Kuollut kuin kuningatar Anna

By Irja Virtanen

Helena on suomalainen nainen, joka on vastikään muuttanut Englantiin paikallisen sulhasensa perässä. Sulhasen – Morris Musselin – lapsuudenkodissa on kuitenkin jotain perin erikoista. Kun Helena astuu Musselien kotiin sisään ensimmäisen kerran, hän vaistoaa saman tien jonkin olevan hullusti. Sukulaiset vaihtavat outoja katseita, ja myös heidän tapansa puhua on kummallinen. Kaiken huipuksi rakennus sijaitsee aivan kirkon ja hautausmaan vieressä. Mihin Helena on oikein mennyt sekaantumaan? Pikkuhiljaa Helena huomaa, että hänen on todellakin syytä pelätä..."Kuollut kuin kuningatar Anna" on Irja Virtasen vetävä dekkari.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 23, 2021
• ISBN: 9788726842142

Book preview

www.egmont.com

1

Nyt kun kaikki ne järkyttävät tapahtumat jotka täällä Englannissa olen kokenut ovat onnellisesti ohitse, minun on kerrottava niistä. Olen yhä vielä liian kiihtynyt jotta voisin unohtaa, ja minulla on tunne, että vain kertomalla kaiken alusta alkaen saan mielenrauhani takaisin.

Jo ensimmäisellä kerralla astuessani Musselien taloon vaistosin että jokin oli hullusti. Se ei johtunut pelkästään tuon kolmesataa vuotta vanhan rakennuksen rappeutuneesta ulkonäöstä eikä sen sijainnista kirkon ja hautausmaan vieressä. Vaistosin sen ihmisistä, heidän nopeasti vaihdetuista katseistaan, lauseista jotka saattoivat katketa kesken, siitä tunnelmasta joka ympäröi Mirror Cottagen asukkaita: Edwardia, Ellinoria, Morrisia ja Cloveria. Jopa Antonius, koirakin, tiesi jotakin; silläkin oli omat aavistuksensa.

Minun on kerrottava kaikki alusta alkaen, rehellisesti, mitään lisäämättä, mitään pois jättämättä. Se on vaikeaa koska rakastan noita Musseleita. Vaikeaa koska olen Morris Musselin laillisesti vihitty vaimo.

Tutustuin Morris Musseliin Suomessa kesällä vuonna 1962. Hän oli englantilainen liikemies joka isänsä Edwardin kanssa omisti Lontoossa tuottoisan silkkikankaiden tukkuliikkeen. Juuri silkkikangasasioissa hän oli saapunut Suomeen.

Tapasimme toisemme Lohjalla eräiden ystävieni huvilalla. Minut oli pyydetty sinne sillä osasin jonkin verran englantia, ja isäntäväki toivoi että pitäisin seuraa Morrisille sen viikonlopun ajan.

Olin 23-vuotias, olin opiskellut Helsingin yliopistossa kaksi vuotta kotimaista kirjallisuutta ja vastikään olin kokenut loppuun rakkaussuhteen, jota oli kestänyt kaksi vuotta. Morris oli 30-vuotias hauskannäköinen vapaa ja varakas mies, joka sen viikonlopun aikana osoitti minua kohtaan suurta huomaavaisuutta. Pystyin keskustelemaan hänen kanssaan, mutta hiukan kankeasti se kyllä kävi sillä minulta puuttui paljon sanoja. Me miellytimme toisiamme ja rakastuimme. Hänen palattuaan Englantiin me olimme kirjeenvaihdossa seuraavaan toukokuuhun asti jolloin hän taas tuli Suomeen. Pian sen jälkeen me menimme kihloihin, ja elokuun alussa 1963 matkustin laivalla Englantiin mennäkseni hänen kanssaan naimisiin ja jäädäkseni sinne.

Kun nousin maihin Tilburyn satamassa kaikkine matkalaukkuineni oli tyypillinen englantilainen sää: satoi kaatamalla. Silti monet matkustajista jo laivan kannella olivat tuntevinaan nenässään Lontoon savun, nuuhkivat ilmaa nautinnollisesti ja huudahtelivat: »London smoke, katsokaa, ilmakin on keltainen savusta». Mutta minä en nähnyt muuta kuin Morrisin. Hän seisoi nokisen tullihuoneen ovella sylissään kimppu tulipunaisia ruusuja.

Morrisin nimi merkitsee kansantanhua ja Mussel simpukkaa. Mieletön nimi joka kuitenkin suomalaisen korvaan kuulostaa soinukkaalta. Kahden viikon kuluttua minusta Helena Lehtisestä tulisi rouva Mussel.

Kun Morris tungoksessa puristi minut syliinsä hän vaikutti ensin kummallisen vieraalta. Se johtui vaatetuksesta. Suomessa hänellä oli ollut yllään harmaa kesäpuku ja pehmeä huopahattu. Nyt hän oli pukeutunut Cityn liikemiesten tyyliin mustaan takkiin, raidallisiin housuihin ja mustaan knallihattuun. Ja hänellä oli punainen neilikka napinlävessä ja kädessään pitkä musta sateenvarjo. Sitten näin hänen äitinsä Ellinorin, jonka tunsin valokuvien perusteella. – Minä olen Nelly, Morrisin äiti, tämä huusi minulle iloisella selvällä englannillaan. – Tervetuloa tyttäreni Englantiin. Tervetuloa Brittein saarille.

Kaiken aikaa sade putosi maahan raskaana kuin seinä. Seisoimme tullihuoneen ovella kunnes sade oheni, sitten menimme autoille. He olivat minua vastassa kahdella autolla. Edward, Morrisin isä, ajoi suurta vanhaa Austinia johon viisi matkalaukkuani sullottiin. Hän ojensi minulle auton ikkunasta pitkäsormisen luisevan kätensä ja sanoi jotakin josta en saanut selvää, sillä hän yski tukehtuakseen.

– Edillä on kammottava astma ja tämä kauhea sää melkein tappaa Edin. Edin pitäisi asua vuorilla, Nelly puheli kun astuin siniseen Angliaan. Nelly sytytti savukkeen ja asettui kuljettajan istuimelle.

– Äiti on ajanut autoa kolmekymmentä vuotta, ja vaikka häneltä kaksi vuotta sitten katkesi verisuoni aivoissa, hän silti ajaa vieläkin paremmin kuin isä tai minä. Morrisin äänessä oli lämpöä ja hän taputti äitiään olkapäähän.

Ajoimme tihkusateessa halki vihreiden maisemien kohti Lontoota. Pitäen kättäni kädessään Morris esitteli minulle nähtävyyksiä. Kun ohitimme lammaslaumoja, hän kertoi että noita mustanaamaisia nummilampaita pidettiin kesät talvet ulkona jotta niiden villa tulisi tuuheaksi, ja hän kertoi herkkusieniviljelmistä, joita nykyisin löytyi miltei jokaisen maalaistalon navetan seiniltä. Olin kuitenkin pitkän merimatkan uuvuttama enkä jaksanut keskittyä kuulemaani. Kaikki tuntui epätodelliseltä, Morriskin.

– Ajamme pysähtymättä Lontoon lävitse, Helena ehtii tutustua siihen myöhemmin, Nelly sanoi. Kiisimme kovaa vauhtia kolmikaistaista runkotietä, ja jossakin kaukana takanamme körötteli astmainen Ed rämisevällä ajopelillään. Mikäli ymmärsin oli Nelly jokseenkin rämäpäinen ajaja, vaihtoi kaistaa huolettomasti aina kun hitaampi auto osui eteen.

– Lontoo on hieno kaupunki, mutta siellä ei voi asua. Hillingdonissa meillä on rauha. Se ei silti ole mikään nukkumakaupunki sillä runkotie menee senkin lävitse. Onneksi talomme kuitenkin on sivussa runkotiestä, Morris kertoi ja sytytti piippunsa.

Lontoossa oli keskipäivän ruuhka pahimmillaan. Oli maanantai. Matelimme äärettömän autojonon mukana jossa oli punaisia ja vihreitä kaksikerroksisia busseja, laatikkomaisia mustia taksiautoja ja suuria rekkavaunuja. Morris osoitteli minulle kuuluisia paikkoja joista näin vain vilahduksia: Thamesin sillat, Trafalgarin aukion, Oxford-Streetin, Hyde Parkin. Viimein selviydyimme ruuhkasta Uxbridgen Roadille jota pitkin sitten taas kiisimme halki vehmaan Middlesexin kreivikunnan Hillingdoniin.

Mirror Cottage, Peilimökki, minun tuleva kotini. Se oli punatiilinen kolmikerroksinen rakennus, joka suippeni ylöspäin kuin sokeritoppa. Se sijaitsi ikivanhan hautausmaan laidassa harmaan kyläkirkon vieressä. Mahtavat jalavat ympäröivät taloa ja niiden tuuhea lehvistö peitti sen varjoonsa. Sade oli tauonnut ja aurinko pilkahti esiin synkkien pilvien raosta. Morris aukaisi mustan takorautaisen portin ja sanoi juhlallisella äänellä:

– Tämä on Mirror Cottage, entinen pappila, kolmesataa vuotta vanha rakennus. Tämä on nyt sinun kotisi Helena. Toivon että tulet viihtymään täällä ja että me kaikki elämme täällä onnellisina.

Pysähdyin portille ja katselin taloa. Sen julkisivu oli täynnä pieniä ikkunoita, siinä oli kaksi tornia ja monta pientä parveketta. Korkea muratin ja sammalen peittämä tiiliaita ympäröi puutarhaa ja taloa. Aidan takana kohosi kirkon harmaa hahmo ja hautausmaan sammaloituneet puoliksi maahan vajonneet muistokivet näkyivät portille asti. Mutta vastapäätä taloa ahtaan ajotien toisella puolen oli valkoiseksi rapattu matala rakennus jonka seinään oli maalattu punaisen leijonan kuva. Se oli Punaisen Leijonan kapakka, pub.

Samassa Edin auto ilmestyi näkyviin. Hän kömpi ulos rasittuneen mutta tyytyväisen näköisenä. Hän oli pitempi kuin Morris, ja ellei hänellä olisi ollut astmaa joka sai hänet vaikuttamaan hieman raihnaiselta, hän olisi vielä ollut sangen komea.

– Älä katso puutarhaa, se on kauhea, Nelly huudahti kun astuimme portista. – Kaikki kasvaa miten sattuu, kukaan meistä ei enää jaksa hoitaa sitä.

– Talo ja puutarha ovat peräisin Stuartien ajoilta, tarkemmin Jaakko toisen ajoilta. Ruokamulta on liian paksua ja voimakasta, se yksinkertaisesti kasvaa liikaa. mutta ruusut pitävät siitä, Ed selosti, ja minä huomasin heti että hän oli valtavan ylpeä sekä talosta että ruokamullasta.

Minusta puutarha oli sievä. Se oli rehevä ja varjoisa ja sateen jälkeen multa höyrysi kosteutta. Pitkävartisia jaloruusuja kasvoi kaikkialla. Polkujen sementtilaatat olivat puoliksi peittyneet muratin ja rikkaruohojen alle. Talon tammisessa mustassa ulko-ovessa oli kolkutin joka kuvasi irvistävää leijonan päätä. Katselin sitä ja olin vähällä astua kuolleen rotan päälle. Se lojui marmoriportaiden ensimmäisellä askelmalla. Takkukarvainen rotanraato. Peräännyin vaistomaisesti.

– Tuo on Antoniuksen työtä. Koira on taas tappanut rotan ja tuonut sen näytteille. Cloverin on heti siivottava se pois, Ed sanoi harmistuneena. Samassa talon ulko-ovi aukeni ja näkyviin tuli talon vanha palvelija Clover, pätevän ja puuhakkaan näköinen nainen.

– Clo, vie heti paikalla tuo rotta pois. On ikävää että Helenan täytyi nähdä tuo raato, Nelly sanoi terävästi. Clover vastasi heti jotakin hyvin kipakan sävyisesti, mutta en ymmärtänyt hänen puhettaan. Myöhemmin sain kuulla että Clover puhui cockneyn murretta, eräänlaista slangia jota puhutaan East Endissä.

Sisään menimme vaiteliaina, mutta hiljaisuutta kesti vain hetken. Pieni valkoinen ruskeatäpläinen bieglekoira ryntäsi kimppuumme vimmatusti haukkuen. Ennen kuin ehdin tehdä mitään se oli tutustusmisriemussaan repinyt riekaleiksi ohuet nailonsukkani. Mutta Nelly ja Clover vain nauroivat, ja heidän naurunsa oli kammottavaa kuultavaa. Nellyn nauru oli kuin sarja räjähdyksiä jotka päättyivät valtavaan hohotukseen. Milloinkaan aikaisemmin en ollut kuullut niin estotonta ja hurjaa naurua. Nelly taipui ihan kaksin kerroin naurunsa voimasta. Cloverin nauru taas oli kuin ruosteisen saranan narinaa. Se pani hänen tukevan leukansa vapisemaan ja paljasti hänen isot keltaiset tekohampaansa.

Tuloni Mirror Cottageen oli siis jossain määrin epämiellyttävä. Kaiken lisäksi meidän oli heti istuuduttava aterioimaan koska omeletti oli juuri valmistunut ja se voisi lätsähtää ellei sitä heti syötäisi. Kun sitten olimme onnellisesti nielleet tuon liian suolaisen omeletin ja Ed valmistautui leikkaamaan lammaspaistia hän sai yhden ikävimmistä astmakohtauksistaan. Ensin hän muuttui punaiseksi, sitten sinertäväksi ja oli sananmukaisesti tukehtumaisillaan. Hänelle lennätettiin nopeasti kaksi pumppulaitetta. Toinen pumppasi lääkehöyryä, toinen ilmaa hänen läkähtyviin keuhkoihinsa. Kun hän tunki pumppujen suuttimet sieraimiinsa hän pyysi huohottaen minulta anteeksi toimenpiteen epäesteettisyyttä. Morris tarttui veitseen ja leikkasi paistin sanaa sanomatta mutta vaivautuneen näköisenä.

– Tämä on meidän arkeamme, kyllä sinä siihen pian totut, Nelly huudahti iloisesti ja asetti lautaselleni kaksi paksua paistin viipaletta. Liha oli kuivaa ja sitkeää, kastike rasvaista, vihertävää, ja siinä oli liiaksi paprikaa ja chilepippuria. Salaatti sen sijaan oli maukasta ja viini kylmää ja hyvää.

Silmäilin uutta perhettäni. Morris pureskeli lihapalasta poissaolevan näköisenä. Hän näytti punakalta ja terveeltä. Hänen ruskea paksu tukkansa oli siististi kammattu ja jakaus viivasuora. Hän käänsi katseensa minuun ja hymy syttyi hänen tummansinisiin silmiinsä leviten huulille saakka. Hänen katseensa sähkötti minulle että ensi yönä hän tulisi luokseni. Suljin hetkeksi silmäni sillä ajatus hänen syleilystään huimasi minua.

Morris oli äitinsä näköinen, sama ruskea tukka, joskin Nellyllä oli jo harmaata joukossa, sama kuoppa leuassa, sama väri silmissä. Isältään Morris oli perinyt lämpimän hymynsä. Edin astmakohtaus oli jo ohitse ja reippaasti hän pisteli ruokaa suuhunsa. Clover hääräili ympärillämme palvelevana henkeänä ja täytti viinillä tyhjentyneitä laseja. Antonius oli saanut paistin luun, mehevän reisiluun. Sitä se kalusi nyt suuresti nauttien pöydän alla ja murisi varoittavasti aina kun joku pöydän ääressä istujista sattui liikauttamaan jalkojaan.

Aterian jälkeen siirryimme olohuoneeseen juomaan kahvia. Yhteen ääneen he kaikki kertoivat minulle että Englannin vesi ei sovellu kahviin koska siinä on liiaksi joitakin mineraaleja, se sopii paremmin teevedeksi. Siksi englantilaiset pitävät enemmän teestä kuin kahvista.

Olohuoneen suureen takkaan oli sytytetty hiilivalkea koska sää oli kostea ja kolea. Vedin tuolini aivan takan ääreen sillä minua paleli. Antonius raahasi luunsa jalkojeni juureen, painoi kuononsa luun päälle ja nukahti. Nelly joka istui lähelläni ja katseli minua sanoi:

– Suomalaiset näkyvät olevan kauniita ihmisiä. Olen aina luullut että suomalaiset ovat vaaleita, mutta sinun tukkasi on yhtä musta kuin …

Hän keskeytti ja alkoi yskiä tupakkayskäänsä. Hän ja Clover näyttivät olevan oikeita ketjupolttajia. Morriskin puuhaili yhtenään piippunsa kanssa. Myös Ed yritti polttaa savukkeita sen minkä kurjilta keuhkoiltaan kykeni.

Nellyn huomautus hiuksistani ilmeisesti huvitti Cloveria koskapa hän purskahti kamalaan nauruunsa. Silloin Ed pudotti toisen pumpuistaan ja sanoi nopeasti:

– Clo, keittiössä kiehuu jokin ylitse.

Huoneeseen levisi äänettömyys enkä ymmärtänyt miksi. Morris huokaisi raskaasti, Clover ryntäsi keittiöön. Edin kasvot näyttivät harmailta ja hän tuijotti ranskalaisten ikkunoiden lävitse puutarhaan. Ulkona oli taas alkanut sataa. Jalavien oksat heiluivat tuulessa ja raapivat ikkunoita, joiden raoissa tuuli vinkui. Ikinä ei näihin huoneisiin aurinko paistaisi. Tunsin äkkiä kylmyyttä ja totesin väriseväni. Yksinäisyys valtasi mieleni ja huomasin pelkääväni tulevaisuutta. Tällaistako elämäni tulisi olemaan. Pitkiä päiviä ja iltoja tässä suuressa kolkossa talossa, lammaspaistia, Edin astmaa, Nellyn ja Cloverin karmeaa naurua, Morrisin poissaolevia katseita, Antoniuksen äreää tyrannimaisuutta.

Hälventääkseen ankeaa tunnelmaa Ed kävi hakemassa pullon alkoholia ja ryyppylasit.

– Tämä on akvaviittia. Olen säilyttänyt tätä pulloa neljäkymmentä vuotta mutta nyt tämä avataan. Tämä pullo on seilannut Atlantin ylitse monta kertaa ison valtamerilaivan ruumassa, sillä tavoin paras akvaviitti kypsytetään. Nyt me otamme kelpo ryypyt ja toivotamme uuden perheenjäsenemme tervetulleeksi, hän puheli. Ja harras ilme kasvoillaan hän mursi pullon sinetit.

Tunnelma keveni huomattavasti kun olimme tyhjentäneet maljat. Tuli lämmin kevyt olo. Edinkin poskille nousi puna ja hän innostui kertomaan sota-aikaisista pommituksista ja tunnelmista Normandian maihinnousun aikoihin. Minun oli työläs ymmärtää hänen puhettaan sillä hän käytti rikasta monivivahteista kieltä. Varsin usein Morrisin oli selitettävä minulle Edin lauseita yksinkertaisemmilla sanoilla, sillä puhuessaan minulle Morris ja Nelly käyttivät yleensä eräänlaista kansankieltä, tuhannen sanan basic-englishtä.

Koska sade yhä vaan jatkui emme menneet enää ulos, ja minä ryhdyin kotiutumaan taloon. Minulle oli varattu toisesta tornista pieni huone. Siellä ei oikeastaan ollut muuta kuin peilipöytä ja leveä pehmeä sänky jossa oli untuvapeite ja sähköhuopa. Sinne tuotiin myös sähkösäteilijä jotta kärsisin riisuutua, sillä tornihuone oli jäätävän kylmä.

Nelly ja Ed nukkuivat alakerrassa, samoin Clover. Morrisilla oli yksin hallussaan toinen kerros jossa oli kolme suurta ja kaksi pientä huonetta sekä kylpyhuone. Kun häät olisi pidetty muuttaisin minäkin toiseen kerrokseen, häihin asti asuisin muodon vuoksi tornihuoneessa »jotta ei kukaan pääsisi sanomaan» kuten Nelly asian hiukan epämääräisesti ilmaisi.

Ryhdyin purkamaan matkalaukkujani. Nelly sekä Clover auttoivat vaatteitteni ripustamisessa komeroihin, olivat ilmeisesti uteliaita näkemään mitä olin tuonut taloon.

– Eipä olisi uskonut että Morris-herralla viimeinkin on morsian, Clover mutisi katsoessaan Suomesta tuomaani hääleninkiä, joka oli valkoista silkkisatiinia ja johon kuului lyhyt pitsihuntu.

– Eihän Morris vielä mikään vanha ole, vasta kolmenkymmenen. Ed oli saman ikäinen kun menimme naimisiin. Nellyn ääni kuullosti äreältä ja hän heitti Cloveriin tyytymättömän katseen. Clover imi tupakkaa posket lontolla eikä antanut masentaan itseään.

– Joka tapauksessa se tuntuu hassulta minusta joka olen hoitanut Morris-herraa aina vauvasta asti. Kun nyt ei vain mitään viime hetkessä tapahtuisi.

– Sinä olet hullu, Clover. Mitä nyt voisi tapahtua.

– Sitä ei koskaan