Hanna

By Eija Jansson

Eräänä tavallisena päivänä Kemissä asuvan Hanna Korhosen elämä muuttuu. Työpaikalla järjestetään tiedotustilaisuus – ja jokainen työntekijä arvaa, että nyt ei ole hyviä uutisia luvassa. Ja niin käy, että työpaikalla alkavat stressaavat yt-neuvottelut. Niin kuin yt-neuvotteluissa ei olisi tarpeeksi murhetta, Hanna saa pian oudon puhelun. Tuntematon naisääni vihjaa, etteivät Hannan miehen työmatkat ole pelkkiä työmatkoja. Mitä oikein on tapahtumassa? Voiko yhden ihmisen elämä hajota näin täydellisesti näin lyhyen ajan sisällä?Eija Janssonin "Hanna" on aviokriisiä kuvaava traaginen romaani.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 23, 2021
• ISBN: 9788726708936

Book preview

www.egmont.com

Lukijalle:

Vaikka tarina sijoittuu Kemiin ja päähenkilön koti Kirkkopuistokadulle, ei kyseisellä kadulla kuvailemaani taloa ole olemassa, vaan olen käyttänyt kirjailijan vapautta talon sijainnin suhteen.

Myöskään Comp Engineering-yhtiötä ei ole olemassa eikä pientä taloa Ristikankaalla, vaan ne on luotu tarinan kertomista varten.

En ole myöskään tarkistanut, ovatko tarinassa esiintyvät tapahtumapaikat juuri sellaisia kuin niistä kerron. Kirjan henkilöt ovat täysin fiktiivisiä eivätkä viittaa kehenkään tuntemaani henkilöön.

Gandhi sanoi: Jos kaikki noudatamme silmä silmästä periaatetta, koko maailmasta tulee sokea.

1.

Hanna avasi työpaikan oven ja ravisti vesipisarat sateenvarjostaan. Lomailmat olivat olleet sadetta lähes taukoamatta ja aurinko oli pilkistellyt pilviseltä taivaalta harvakseen. Harmitti, sillä jokainenhan tahtoi lomallaan aurinkoa ja lämpöä. Hän oli ollut koko menneen talven niin väsynyt, että ainoastaan loman ja auringonpaisteen ajatteleminen oli saanut jaksamaan.

- Moi Hanna! Sirpa, toinen palkanlaskijoista ilmestyi pienestä keittokomerosta. - Kurja ilma.

- Sanos muuta, Hanna vastasi. - Lomakin oli pelkkää sadetta. Olisipa ollut rahaa, jotta olisi voinut lentää perheen kanssa vaikka etelään.

- Semmoistahan se, Sirpa sanoi ja käveli pöytänsä luo. - Riku kulkee vielä Vaasassa?

- Niin kulkee. En tiedä, se kai se tässä väsyttää, kun on ikään kuin yksinhuoltaja, mutta pakko mikä pakko, kun on velkaa enemmän kuin tarpeeksi.

- Eräs naapuri joutui myymään asuntonsa pilkkahintaan, kun ei pystynyt sitä maksamaan. Jäivät molemmat miltei yhtä aikaa työttömiksi aivan yllättäen. Iso firma saneerasi toimintojaan halvempiin maihin heti omistajan vaihdoksen jälkeen.

- On se niin pirullista, Hanna vaihtoi kävelykenkänsä kevyempiin. - Tuntuu välillä, että kaikki on niin kamalan epävarmaa. Mitään ei uskalla tehdä. Mekin ostimme asunnon ihan siinä uskossa, että Rikun työpaikka on varma. Eikä mennyt kuin vuosi, niin piti lähteä. Nyt sitten joutuu elämään tämmöistä elämää. Päivärahoilla ei voinut ajatellakaan maksettavan asuntoa. Tämä minun palkkani kun ei kummoinen ole.

- No, onpahan kuitenkin varma, Sirpa sanoi.

- Älä luulekaan! Etkö ole lukenut sähköpostiasi? Annaleena oli saapunut myös toimistoon. Hanna avasi koneensa ja sähköpostinsa Sirpan kumartuessa katsomaan hänen olkansa ylitse. Säikähtänein silmin naiset katsoivat toisiaan.

- Henkilökuntaa pyydetään saapumaan tänään kello 13.30 tuotannon suunnittelutiloihin tiedotustilaisuuden vuoksi, luki Hanna ääneen.

- Mikä helvetin tiedotustilaisuus? Sirpa kysyi katsoen Annaleenaa. - Tiesitkö sinä tästä jo aiemmin?

Annaleena silitti toisella kädellään tukkaansa ja kiskoi puseronsa helmaa vaivaantuneena. Toimiston muutkin työntekijät olivat tulleet paikalle, ja monta kysyvää silmäparia suuntautui Annaleenaan.

- Kuulin huhuja viime viikolla, hän aloitti. - Tämä firma on vaihtanut ihan kaikessa hiljaisuudessa omistajaa. En vain tiedä, mitä meille tapahtuu. Siksi se tiedotustilaisuus.

- Voi jumalauta! joku naisista kiljaisi. - Me ollaan firman pohjoisin yksikkö ja senhän nyt tietää, miten tässä käy. Lopputili ja lomarahat kouraan vaan ja kortistoon.

Kiivas puheensorina täytti toimiston. Hanna tuijotti auki jäänyttä tietokoneen ruutua ja tunsi pelon kipristelevän vatsassaan. Menettäisikö hänkin työnsä? Miten heidän perheensä selviytyisi sen jälkeen? Asunto pitäisi myydä ja muuttaa muualle. Epämiellyttävä pahanolon tunne iski vatsaan kuin nyrkki. Hän oli ollut niin onnellinen tästä työpaikasta.

Opiskelun jälkeen hän ei ollut saanut vakituista työtä ja kulki vuosia pätkätöiden ja työnvälityksen välillä. Elämä oli jatkuvaa epävarmuutta ja uuden työn etsimistä. Joskus hän oli ollut niin kyllästynyt ja väsynyt, että halusi jäädä kotiin, vetää peiton silmilleen ja piiloutua kaikelta.

Hän koki olevansa aina muita huonompi työn haussa. Kaupungin virat ja työsuhteet jaettiin sen mukaan, oliko tarpeeksi sukua jo sisällä ja oliko oikean värinen jäsenkirja. Hänet ohittivat monet huonommilla ansioilla ja todistuksilla olevat henkilöt, joilla oli taustatukena joko jäsenkirjan punainen väri tai sukujuuret Koivumäen, Kekolan tai muutaman muun suvun joukossa. Lopulta hän lakkasi yrittämästä virkoihin.

Sitten tuli Riku, joka nosti hänen uskonsa itseensä ja heille syntyivät tytöt vuoden välein. Kaupunkiin tuli joitakin pienehköjä it-alan yrityksiä ja Comp Engineering Systems laajensi Kemiin, jolloin hän oli saanut lopultakin vakinaisen työsuhteen. Hän oli saanut lepohetken elämäänsä.

Koska Rikullakin oli vakinainen työ, he saattoivat ryhtyä säästämään ja etsimään omaa asuntoa. He olivat olleet onnellisia, ja nyt se onni oltiin raastamassa häneltä pois. Ensin Rikun työpaikka loppui kokonaan, nyt sitten kai hänet saneerattaisiin ulos. Niin siinä kävisi, sillä sehän kuului hänen karmaansa.

- Hei, älä vielä vaivu synkkyyteen, Sirpa ravisti Hannaa olkapäästä. - Kuunnellaan ensin, mitä herroilla on sanottavaa ja mietitään vasta sitten.

- Niin kai se on parasta, Hanna sanoi ja ravistautui irti masentavista ajatuksistaan. - Totuushan tahtoo kuitenkin aina olla sellainen, että kun omistaja vaihtuu, niin työväki saa kenkää.

Puoli kahdelta toimiston väki vaelsi kohti käytävän toisessa päässä olevaa isoa suunnittelutilaa, johon saatiin mahtumaan kaikki firman kuusikymmentä työntekijää. Epävarmoja ilmeitä, pelästyneitä katseita, viivaksi vetäytyneitä suita näkyi joka puolella. Miesten hartiat olivat koholla, kädet taskuissa, olemus jäykkänä. Hannan mieleen tuli laumaansa puolustavat koiraat, jotka hyökkäisivät vähäisenkin vaaranmerkin huomattuaan. Yhdenkään kasvoilla ei kareillut hymy, sillä jokainen tiesi, mitä tuleman piti. Ainoa kysymys oli lopetetaanko koko laitos, ja jos ei, ketkä joutuvat lähtemään?

Paikallisjohtaja Harri Väänäsen huoneesta astui esiin kolme miestä, joista yksi oli aasialainen. Väänänen hymyili ja aloitti esittelemällä toiset kaksi.

- Jorgen Schultz, Saksasta. Hänen yhtiönsä on ostanut Comp Engineerin Systemsin osakekannasta viisikymmentäyksi prosenttia ja herra John Liun yhtiö loput.

Miehet kumarsivat kevyesti kasvomeren suuntaan. Kukaan ei taputtanut. Väänänen hymyili hiukan väkinäisesti.

- Etelän tehtaissa alkavat yt-neuvottelut ensi viikolla ja myös meidän on tarkoitus tarkistaa työntekijämäärää. Joitakin toiminnan osia tullaan siirtämään muualle ja näin pyritään parantamaan kannattavuutta ja säilyttämään loput työpaikat.

- Älä Väänänen valehtele, kuului möreä miehen ääni seinän viereltä. Jutila, varastomies, nojasi ivallisen näköisenä seinään ja tuijotti rävähtämättä Väänästä. - Älä ala kaunopuheiseksi. Jokainen menetetty työpaikka on katastrofi. Ainakin henkilölle itselleen. Kerro suoraan ja rehellisesti, vievätkö nämä herrat koko firman Saksaan tai peräti Kiinaan? Saksassahan on halpaa työvoima Turkista ja Marokosta, ja Kiinassa työt teetetään vähemmällä kuin nälkäpalkalla.

- En ota kantaa tuollaiseen, Väänänen tuhahti ja ulkomaalaiset liikahtivat levottomasti. - Kerron nyt vain sen, mitä itse tiedän ja kaikesta muusta tulee tarkempaa tietoa paperilla. Kuten sanoin, yt-neuvottelut alkavat ensi viikolla. Tätä yksikköä ei lopeteta, mutta päällekkäisyyksiä karsitaan.

- Ja paljonko meitä täällä sitten on päällekkäin? halusi joku tietää.

- Paljon, kuiskasi Sirpa Hannan vieressä.

- Kaksikymmentä henkeä joutuu jättämään työnsä. Se on valitettavaa, mutta minä en siitä päätä. Väänäsen katse oli puolusteleva.

- Mekös sitä olemme vastuussa, että osakkeenomistajat saavat liian pieniä osinkoja? Uhrataan kaksikymmentä, että noille vinosilmille jää enemmän jaettavaa, Jutila huusi vihaisena. Pientä hyväksyvää mutinaa kuului joka puolelta, mutta kukaan ei uskaltanut ainakaan vielä ryhtyä johtajan kanssa ilmiriitaan. Mistä sen tiesi, kuka valitsee lähtijät. Parempi oli vielä katsoa hetki.

- Mistä vähennys tapahtuu? Annaleena halusi tietää. - Kai te nyt sen verran voitte meille kertoa.

Väänänen rykäisi ja keskusteli hetken englanniksi Schulzin kanssa. Sitten hän kääntyi takaisin yleisöönsä päin ja kertoi, että suurin osa konttorin toiminnoista tullaan siirtämään Uudenmaan yksikköön. Lisäksi tuotantopuolelta vähennetään kaksitoista työpaikkaa.

Toimiston naiset katsoivat toisiaan kauhuissaan. Hanna tarttui Sirpaa kädestä ja puristi sitä vihaisesti.

- Naiset ulos, perkele. Hänen silmiinsä tulvahtivat kyyneleet ja itku tarttui Esteriin ja Sonjaan.

Väänänen puhui vielä jotain, mutta naiset eivät kuunnelleet vaan lähtivät apein mielin ovea kohti.

Toimistossa oli hiljaista. Hannan kyyneleet olivat kuivuneet, mutta kauhu jäyti mielessä.

- Hei, montako meitä lopultakaan jää tänne toimistoon? Esteri niiskautti yllättäen. - Minä tietysti lähden, koska olen kuusikymppisenä sen ikäinen, että pääsen lähes kuin koira veräjästä ja kortiston kautta kai työttömyyseläkkeelle.

- Neljä hoitaa palkanlaskennan, kirjanpidon ja laskutuksen. Ne varmaan yhdistetään, koska se on helppoa.

- Silloinhan Sirpa, Hanna, Eeva ja Sinikka ovat tappolistalla.

- Niin. Ja entäpä myynti, sielläkin on kaksi ja niiden sihteeri sitten. Meneekö myyntikin pois?

Annaleena istahti raskaasti pöydän reunalle. - Voi paska, en jaksa enkä viitsi miettiä näitä nyt. Meitähän on siksikin niin paljon, koska olemme hoitaneet muiden yksiköiden toimistohommat. Nyt ne viedään meiltä eikä Väänäsen-perkele ole voinut pitää meidän puoliamme.

- Miksi viedä meiltä työt jonnekin muualle, kun ne kumminkin pitää tehdä? ihmetteli Hanna.

- Minä arvaan, mutisi Esteri ja katseli surullisena käsiään. - Tämä paikka lopetetaan taatusti parin vuoden sisällä, mutta koska kaupunki rakensi uudet kalliit tilat vasta toissa vuonna ja on tunkenut firmalle avustuksia ovista ja ikkunoista, niin eivät kehtaa heti lähteä.

- Niin tai sitten niilläkin on jokin aika, mikä pitää olla, niin kuin Kemijärvellä oli. Siitä vaan herrojen taskuun miljoonia miljoonien perään, ja työn raskaan raatajalle jäi käteen känsät ja velkainen asunto.

- Voi saakelin saakeli, joku karjaisi itkuisesti ja ovi käytävään kolahti.

Naiset hiljenivät hetkeksi. Annaleena ehdotti mielenilmaisun järjestämistä.

- Ja paskat se mitään vaikuttaa, Sirpa tokaisi, nykäisi kynsitikun irti ja katsoi sitten kummissaan veripisaraa, joka kohosi repeytyneeseen kohtaan.

- Kiusa se on pienikin kiusa, huomautti yleensä hiljainen Mari. - Ei vastata puhelimeen, lasketaan palkat. Omilta ei viedä, mutta jätetään herrojen palkat siirtämättä pankkiin. Ei tehdä myyntitarjouksiakaan. Istutaan vain.

- Niin mutta sitten tuotanto kärsii. Voi tulla lähtö niillekin.

Mari punastui nolona. Sirpa taputti häntä olalle lohduttavasti. - Se palkkajuttu on hyvä. Tehdään se ainakin.

- No, tehdään sitten sillä tavalla. Eihän se mikään lakko ole, mutta pientä kiusaa kumminkin. Ja jos joku keksii huomiseksi paremman idean, ilmoittakoon välittömästi, Annaleena kuulutti. - Ja nyt minä lähden kotiin.

Kaikki muutkin olivat kadottaneet työintonsa ja apean hiljaisina naiset lukitsivat toimiston siltä päivältä. Käytävään kuului kahden puhelimen vihainen pirinä, mutta kukaan ei enää vastannut niihin.

Hanna seisahtui ulko-ovelle. Oli alkanut tuulla hiljalleen ja pilvet rakoilivat paljastaen palan kesäisen sinistä taivasta. Asvaltti oli jo paikoin kuiva, mutta painaumiin oli jäänyt lätäköitä. Vastapäisen kioskin edustalla pari tenavaa hyppi tulvivaan ojaan ilosta hihkuen. Kesä tuoksui sateen jälkeen voimakkaana ja räkättirastaat tempoivat urakalla kostean maan tarjoamia lieroja. Kaikkialla kuhisi elämä kuohuvana ja kiihkeänä, mutta Hanna ei jaksanut iloita. Hän tunsi palan kurkussaan ja apeus sai hartiat roikkumaan. Väsyneesti hän kaivoi pyöränsä avaimet esiin, puhdisti satulan vedestä ja potkaisi ajokkinsa menoon.

Hän kääntyi oikealle ja polki kohti Kivikkoa, sillä tytöt olivat siellä perhepäivähoidossa siihen saakka, kunnes heidän vakinainen päiväkotinsa taas elokuussa aloittaisi. Hän ei jaksanut selitellä uteliaalle hoitajalle, miksi haki tytöt sovittua aikaisemmin.

Tytöt kiljuivat ihastuksesta, kun huomasivat äidin.

- Ehditään vielä rantaan, viisivuotias Salla huusi. - Ehditäänhän äiti?

Hannaa ei haluttanut lähteä rantaan, mutta hän pakottautui hymyilemään tytöille ja sanoi, että he voisivat ottaa vaikka eväät mukaan ja olla siellä koko illan, jos ei ala sataa.

Salla, iso tyttö neljävuotiaaseen sisareensa Saanaan verrattuna, haki oman pyöränsä ja lähti tomerana polkemaan äidin edellä. Hän oli oppinut ajamaan viime kesänä ilman apurattaita, mutta Hannaa pelotti tytön yhä epävarma meno. Monen riidan jälkeen Hanna oli antanut periksi ja luvannut, että loman jälkeen Salla saisi polkea ihan itse hoitopaikkaansa.

He selviytyivät matkasta hyvin. Hanna vei pyörät pyörävarastoon, sillä rantaretkelle he lähtisivät kävellen.

- Tehdään ensin jotain ruokaa, Hanna sanoi, kun tytöt alkoivat keräillä retkellä tarvitsemiaan tavaroita.

- Eikä, kun tehdään eväät, Salla hihkui punaisin poskin roikottaen kädessään pientä reppuaan.

- Mutta minulla on nälkä, Hanna vastasi. - Tahdotko, että äiti pyörtyy nälästä?

- En, en.

- No, jos tehdään jotain nopeaa ja helppoa. Vaikka pastaa ja jauhelihaa, Hanna ehdotti. Häntä ei haluttanut oikeastaan tehdä mitään, sillä työpaikan asiat pyörivät yhä päällimmäisenä. Mutta tytöt oli hoidettava ja hän toivoi, että retki rannalle irrottaisi hänet kalvavasta alakulosta. - Minä teen meille mehut ja voileivät reppuun sillä aikaa.

Kun ateria oli syöty, nosti Hanna lautaset tiskialtaaseen. Hän tiskaisi myöhemmin. Tytöille lenkkitossut jalkaan, virkattu kesämyssy päähän, pienet reput hennoille harteille ja sitten vain menoksi.

- Äiti, miksi tätä sanotaan Mansikkanokaksi? Salla kysyi, kun he kulkivat puistokäytävää pitkin kohti edessä häämöttävää sinistä vettä.

- En tiedä. Jos täällä on ennen ollut paljon mansikoita, Hanna ehdotti. Salla ei kuunnellut enää, sillä puistokäytävä loppui ja keltainen hiekka houkutteli juoksemaan.

Hanna löntysteli tyttöjen perässä ja katseli lasten juoksentelua. Lapset olivat kaivaneet pienet muovilapiot repuistaan ja kasasivat hiekkaa keoksi. Siitä oli kai tarkoitus rakentaa hiekkalinna.

Hanna huokasi. Hänen elämänsä oli samanlainen hiekkalinna. Vaivalla ja työllä hän sen kasasi ja sitten tulivat tuulet, kuivasivat maan ja puhalsivat kaiken sileäksi. Kun ei ollut sementtiä siteeksi. Hän etsi kuivan paikan minne istua ja katseli maisemaa, jossa kaikki oli tuttua. Vasemmalla pensaiden takana häämötti hänen vanha koulunsa - silloinen yhteiskoulu, nykyinen Sauvosaaren koulu. Siellä olivat kouluvuodet sujuneet osin köyhän tytön stipendillä, osin isän vanhempien maksamana. Pitiköhän nykyisin maksaa kovia lukukausimaksuja minnekään? Ei varmaankaan. Hän ei muistanut milloin koulut muuttuivat peruskouluksi ja lukioksi. Peruskoulussa ei enää tarvinnut maksaa vaan kaikki olivat samalla viivalla, köyhät ja rikkaat. Kaikki saivat samaa opetusta. Se oli hänen mielestään hyvä asia.

Viistosti hänen edessään Möllärin möljä nousi vedestä ja veneet liikahtelivat heikon tuulenvirin tuudittamina. Tuuli oli ajanut pilvet kokonaan taivaalta ja jossain kaukana idässä valkeat harsomaiset muodostelmat soutivat hiljalleen iltaan.

Iltapesun ja pakollisen sadun jälkeen tytöt nukahtivat päivän leikkien uuvuttamina. Hanna katseli hetken pieniä suloisia kasvoja ja mietti, miten he selviäisivät, mikäli hän menettää työnsä. Naiset olivat tulleet päivällä siihen tulokseen, että vain yksi sai jäädä toimistoon, koska enempäähän heitä ei ollut minkään laskuopin mukaan.

Hanna kiehautti mukillisen kahvia ja käveli sitten olohuoneeseen, meni parvekkeelle ja tuijotti puistokadun puita miettien, miten kertoisi asian Rikulle. Hän ei halunnut tuottaa miehelle pettymystä, ja tämä jos mikä oli suuri sellainen. Hiljainen katkeruus hiipi mieleen ja hän aprikoi, miksi kummassa hän oli aina se jota poljettiin, jonka elämä ei kumminkaan asettunut turvallisiin uomiinsa. Toiset tuntuivat saavan kaiken niin kovin helposti, mutta hän joutui taistelemaan saadakseen edes jotain itselleen.

Sohvapöydälle jäänyt kännykkä alkoi soittaa Säkkijärven polkkaa, mikä ärsytti Hannaa. Hän ei tahtonut puhua kenenkään kanssa. Riku se ei olisi, koska hän oli vasta eilen illalla lähtenyt ajaakseen Vaasaan. He olivat sopineet viestivänsä tekstiviesteillä ja soittavansa vain pari kertaa viikossa, koska halusivat siinäkin säästää.

Hanna tempaisi puhelimen käteensä.

- Hanna Korhonen.

- Tiedättekös mitä miehenne puuhaa matkoillaan? outo rahiseva naisääni kysyi.

- Anteeksi mitä? Hanna henkäisi. Puhelin suljettiin toisessa päässä välittömästi.

Mitä ihmettä tämä nyt meinaa, hän ajatteli. Kuka pirulainen soittaja oikein oli ja mitä hän mahtoi tarkoittaa? Mitä Riku muka muuta puuhasi kuin kulki yrityksestä toiseen koettaen saada kauppoja aikaiseksi. Mielikuvitus kuitenkin otti siivet selkäänsä ja hän näki Rikun hotellissa kurvikkaan kaunottaren kanssa lemmekkäissä puuhissa. Mustasukkaisuuden vihlaisu sai