Väärät valinnat

By Unto Katajamäki

Sivistystoimen johtaja Martti Piha on jälleen kiperien mysteerien äärellä. Lukiolaistyttö katoaa mystisesti, ja venäläisen rekkakuskin ruumis löytyy katsastusaseman viereisestä pusikosta. Venäläisen surmassa on teloituksen piirteitä. Mahtavatko tapaukset liittyä jotenkin toisiinsa? Entä onko kuntapolitiikan kiemuroilla, kuten kaupunkien yhdistämisellä, jotain tekemistä tapausten kanssa? Kun poliisi ei ota Riikka-tytön katoamista tosissaan, Martti Piha päättää ryhtyä selvittämään tytön katoamista.Martti Piha on iäkäs mies, joka on työskennellyt pitkään kunnallispolitiikassa. Kerta toisensa jälkeen Piha kuitenkin joutuu keskelle erikoisia murhamysteereitä – ja silloin kunnallispolitiikan tuntemisesta on etua! Apua Piha saa poliisina työskentelevältä pojaltaan Petriltä.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 17, 2021
• ISBN: 9788726760415

Book preview

www.egmont.com

• 1 •

Hopeanvärinen uudenkarhea Scania jyrisi kohti länttä perässään tyhjä autokkuljetuslavetti. Anatoli Lemov nautti ajosta. Hän hyräili radiosta kuuluvaa venäläistä iskelmää ja naputti sormellaan rattia musiikin tahdissa. Suomen tie oli tasainen kuin pöytä, ja rattiin sijoitetut hallintalaitteet toimivat pienillä sormenliikkeillä. Anatoli oli elämänsä kuljettanut loppuun ajettuja kuormaautoja Neuvostoliiton ja myöhemmin Venäjän kehnoilla maanteillä. Nälkäpalkkaan hän oli hankkinut lisäansioita varastamalla sopivan määrän kuormasta ja myymällä ne Petroffin kautta eteenpäin. Petroffilla oli suhteita.

Kaikki oli muuttunut äkisti, kun Petroff oli pyytänyt häntä toimistoonsa ja kysynyt, olisiko hän halukas erään asiakkaan laskuun ajamaan Suomesta henkilöautoja. Anatoli oli suostunut epäröimättä. Loistoautojen rahtaaminen hyvällä kalustolla Hangon satamasta Pietariin oli rahakasta puuhaa, ja Anatoli oli tyytyväinen. Enää ei ollut tarvinnut miettiä jokaisen kopeekan käyttöä. Myös naisten kiinnostus oli lisääntynyt. Se tuntui mukavalta. Anatoli vilkaisi peiliin ja näki niistä laihat vanhenevat kasvot, kookkaan nenän ja jykevän leuan. Hän käänsi nopeasti katseensa vastaan juoksevaan valtatiehen. Anatoli ei ollut tyhmä. Hän tiesi, että avokätinen rahan käyttö kiinnosti naisia enemmän kuin hän itse.

Yleensä hän ajoi idästä päin kehä kolmoselle ja sen jälkeen valtatie ykköstä pitkin kohti Hangon satamaa. Kerran hän sai ohjeen pysäköidä auto erään huoltamon parkkipaikalle Vantaalla ja viipyä kahvilassa vähintään puoli tuntia. Hän oli heti arvannut, että autoon oli piilotettu jotain. Aluksi hän oli protestoinut, ettei aio kuljettaa huumeita. Suomen puolella huumekoirat nuuskivat tämän tästä autoja. Petroff oli vakuuttanut, ettei lastina ollut huumeita ja että Venäjän tulli ei tutki autoa. Mene ja tiedä, mikä oli totuus.

– Tsuhnat hakevat vain huumeita, vodkaa ja tupakkaa, Petroff oli vakuuttanut.

Ajon arkipäiväistyttyä Anatolia oli alkanut askarruttaa, mitä hän oikeastaan kuljetti. Kerran Vaalimaan raja-aseman jonossa hän oli etsinyt kätköpaikkaa makuuvaunun puolelta ja löytänyt viimein laukaisimen, jolla avattiin miehen mentävä tila vuoteen ja auton pohjan välistä. Hän oli sulkenut kätkön nopeasti ja sen jälkeen hän oli aina pelännyt tullimuodollisuuksia. Hän ei ollut kertaakaan rohjennut katsoa, mitä hän kuljetti tai kuka Vantaalla oli noutanut salaisen lastin. Lukuisat tarinat kertoivat, kuinka urkkiminen oli johtanut uteliaan kuolemaan.

Ohitettuaan Vaalimaan raja-aseman maanantaina lokakuun 29. päivän iltana Anatoli Lemov sai puhelun kännykkäänsä.

– Tilanne on muuttunut, sanoi ääni, joka ei kuulunut Petroffille.

– Porvoosta ajat Mäntsälään johtavalle tielle Hangon suuntaan.

– Mutta Petroff sanoi ‥, Anatoli yritti.

– Kuuntele, tiukka ääni keskeytti, ja yksityiskohtaiset ohjeet jatkuivat. Anatoli painoi ne tarkasti mieleensä. Hänen käskettiin pysäköidä auto määrättyyn paikkaan ja odottaa yhteydenottoa. Mies ei mitenkään perustellut uutta käytäntöä.

Tie oli Anatolille vanhastaan tuttu, sillä usein hän oli autolastin kanssa välttänyt ruuhkaista kehä kolmosta ja palannut Mäntsälän kautta itään. Vaikka hän ei ymmärtänyt suomea kuin muutaman sanan eikä tuntenut tienviittojen outoja tekstejä, hän osasi mielessään paikantaa radan ja moottoritien ja tiesi löytävänsä sairaalan punaisella ristillä merkityn tienhaaran.

Porvoon tie oli hiljainen, silloin tällöin jokin henkilöauto suhahti ohi. Anatoli yritti rentoutua. Hän muisteli tien varren aaltoilevia peltomaisemia ja hyvin hoidettuja rakennuksia, joita pimeyden takia ei nyt nähnyt. Mäntsälän jälkeen maisema muuttui, matalaa metsää ja vähän asutusta.

Pian Lahden moottoritien ylityksen jälkeen hän huomasi taustapeilistä, että rekan taakse ilmestyivät jälleen valot. Vaikka hän hiljensi vauhtia ja ohjasi tien reunaan, auto roikkui perässä. Anatolin levottomuus kasvoi.

Loppumatkan hän vilkuili peruutuspeileihin ja yritti nähdä, oliko auto rekisteröity Venäjällä, Kun hän viimein poistui valtatieltä ja kääntyi oikealle, valot katosivat. Anatoli huojentui. Hän käänsi ohjeen mukaan seuraavaksi vasemmalle ja tuli laajalle kentälle. Hän kiersi pihan ja pysäköi Scaniansa aukion reunaan, jonne keskellä pihaa palavat valot eivät yltäneet. Hän sammutti moottorin ja katsoi ympärilleen. Missään ei näkynyt ristin sielua. Pihan vastakkaisella puolella oli pitkä rakennus, jossa oli useita auton mentäviä ovia. Erään oven päälle oli unohtunut digitaalinen numero 69.

Katsastusasema.

Anatoli vilkaisi kelloaan. Se näytti lähes puolta yhtätoista Suomen aikaa. Soittaja ei ollut sanonut mitään tapaamisajasta. Hän nojasi taaksepäin, sulki silmänsä ja päätti vain odottaa. Sen taidon hän oli oppinut Vaalimaan raja-asemalla.

Anatoli säpsähti horroksesta. Scanian vierestä kuului ääniä. Viimeinkin, hän ajatteli ja aikoi poistua autosta, kun ovi tempaistiin auki ja Anatoli kiskaistiin ulos. Ennen äänenvaimentimen suhahdusta Anatoli ehti nähdä aseen miehen kädessä. Vaimeasti lausuttu kehotus, ja miehet nostivat Anatolin velton ruumiin lavetin taakse pensaikkoon. Ampuja varmisti vielä työnsä Anatolin niskaan suunnatulla laukauksella. Toinen miehistä nousi Scanian rattiin ja käsitteli auton hydrauliikkaa. Perävaunu jäi parkkipaikalle. Scanian nuppi lähti nousemaan loivaa ylämäkeä.

Pietarissa Petroffin kylmenevä ruumis retkotti työtuolissa kädet sivulla roikkuen ja päässä läheltä ammutun luodin reikä.

• 2 •

Samaan aikaan, kun Lemov vielä jonotti Vaalimaan tullissa, kaupunginhallitus aloitti kokoustaan Lauri Kohtalan teollisuushalleilla. Puheenjohtaja oli kai kuvitellut, että kokouspaikan valinnalla voisi saavuttaa jonkinlaisen kotikenttäedun ja tarjoiluilla virittää asenteita myönteiseen suuntaan. Mies ei näyttänyt tajuavan, että kaikki olivat nähneet taktiikan läpi.

Ne olivat viimeisiä aikoja, jolloin piti syntyä päätöksiä kuntaliitoksesta, jos mieli päästä käsiksi valtion porkkanarahoihin.

Liitostilanne oli sekava. Martti Pihan mielestä vielä epäselvempi se tuntui olevan monille päättäjille. Myös hänen omassa hallintokunnassaan sivistystoimessa oli sekä kannattajia että vastustajia, mutta pääsääntöisesti väki vastusti liitosta.

Kymmenissä kunnissa pohdittiin, laskettiin, neuvoteltiin ja syyteltiin. Postilaitos kuljetti päivässä parissa nimettömät herjauskirjeet luotettavasti perille, ja vikkelimmät herjaukset saavuttivat kohteensa prepaid-viestinä hetkessä.

Kohtalalla oli asiassa omat tavoitteensa, ja mies vaikutti hermostuneelta. Tämä oli ladannut iltaan paljon odotuksia. Puheenjohtajan kanta oli kypsynyt jo pari vuotta sitten, edellisten eduskuntavaalien jälkeen. Ennen vaaleja tämä oli puhunut, että kyllä Paras-hanketta voi tutkia ja että muutama symbolinen yhteistyökuvio naapurikuntien kanssa riittäisi ja että kaupunki tuli itsenäisenä paremmin toimeen. Niukka tappio eduskuntavaaleissa oli herättänyt hänet. Fuusio entisen kotikaupungin kanssa laajentaisi vaalipiiriä ja toisi rutkasti lisä-ääniä.

Kohtala oli kääntänyt takkinsa.

Martti arveli, että tyhjien hallien tulevaisuus oli Kohtalalle yhtä akuutti kysymys kuin kuntaliitos. Miehen päähän ei tuntunut mahtuvan mitään muuta kuin nuo kaksi asiaa. Tämä oli luvannut kokouksen jälkeen kertoa kaavailujaan hallien käytöstä. Mies tarvitsi rahaa, pohjakassaa, jolla voisi operoida.

Poliittisten ryhmien kokouksissa liitosasiaa oli jo käsitelty. Martti aisti, että osa ryhmistä oli saattanut lyödä kantansa lukkoon, sillä rento meininki kuvasti huojentunutta mielialaa. Kokoushuoneen täytti jäsenten äänekäs keskustelu sekä odottavat ja vapautuneet naurunremahdukset.

Vähitellen väki etsiytyi paikoilleen ja muodosti pienen haparoinnin jälkeen normaalin oikeisto – keskusta – vasemmisto -kuvion. Entisen työmaaruokalan punaiset, muotoon valetut muovituolit kolisivat, kun niitä vedettiin metallijalkaisten pöytien alla olevista kannattimista esiin. Martti katseli ohutkantisen pöytänsä veisteltyä puista reunalistaa, ja se toi mieleen koulun ruokalan pöytien reunat.

Työmaaruokalan lastulevyseinät oli aikoinaan maalattu valkoisiksi. Sinitarralla kiinnitettyjen ruokaympyrää kuvaavien julisteiden kulmat repsottivat irtonaisina. Kalustosta paistoi pitkäaikaisen ja kovan käytön leima.

Martti seurasi puheenjohtajan pöydän takana istuvien miesten ilmeitä. Kokouksissa oli nähty ennenkin, että Kohtalan autonominen hermosto reagoi spontaanisti. Miehen oli vaikea sietää poikkeavia mielipiteitä. Tänään niitä tulisi varmasti. Martti muisti, kuinka puheenjohtaja oli menettänyt malttinsa, kun toimialat olivat esittäneet lisätalousarvioitaan.

Kohtala oli pitkä, äskettäin viisikymmentä täyttänyt mies. Tummat hiukset olivat ohentuneet, ja ikä oli aurannut pitkät uomat molemmille ohimoille. Heikkohiuksinen, kalpeaihoinen mies ei juuri erottunut suomalaisesta massasta. Hän oli pukeutunut mustiin housuihin ja harmaaseen pikkutakkiin. Kaulassa oli siniraitainen kaupungin mainossolmio. Useimmiten Kohtala liikkui tummassa kokopuvussa.

Puheenjohtaja ja sihteeri, jona toimi viran puolesta hallintojohtaja Pekka Palmi, näyttivät vaihtavan muutaman sanan. Martti mietti, liittyikö sananvaihto kokouksen kulkuun vai koskiko se jotain muuta, josta hänellä oli oma käsityksensä. Vaikutti siltä, että kaupunginjohtajaan päin oli jätetty muutaman kymmenen sentin hajurako.

Miehet muodostivat mielenkiintoisen asetelman, näennäisesti sopusointuisen, mutta todellisuudessa pinnan alla kuohui.

Kaupunginhallituksen jäsenet hiljenivät vähitellen, ja kokous alkoi. Alkurutiinit käsiteltiin nopeasti. Ilmapiiri jännittyi.

– Oleellinen kysymys on, selviämmekö yksin tulevaisuudessa, Kohtala aloitti harkiten ja ilme vakavana. Kädet lepäsivät pöydällä, mutta oikeassa kädessä olevan puheenjohtajan nuijan refleksinomaiset liikkeet kertoivat puheenjohtajan mielentilasta. Kun liike ei lakannut, mies laski nuijan pöydälle.

– Valtion viranomaiset haluavat vähentää kuntien lukumäärää, ja porkkanaraha on huomattava. Meidän pitäisi vähitellen olla kypsiä päättämään asian etenemisestä. Tulevassa valtuustojen yhteiskokouksessa on hyvä olla kaupungin oma linja.

– Eihän meillä vielä ole konsulttien kantaakaan, joku huusi.

Puheenjohtaja otti nuijan uudelleen käteensä, koputti pöytään ja katsoi äänen suuntaan.

– Se kyllä saadaan tämän viikon aikana. Etukäteistietoja on jo.

– Mitä ne sitten ovat? sitoutumattomien Ylivainio kysyi äänessä haastavuutta.

– Puheenvuorot pyydetään kättä nostamalla, puheenjohtaja ärähti, mutta jatkoi normaalilla äänellä. – Konsultit asettuvat fuusion kannalle. Liitoshankkeet etenevät kymmenissä kunnissa, joten tietoa kyllä on. Sitten hän katsoi kaupunginjohtajaa.

– Esittelijä alustaa asiaa.

Kaupunginjohtaja Jouko Lampinen yskähti ja katsoi edessään istuvia hallituksen jäseniä. Hän oli Kohtalaa lyhyempi, keskimittainen mies, ei lihava eikä laiha vaan jostain siltä väliltä. Marttia hymyilytti, kun hän muisti tapahtuman Lampisen valinnan yhteydestä. Kaupunginhallituksen jäseniä oli saapunut tipoittain haastattelutilaisuuteen.

– Missä sitä näytetään? oli äkkiä kuulunut massiivisen Matomäen römeä ääni.

Ilmeisesti hänelle oli osoitettu Lampista, kun mies oli tokaissut:

– Aika pieni mies kaupunginjohtajaksi.

– Mutta pitkä savolaiseksi, oli kuulunut jonkun letkautus ja nauru päälle.

– Mistä sinä tiedät, että se on savolainen? Matomäki oli kysynyt hämmästyneenä.

– Jokainenhan tietää, että nen -loppuiset nimet ovat savolaisia.

– Arvaa, mistä minä tiesin? Matomäki oli kysynyt. – Luin esityslistalta, hän oli jatkanut ja römeä nauru oli kuulunut jälleen.

Martti oli katsonut punoittavaa Lampista, joka oli kuullut koko sananvaihdon, mutta mies oli säilyttänyt hyvin pokkansa.

Kaupunginjohtajan ilme oli vakava. Kasvoja ympäröi orastava parransänki tumman varjon tavoin. Suora lyhyt nenä, ruskeat silmät, normaali suu ja tummahko iho. Tummat hiuksensa tämä kampasi jakaukselle. Harmaa puku vaikutti sileältä, vaikka oli jo ilta. Miehestä paistoi huolellisuus.

Kaupunginjohtaja oli pitänyt kantansa salassa. Martti ei ymmärtänyt miksi. Hän oli keskustellut liitoksesta Lampisen kanssa muutaman kerran, ja sitä oli puitu myös johtoryhmän kokouksissa. Lampisen väistely ärsytti väkeä. Sanottiin, että mies pelasi ja valitsisi tarpeen tullen sopivimman linjan.

Lampinen otti esityslistan käsiinsä, kiersi sen rullalle ja koputteli sitä edessään olevaan pöytään. Ilme oli vakava.

– Ei tässä ole paljoakaan uutta sanottavaa. Aiempien keskustelujen ja esityslistan pohjalta kaupunginhallitukselle on varmaankin selvinnyt, mistä on kysymys. Oleellista on, että tänään on päätettävä, esitetäänkö valtuustolle kuntafuusiota. Toinen mahdollisuus on, että ratkaisu siirretään ensi maanantaihin. Esitys ehtii silti seuraavaan valtuustoon. Siirtämistä puoltaa se, että konsulttien lausuntoa ei vielä ole, ja kuntien yhteiskokouksessa olisi mahdollisuus vielä keskustella asiasta laajemmin.

– Siirtäminen on turhaa. Asiaa on vatkattu jo tarpeeksi, Kohtala keskeytti. – Luulisi kaupunginjohtajan jo ymmärtävän kaupungin edun ja tietävän kantansa.

Lampinen heitti esityslistan pöydälle.

– Minä en asiaa päätä vaan kaupunginhallitus. On vain vielä niin paljon epävarmuutta ilmassa. Faktoja on vähän.

– Mutta esitys esittelijällä pitää olla, puheenjohtaja korotti äänensä.

– Esittelijä esittää, että asia siirretään seuraavaan kokoukseen.

– Minä ehdotan, että asia käsitellään tänään. Kohtala katsoi ympärilleen nuija koholla äänessä ärtymystä.

Pari kättä kohosi.

– Honkala.

– Kannatan puheenjohtajan esitystä.

– Asia on sitten selvä.

– Eikä ole, Ylivainio huusi. – Etkö meinaa antaa minulle puheenvuoroa ollenkaan? Minä, eikä meidän ryhmä tule koskaan hyväksymään yhdistymistä. Asiasta on äänestettävä. Meidän ryhmä on kaupunginjohtajan esityksen takana.

Ympäriltä kuului ärtynyttä mutinaa. Kohtala punoitti, koputti nuijalla pöytään, ja hallitus rauhoittui vähitellen.

– Ei pidä koskaan sanoa, ei koskaan. Puheenjohtaja mietti hetken. – Minulle siirto sopii. Vedän muutosesitykseni takaisin.

Martti yllättyi. Normaalisti Kohtala olisi vienyt asian äänestykseen. Mies pelkäsi, että häviäisi. Myöntymällä hän saisi lisää vaikuttamisaikaa.

Hallitus päätti siirtää päätöksen seuraavaan maanantaihin. Kokous päättyi sekavissa tunnelmissa, ja väki siirtyi ulos tauolle.

• 3 •

Martti meni ulos muun joukon mukana. Kohtala oli säilyttänyt hyvin malttinsa, paremmin kuin yleensä. Tässä vaiheessa periksi antaminen oli ollut viisas ratkaisu. Miehellä saattoi olla jotain muuta mielessä, ja sen vuoksi hän tarjoili itsestään sovittelevaa kuvaa.

Ilma oli sumuinen ja tyyni. Lämpötila oli laskenut lähelle viittä astetta. Ulkovalot olivat syttyneet ja valaisivat niukasti laajaa pihaa.

Miksi kahden keskisuuren kaupungin pitäisi liittyä yhteen? Asia oli käsitelty nopeasti, ja tavallinen päättäjä oli ymmällä. Jokainen odotti fuusiosta perusteltua linjausta, jota ei ollut mistään tullut.

Luottamusmiehiä ja virkamiehiä seisoskeli piirissä, ja keskustelu kuntaliitoksesta kävi kuumana. Ylivainio oli työntänyt kädet taskuihinsa. Harmaa villapaita kiristi vatsan kummun kohdalla, ja hän yritti pysyä lämpimänä pyöritellen tämän tästä hartioitaan ja nousten päkiöittensä varaan.

– On piru, kun tuo Kohtala ajaa fuusiota kuin käärmettä pyssyyn, Ylivainio sanoi ja katsoi ympärilleen tukea hakien. Sitten hän madalsi ääntään: – Mitä kaupunki siitä hyötyy? Tai Kohtala itse? Kyllä siellä taustalla jotain on.

– Lauri nyt on vaan sellainen mies, että kun se johonkin tarttuu, siitä tulee sille pakkomielle. Silloin sen päähän ei sovi muuta. Ei se itse voi ainakaan mitään tienata, Honkala asettui puoluetoverinsa puolelle. – Ja on siinä sitä suuruuden ideologiaa.

– Kyllä Lauri bisneksen haistaa. Pelimies se on. Uutta kaavoitettavaa tulisi radan varteen. Siinä se on kuin isänsä, vaikkei sille muuten pärjääkään. Eikä se ainakaan näitä halleja kuntafuusiolla pelasta. Menoa se on pojalle.

Honkala vilkaisi ympärilleen, ja kun kaupunginjohtajaa ei näkynyt, hän sanoi:

– Voisi se Lampinenkin jo sanoa suoraan, mitä ajattelee. Kyllä kaupunginjohtajan pitää johtaa eikä väistellä vastuuta.

– Lampinen haluaa faktoja ensin. Sitä kuitenkin syytetään, jos homma myöhemmin haisee, Ylivainio puolusti.

– Ympäri maata kunnat yhdistyvät. Kymenlaaksoon tulee iso kunta. Samoin Sastamala ja muitakin Pirkanmaalle, Honkala luetteli. – Miksemme myös me?

Martti oli lukenut lehdestä, että myös Seinäjoen ympäristön kuntia yhdistyi Seinäjokeen. Asiasta oli riidelty rankasti ja lähetelty uhkauskirjeitä.

– Mikä mies se konsultti on? Mitä kompetenssia hänellä on sanoa, mikä meille on viisasta?

– Joku tuntematon hiippari se on. Konkursseja tehnyt yrittäjä, Ylivainio sanoi.

– Tehän konsultin valitsitte, Martti letkautti.

– Älä, älä Martti rupea leukailemaan. Siinä voi käydä huonosti, Ylivainio sanoi, mutta Martti ties, että se oli miehen viljelemää hevosen leikkiä. – Kohtala häntä kehui. Tuntui, ettei parempaa konsulttia olisikaan.

Ryhmä vaikeni, kun puheenjohtaja ilmestyi konttorin rappusille. Martti lähti kohti kokoushuonetta. Lähes kaikki mitä hän tiesi Kohtalasta perustui tämän rooliin kaupunginhallituksen puheenjohtajana ja yrittäjänä. Huhut ja arvailut olivat muokanneet miehen kuvaa hänen mielessään, mutta Martti oli skeptikko. Hän oli oppinut suodattamaan tarinoita, myös sivistystointa ja häntä itseään koskevia.

Martti ei tiennyt, millainen perhe puheenjohtajalla oli. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä mies harrasti. Oliko tämä koskaan lukenut venäläisiä klassikoita tai tunsiko tämä vetoa musiikkiin?

Pitkien kokousten aikana Martti oli yrittänyt analysoida puheenjohtajaa ja todennut, että ainakaan humaanisuus ei sisältynyt Kohtalan persoonaan.

Laajaa pihaa reunustivat molemmilla sivuilla pitkät hallirakennukset, ja aukion perällä suorassa kulmassa halleihin nähden olivat konttori- ja sosiaalitilat saunoineen sekä työmaaruokala. Konttorirakennuksen ikkunoista paistoi valo. Rakennuksen takana Vantaa ui tiheän pajukon suojassa hitaasti syvässä uomassaan. Martti katsoi viereisen peltihallin pitkää sivua ja seinän yläreunassa juoksevaa matalien ikkunoiden tummaa riviä. Peltiseinän rikkoi muutama korkea ja leveä ovi. Ulommaisen oven edessä seisoi kaksi järeää moottoripyörää.

Teollisuusalue oli rakentunut moottoritien läheisyyteen. Aluksi yksittäisiä pieniä halleja sinne tänne, vailla mitään erityistä yhtenäistä kaavaa. Nyt entisillä pelloilla oli kymmeniä erikokoisia vaaleasävyisiä halleja. Joissakin oli puuverhous, mutta useimpien ulkopinta oli joko maalattua tai muovipinnoitettua peltiä. Alueella ei ollut ainuttakaan perinteistä punatiilistä teollisuusrakennusta. Kadut kiemurtelivat vanhojen hallien välissä, mutta uudemmat oli pakotettu ruutukaavaan, kun kadut oli piirretty viivasuoriksi leveiksi väyliksi.

Kohtala tuli vastaan ja sytytti samalla pikkusikaria.

– Käy peremmälle, tulen pian perässä, hän sanoi ja imi ensimmäisiä henkosia. Martista vaikutti siltä, että Lauri oli edelleen hermostunut. Tämä imi nopeassa tahdissa sikariaan. Johtuiko se äskeisestä tappiosta vai jostain muusta?

Martti pysähtyi ovelle ja pyyhkäisi katseellaan hallirivistöä.

– On sinulla täällä isot hallit.

– Isot on, mutta tyhjät. Ennen täällä oli elämää. Väkeä pyöri satoja ja autot rullasivat edestakaisin.

– Ei varmaan ihan tyhjät. Pari moottoripyörää ainakin seisoo tuolla parkissa.

– Joku kerho, kunnostavat kai pyöriään ja soittavat helvetin lujaa jotain heviä, Lauri tuhahti. – Vuokrasin väliaikaisesti, mutta kerho lähtee pois heti, kun hallit saadaan kunnon käyttöön, hän lisäsi kiireesti.

– Luulisi, että halukkaita vuokralaisia löytyisi. Isot tilat kaupungin kupeessa ja moottoritien varressa.

– On siellä vuokralla joku maahantuojakin. Näit varmaan kyltin. Nyrkkipaja. Yrityksen pitäisi olla iso, että kaikki tilat täyttyisivät.

– Hallit ovat olleet tyhjillään jo jonkin aikaa, vuoden tai puoli? Martti kysyi.

– Pian vuoden. Kallista puuhaa. Talvella on pidettävä peruslämpöä. Lauri heitti palaneen pikkusikarin maahan ja polkaisi sen sammuksiin. Sitten korotti ääntään: – Mennään sisälle. Osa on jo paikoillaan. Syövät teiltä ruuat ja juovat oluet.

Ryhmä lähti liikkeelle, ja Martti seurasi mukana.

Tyhjiä olutpulloja oli kertynyt pöydille. Sivummalle tarjoilutiskin päähän oli tuotu jalallinen valkokangas ja piirtoheitin. Tarjoilutiskillä muovikelmujen alla oli salaattikulhoja sekä olutta, viiniä ja pari konjakkipulloa. Keittiöstä levisi janssoninkiusauksen tuoksu. Puheensorina yltyi ja eri puolilta kuului naurunremahduksia.

– Hei Lampinen, arvaapa, mitä savolaisukko sanoi kun kauppias kysyi, että mitteepä sinulla on mielessä? Kysyjä odotti hetken.

– Naisethan neon, vuan voeta pitäs suaha paketin verra.

Ympärillä naurettiin. Kaupunginjohtaja hymyili väkinäisesti.

Äskeinen kriittinen sananvaihto oli unohdettu, ja tunnelma oli vapautunut. Se oli politiikkaa, Martti hymähti ja tiesi, että kiista nousisi vielä esille.

Hän istui vastapäätä Jouko Lampista ja maisteli olutta. Lampinen katseli hyvän aikaa Kohtalan suuntaan ja laski lasinsa pöydälle.

– Onko miehellä silloin hyvä onni, kun hän perii huomattavan määrän hyväkuntoista hallitilaa?

Martti naurahti.

– Jos tarkoitat Lauria, niin hänellä olikin kahdenlaista onnea, ensiksi hyvää ja sitten huonoa.

Vielä vuosi sitten onni oli