Viides vieras

By Unto Katajamäki

Martti Piha on lähtenyt lomalle entisen opiskelutoverinsa Antti Sormusen kartanolle. Loma saa kuitenkin yllättävän käänteen, kun Sormunen tekee jymypaljastuksen – hän kertoo tietävänsä, että jokainen kartanon vieraista on syyllistynyt rikokseen. Eikä siinä kaikki – isäntä haluaa, että vieraat paljastavat tekemänsä rikoksen. Onko kyseessä jokin leikki? Peli ei kuitenkaan ehdi edetä, kun Sormunen löytyy yllättäen murhattuna. Mitä oikein tapahtui? Pelkäsikö joku rikoksensa paljastumista niin paljon, että Sormunen oli otettava hengiltä?Martti Piha on iäkäs mies, joka on työskennellyt pitkään kunnallispolitiikassa. Kerta toisensa jälkeen Piha kuitenkin joutuu keskelle erikoisia murhamysteereitä – ja silloin kunnallispolitiikan tuntemisesta on etua! Apua Piha saa poliisina työskentelevältä pojaltaan Petriltä.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 7, 2021
• ISBN: 9788726760439

Book preview

valmistuttua.

• 1 •

Kännykkä soi. Martti Piha laski kädessään olevat vapaa-ajan housut matkalaukun päälle ja vilkaisi näyttöä. Petri.

– No, mitä ylikonstaapeli, hän sanoi hymyssä suin. Petri oli saanut nimityksen muutama päivä sitten.

– Lopeta, poika kivahti, mutta jatkoi heti sovinnollisemmin. – Oletko suunnitellut jotain viikonlopuksi?

– Minulla on kyllä meno. Mitä sitten? Martti kysyi. Hän arvasi pojan tarvitsevan jotain palvelusta.

– Olisi menty Lauran kanssa ulos.

– Tänään vai?

– Illalla. Juhlistettaisiin samalla nimitystä, Petri sanoi vastahakoisesti.

Martista tuntui, ettei Petri ollut vielä luopunut, vaan odotti hänen peruvan oman lähtönsä. Hän naurahti mielessään. Nyt sitä sitten perustellaan juhlimaan menoa ylennyksellä, vaikka muuten siitä ei saisi puhua. Luuli kai, että siihen vetoamalla isä järjestäisi aikaa.

Petri oli pari vuotta sitten valmistunut Tampereen poliisiammattikorkeakoulusta. Martti oli salaa toivonut, että poika olisi valinnut jonkun muun ammatin, sillä poliisitoimen jatkuva karsinta herätti pelkoa, että Petri ajautuisi jossain vaiheessa työttömäksi ja kortistoon. Poliisikoulutus ei työmarkkinoilla tarjonnut montaakaan mahdollisuutta, vartijan tai jonkun turvallisuuspalvelun töitä korkeintaan. Ehkä hän huolehti turhaan, sillä Petri oli jo näyttänyt kyntensä. Martti tunsi aiheellista isän ylpeyttä, kun poika oli kohonnut niin nopeasti alipäällystöön. Petri itse ei halunnut, että ylennystä korostetaan ja yritti tiuskimalla väheksyä asiaa, vaikka tyytyväisyys paistoi selvästi läpi. Nytkin Petri lisäsi nopeasti:

– Ei me olla muutenkaan aikoihin käyty missään. Ajateltiin, että olisi tuotu Onni sinun luoksesi muutamaksi tunniksi. Tai että sinä tulisit tänne, kummin päin vaan.

Onni oli kaksivuotias vesseli, jota Martti oli mielestään onnistuneesti pystynyt vahtimaan pari kertaa aiemminkin.

– Harmi, hän sanoi. – Olisinhan minä Onnin ottanut mielelläni, mutta en voi enää perua menoani.

– Ei se mitään. Katsotaan sitten joskus toiste, Petri perääntyi äänessä pettymystä.

Martti arvasi pojan luulevan, että hän oli sopinut jotain Tuulan kanssa ja että hän asetti omat menonsa etusijalle. Vanhempiensa erottua Petri oli varonut, ettei ainakaan hän olisi estämässä isän uusien ihmissuhteitten syntymistä. Niin Martti ainakin kuvitteli.

Mutta ei hän Tuulan kanssa ollut mitään sopinut. Sellainen asia olisi ollut helppo järjestää. Martti muisteli niitä aikoja, jolloin Petri oli ollut pieni. He olivat asuneet kaukana omaisistaan, joten mitään tukiverkkoa ei ollut. Minnekään ei ollut voinut lähteä yhdessä, vaan toisen oli pitänyt aina jäädä kotiin. Yleensä se oli ollut Pirjo, joka oli jäänyt. Nytkin hänelle tuli Pirjo ensimmäisenä mieleen, vaikka erosta oli jo kaksi vuotta.

– Kysy äidiltäsi. Kyllä hänkin voi joskus ottaa vastuuta pojasta, Martti kehotti.

– Enpä tiedä. Lähteä tänne Hämeenlinnasta on isompi prosessi. Hänet pitäisi majoittaa, ja meillä on ahdasta muutenkin.

– Yöpyköön täällä. Minä olen koko viikonlopun poissa. Onhan sinulla avain. Annat sen äidillesi. Hän voi ajaa tänne taksilla, kun palaatte, mistä sitten palaattekin.

– Minne sinä olet menossa? Petri kysyi.

– Sain melko oudon kutsun, Martti sanoi empien ja poimi kutsun pöydältä. Se oli paksua vaaleanbeesiksi käsiteltyä kartonkia, teksti painetta kullanvärisin tyylitellyin kirjaimin. Valo peilasi ja teki siitä vaikean lukea. – Kai minä olen joskus puhunut Sormusen Antista?

Petri tuntui muistelevan ja sanoi sitten:

– Tarkoitatko sitä tyyppiä, josta on ollut lehdissä? Sitä peleillä omaisuutensa hankkinutta miljonääriä, joka myi firmansa?

– Sama mies. Rikastui ensiksi lautapeleillä ja myöhemmin tietokonepeleillä. Vaikka ne olivat nappikauppaa, jos vertaa niitä siihen monialaiseen konserniin, joka hänellä lopulta oli. En edes tiedä, millä kaikilla aloilla hän hääräsi. Minä luulen, että pelit olivat enää pieni jäänne menneisyydestä, Martti sanoi ja muisteli hetken.

– On firman myynnistä jo ainakin pari vuotta, taitaa olla pian kolmekin. En kuitenkaan usko, että Antti olisi vieläkään jäänyt pankolle makailemaan. Nuori mies hän vielä on, Martti sanoi. – Tavallaan, hän lisäsi kuultuaan Petrin hymähdyksen. Nuoret pitivät ikäloppuna heti kun täytti viisikymmentä. Silloinhan mies oli parhaimmillaan.

– Eikös hän juuri ostanut jonkun vanhan kartanon Etelä-Suomesta? Petri kysyi.

– Haapasalon kartano se on. Sinne kartanoon hän kutsuu.

– Ethän sinä ole sen kanssa ollut tekemisissä. Vai oletko?

Martti käveli ikkunan ääreen. Hallituskadulta näki kattojen yli kappaleen Pyhäjärven lainehtivaa pintaa. Muistot tulvivat mielen. Eivät suhteet Antin kanssa koskaan olleet mutkattomat, vaikka he olivat jonkin aikaa olleet kämppiksiä. Mutta hän ei halunnut muistella vanhoja asioita nyt.

– Enpä juuri opiskeluaikojen jälkeen, hän vastasi. – Pari kertaa on sattumalta tavattu. Näin hänet viimeksi muutama kuukausi sitten Helsingissä. Istuin lounaalla, kun hän ilmestyi paikalle seurueensa kanssa.

Muistikuva kohosi Martin mieleen. Antti oli ollut juuri sellainen, jollaisena hän oli tottunut tämän näkemään lehtikuvissa: kookas, tukevoitunut ja osin kaljuuntunut. Vuodet olivat muokanneet hoikan paksuhiuksisen pojan olemusta.

– Hän tunnisti minut ja tuli juttusille. Sanoi haluavansa muistella opiskeluaikoja ja kutsuvansa minut joskus tutustumaan kartanoonsa. Kun kutsua ei kuulunut, ajattelin hänen unohtaneen asian tai että se oli ollut vain ohimenevä ajatus, jota ei ollut alun perinkään tarkoitus toteuttaa. Sellaisia Antti heitteli jo silloin nuorena. Kun kutsu nyt tuli, se tietysti hiukan kummastuttaa.

Martti katsoi kohokuvioista suorakaiteenmuotoista kutsua. Teksti näytti sekavalta. Hänen täytyi siirtää korttia etäämmälle, että oli helpompi lukea.

– Tästä voi päätellä, että sinne on tulossa muitakin, vaikka ei sitä suoraan sanotakaan. Ehkä Antin liiketuttavia. En tiedä. Ei kai hän yksin minua varten olisi kutsua painattanut.

– Olet kuitenkin päättänyt lähteä, vaikka et edes tiedä, mistä on kysymys, Petri sanoi.

Martti oli aistivinaan pojan sanoista peitellyn kysymyksen ja ehkä pienen toiveen: jospa isä sittenkin luopuisi lähdöstä. Martti puolestaan yritti peittää äänensä huvittunutta sävyä, kun vastasi ja murskasi lopullisesti Petrin toiveen.

– Enhän minä näin salaperäistä kutsua voi jättää noudattamatta.

– Me mietitään vielä, Petri palasi omaan asiaansa.

Martti arvasi, että pettymystähän se oli, jos joutui perumaan jo mielikuvissa valmiiksi rakennetun mukavan illan.

– Ehkä soitan äidille. Puhun vielä Lauran kanssa. Tiedäthän sinä, etteivät he oikein tule toimeen keskenään. Aina on jotain pientä kärhämää. Äiti ei ymmärrä, että meillä on oma perhe ja että Laura on perheen emäntä.

Pirjo on tosiaankin muuttunut, Martti mietti. Ehkä uusi avioliitto oli muuttanut häntä. Tai sitten kysymys on vain perinteisestä anopin ja miniän välisestä jännitteestä. Martti kyllä ymmärsi Lauraa. Hän oli kerran ollut samaan aikaan nuorten luona kahvilla ja nähnyt Lauran ilmeen, kun Pirjo oli siepannut pojan äitinsä sylistä ja moittinut, ettei lasta noin pidellä. Martista oli tuntunut, ettei Laura Pirjon mielestä osannut edes keittää kahvia saati sitten kattaa kahvipöytää. Petri oli joskus ohimennen valittanut, kun äidin ja Lauran suhteet eivät ota toimiakseen.

– Autan kyllä sitten toiste, Martti vakuutti. – Sano Onnille papalta terveisiä. Ja tietysti myös Lauralle.

Martti asetti kännykän yöpöydälle ja jatkoi pakkaamista. Petri oli tavannut Lauran poliisiammattikorkeakoulussa. He olivat menneet naimisiin jo opiskeluaikana. Onnikin oli syntynyt pian heidän valmistumisensa jälkeen. Martilla ei ollut mitään Lauraa vastaan. Päinvastoin, Laura oli oikein sopiva Petrille. Mutta kaksi poliisia samassa perheessä, en tiedä, Martti ajatteli.

Nuoret ovat rohkeita. Rohkeampia kuin hänen aikanaan, Martti tuumi. Olivat ottaneet heti Lauran töihin menon jälkeen lainan ja ostaneet asunnon, tosin vain kaksion, mutta kuitenkin. Pian on edessä kolmion hankinta, kun Onni kasvaa. Eivät he ehdi mitenkään maksaa entistä velkaa pois, kun on jo uuden hankinta edessä. Martti pudisteli päätään. Toivottavasti töitä riittää, kun jatkuvasti uutisoidaan säästöistä. Hän ei kuitenkaan uskonut, että kasvavan Tampereen poliisilaitosta supistettaisiin. Pikemminkin toimintoja keskitettäisiin aluekeskuksiin. Mutta toisaalta, kun on kaksi poliisia perheessä, niin voidaan kriisitilanteessa helposti ajatella, että annetaan vain toiselle töitä.

Martti pakkasi pikkulaukkuun vaihtovaatteet viikonloppua varten ja pukupussiin harmaat housut ja klubitakin. Ne saavat kelvata päivällisasuksi, hän päätti ja veti vetoketjun kiinni. Antti oli kyllä ainakin aiemmin ollut sen verran snobi, ettei Martti ollut varma, oliko asu riittävä. Olisi maininnut kutsussa, jos toivomuksia oli.

Kutsun saapumisen jälkeen opiskeluaikaiset kokemukset olivat palanneet mieleen. Hänen kai pitäisi kantaa kaunaa Antille, mutta olkoon. Saa nähdä, tuleeko asia puheeksi Haapasalossa.

Hän otti puhelimen uudelleen käteensä ja etsi valikosta Tuulan numeron. He asuivat erillään, sillä kumpikaan ei ollut valmis lopulliseen sitoutumiseen. Molemmilla oli omat kokemuksensa avioliitosta. Tuula muistutti jotenkin Sormusen Merviä nuorena. Taas Sormuset. Voisiko olla, että Mervi kummitteli edelleen hänen alitajunnassaan, vielä vuosikymmenten jälkeen. Silloin suhde päättyi, mutta ei hän Mervin takia Antille enää vihoitellut. Tai ehkä vähän. Ei niinkään Mervin vuoksi, vaan sen petoksen takia, jonka kohteeksi hän oli joutunut. Muka kaveri.

Puhelin hälytti, ja viimein Tuula vastasi.

– Olen nyt lähdössä, Martti sanoi. – Otin vain klubitakin ja harmaat housut päivällisasuksi. Mitä luulet, onko se tarpeeksi?

– Ai, jonnekin maalaistaloon? Tuula naurahti. – Smokkiko siellä pitäisi olla?

– Sinä et tunne Anttia, Martti vastasi nolona ja katui, kun oli ottanut puheeksi koko asiaa. – Onko vielä jotain?

– Ei kai muuta kuin että pidä hauskaa.

Martti oli kuulevinaan Tuulan äänessä vieraan soinnin. Ei Tuula yleensä noin puhunut. Oliko siinä hiukan harmia ja kritiikkiä? Mustasukkaisuutta hän ei ainakaan aiemmin ollut Tuulassa havainnut.

– Onko siinä jotain ongelmaa?

– Sinun lähdössäsi? Ei tietenkään, Tuula naurahti. – Olethan sinä vapaa mies menemään minne haluat.

Martti tajusi arvanneensa oikein. Ei Tuula sittenkään hyväksynyt koko viikonlopun poissaoloa.

– Olemmehan me tunteneet jo toista vuotta. Kyllä sinä minut tiedät. Keksi nyt itsellesi jotain mukavaa, teatteria ja tai jotain. Martti sanoi ja kuuli, kun Tuula tuhahti. – Tavataan sitten sunnuntai-illalla, hän jatkoi ja ajatteli, ettei kai yhden viikonlopun poissaolo voi mikään ongelma voi olla. – Soittelen, kun olen tulossa. Sovitaan tarkempi aika. Eikö niin?

– Hyvä on. Soitellaan, Tuula sanoi vaisusti ja lisäsi vielä: – Pidä hauskaa.

Martti ei ollut lainkaan varma, että Tuula sydämestään toivotteli hauskaa matkaa. Hän oli kiintynyt Tuulaan ja oli vaikea kuvitella, ettei tätä olisi hänen elämässään. He olivat tavanneet pari vuotta sitten koulussa, jossa Martti kävi satunnaisesti hoitamassa sijaisuuksia. Tuula oli pistänyt heti hänen silmiinsä. Naisessa oli ollut jotain tuttua. Ei hän aiemmin ollut tajunnut tämän muistuttavan Sormusen Merviä. Vasta kun kutsu tuli ja Antti ja Mervi palasivat mieleen, mielleyhtymä syntyi.

Olihan Tuula häntä nuorempi, mutta Martti itse ei pitänyt viidentoista vuoden ikäeroa liian suurena. Ei, vaikka oli kuullut siitä vinoilua. Tuula oli pitkä, hoikka, vaalea ja ainakin hänen mielestään hauskan näköinen nainen sopusuhtaisine piirteineen ja suurine bambimaisine silmineen, niin kuin Mervi silloin. Kun hän yritti muistella Merviä, hän ei enää ollutkaan varma, minkä näköinen tämä oli ollut. Hiukset ja silmät hän muisti.

Tuula oli äidinkielen lehtori ja harrasti runoutta. Oli jopa kirjoittanut niitä pöytälaatikkoonsa ainakin pienen antologian verran. Martista ne olivat hyviä ja hän innostikin Tuulaa tarjoamaan niitä jollekin kustantajalle, mutta ainakaan vielä tämä ei ollut rohjennut.

Martti oli taas tyytyväinen elämäänsä, vaikka ei ollut saanutkaan rehtorin virkaa, jota oli hoitanut parin kuukauden ajan sijaisena. Hänelle oli avautunut uusia mielenkiintoisia näkymiä, joita ei ennen arjen keskellä ollut edes ehtinyt havaita. Aika ajoin mieleen palasi, kuinka hän oli kuntaliitoksen yhteydessä menettänyt sivistystoimenjohtajan virkansa ja tyrinyt itse vapaaehtoisesti lisää. Mutta hän olikin vain ihminen, ja silloin mielialojen on sallittua muuttua. Nykyisin hän tuli toimeen asian kanssa. Aluksi hän oli syyttänyt poliittista peliä virkojen uusjaossa. Hän oli kyllä tiennyt, että hänellä olisi ollut lain mukaan viiden vuoden suoja-aika, mutta ihan omaa ylpeyttään hän oli lähtenyt tiehensä ja jäänyt tyhjän päälle. Aina kun nämä vaiheet palasivat hänen mieleensä, hän ajatteli, että juuri lähtönsä vuoksi hän oli saanut tilaisuuden tutustua Tuulaan.

Ja kyllä sijaisuuksilla ja muilla sekalaisilla töillä, yritysten historiikkien ja kolumnien kirjoittamisella tuli jotenkuten toimeen. Hän heitti pukupussin olalleen, otti pilottilaukun käteensä ja lähti hyräillen autolleen.

• 2 •

Elokuun aurinko valaisi maisemaa ja piti lämpötilaa lähellä hellelukemia. Viimeinkin, Martti tuumi, pitkän sadekauden jälkeen. Hän ajeli rauhallisesti vanhaa ja mutkaista öljysoratietä. Joku tuntematon merenlahti työntyi lähelle rantatietä. Hän hiljensi hetkeksi vauhtia. Etäällä näkyi suuri valkoinen laiva ja lähempänä pari purjetta. Tuuli oli pullistanut vierekkäin kiitävien purjeveneiden spinaakkerit palloiksi. Ehkä kipparit tunsivat toisensa ja kilpailivat. Hän kuuli mielessään veden pärskeen keulan halkoessa aallokkoa. Oli hänelläkin ollut vene, pääasiassa kiinnitettynä mökkirannan laituriin. Hän oli makaillut kajuutassa ja kuunnellut laineiden liplatusta, mutta lähtenyt harvoin liikkeelle. Lopulta hän oli myynyt veneen tarpeettomana, mutta ei ollut koskaan unohtanut laineiden laulua veneen kylkiä vasten.

Tulevan viikonlopun vaihtelevat tapahtumat ja tuntemattomat ihmiset virittivät myönteisessä mielessä jännittyneen olon. Tuulan kriittinen suhtautuminen käväisi aika ajoin mielessä. Hän karisti Tuulan ajatuksistaan ja muisteli, mitä kaikkea tiesi kartanosta.

Alun perin hän ei ollut tiennyt siitä mitään, ei ollut kuullut edes sen nimeä. Vasta kutsun saatuaan hän oli etsinyt sen tiedot netistä. Haapasalon kartano oli perustettu jo 1500-luvulla. Vuosisatojen kuluessa sen yhteyteen oli liitetty vaikeuksiin ajautuneiden naapuritilojen maita, joten kartanon maa-alueet olivat kasvaneet pariin tuhanteen hehtaariin. Myöhemmin pinta-ala oli kutistunut torpparivapautusten ja karjalaisille lohkottujen tilojen vuoksi, mutta kartanoon kuului edelleen satojen hehtaarien maaalueet, joista valta-osa oli metsää. Kartano oli luopunut karjataloudesta jo 1970-luvulla ja keskittynyt öljykasvien ja juurikkaan viljelyyn. Paikka oli siirtynyt vuonna 2010 liikemies Antti Sormusen omistukseen. Uusi omistaja oli kunnostanut kartanon rakennuksia, mm. 1700-luvulta peräisin olevan päärakennuksen. Talon erikoisuutena on kellaritiloihin rakennettu roomalaistyyppinen kylpylä pylväineen ja mosaiikkikuvioineen, joiden aiheet on kopioitu vanhoista Pompeijin palatseista.

Roomalainen kylpylä. Juuri sitä Sormusen Antin suuruudenhulluutta, jonka hän hyvin muisti vuosikymmenten takaa. Hän odotti jännittyneenä, miten huolellisesti kartanon ja ympäristön kunnostukseen oli paneuduttu. Kylpylän rakentaminen kyllä arvelutti. Voisiko 1700-luvun rakennus kestää kylpylän kosteuden haitat?

Solakkarunkoisen haapametsikön ilmaantuminen maisemaan kertoi kartanon lähestyvän. Haapasalo oli nimensä veroinen. Toukokuussa ilman täytyi olla sakeana haapojen pitkistä karvaisista norkoista, kun tuuli hoiti pölytystehtäväänsä. Hän kääntyi kartanoon johtavalle tielle. Muhkurarunkoiset vanhat lehmukset ja syyskesän niittykukat reunustivat öljysoralla päällystettyä kujaa. Eikö soratie muka riittänyt? Olisi sopinut paremmin ympäristöönkin. Ei kai hän ole jo nyt kateellinen, ennen kuin on edes nähnyt koko rakennusta.

Uusklassillisen tyylin päätykolmio pylväsriveineen pilkisti puiden lomasta. Parkkipaikalla oli muutama auto, ehkä muiden kutsuttujen kulkuneuvoja? Martin silmiin pisti hopeanharmaa Porsche. Hän otti laukkunsa Sitikan takapenkiltä ja lähti astelemaan kohti päärakennusta. Harmaasta graniitista rakennetut portaat johtivat pylväikön läpi pääovelle. Hän pani merkille oven molemmin puolin sijoitetut lyijylasi-ikkunat, jotka oli koottu sinisistä ja punaisista laatoista, mutta ei ollut varma, kuuluivatko ne alkuperäiseen uusklassismiin.

Martti aprikoi, keitä muut vieraat mahtoivat olla? Tuntisiko hän heistä ketään? Millaiseksi Mervi ja Antti olivat muuttuneet? Mervi, hän mietti. Se oli silloin ollut kova isku hänelle, hän muisti hämärästi. Ja nyt sitten äkkiä kutsu. Hän painoi soittokellon nappia.

Oven aukaisi mustaan jakkupukuun pukeutunut hoikka, arviolta nelikymmenvuotias nainen. Tällä oli lyhyet tummat hiukset, ruskeat silmät, sopusuhtaiset piirteet. Ehkä palvelija, sisäkkö? Missä oli valkoinen esiliina ja hilkka? Martti naurahti mielessään. Hän katseli samalla ympärilleen kirkkaasti valaistussa aulassa: suuri peili, pyöreä pöytä, jossa kookas kukka-asetelma. Lattia oli päällystetty laatoilla, jotka muodostivat erityyppisiä kuvioita ja ornamentteja. Raput nousivat yläkertaan ja haarautuivat siellä kahteen suuntaan meneville käytäville.

Nainen ilmoitti, että Marttia odotettiin salongissa.

Martti vilkaisi vastapäätä tuloaulaa avautuvaan leveään oviaukkoon, jonka takana olevassa huoneessa istui ryhmä ihmisiä. Hän jäi tuijottamaan ryhmää epätietoisena, laski laukkunsa lattialle ja taittoi pukupussin laukun päälle.

Antti Sormunen nousi joukosta ja kiirehti aulaan.

– Tervetuloa, mies mesosi, tarttui Martin käteen ja kailotti aulaan tulleelle vaimolleen: – Tule Mervi tervehtimään vanhaa heilaasi.

– Ole nyt, Mervi nuhteli, mutta ojensi hymyillen kätensä ja suikkasi samalla poskisuudelmat. – Pitkästä aikaa. Kauanko siitä on? Ainakin kaksikymmentäviisi vuotta.

– Sen verran, ehkä vähän ylikin, Martti totesi.

– Sinä et ole paljonkaan muuttunut, Mervi virkkoi. – Anna, kun katson sinua.

Nainen mittaili katseellaan Marttia. – Ehkä olet kuitenkin miehistynyt viime näkemän.

– Ainakin paidankauluksen koko on kasvanut muutamassa vuosikymmenessä, Martti naurahti ja vuosikymmenet katosivat. – Sinä olet edelleen sama Mervi, jonka muistan yliopistolta. Niin, ennen kuin tuo karhu kaappasi sinut ja vei Helsinkiin.

– Niin veinkin. Enkä ole katunut kertaakaan, Antti julisti ja kahmaisi kätensä Mervin harteiden ympärille.

Mervi yritti irrottautua Antin halauksesta. Mies hellitti vihdoin otteensa. Mervi oikoi pukuaan ja sipaisi hiuksiaan.

– Antti on aina osannut näyttää tunteensa, hän sanoi ironisesti. – Aina yhtä hellästi.

– Niin olenkin. Ja sillä lailla, että halattava huomaa tulleensa halatuksi. Sitten hän kääntyi Martin puoleen. – Mennään salonkiin, niin tapaat muut vieraat.

Riehakas ja ystävällinen vastaanotto karisti kuluneet vuodet. Olivat taas ystävykset Antti ja Martti. Ja Mervi. Äkkiä Martti oli taas varuillaan, niin kuin Antin seurassa oli aina ollut oltava.

– Entä matkatavarat? hän kysyi empien.

– Kirsti vie ne sinulle varattuun huoneeseen, Antti sanoi.

Oven avannut nainen oli seisonut koko ajan sivussa. Tämä otti nyt hänen laukkunsa ja lähti kohti yläkertaan johtavia rappuja.

Martti katsoi Merviä. Kumma, ettei hän ollut muistanut, miltä Mervi näytti. Nainen oli lähes entisensä, tosin hiukan pyöristynyt, kasvoissa hienoisia ryppyjä, suupielissä juonteita, hiukset lyhyet. Silloin nuorena ne olivat laskeutuneet vapaina pitkin harteita ulottuen selkään saakka. Nainen oli pukeutunut ohueen siniseen leninkiin ja samanvärisiin korkeakantaisiin kenkiin. Fyysisten muutosten lisäksi Martti vaistosi muutakin, sellaista, jota hän ei pystynyt heti määrittelemään. Se ei tullut sanoista, vaan olemuksesta ja eleistä. Alakuloa, surua? Millaista elämä Antin rinnalla mahtoi olla?

Mielikuva jäi etenevien konkreettisten asioiden varjoon.

He astuivat olohuoneeseen tai salonkiin, joksi Antti oli huonetta kutsunut. Se oli kalustettu talon henkeen kuuluvilla rokokookalusteilla. Martti ei ollut varma, olivatko kalusteet aitoja vai jäljitelmiä. Hänestä huone oli jonkinlainen näyttelyhuone. Upea, mutta