Iltasoitto: Lempin ja Viljon tarina

By Marjo Ojalammi

Iltasoitto on tarina kahdesta vanhuksesta, Lempistä ja Viljosta. He tapaavat sairaalassa, vanhusten hoivaosastolla. Se on rakkautta ensi silmäyksellä! Pian pari saa huomata, että he eivät olekaan niin vieraita toisilleen kuin he ovat aluksi luulleet...

Miten Lempin ja Viljon voimakkaasti roihahtanut rakkaus selviää sairaalan arjessa?

Teoksessa liikutaan nykyhetkessä ja menneisyydessä eli toisen maailmansodan Suomessa sekä mielikuvituksen ihanissa maailmoissa.

• Language: Suomi
• Publisher: Bona Anima
• Release date: Mar 22, 2021
• ISBN: 9789526941585

Marjo Ojalammi

Marjo Ojalammi on kirjoittanut useita teoksia sekä aikuisille että lapsille. Kirjojen aihepiirit käsittelevät ihmiselämän taitekohtia, psykologisia aiheita, historiaa, luontoa ja uskontoa. Koulutukseltaan hän on teologi, joka toimii paitsi kirjailijana myös yrittäjänä.

Book preview

1. LUKU

Tapaaminen

Sinä tulit osastolle harmaat hiukset kiharoille kammattuna, siniset silmät tuikkien ja kävelykeppistäsi tukea ottaen. Olit mielettömän kaunis, säteilevä. Niin huikean hemaiseva kuin kypsä nainen vain voi olla.

Olit pukeutunut laadukkaaseen, siniseen T-paitaan, jaloissasi oli mustat joustohousut ja kaulassasi sinivihreä kevyt huivi. Kävelysi oli vaivalloista ja hidasta. Mutta hymyilit! Hymysi oli keskipäivän aurinko. Aurinko, jonka laskemiseen olisi aikaa.

Päiväni oli pelastettu. Minun, joka olen maannut täällä pienen kunnan typerässä terveyskeskuksessa kuukausikaupalla. Täällä haisee kusi ja paska. Täällä ylipirteät hoitajat hoputtavat hoidokkejaan ylös, edes vessakäynnille: Yks, kaks, kolme… ja hatarat polvet jännittyvät äärimmäiseen suoritukseen kuin korkeushyppääjällä ikään. On hengitettävä, keskityttävä ja ponnistettava. – Ei jaksaisi.

Puhuvat kuin lapselle – aikuiselle miehelle. Pitävät kai höperönä. Kysyvät, tiedänkö, mikä päivä tänään on. Kuka istuu maamme presidenttinä? Mikä vuosi? Mikä vuodenaika? Eivät katso silmiin. Puhuvat minulle, ja eivät puhu minulle. Itselleenkö höpöttelevät?

Parta on ajettava, lääkkeet otettava ja jalat rasvattava. Diabetes. Säärissä on syviä, ilkeän näköisiä haavoja. Niiden reunat repsottavat ruskean verisinä kuin juuri purkautunut tulivuori.

Ehkä minä olenkin tulivuori. Olen ikiaikainen tulivuori, jonka sisus on täynnä magmaa. Se virtaa sisääni jostakin alkukallion syvistä onkaloista, ihmisyyden kellareista. Se kasvattaa painetta, kiehuu, kuohuu ja syöksyy ulos kehoni kellareista aiheuttaen ihooni hohtavan punaisia repeämiä.

Laava polttaa. Yököttää. Sitä pitää paeta.

Hoitajien silmistä näen heidän inhonsa. Urheasti he yrittävät peittää sen. Mutta minä kuulen, kuinka he vetävät syvään henkeä kääriessään sairaalapyjamani löysät lahkeet ylös kohti kuivettuneita reisiäni. He pidättävät hengitystä, eivät puhu mitään ja lopuksi huomaamattaan huokaisevat: Työ on tehty, tältä vuorolta.

En tuomitse heitä. Minuakin inhottaa oma hajuni. Minä en pääse sitä pakoon. Minun vuoroni ei pääty. Olen vuorottatyöläinen. Olen sairas, vanhus kokoelämätoimisesti. Aina.

Minä en valita – En koskaan!

Olen oppinut osaani tyytymään. Minun osani on hyvä. Olen elänyt vaiherikkaan elämän. Olen onnellinen osassani. Ei minua tarvitse sääliä. Säälikää itseänne, te nuoret ja keski-ikäiset, te, jotka elätte elämäänne ainaisessa stressissä ja paineessa. Säälikää itseänne, te, jotka yritätte pysytellä urheasti yhteiskunnan palkintopalleilla ja korokkeilla. Tasapainoaistinne tulee järkkymään, ja te putoatte yrittäessänne varmistaa omat etunne ja oikeutenne. Säälikää heitä, jotka vievät leskeltä, orvolta, sairaalta ja heikolta oikeuden olemassaoloon.

Minä en tarvitse sääliänne. Olen yhtä kokonainen ihminen kuin sinäkin, joka puhut minusta passiivissa.

Sinä, Kaunotar, tulit osastolle kävelykeppiisi nojaten – ja näit minut! Hitaasti, mutta määrätietoisesti, kävelit minun sänkyni viereen. Hopeiset hiuksesi hulmahtivat kasvoillesi, kun kumarruit puoleeni. Pyyhkäisin ne korvasi taakse.

Hymyilit.

Hymyilin vastaan. Ja rinnassani läikähti.

Hiljaisuus välillämme oli musiikkia sielulleni.

No, mitäs se Lempi täällä miesten huoneessa toikkaroi? Mennäänpäs nyt nätisti tänne naisten puolelle. Ei tämä nyt oikein ole sopivaa tuolla lailla kuljeskella miten sattuu. Tietääkö Lempi, että täällä on säännöt. Eikä niitä sääntöjä ole lupa rikkoa. Mitä siitäkin nyt tulisi, jos kaikki kulkisivat huoneesta toiseen miten vain. Täällä on vanhoja ja sairaita ihmisiä. Ei niitä sovi häiritä. No, niin… ottakaahan nyt tukea siitä kepistä, minä autan…

Lempi! Hänen nimensä on Lempi! Emme olleet vielä vaihtaneet sanakaan, mutta se oli – ainakin minun puoleltani – rakkautta ensi silmäyksellä.

Seuraavana päivänä katseemme kohtasivat sairaalan ruokasalissa. – Ja musiikki soi. Se soi kauniisti kuin kesäyön valssi. Valssi, joka vie meidät nuoruutemme tanssilavoille, yöttömään yöhön ja pitsisten koivujen alle. Siinä me lepäämme, kiihkeän valssin jälkeen, raukeina, mutta onnellisina. Me kutitamme toisiamme timotein korrella. Kesä tuoksuu, käki kukkuu. Tuuli on leuto, tiheä tuoksuista, täynnä elämää.

Sinä lähestyt pöytääni. Nyt liikut äänettömästi sirolla, punaisella rollaattorillasi. Minun on vankka, kirkkaan sininen. Olen lapsi. Lapioin hiekkaa sinisellä lapiollani sinisen kuorma-auton lavalle. Sinä tulet vaaleanpunaisella potkupyörällä luokseni. Sinulla on soma possunpunainen mekko päälläsi ja lettisi on sidottu kirkkaan punaisilla silkkinauhoilla.

Kysyt, saatko leikkiä kanssani. Sanon: saat, ja katson ujosti hymyillen sinuun. Istut viereeni hiekkakasaan. Ruskettuneet sääresi ovat mustelmilla, niin kuin minunkin. Alamme muovailla, hieman kosteasta hiekasta, hiekkakakkuja. Koristelemme ne kävyillä ja pienillä kivillä. Päätämme, että ne ovat syntymäpäiväkakkuja. Laitamme oksanpalat kynttilöiksi. Haukkaamme kakkua…

Ei saa sotkea ruualla, hoitaja tokaisee, ja herään unelmistani. En tiennyt sotkevani. Mutta lihakeittoa on valunut aamutakkini ja pyjamani rinnuksille. Hoitaja hakee rätin ja siistii, ensin suuni ja sitten rinnukseni, ja poistuu, työnsä tehtyään, ripein askelin.

Sinä hymyilet… ja käsi löytää käden.

Kätesi on lämmin ja pehmeä – sen valkean ja läpikuultavan ihon alla siniset suonet sykkivät väkevästi. Elämän neste virtaa kuljettaen hapettunutta verta kaikkialle kehoon. Elämä elpyy. Rakkaus pehmittää kalkkeutuneet suonemme ja lämpö virtaa kädestä käteen. Kehosta kehoon. Mielestä mieleen. Se sulattaa jäykistyneet jäsenet. Rauhoittaa rauhattomat mielet. Kohottaa vuosien painosta alaspäin kääntyneet suupielet.

Sanon: Sinulla on kovin kauniit hiukset. Sinä hämmennyt, mutta ryhtisi kohenee ja kasvoillesi nousee kevyt punerrus. Sipaiset hiuksiasi, ne ovat vielä paksut ja elinvoimaiset.

Ja musiikin soidessa siirrymme ajoneuvoillamme seurustelusaliin. Olemme kahden, ja sanat alkavat virrata välillämme kuin virtaava vuo. Ne hyppivät ja riemuitsevat törmäten välillä joen kiviin jatkaen sitten innostunutta matkaansa virran mutkista välittämättä.

Sanat tulvivat, ne purkautuvat ilmoille kuin kohiseva koski. Sanojen tulva. On niin paljon sanoja, niin paljon kuvattavaa ja kerrottavaa. Koko elämä.

Mies ja nainen. Sairaala. Vanhustenosasto, pitkäaikaisosasto. Koti-ikävä. Lapset ovat keski-ikäisiä, lastenlapsetkin jo aikuisia. Lempillä on kolme lastenlastenlastakin. Rakkaita ovat. Kovin harvoin ne vain pääsevät käymään. Mies on kuollut viisi vuotta sitten. Syöpään se meni, nopeasti lähti. On, on se ollut yksinäistä, mutta meitä naisleskiähän on paljon. Joten kaltaisiani riittää, niin ei nyt siten mitenkään erikoista.

Mutta miten sinä, Viljo? Kauanko sinä olet lesken elämää viettänyt? Onhan siitä jo aikaa, kymmenen vuotta. Ei, ei se helppoa ole ollut, ainakaan