Isä ja tyttäret

By Lauren Brooke

Amyn ja Loun isä on ollut poissa heidän elämästään peräti kahdentoistavuoden ajan. Nyt isä on kuitenkin saapumassa hevoshoitola Heartlandiin eikä Amy tiedä, mitä hänen pitäisi ajatella asiasta. Kuka voi jättää lapsensa niin monen vuoden ajaksi? Kun isä saapuu, Amyn hämmennys kasvaa kasvamistaan – osaahan isä käsitellä hevosia poikkeuksellisen hyvin. Onko heillä sittenkin enemmän yhteistä kuin Amy osasi arvata?"Isä ja tyttäret" on suositun Heartland-kirjasarjan kahdeksas osa. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 6, 2021
• ISBN: 9788726695960

Book preview

www.egmont.com

Luku 1

Appaloosatamma korskui ja viskoi päätään. Sen silmänvalkuaiset muljahtelivat. Hevosen jokainen lihas oli jännityksestä kivenkova.

– Olehan nyt, Rosie, 15-vuotias Amy Fleming mumisi. Hän rapsutti tamman kaulaa oikealla kädellään, ja samalla hän hengitti syvään ja rauhallisesti. Vasemmassa kädessään hänellä oli riimu. Karsinan ulkopuolelta kuului ison yksityistallin arkisia ääniä. Hevosenhoitajat huutelivat toisilleen, hevoset tömisyttelivät kavioitaan ja pärskähtelivät ja vierailijoiden askeleet kopisivat tallikäytävällä, mutta Amy ei ollut äänistä tietoinen. Hän keskittyi täydellisesti pelokkaaseen tammaan.

– Ole varovainen, Amyn isosisko Lou sanoi karsinan ovelta, jossa hän seisoi Rosien omistajan Sheri Heglandin kanssa.

Loun äänestä kuulsi huoli. Amy nyökkäsi mutta ei irrottanut harmaita silmiään hevosesta. – Älä pelkää, tyttöseni, hän kuiskasi. – En tee pahaa. Tulin auttamaan sinua.

– Se on ollut tuollainen siitä lähtien, kun ostin sen, Sheri kertoi. – Se säikkyy riimun laittoa. Jos ette saa sitä järkiinsä, en tiedä mitä tehdä.

– Yritämme parhaamme, Lou lupasi.

– Tuntuu varmaan hienolta auttaa arkoja ja julmasta kohtelusta kärsineitä eläimiä, Sheri sanoi. – Sen täytyy olla mahtava kokemus.

Lou kakisteli kurkkuaan vaivautuneesti. – Minä en ole itse paljoa tekemisissä hevosten kanssa, sillä Amy ja tallipoikamme Ty hoitavat niitä. Minun huolenani on vain kirjanpito ja raha-asiat.

Et saa sanoa vain, Amy korjasi Louta itsekseen. Heidän äitinsä perustama Heartlandin hevoshoitola ei olisi toiminut läheskään niin hyvin ilman Louta, joka hoiti talouspuolen kokonaan.

Amy kohdisti huomionsa jälleen tammaan. Rosie laski päätään vähän ja näytti rentoutuvan. Amy siirsi kättään sen korvia kohti, jolloin tamma jäykistyi uudelleen. Amy kiskaisi kätensä takaisin, jotta hän voisi vielä hieroa hevosen kaulaa. Vaikutti siltä, että riimun saaminen Rosien päähän olisi pitkä ja vaivalloinen prosessi. Amy oli kuitenkin valmis uhraamaan tammaan niin paljon aikaa, kuin se ikinä tarvitsi.

Kymmenen minuutin kuluttua Rosie antoi Amyn hivellä sormillaan niskaansa. Kun hän liikutti sormiaan tamman korvia kohti, hän huomasi vasemmassa korvassa pitkän arven. Mikä sen oli aiheuttanut? Onnettomuus vai julmuusko?

– Osaatko sanoa mitään tästä arvesta? Amy kysyi Sheriltä.

– Ikävä kyllä en, Sheri vastasi. – En tiedä juuri mitään Rosien menneisyydestä. Ostin sen vastikään hevoshuutokaupasta Marylandista. Myyjä kertoi, että se oli kouluttamaton kolmevuotias eikä sitä ollut totutettu muuhun kuin riimuun. Hän väitti tammaa sävyisäksi, mutta kun yritin laittaa sille riimun seuraavana päivänä, se sai kohtauksen. Se hyppäsi pystyyn ja löi päänsä karsinan väliseinään.

– Hmm. Amy oli varsin mietteliäs. Korvasta löytynyt arpi paljasti Amylle, että tamman käytös liittyi jotenkin vanhaan haavaan. Hän tutkaili Rosieta. Sen pää oli taas valahtanut alemmaksi, kun se hiljalleen rentoutui. Oli aika yrittää riimun laittoa. Amy piti riimusta tiukasti kiinni ja sujautti sen tamman turvan yli.

Rosie tempaisi päänsä heti ylös, mutta Amy oli nopeampi. Hän nykäisi riimun korvien taakse, minkä jälkeen hän kiinnitti soljen.

– Ptruu, hän rauhoitteli tammaa.

Rosie tärisi, mutta hieronta sai sen hetkisen kuluttua rauhoittumaan.

– Hyvä! Lou kehui helpottuneena.

– Nyt se on kunnolla, Sheri tiesi kertoa. – Vain riimun saaminen päähän ottaa koville. Siksi en tajunnut sitä ongelmaksi ennen kuin kotona. Sillä oli huutokaupassa koko ajan riimu päässään, enkä ymmärtänyt tarkistaa sen laittamista ja riisumista. Jos pidät sitä hetken kiinni, kipaisen hakemaan kuljetussuojat.

Sheri kiiruhti pois. Amy puolestaan kiristi kumilenkkiä, jolla hänen vaaleanruskeat hiuksensa oli sitaistu poninhännälle. – Joudumme töihin sinun kanssasi, tyttö hyvä. Amy rapsutti lempeästi appaloosan kaulaa.

Rosie hörähti vastaukseksi; se oli nyt täysin tyyni.

Lou astui karsinaan. Hän oli lyhyine, kullanvaaleine hiuksineen aivan erinäköinen kuin Amy. – Pelkäsin jo, ettet onnistuisi. Olit todella kärsivällinen sen kanssa.

Amy kohautti harteitaan siskonsa ihailulle. – Pelkkää kokemusta. Äiti opetti minulle kaiken ennen… Hetkeen hän ei saanut sanoja sanottua. – Ennen kuolemaansa. Oli kulunut melkein kahdeksan kuukautta siitä, kun heidän äitinsä Marion oli kuollut liikenneonnettomuudessa. Amy oli hautautunut surun syövereihin onnettomuuden jälkeen. Vaikka pahin tuska oli mennyt ohi, hänen sisimmässään asui edelleen syvä kaipaus. Se ei hellittäisi koskaan.

Lou huokaisi. – Olisinpa puoliksikaan yhtä hyvä hevosten kanssa kuin sinä.

Sisaren kaihoisa sävy sai Amyn katsahtamaan häneen yllättyneenä. Sen jälkeen, kun Lou oli muuttanut Manhattanilta hevoshoitolaan, hän oli enimmäkseen vältellyt hevosten hoitoa – lukuun ottamatta pientä shetlanninponia Sugarfootia. Amy kuuli Loun sanovan ensimmäisen kerran, että asiat saattaisivat olla toisinkin.

– Voisit ollakin, Amy sanoi siskolleen. – Sinun pitää vain viettää aikaa niiden kanssa. Jos haluat, opetan sinulle äidin kaikki hoitokeinot.

– Ihanko totta? Lou näytti melkein innostuneelta. – Oppisinko minä hoitamaan hevosia kuten sinä?

– Varmasti, Amy sanoi. Hän kuvitteli Loun auttamassa itseään niin kuin Amy itse oli aikoinaan auttanut äitiään. – Se olisi upeaa.

Loun kasvoilla käväisi jännittynyt ilme. – Niin olisi.

Samassa Sheri palasi karsinan ovelle. – Tässä jalka-ja häntäsuojat. Laitanko ne sille?

Sherin tulo rikkoi läheisen tunnelman.

Silmänräpäyksessä Loun into oli tipotiessään, ja sen sijaan siskon kasvoilla oli jälleen hillityn hallittu ilme. – Kiitos, Sheri, sanoi Lou reippaasti. – Menen laskemaan trailerin lastaussillan. Tuokaa Rosie ulos, kun olette valmiita.

– Entä se mistä äsken juttelimme? Amy tivasi.

Lou vältteli hänen katsettaan. – Ehkä on parasta pitäytyä siinä, mitä osaan, Lou sanoi hiljaa ja asteli pois karsinan luota.

Sheri näytti hämmentyneeltä. – Anteeksi, keskeytinkö jotakin? hän kysyi katsellen Loun loittonevaa selkää.

– Ei se mitään, Amy vastasi. Hänkin seurasi Louta hetken katseellaan mutta keskittyi pian taas töihin. – Pistetään Rosie valmiiksi.

Amy otti häntäsuojan Sheriltä ja alkoi kiertää sitä tamman häntään. Sheri kumartui kiinnittämään jalkasuojia.

Jos Lou auttaisi hevosten kanssa, Amy pohdiskeli, tulisimme paremmin toimeenkin. Voisimme jopa käydä yhdessä maastossa…

Siihen Amyn kuvitelmat lopahtivat. Se olisi hyvin epätodennäköistä. Eihän Lou edes ollut ratsastanut 12 vuoteen.

Hän pyöritti häntäsuojan paikoilleen ja huomasi, että Sheri sai juuri viimeisen jalkasuojan kiinni. Amy hymyili hänelle. – No niin. Hän taputti Rosien lautasia. – Se on valmis lähtöön.

Heartlandin kuljetuskoppi oli isolla pysäköintialueella. Tall Oaks -tallilla oli nimittäin yli 70 karsinapaikkaa. Parkkipaikan takana levittäytyivät laitumet, vasemmalla oli kolme kenttää.

Rosien lastaaminen sujui ongelmitta. Pään aristelua lukuun ottamatta se ei vaikuttanut hermoheikolta. Ehkä vähän hiljaiselta ja varautuneelta, mutta ei levottomalta.

– Soitamme illalla, miten se asettuu taloksi, Lou sanoi Sherille, kun he kiinnittivät lastaussillan salvat. – Ja voit tietenkin tulla käymään milloin tahansa.

– Kiitos, Sheri sanoi. – Toivon totisesti, että osaatte auttaa sitä. Hän meni traileriin sivuovesta sisälle taputtamaan Rosieta. – Olehan kiltti tyttö.

Rosie hirnahti vastaukseksi.

Lou kääntyi Amyn puoleen. – Vien muutaman esitteemme tallin toimistoon, hän sanoi. – Ehkä saamme täältä muitakin asiakkaita.

Heartlandin mainokset olivat olleet Loun idea. Hän jakeli niitä kaikkialle, hevosvarusteliikkeisiin, rehuntoimittajille ja Tall Oaksin kaltaisille talleille. Esitteiden ansiosta he olivat saaneet lisää asiakkaita, ja Amyn, joka oli aluksi suhtautunut mainoksiin epäilevästi, oli ollut pakko myöntää niiden olleen hyvä veto. Niin kuin siskon ideoimien latotanssien ja avoimien ovien päivän, jonka aikana vierailijoille oli kerrottu Heartlandissa käytetyistä ongelmahevosten hoitomenetelmistä.

Eivät Loun kaikki keksinnöt ole kuitenkaan olleet hyviä, Amy muistutti itseään. Joskus sisko innostui niin rahan ansaitsemisesta, että hän unohti hevoshoitolan olevan muutakin kuin raakaa liiketoimintaa. Heartland oli perustettu lihaa ja verta olevia hevosia varten.

Amy vilkaisi rannekelloaan. Miten kauan Lou vielä viipyisi? Hän maleksi tallipihalle, ohitti tallirakennukset ja kääntyi kentälle päin. Siellä oli tällä hetkellä vain yksi ratsastaja, Amya nuorempi tyttö. Hän ravasi rautiaankimolla risteytysponilla, joka näytti jännittyneeltä. Amyn lähestyessä se pysähtyi. Se heitteli päätään ja yritti ampaista portille.

Tyttö oli kuitenkin erinomainen ratsastaja. Hän istui syvällä satulassa kehottaen ponia eteen.

Amy tunnisti ratsastajan. Jo-Ann Newhart oli ala-asteella Amyn vanhassa koulussa. Amy arveli tytön käyvän kuudetta luokkaa. Hän seurasi, miten tyttö piti poninsa kurissa eikä päästänyt sitä portille päin.

– Ole varovainen, kulta, aidan vierellä seisova nainen huuteli tytölle. – Ehkä sinun pitäisi lopettaa tältä erää. Se ei näytä innostuneelta.

– Hyvin tämä menee, äiti, vastasi Jo-Ann päättäväisesti. – Eteen, Feather! hän komensi kimon pysähtyessä uudelleen. Vaikka hänellä oli hyvä istunta, hänen hartiansa näyttivät jännittyneiltä. Tyttö potkaisi Featheria vilkaisten samalla äitiään.

Nyt poni oli kuitenkin päättänyt olla liikauttamatta eväänsäkään. Se perääntyi päätään pudistellen. Jo-Ann maiskutti ja antoi napakasti pohkeita, mutta poni peruutti itsepäisesti. Jo-Ann käänsi sen voltille, jolloin se pysähtyi kuin seinään.

– Nyt riittää, rouva Newhart ilmoitti hermostuneesti. – Taluta se takaisin talliin.

– Ei! Jo-Ann sanoi.

Amy oli kuulevinaan epätoivoa hänen äänessään.

Jo-Ann napautti Featheria raipallaan lapaan.

Amy huomasi ponin kyyristyvän takajaloilleen.

– Varo! hän huusi, mutta varoitus tuli liian myöhään.

Feather nousi takajaloilleen.

Rouva Newhart kiljaisi, kun Jo-Ann heittäytyi Featherin kaulaa vasten ponin laskeutuessa takaisin maan kamaralle.

– Jo, käännä se voltille! Amy karjui rouva Newhartin kirkumisen yli. Amy syöksyi portille suunnitelmanaan tarttua ponin ohjiin, ennen kuin se pääsisi uudestaan ylös. Jo oli kuitenkin totellut välittömästi hänen ohjettaan. Hän siirsi painopistettään, veti ohjalla tiukasti ponin pään sivulle ja pakotti sen pienelle voltille. Tasapainosta suistunut poni ei enää päässyt