansia venäläisiä sotilaita. Se johti pelästyneiden valkonauhaisten taistelijoiden pakenemiseen pohjoiseen, pääosin Merikarvialle, missä suojeluskunnat kokosivat joukkojaan.

Punaisten etenemistä ei mikään tuntunut pysähdyttävän. He saapuivat paikkakunnalle käsivarsinauhoineen ja uhoineen, omat sosialistit liittyivät heihin hurraten voitonriemuisina. Melkein kaikki valkoiset olivat lähteneet, ja ne vähät, vajaa tusina, jotka olivat jääneet asemiinsa, murskattiin valtaisalla ylivoimalla ja teloitettiin lyseon pihalla. Kaupungin pohjoispuolella käytiin rajuja taisteluita valkoisten yrittäessä vallata asemiaan takaisin. Punaiset aiheuttivat paljon mieletöntä tuhoa miehittämissään lähikylissä, mutta kaupunki itse säästyi.

Myös isoisä säästyi. Vähän ennen punaisten tuloa hän oli ollut korjaamassa patruunan autoa, jotta tämän perhe ehtisi hyvissä ajoin pois uhkaavan taistelun tieltä. Auton tunkki oli hänen epäonnekseen – onnekseen? – pettänyt ja murtanut hänen nilkkansa. Niin Freeti joutui viettämään koko sota-ajan ja vielä puoli kesää sen päälle molemmat jalat kipsissä sängyn pohjalla eikä niin ollen joutunut suurempien ongelmien eteen. Heti tervehdyttyään hän hankki oman autonsa, joten ei joutunut työpaikalla vähättelevien arvostelujen kohteeksi, muuten kuulemma pilkkasivat häntä pelkuriksi ja ties miksi.

Eroa tovereista täydensi muutto joen yli kaupungin puolelle. Itsenäiselle yrittäjälle ei ollut eduksi asua joen väärällä puolella pelkästään senkin takia, että ammatin harjoittaminen olisi ollut lähes mahdotonta vajavaisten kulkuyhteyksien takia. Pääsihän keikkuvaa ponttoonisiltaa pitkin ylitse silloin kun pääsi, kun ei oikkuileva silta ollut mennyt tulvien taikka jäiden mukana matkoihinsa.

Freeti kuskasi aluksi paljonkin painavia puuvillapaaleja pumpulitehtaaseen, mutta se oli ajoittain niin riskaabelia hommaa sillä sillalla, että mieluummin hän vaihtoi ne kuljetukset etelään päin suuntautuviin. Yhden kuormurin kuljetusfirmalle ajoja riitti tarpeeksi, olihan koko kaupunki kauppoineen ja toreineen sentään joen eteläpuolella. Freeti alkoi liikennöidä yhä kauemmaksi, Turkuun, Raumalle, muuallekin. Pohjoiseenkin päin liikenne alkoi sujua, kun kymmenkunta vuotta sodan päättymisen jälkeen komea terässilta avattiin juhlallisesti kaiken kansan kulkea. Työtä riitti aamusta myöhäiseen iltaan. Auton ostamista ei tarvinnut katua päivääkään.

Itsenäiselle yrittäjälle ei myöskään passannut asua vuokramökissä, niinpä Freeti päätti ostaa oman talon, kun kerran sai senkin hyvältä paikalta ja halvalla riitaisalta perikunnalta.

Uudessa asuinympäristössä ei häntä aluksi kovin hyvällä silmällä katsottu, koska hän oli seutukunnan vossikkakuskien ja kuorma-ajureiden kilpailija, mutta vähitellen hän sulautui muiden yrittäjien joukkoon. Väestö koostui nimittäin suurelta osin erilaisista käsityöläisistä ja kauppiaista. Siellä oli kraataria ja suutaria, paakaria ja torttumaakaria puhumattakaan makkaramaakareista ja pläkkisepistä. Vielä isäni lapsuudessa arkkumaakarin seinää koristi mustaksi maalattu ruumiskirstun kuva, joka pelotti lapsia syysiltaisin ja aiheutti väristyksiä muulloinkin. Minun aikanani sitä ei enää ollut, mutta jokusten partureitten verilautaset killuivat ketjuissaan liikkeitten ovien päällä vielä minunkin lapsuudessani samoin kuin kakkumaakarin kultainen rinkeli. Kauppapuoteja oli väkilukuun ja torin läheisyyteen nähden paljon, ja rahan riittävyydestä vaikeina aikoina huolehti maalari Kareeni pitämällä panttilainaamoa. Se oli värikäs, vireä ja elämäniloinen ympäristö, mutta niin oli elämänaikakin uudessa itsenäisessä valtakunnassa suursodan päätyttyä. Se oli kasvun ja kehityksen ja toiveikkuuden aikaa, joka päättyi suureen lamakauteen kymmenen vuotta kestettyään.

Freeti Anderssonista tuli aluksi kuitenkin eräänlainen väliinputoaja, kun hän osti kuorma-autonsa ja alkoi kuljettaa sillä milloin minkäkinlaisia tavaroita sekä herrasväen että tavallisen rahvaan tarpeisiin. Milloin hänellä oli kuskattavanaan parkuvan naapurin akan muuttokuorma pois tehtaanasunnosta ukon kuoltua, milloin kauppiaan sokeritopat juna-asemalta puotiin, milloin tehtaanpatruunan rouvan fiikukset ja viuhkapalmut rouvan muuttaessa kesäksi huvilalle jokisuistoon. Maksua vastaan, tietenkin.

Isäni kertoman mukaan isoäiti oli vastustanut Freetinsä autonostohanketta niin ankarasti kuin oli suinkin rohjennut peläten ja kammoksuen naisväen tapaan kaikkea uutta ja outoa ja etenkin sitä, että hänen vaivaisia perintörahojaan oltiin tuhlaamassa moiseen mielettömyyteen, kun niillä olisi ollut parempaakin käyttöä.

– Mitä? Freeti kyseli, mutta kun ei saanut tyydyttävää vastausta, hän katsoi niin ollen olevansa vapaa käyttämään akkansa roposet omiin tarkoituksiinsa.

Isoisästä tuli siis yksityisyrittäjä, kun kerran sattui saamaan sen rikkinäisen, melkein käyttökelvottoman auton halvalla ja kun kerran osasi korjata sen ja ajaa sillä ja kun kerran uskoi vastoin yleistä käsitystä, että kyydittävää löytyy.

Mutta mihin ryhmään hän silloin enää kuului? Entiset autonrasvaajatoverit pitivät häntä ilmiselvänä kapitalistina ja työvoiman riistäjänä, vaikka hän riisti vain omaa työvoimaansa eikä koskaan muutenkaan rikastunut. Eikä edes ajatellut toisen auton hankkimista ja kuskin palkkaamista. Yhdessäkin oli yltäkyllin, hän tuumi ja kävi sinnikkäästi työväenorkesterissa, vaikkei häntä sielläkään enää katsottu suopeasti, ja kannatti kaikissa otteluissa tehtaan omaa jalkapalloseuraa.

Väliinputoaja hän oli, vaikkei sellaista sanontaa vielä tunnettukaan. Aikana jolloin luokkatietoisuus oli kovasti tärkeää, se tuotti tietysti ongelmia. Nykyisin on helpompaa, kun kukaan ei enää piittaa siitä, mitä itse kukin on ja mistä on lähtöisin. Semmoinen välinpitämättömyys ei välttämättä ole aina hyväksi, mutta nykyään ollaan kovin välinpitämättömiä monen muunkin tärkeän asian kohdalla. Silloin, Freetin nuoruudessa, kun kansalaissodan muistot olivat vielä viiltävän tuoreet, asialla oli merkitystä.

Työtoverit käänsivät yksi toisensa jälkeen selkänsä, mutta kotonaan isoisä sai kuitenkin osakseen jakamatonta kunnioitusta vanhanaikaiseen tapaan. Isäni on monasti kertonut perheen yhteisistä hartaushetkistä. Hän tuntuu toisinaan kovasti kaipaavan niitä pönkittämään omaa patriarkaalista perheyhteisöään, joka on päässyt pahasti luisumaan hänen vallastaan. Toisaalta isäni kolmihenkinen perhe ei samalla lailla johtajaa tarvinnutkaan kuin isoisän perhe, jossa oli peräti viisi lasta ja hiljaa, mutta tehokkaan äkäisesti vaikeneva vaimo.

Isoisän perhe oli varsinainen patriarkaatti isäni kertoman mukaan. Freeti istui iltaisin ruokapöydän päässä ja isoäiti toisessa silloin kun ruokakippojen kanteluiltaan ehti, lapset molemmin puolin, ainoa poika isänsä oikealla puolella. Se oli täsmällinen, sanoitta sovittu järjestys, jonka rikkominen ei pälkähtänyt kenenkään päähän. Akoille kuului akkojen puoli, miehille se oikea. Ateriat aloitettiin rukouksella ja raamatunluvulla. Raamatun ääreen kokoonnuttiin muulloinkin aina, kun isälle sopi, piittaamatta muiden perheenjäsenten mahdollisista kiireistä. Siinä saivat äidin soppakattilat jäädä hellalle ja tyttöjen hiustenpesu kesken. Kun isällä oli sanottavaa, sitä kokoonnuttiin heti kuulemaan. Eikä se tapahtunut harvoin.

Vaari luki tupakantervan ruskettamalla äänellään katkelman raamatusta, sovelsi sen nokkelasti päivän tapahtumiin, jakoi nuhteensa perheen naisväelle, saneli rukouksen ja lopetti tilaisuuden hetken hiljaisuuteen. Sen jälkeen hän salli perheen poistua askareisiinsa ja lähti itse ihailemaan autonsa moitteetonta maalipintaa, pyyhkeilemään siitä viimeisetkin pölynhituset taikka paineli orkesterin harjoituksiin töräyttelemään torveaan epätoivottuna mutta tarpeellisena musikanttina.

Sunnuntaisin Freeti vei perheensä jumalanpalvelukseen, osallistui römäkällä äänellään vakuuttavasti uskontunnustuksen lausumiseen, veisasi kaikkien virsien kaikki säkeistöt ulkomuistista kovaa ja nuotissa pysyen sekä viipotti välillä kolehtihaavin kanssa kirkon käytäviä. Eikä hartaasta kirkkokansasta monikaan olisi pystynyt kuvittelemaan, että lauantaiehtoisin Freeti nappasi piironginlaatikon kätköistä mojovan parrunpätkän, ryyppäsi siitä pari mojovaa tuikkusta ja tanssahteli niiden siivittämänä pari varvia valssia köökinsä lattialla. Ei, semmoista ei hänestä olisi voinut uskoa. Sen kylläkin, että jos vaimo taikka tyttäret olisivat ryhtyneet moiseen puuhaan, he olisivat saaneet tietää huutia ja ehkäpä saaneet ruotamasta muutaman mojovan läimäyksenkin. Mikä sopii miehelle, on syntiä naisväelle.

Jumalanpalveluksessa hän oli esikuvallinen ja kirkonmenojen jälkeen hän selosti kotiväelle asianmukaisesti kiitellen taikka tarpeen vaatiessa paheksuen, mitä itse kukin seurakuntalaisista oli haaviin sujauttanut. Siinä suhteessa, tai pitää kai sanoa, että siinäkin suhteessa hänellä oli ylen tarkka silmä. Mutta mitä tulee lauantai-iltaiseen viinanjuontiin niin se oli tietysti laittomuus noina aikoina, ja juomisten hankkiminen oli sekin tietysti jossain määrin riskialtista. Mutta juotavaa sai.

Isäni Risto kertoi naureskellen, miten laitakaupungilla oli vieri vieressä montakin salakapakkaa, jotka toimivat huorahuusseinakin, kuten niitä lemmekkäästi nimitettiin. Sieltä sai. Vaikkei Freeti itse niissä tietenkään piipahdellut, aina oli joku maineestaan vähemmän tarkka kaveri, joka toi lestin silloin, varpusen tällöin, ja tunsi Freeti-pappa itsekin muutaman paikan, minne voi Raumalla käydessään poiketa, Luvialla ja niillä main. Joskus sai tietysti ihan laillisestikin, tauteihin, apteekista reseptillä.

– Oli siinä viranomaisilla puuhaa, isäni Risto naureskeli, – lakeja säädettiin ja asetuksia annettiin, ja kansan jano sen kuin kasvoi. Lehdissä oli vakavahenkisiä kirjoituksia ja tilastoja kertomassa, miten lääkärit ovat todenneet viinan vaikutuksen parantajana olevan vähäistä. Tämä huomio tehtiin sen jälkeen, kun tohtoreitten oikeuksia kirjoittaa viinareseptejä vähennettiin. Ei kai raavas mies viinistä tokene, täytyy sen olla kunnon viinaa, hän irvasi.

Vaikka muistikuvani isoisästäni ovat kovin vähäiset, voin kaiken tietämäni perusteella kuitenkin ihan muutamalla sanalla sanoa, että hän oli hyvä mies. Hän oli hurskas mies. Hänellä oli omat aatteensa, lähellä työväenhenkisyyttä, ei liian lähellä, soveliaan etäällä, jottei joutunut sidotuksi minkäänmoiseen riehaan. Kansalaissodankin alla hän oli rohjennut julistaa maltillisuutta ja rauhallista ratkaisua pulmiin. Hän ei halunnut maan ajautuvan sotaan, hän ei itse halunnut joutua sotaan, hän oli rauhanmies, hänellä oli muuta tekemistä, ja menetetyt mahdollisuudet kauhistuttivat häntä, muttei hän tietenkään mahtanut tapahtumien vyörylle mitään.

Isoisä huolehti aina täsmällisesti työstään ja perheestään. Hän antoi tyttärilleen kunnollisen, siveellisen kasvatuksen, jonka johtavana ajatuksena oli oppi Luojan luomasta miehisestä ylivallasta. Sen hän perusteli vastaansanomattomasti monin raamatunlausein ja biologisin totuuksinkin. Hän opasti poikansa selviytymään elämisen moninaisista ongelmista, ja koska ongelmien ratkaisu on miesten raskasta ja vaativaa työtä, niin se sallii toisaalta tietynlaisen vapauden meille Adamin jälkeläisille. Vaimonsa ja tyttärensä hän piti miehisellä auktoriteetilla kurissa ja järjestyksessä, koska nämä sukupuolensa takia auttamatta kuuluivat kylkiluusta tehtyihin ja niin ollen vähempiarvoisiin.

Isoäidillä ei ollut paljon sanottavaa, tai olisi ehkä ollutkin, mutta hänet oli alistettu elämään miesvaltikan alla ja tyytymään siihen. Sen hän tekikin itsestäänselvyytenä kiitettävällä tavalla toisin kuin monet nykyajan naiset. Hänet oli kasvatettu niin kuin tyttölapset pitikin kasvattaa, isoisä oli kasvatettu, kuten miesten tulee. Kuten hän kasvatti isänikin, ja isä taas minut. Hyviksi miehiksi.

Isovanhempieni ikäero oli suuri, kuten jo mainitsinkin, kymmenkunta vuotta. Sen takia ja miehuuden vaatimukset tuntien kuvittelen Freetin eläneen miehenelämää ennen avioliittoaankin, mutta siipakseen hän sai varmasti siveän, kiltin tytön, joka ei omien sanojensa mukaan ollut ihan innostunut naimaan häntä. Mari-mummua kauhistutti Freetin yleisesti tunnettua hurskaus. Hän oli kasvanut itsekin uskovaisessa kodissa ja katsoi saaneensa jo oman yltäkylläisen osuutensa polvirukouksista ja herätyskokouksista, mutta juuri Freetin hurskaus sai Marin isän suostumaan ikääntyneen kosijan ehdotukseen, eikä nuori morsian mahtanut asialle mitään.

Isoisä taas oli vaimoonsa tyytyväinen eikä moittinut häntä koskaan vieraiden kuullen eikä sallinut koskaan kenenkään toisenkaan moittia tätä, ei akkojen, ei ukkojen. Silti hänen piti kuitenkin joskus kurittaa isoäitiä.

En ole niinkään varma siitä, johtuiko kurittamisen tarve isoäidin tekosista, mikä tuntuu aika mahdottomalta ajatukselta, vai oliko syynä vain, kuten olen valmis uskomaan, miehen kipeä halu säilyttää oma arvoasemansa sen ajan kaveriporukoissa ja välttämättömyys toimittaa joskus ihmisten ilmoille vaimo, jolla oli silmä mustana taikka käsivarsissa roimat sinelmät. Niin tai näin, isoäiti oli varmasti kurituksensa ansainnut, kuten oma äitinikin, jolla ilmenivät vähitellen kaikki samat heikkoudet kuin isoäidillänikin.

– Naiselliset heikkoudet, isälläni oli tapana halveksia olkiaan nytkyttäen ja varoittaa minua naisten juonikkuudesta ja oveluudesta.

Havaitsin myös omassa vaimossani melko varhain sen kaltaisia piirteitä, mutten halua niistä kertoa nyt, vaan pysyttelen tapani ja oppimani mukaan kronologisessa järjestyksessä. Kaikki ajallaan.

Niin, isoäidillä oli silloin tällöin musta silmä, joskus kaksikin, mutta hän hyväksyi ne. Hän katsoi kai jotenkin ansainneensa mustelmansa, eikä hän tietenkään muunlaisesta elämäntavasta tietänyt. Ainahan aviomiehet ovat kurittaneet vaimojaan ja aina nämä ovat kurituksensa ansainneet.

Freeti oli sairastunut keuhkotuberkuloosiin jo ennen toista maailmansotaa, muttei antanut vaivojensa haitata paperossien tupruttelua, ei kaupantekoa, eikä kukaan arvannut tautia pitkään aikaan tavallista vilustumista kummemmaksi. Isoisä ei itsekään piitannut siitä sen kummemmin, vaan kulki sotavuosien kesät ja talvet hankintamatkoillaan maalla, mutta kun sota päättyi, hän antoi periksi, painui sänkyynsä täkkikasan alle eikä siitä enää noussut. Hänen ihonsa muuttui tyynyliinan väriseksi. Harmaa hiuspehko erottui suorastaan loistavan värisenä kasvojen kalpeudesta, ja iänikuisen yskän louskutus röyskyi huoneesta toiseen, talon kauimmaiseenkin nurkkaan, kunnes hänen voimansa viimein lopahtivat. Sydän loppui, keuhkot loppuivat. Freeti Andersson tuli tiensä päähän. Ehti hän sentään nähdä, ettei viimeisiä sotia hävitty kokonaan, vaikka rauhanehdot olivatkin ankarat.

Isoäiti villiintyi kummallisesti miehensä kuoltua. Ensitöikseen, jo ennen maahanpanijaisia, hän meni ja hankki itselleen korvakorut, joissa kultaiset pisarat keinahtelivat. Ne olivat ensin hiusten alla vallan piilossa, mutta hautajaisten jälkeen hän päätti leikkauttaa hiuksensa ja antoi värjätä ne vielä pikimustiksi. Näin kerran omin silminkin, miten hän itsekin sotki jakaukseensa plankkia häivyttääkseen hiusjuurien harmauden. Sanomattakin on selvää, ettei Freeti olisi ikipäivinä hyväksynyt moista turhamaisuutta.

Kun isäni moitti äitiään aivan asiallisesti sen ikäiselle vanhalle naiselle sopimattomasta kevytmielisyydestä, tämä heilautti epämummomaisesti kukallisia helmojaan ja kivahti ylimielisesti halunneensa koko ikänsä korvakoruja, jotka kiiltelevät mustan tukan alla. Hän etsi pojalleen piironkinsa laatikosta todisteeksi vanhan, ryppyisen lehtileikkeen jostain kaksikymmentäluvun polkkatukkakaunottaresta, jonka kuvaa hän oli hellinyt vuosikaudet, ja väitti kiukkuisesti, että hän oli aikuinen nainen eikä hänen lapsellaan, vaikka tämä olikin aikuinen mies, ollut mitään syytä ruveta ohjailemaan taikka komentelemaan häntä. Nyt hän oli lopultakin toteuttanut elämänikäisen haaveensa. Kummallisia elämänikäisiä haaveita, mietin minäkin isäni kertoessa äidilleni tapahtumasta turhamaisuuden malliesimerkkinä.

Se isoäiti, jonka parhaiten muistan, leski, oli lyhyt ja palleroinen, hiukan liian rempseä minun mielestäni, hiukan liian nauravainen ja pelottavan ateistinen. En ole varma, voiko tätä sanaa käyttää sen ajan naisihmisistä, kun juuri päättynyt sota oli tehnyt kaikista muuten ylettömän hurskaita, mutten tähän hätään keksi parempaankaan. Jos sanon hänen olleen uskossaan horjuvaisen, se antaa liian myönteisen kuvan. Minun mielestäni hän syyllistyi toisinaan suorastaan jumalanpilkkaan monilla räikeillä kannanotoillaan.

Kun uskonasioista tuli puhe, hän kiljui hui ja hai ja ettei hän kaipaa mitään taivaan iloa, että hän on vaskipuhaltimista saanut muutenkin kylläkseen – loukaten siinä pahasti isoisän muistoa – ja että kun hänet haudataan, hän haluaa seuraavana keväänä ja kaikkina keväinä ja kesinä nousta kukkasena kummulleen eikä suinkaan kivuta mihinkään taivaan korkeuksiin. Ja hän sanoi tämän kaiken siihen tapaan, että arvelin hänen olevan maan alla kumpunsa sisässä mieluummin kuin isoisän kanssa taivaan riemussa. Kirkossa hän ei käynyt koskaan vapaaehtoisesti, joskus oli tietysti pakko. Kun isä vihittiin, kun isoisä siunattiin, kun lastenlapset pääsivät ripille, ja joka kerta hän poti pahaa oloa koko viikon sen jälkeen.

Kun joskus nuorena omia pelkojani piilotellen kyselin, mitä