Brysselin yö

By Juha Vakkuri

Maailma on murroksessa. Japanilaiset ovat keksineet erikoisen kapselin – ja kaikki maailman valtiot haluavat mullistavasta keksinnöstä osansa. Mukana Brysselin humussa on myös suomalainen valtiosihteeri ja hänen avustajansa. Avustaja on työskennellyt valtiosihteerin kanssa jo kymmenen vuotta, ja sen takia juuri hänellä on parhaat mahdollisuudet kertoa tämä erikoinen tarina valtiosihteeristä ja kapitalismin kurittamasta maailmasta, joka etsii ratkaisua ylikansoittumiseen, ravinnonpuutteeseen ja raaka-ainepulaan.Juha Vakkurin spekulatiivinen "Brysselin yö" on aiheineen hämmästyttävän ajankohtainen – vaikka romaani julkaistiin alun perin jo vuonna 1990.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 7, 2021
• ISBN: 9788726694000

Book preview

www.egmont.com

Kerron sen minkä tiedän, vapaaehtoisesti, vaikkakin toimeksiannosta. Se mitä tapahtui, tapahtui meille kaikille, ei minulle sen enempää kuin muille: satuin vain olemaan paikalla. Olin siinä virassa, en omasta halustani vaan siihen pyydettynä. En ollut osannut kieltäytyä riittävän ajoissa, ja sitten oli liian myöhäistä.

En halua spekuloida: jonkun täytyy hoitaa tällaiset asiat, tässä tapauksessa se olin minä.

Olen päättänyt kertoa pelkät asiat, irrottaa ne mielipiteistä, niin tarkasti kuin mahdollista. Tässä asiassa on mielipiteitä ilmaistu jo tarpeeksi. Jos kirjaan mielipiteitä, ne eivät ole omiani: kerron mitä sanottiin, kommentoimatta, panematta puheita tärkeysjärjestykseen, etsimättä syitä tai seurauksia. Se on muitten tehtävä. Olosuhteet kannattaa pitää mielessä. Kumpi tekee suuremman virheen: se joka ei osaa arvioida tilannetta ja antaa valtuudet vääriin käsiin, vai se joka saa valtuudet ja on voimaton estämään vääryydet?

En väitä mitään. Enkä usko mitä lehdissä on kirjoitettu ja kirjoitetaan.

En halua väistää vastuuta, mutta kaikki tietävät, että olin vain avustaja. Tehtäväni oli auttaa valtiosihteeriä, olla läsnä jos jotain tapahtuisi. Kun minut pyydettiin siihen tehtävään, se tuntui luottamuksenosoitukselta. Yhteiskunta jakaa paljon luottamusta. Sen erottaa muusta työstä ja tekemisestä se, että siitä saa maksun vähitellen ja useimmiten luonnossa.

Valtiosihteeri on ministeriä tärkeämpi. Kivitalo on arvokkaampi kuin puutalo, vaatimatonkin kivitalo. Joku tekee työt, nekin mistä ei saa kiitosta. Usein se on valtiosihteeri, tai hänen avustajansa, mikä on sama asia. Samat henkilöt tekevät nekin työt joista saa kiitosta, mutta eri miehelle. Se on väärin, mutta sen kestää, kun ministerit vaihtuvat niin usein, että yhden ministerin kohdalle ehtii tulla ansaitsematonta kunniaa ja kiitosta vain kohtuullisesti.

Virheet tekee aina valtiosihteeri. Se on hänen etuoikeutensa. Ministeri kantaa vastuun, silloin kun on paikalla, ei usein.

Olin valtiosihteerin luottovanki. En pettänyt hänen luottamustaan, ei tarvinnut: sen tekivät muut.

Minä teen sen korkeintaan nyt, mutta sillä ei ole enää merkitystä.

Kuka on vastuussa siitä mitä tapahtui? Kansa vai poliittiset johtajat? Vai Jumala? Häneen valtiosihteeri ei uskonut, enkä kai minäkään.

Vaikka virkamiehet ajattelevat, että viikonloppuisin ei paljon tapahdu, koska se ei ole työaikaa, jotain oli tapahtunut, sillä valtiosihteerin sihteeri soitti maanantaiaamuna kotiin, aikaisin.

— Ota sellaiset vaatteet että voit olla niissä monta päivää. Ja hammasharja.

Tapasin valtiosihteerin taksissa matkalla lentoasemalle. Hän sanoi jotain palokuntalaisen työstä. En kiinnittänyt siihen huomiota: hän puhui siitä aina kun suunnitelmiin tuli muutos. Hän korosti sillä tavalla uhrautuvuuttaan.

Koneessa hän sanoi:

— Siellä on kattila hellalla, ja jonkun täytyisi nostaa se pois.

Sitten tuli tauko. Nyt minäkin kuuntelin.

— Siksi ne ovat kutsuneet sinne kaikki Euroopan rohkeat miehet. Euroopan ja koko maailman. Miehet joilla on känsiä käsissään.

Valtiosihteeri ei koskaan peitellyt sitä, että hän oli se joka otti vastuun. Vastuu lankesi hänelle automaattisesti sen jälkeen kun ulkoministeristä oli tullut pääministeriä tärkeämpi, ja kun ulkoministeri ei halunnut kantaa vastuuta.

En pidä vastuusta puhumisesta, se tympii. Jos kengässä on kivi se pitää ottaa pois, tai unohtaa. En sanonut sitä valtiosihteerille, silloin enkä koskaan, sen sijaan kysyin:

— Kuinka paljon tästä tiedetään?

— Se riippuu kenestä puhutaan. Kyllähän kokit tietävät mitä keitossa on, vaikka salin puolella kaikki maut eivät erottuisikaan. En minä tiedä. Minä en tiedä. Me ollaan pilvien yläpuolella, kansainvälisellä alueella.

Sen jälkeen valtiosihteeri meni käytännön asioihin. Kehotti selvittämään Brysselin taidenäyttelyt ja oopperaohjelmiston, kaikki konsertit.

— Sinä tiedät. Ei kamarimusiikkia jos muuta löytyy. Ja jos soitat tähän galleriaan. Kysy vieläkö niillä on se pienoisveistospari. Jos on, varaa. Ja ilmoita hinta. Ne muistavat kyllä.

Valtiosihteeri oli sivistynyt mies, niin sivistynyt että hänen sopi ottaa samppanjaa aamukoneessa, nyt kun liikemiehet eivät enää ottaneet. Kun meille oli kaadettu, hän sanoi:

— Sano siellä galleriassa että olet löytänyt, tai että minulle on tarjottu samanlaista paria, Yhdysvalloista, ja että kysymys on nyt vain hinnasta. Se kasvattaa kohtuullisuuteen. Sano tämä ennen kuin kysyt hintaa.

Joskus valtiosihteerin ohjeet olivat tarpeettoman täsmällisiä. Olin huomauttanut siitä joskus, kauan sitten, ilman tulosta. Silloin hän oli puolustautunut sanomalla:

— Seurustelen liikaa liikemiesten kanssa. Heille kaikki on niin yksinkertaista, selvää, niin kuin upseereille. Kun niille sanoo kolmas ovi oikealla, ne laskevat kaapinovet mukaan.

Asioilla ei ole alkua eikä loppua, vaikka käytännön syistä niin joskus ajatellaan ja uskotaan.

Tämä tapahtumaketju ei alkanut siitä kun kapseli keksittiin, vaan paljon aikaisemmin. Jo ennen demosta ja krateinia. Silloin kun ensimmäinen kivi heitettiin, veitseen tartuttiin, nuoli ammuttiin. Mutta tässä on turha mennä niin kauas taaksepäin.

Riittää kun muistetaan kateus ja kilpailu. Kaikki muu on suoraa seurausta.

Yksi ratkaiseva muutos on mainittava: ympäristöpuolueiden nousu, äkillinen, vaikka se alkoi vähittäin, vuosien kitkuttelulla ja kinaamisella. Mutta äkkiä heidät piti ottaa huomioon, kun kaikki muut aatteet murenivat ja toiseksi vaihtoehdoksi jäi vain omanvoitonpyynti. Eikä se ollut edes vaihtoehto, se oli sama asia.

Pelastusveneajattelu alkoi saada kannatusta.

Se tapahtui kaikkialla Euroopassa. Se oli eurooppalaisille tarkoitettu vene, alunperin. Me olimme siinä veneessä ja muut olivat veden varassa, niin me kuvittelimme. Väärät johtopäätökset, ja joskus myös oikeat, voivat perustua kuvitelmiin, jos mitään sen lujempaa, pitävämpää, ei päätöksien perustaksi löydy.

Me olimme veneessä, kun muut olivat vedessä ja yrittivät pelastautua siihen veneeseen, kun sen laita oli täynnä erivärisiä käsiä ja kun vene oli jo kaatumassa, hörppäsi jo, juuri silloin, ex oriente, japanilaiset tulivat ja sanoivat että heillä on suuri keksintö, kapseli.

Se oli tärkeä tapahtuma tässä ketjussa.

Toinen tuli silloin kun kapselista tehtiin pakollinen, mutta siihen meni aikaa. Minun ei tarvitse muistuttaa kuinka paljon kapselia vastustettiin. Tottakai sitä vastustettiin! Koko ajatus tuntui mielettömältä, rikokselta ihmiskuntaa vastaa. Tai ainakin Jumalaa. Selvä rikos, sanoivat kirkonmiehet, mutta hehän ovat olleet väärässä koko olemassaolonsa ajan, aina samaa mieltä, ja kun ajat muuttuvat, syntyy illuusio että he olisivat joskus oikeassa. Siksi he ovat niin hankalia, poliitikot tietävät sen.

Eurooppalaisten oli vaikea hyväksyä myös se, että kapselin olivat kehittäneet japanilaiset. Amerikkalaiset olivat jo hyväksyneet paikkansa kansainvälisessä työnjaossa, mutta eurooppalaiset panivat vielä vastaan: mistään ei ole niin tuskallista luopua kuin illuusioista. Ja siksi kapselista piti tehdä eurooppalainen ja vähän amerikkalainenkin keksintö ennen kuin se voitiin ottaa Euroopassa käyttöön, ja Yhdysvalloissa. Japanilaisilla ei ollut mitään tätä kosmeettista muutosta vastaan.

Ja