Minä olen Davor

By Pirkko Talvio

Davor on vasta lapsi, kun hänen isänsä loukkaantuu Sarajevossa Bosnian sodassa. Perhe joutuu muuttamaan Helsinkiin turvaan, ja Davor sisaruksineen jättää vanhan elämän taakseen. Ystävät, isovanhemmat, vanhat leikkipaikat, koti, kaikki jäävät menneeseen. Ympäristö vaihtuu oudoksi Suomeksi.On opittava uusi kieli, uudet tavat, ja isästäkin on pidettävä huolta. Hiljalleen Davor alkaa löytää ystäviä, mikä tuo valoa tähän pimeään elämänvaiheeseen.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 20, 2021
• ISBN: 9788726492545

Book preview

www.egmont.com

Kone kaupunkiin, jonka nimi on Hlski

A urinko paistoi Davorin silmiin suoraan sivusta. Ei ylhäältä, niin kuin yleensä. Auringon alla oli valkoista, valkoista, valkoista niin kauas kuin silmä kantoi. Ei merta, ei metsää, ei peltoja, ei kaupunkeja. Vain valkoisia, pyöreäkylkisiä kumpareita ja valkoisia tasankoja.

Kuin koko maapallon peittäisi kilometrien paksuinen lumikerros. Tältäkö näyttäisi, jos taas tulisi jääkausi? Jos kaikki mikä maan päällä eli, jäisi jään ja lumen alle?

Mitä jos olisi ainoa elävä koko maapallolla? Yksin jään ja lumen keskellä? Jos ei olisi isää, äitiä, Jadrankaa eikä Irisaa?

Hän käänsi päätään. Jadranka nukkui viereisellä istuimella, leuka rintaa vasten. Hiukset olivat valahtaneet esiripuksi kasvojen eteen. Ellei lentokone pitäisi niin kovaa ääntä, Jadrankan hiusesiripun takaa kuuluisi vieno kuorsaus.

Kunpa hänellä olisi kameransa. Pilvimaisemasta saisi upeita kuvia. Jadrankastakin tulisi hyvä kuva. Mutta äiti oli pakannut kameran matkalaukkuun.

Äiti istui keskikäytävän toisella puolella. Hänellä oli vihko ja kynä kädessä, mutta juuri nyt hän ei kirjoittanut. Äidin vieressä, pienenä myttynä, nukkui Irisa.

Lentoemäntä tuli koneen etuosasta, verhon takaa. Hän pysähtyi äidin viereen sanomaan jotakin. Äiti nousi ja kumartui Jadrankan yli sanomaan Davorille:

– Minä käyn katsomassa isää. Pidä sinä huolta, ettei pikkusisko lähde juoksemaan pitkin konetta, jos herää. Kohta ollaan perillä.

Isä oli toisten haavoittuneiden ja Vesna-tädin kanssa verhon takana. Siellä tarjoiltiin parempaa ruokaa ja siellä oli leveämmät tuolit. Haavoittuneita oli kolme. Emir-setä ja Zoran-setä makasivat paareilla, mutta isä istui makuuasentoon kallistetulla istuimella. Isänkin olisi pitänyt maata. Mutta tilaa ei ollut kuin kaksille paareille. Zoran-setä ei mahtunut istumaan tuolille, koska hänellä oli jalka kipsissä. Emir-setä olisi kyllä mahtunut, koska hänellä ei ollut enää jalkoja ollenkaan, mutta hän olisi voinut pudota istuimelta.

Davor katsoi taas ulos valkoiseen maisemaan. Aurinko oli laskeutunut lähemmäs pilvivuoria ja muuttunut oranssiksi. Nyt se kosketti pilvivuoren valkoista huippua ja jäi hetkeksi sille tasapainottelemaan, kuin iso ilmapallo.

Isä ajatteli aina toisia. Siksi isä olikin nyt niin kipeä.

Jos isä ei olisi juossut auttamaan Edoa…

Sitten kranaatti ei olisi osunut isään.

Auringosta näytti valuvan oranssia ja punaista väriä pilvivuoren rinnettä alas.

Hetkessä taivaanranta värjäytyi hehkuvaksi. Kuin olisi syttynyt tuleen.

Palopommeja. Koko taivas paloi. Pilvivuori luhistui. Yön hämärä liukui sammuttamaan paloa.

Lentokone hyppäsi ylöspäin ja tuntui sitten putoavan. Ilmakuoppa. Vatsaa kouraisi kuin huvipuiston vuoristoradassa, kun vaunu alkoi syöksyä alaspäin. Tai kuin pienenä, kun isä heitti korkealle ja otti vasta viime hetkessä kiinni.

Irisa oli pieni ja kevyt. Vasta puolitoistavuotias. Jos isä ei olisi juossut auttamaan Edoa, isä voisi heitellä Irisaa korkealle. Irisakin kirkuisi riemusta ja kerjäisi lisää.

Mutta isä oli juossut apuun, kun Edoon osui.

Siksi isällä oli vain yksi terve käsi. Isästä oli leikattu kymmeniä kranaatinsirpaleita. Yksi sirpale oli jäänyt isän niskaan. Se oli niin pahasti ettei kukaan lääkäri Sarajevossa uskaltanut yrittää leikata sitä pois. Sirpale painoi hermoja. Nyt isä oli istunut melkein neljä tuntia. Varmasti häneen sattui kovasti. Varsinkin ilmakuopissa.

Onneksi tämä oli matkustajakone. Alkumatkan Sarajevosta Saksaan he olivat matkustaneet sotilaskoneen ruumassa, kylmässä ja pimeässä. Tärisi ja jyrisi. Se oli kuin pitkä painajainen. Oliko se vasta eilen?

Saksassa äidin veli oli heitä vastassa. Toiset haavoittuneet kuljetettiin yöksi johonkin hotelliin, mutta isä, äiti, Jadranka, Davor ja Irisa pääsivät enon luokse kylään. Melkein kuin olisivat lomamatkalla.

Enon talo oli kaupungin laidalla. Matkalla sinne ei näkynyt yhtään rauniotaloa. Puistoissa viheriöivät puut. Ihmiset kävelivät kaduilla kaikessa rauhassa kuin sotaa ei olisikaan. Enon talossa ei ollut yhtään rikkinäistä ikkunaa. Kun Didi-serkku ruokki koiransa, hän antoi sille oikeita kyljyksiä.

Illalla he söivät ravintolassa, aivan kuin kauan sitten ennen sotaa kotona Sarajevossa. Irisa sai ensimmäisen kerran elämässään jäätelöä. Hän hotki ison annoksen ja olisi ottanut lisääkin, mutta äiti kielsi.

Yöllä Irisa huusi. Hänellä oli maha kipeä.

Aamulla eno ajoi heidät autollaan lentokentälle. Se oli valtavan iso. Davor toivoi koko ajan, että he eksyisivät ja myöhästyisivät Suomen-koneesta. Sitten he ehkä saisivat jäädä enon luokse Saksaan.

Hyvästellessään eno työnsi äidin käteen tukun seteleitä.

– Eihän tuossa paljoa ole, mutta… kunpa voisin auttaa…

– Tästä on paljon apua, äiti sanoi ja halasi enoa pitkään.

Niin, kunpa olisi saanut jäädä enon luokse.

Kun isä käveli tullin metallinpaljastimen läpi, se alkoi piipittää. Tullimiehet pysäyttivät isän ja yksi heistä otti isän passin ja liput. Toinen alkoi tutkia hänen vaatteitaan.

– Teräsmies, isä sanoi leikillään. – Minä olen teräsmies.

– Teräs? tullimies toisti. Joko hän ei ymmärtänyt isän saksaa, tai hän ei ymmärtänyt leikkiä.

– Kranaatti, isä selitti ja näytti kättään ja niskaa. Isä ei osannut sanoa kranaatinsirpaleita saksaksi.

Tullimiehet tarttuivat aseisiinsa. He veivät isän sivuun. Yksi heistä soitti pikkupuhelimella, jossa oli antenni. Hän puhui ja kuunteli hetken, alkoi hymyillä ja ojensi passin takaisin isälle.

– Olisitte heti sanonut, että olette Sarajevosta, hän sanoi. – Onnea matkaan.

– Sinun ei