Jos tapahtuisi ihme

By Pekka Hämäläinen

"Elämä on täynnä pieniä ihmeitä, hyvin merkittäviä tapahtumaketjuja esimerkiksi arkisissa ihmissuhteissamme, ja ne me usein unohdamme. Vähättelemme niitä ja mitätöimme niitä mielessämme ja kuitenkin juuri niillä voi olla käänteentekevä merkitys elämässämme. Vai olisiko ongelman ydin siinä, ettei meillä ole kykyä nähdä ihmeitä? Olemme ehkä liian lähellä omaa elämäämme, jotta voisimme erottaa ihmeet arkipäivän rutiineista.""Jos tapahtuisi ihme" on terapeutti Pekka Hämäläisen mukaansatempaava kirja positiivisesta ajattelusta ja siitä, kuinka jokainen meistä voi myönteisellä ajattelulla löytää itsestään sankarin arjen haasteissa. Kuinka selvitä aviokriisistä? Keski-iän kriisistä? Äidissä vielä aikuisenakin roikkuvasta napanuorasta?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 21, 2021
• ISBN: 9788726854558

Book preview

www.egmont.com

I Myönteisyys tekee ihmeitä

Mistä sinä pidät kaikista eniten maailmassa?

Kaikista eniten, sanoi Puh ja sitten hänen täytyi pysähtyä ajattelemaan. Sillä vaikka hunajan syöminen oli todella mukavaa, sitä ennen oli hetki, joka oli vielä parempi, mutta hän ei tiennyt miksi sitä sanottiin. Ja sitten hän ajatteli että Risto Reippaan kanssa oli hyvin mukava olla, ja se että Nasu oli lähellä tuntui hyvältä, ja ajateltuaan kaikkea tätä hän sanoi: "Kaikista eniten pidän siitä kun Minä ja Nasu tulemme tapaamaan sinua ja sinä sanot:

’Ottaisitko jotakin pientä?’ ja minä sanon:

’Jotakin pientä voisimme varmasti ottaa, vai mitä Nasu?’ Ja ulkona on hyräilevä päivä ja linnut laulavat."

AA. Milne, Nalle Puh rakentaa talon, suom. Kersti Juva

Kuulumisia

Edellinen kirjani MYÖNTEISYYDEN MAHTAVA VOIMA ilmestyi keväällä 1993. Itselleni sen kirjoittaminen oli huikea elämys, suoranainen seikkailu uusien, myönteisten ajattelumallien maailmaan. Prosessi muutti asennoitumistani elämää kohtaan. Olin jo aikaisemminkin uskonut vaikeiden asioiden, huonojen päivien ja kriisien myönteisiin kääntöpuoliin ja siihen, että jokaisella vaikeudella on jotakin tärkeää sanottavaa kokijalleen. Nyt aloin havaita näiden ajatusten toimivan käytännössä, keskellä arkipäivän elämäntilanteita. Alkoi tapahtua pieniä ihmeitä.

Oivalsin, että elämä on enimmälti mukavaa ja tarjoilee minulle hyviä puoliaan jos vain olen valmis niitä vastaanottamaan. Se ei olekaan tylsää ja ahdistavaa niin kuin olin tottunut aikaisemmin näkemään. Myönteisyydessä on kysymys siitä, miten haluan päiväni nähdä: puolipilvisenä vai puoliaurinkoisena. Samalla on kysymys valinnasta: kummalle puolelle olen valmis antamaan enemmän tilaa.

Kirjoittaminen johti minut myös keskelle tuskallista prosessia, jonka aikana jouduin katsomaan omia kipupisteitäni, varhaisia traumojani silmästä silmään ja käymään niiden aiheuttamaa surua läpi. Näin työstin itseäni eroon negatiivisen ajattelun perinnöstä ja niistä riippakivistä, joita yli neljäkymmentä vuotta olin raahannut painolastina mukanani.

Kun luovutin kirjan kustantajalle, tunsin, kuinka minussa vapautui mahtava määrä energiaa. Tiesin työskennelleeni jonkin vaikean läpi, sellaisen joka oli estänyt minua vuosikaudet elämästä. Enää minun ei tarvinnut kieltää omia traumaattisia kokemuksiani, pettymyksiäni ja vaillejäämisiäni lapsuuden kodissani. Ei tarvinnut rationalisoida, selittää, että se ja se paha asiahan johtui siitä, että vanhempani olivat saaneet heikot eväät elämäänsä varten. Näin olin vuosikausia tehnyt ja kieltänyt itseltäni kivun kokemisen.

Minut oli opetettu kunnioittamaan vanhempiani ja ymmärtämään heitä, ei antamaan tilaa omalle kivulleni, hylätyn ja pettyneen lapsen kokemukselle.

Kirjoitusprosessissani saatoin sen tehdä. Surra oikeutetun suruni, vihata aidon vihani läpi. Se oli mahtava kokemus. Samanlainen kuin ensimmäinen kerta lentokoneessa joskus vuosia sitten: tajuta ahdistavan pelon jälkeen että ilmassa ollaan ja siivet kantavat. Omille siivilleen nousu ja ulkoa-ohjautuvuudesta irrottautuminen onkin yksi ihmisyyden tärkeimpiä päämääriä.

Kirjoittaessani tiesin kyllä, ettei minulla ollut vaihtoehtoja. Oli läpikäymisen aika. Olin tullut siihen vaiheeseen elämässäni. Jännitti vain, miten lukijat ottavat sanomani vastaan. Hyvin ottivat. Palaute kirjasta on ollut niin innostavaa, että se on rohkaissut minua jatkamaan saman aihepiirin käsittelyä, nyt tosin vähän eri näkökulmia painottaen. Jotkut lukijat suorastaan pyysivät jatkamaan. Saan edelleen puhelinsoittoja ja kirjeitä, joissa lukijat kertovat omia kokemuksiaan siitä, miten positiivinen ajattelu on heitä auttanut jossakin arkipäivän elämäntilanteessa. Joidenkin kohdalla on tapahtunut suoranaisia ihmeitä.

Monet ovat kokeilleet uusia myönteisiä asenteita ja käyttäytymismalleja ja ihastuneet niiden yksinkertaiseen toimivuuteen. He kertovat myös saaneensa kirjastani selviytymisen toivoa. Sekin on tärkeää. Itse asiassa pyrkimykseni onkin houkutella ihmisiä etsimään omia myönteisiä voimiaan ja vapauttamaan niitä käyttöön. Niitä todellakin on, jokaisessa ihmisessä. Jos ne ovat minusta löytyneet, miksei muistakin. Kukaan meistä ei jaksaisi ilman niitä. On vain rohkeasti luotettava itseensä.

Jotkut ovat huolissaan kyselleet, miten iäkkäät vanhempani ovat ottaneet vastaan kritiikkini. Miten he ovat kokeneet sen että arvostelen välillä kovastikin sitä, missä he kuitenkin ovat parhaansa yrittäneet. Itse asiassa heidän reaktionsa askarrutti itseänikin ja pelkäsin tekeväni jotakin peruuttamatonta väleissämme.

Vanhempieni aikuinen poika

Poikkesin erään matkani yhteydessä vanhempieni luokse kertoakseni mitä olin tehnyt. Se osui vaiheeseen, jolloin olin jo jättänyt käsikiijoituksen kustantajalle ja se oli siellä hyväksytty. Saavuin vanhempieni luokse ja tiesin että minulla oli kolme tuntia aikaa kertoa äidille ja isälle, että olin kirjoittanut kirjan ja että siinä olisi kohtia, jotka saattaisivat loukata heitä.

Pari ensimmäistä tuntia olin kuin kissa pistoksessa. En saanut sanotuksi, millä asialla olin. Yritin ja yritin, mutta sopivaa tilaisuutta ei tuntunut millään löytyvän. Katsoimme TV:stä uintikilpailuja ja puhuimme Jani Sievisen menestyksistä. Sitten söimme ja juttelimme suvun kuulumisia. Vanhempani olivat erittäin ystävällisiä minulle, hyvällä tuulella ja minä en vain saanut suutani auki. Tuskailin mielessäni, että eihän tästä tule mitään. Hiki alkoi tunkea otsalle ja paita oli märkänä.

Lopulta istuimme kahvipöydässä ja tiesin että kohta minun oli alettava tehdä poislähtöä. Nyt oli pakko nostaa kissa pöydälle. Vapisevin käsin kaivoin käsikiijoitusversion laukustani ja totesin kirjoittaneeni jälleen kirjan. Samaan hengenvetoon jatkoin että olin siinä kertonut tapahtumia lapsuudestani ja että jotkin niistä saattoivat satuttaa heitä ja asettaa joitakin heidän arvoistaan kyseenalaisiksi. Isä ei juurikaan osallistunut. Hän oli kiinnostuneempi TV:n urheilutaijonnasta, mutta äidin ilme vakavoitui: Mitä sie oot oikein menny kirjottammaa.

Heti minulle tuli syyllinen olo. Ihan vanhaan malliin. Yritin puolustautua: Mutta kun oli vaan jotenkin pakko tehdä se. Käydä läpi uudelleen ne jutut, jotka silloin puolustuskyvyttömänä lapsena jouduin kokemaan. Kaikki ahdistavat uskovaisten kokoukset, pelot, joihin ei kukaan antanut selityksiä. En pääse elämässä eteenpäin, jos en näitä selvitä. Ne estävät elämästä. Luin äidille otteita kiijasta. Vähitellen hän rauhoittui. Jonkin aikaa kuunneltuaan hän totesi: Tuollastaha se oli miunkii lapsuuves. Ku miun äiti oli uskovainen, kaikki koulukaverit pilkkas ja osotti sormella ja huus, et uskovaisen laps, uskovaisen laps. Kurjalta se tuntu.

Aloimme löytää yhteistä säveltä. Ensimmäisen kerran äiti kertoi minulle omia lapsuudenkokemuksiaan. Ajatella, että hänkin oli tuntenut samalla ahdistavalla tavalla. Jatkoin juttujen lukemista ja taas äiti keskeytti kertoakseen jotakin omasta lapsuudestaan. Jotenkin löysimme toisemme siinä tilanteessa. Tapahtui ihme.

Lopulta minun oli pakko lähteä ja pakkasin käsikirjoitusta takaisin laukkuuni. Isäkin oli jo siinä vaiheessa tullut kahvipöytään. Hörpin viimeisiä kahvejani kupin pohjalta kun äiti äkkiä sanoi: Kuule Pekka, sie oot kirjottant, mitä oot kirjottant. Kyl myö isän kans yritettää kestää. Jos oot pahast kirjottant, itteishä sie vaan munnaat.

Ne olivat maagiset sanat, kuin synninpäästö. Tiesin että äiti oli ymmärtänyt viestini ja heittänyt pallon takaisin minulle. Koin että ensimmäistä kertaa hän suhtautui minuun kuin aikuiseen ihmiseen. Vastuu kirjan tekstistä ja koko elämästäni oli todellakin minulla, ei vanhemmillani. Kysymys ei ollut heidän surutyöstään, ei heidän kivustaan eikä heidän painolastistaan, vaan minun. Äiti, tuo pieni, kahdeksaakymppiä lähestyvä karjalaisnainen, kasvoi tuossa hetkessä silmissäni suureksi ihmiseksi.

Luulen, että välit vanhempieni kanssa ovat tämän kokemuksen jälkeen olleet paremmat, aikuisemmat ja kunnioittavammat kuin koskaan. Napanuora taisi viimeinkin napsahtaa poikki. Se oli prosessi, jossa elin vanhat työskentelemättä jääneet kipeät tunteeni uusiksi. Ihmisellä ei ole muuta tietä vapautumisessa. Vanha on uskallettava elää läpi. Se satuttaa mutta myös parantaa. Riippakivistä pääsee eroon vain luopumalla ja luopuminen onnistuu kun aikansa suree.

Se on tie myös johonkin uuteen, sellaiseen jossa koko energia ei enää kulu taaksepäin katseluun ja elämättä jääneen elämän voivottelemiseen, vaan ihminen uskaltaa elää täysillä tätä hetkeä ja suuntautua pelotta kohti huomispäivän haasteita.

Myös käsitykseni terapiasta ja terapeutin roolista on tässä prosessissa muuttunut. Ennen olin kauhuissani siitä, ettei osaamiseni riitä ihmisten auttamiseen ja ettei minulla ole tarvittavaa tietotaitoa tehdä oikeita terapeuttisia ratkaisuja. Olin siis kaikkivoipaisen tietäjän roolissa ja yritin siirtää oikeaa tietoa asiakkailleni. Menestyminen terapiassa oli kokonaan minun varassani. Paineitahan sellaisesta tulee ja hyväkin terapeutti uuvuttaa itsensä nopeasti loppuun.

Tietäjän roolista olen siirtynyt tarkkailijan, sivustaseuraajan osaan ja se tekee työstäni paitsi helpomman myös monin verroin mielenkiintoisemman. Voin uteliaana seurata niiden prosessien kulkua, joita ihmiset ovat lähteneet työstämään itsensä kanssa, ja iloita vilpittömästi kun he alkavat uskoa itseensä ja pääsevät kiinni omiin voimiinsa. Silloin rupeaa tapahtumaan ihmeitä.

Juuri tässä onkin asian ydin: Voima ei ole terapeutin voimaa vaan ihmisissä itsessään jo valmiina olevaa voimaa. Terapeutin tehtävä on auttaa ihmisiä löytämään voimiensa lähteitä ja saamaan niitä käyttöönsä. Terapeutti ikään kuin houkuttelee ihmistä tulemaan omaksi itsekseen ja tekemään sen työn joka jokaisen kasvua etsivän on itsensä kanssa tehtävä. Toisen puolesta ei voi elää. On elettävä itse. Mutta päästäkseen kiinni myönteisiin voimiinsa ihminen tarvitsee uusia näkökulmia, vinkkejä. Niitä voi terapeutti antaa. Näkökulmaa vaihtamalla moni asia loksahtaakin omalle paikalleen.

Toivon sydämestäni, että tämä kirja voisi omalta osaltaan olla avaamassa uusia myönteisiä näkökulmia elämään. Enimmäkseenhän elämä on hyvää. Meiltä vain usein puuttuu kyky nähdä se. Toivon myös että kirja antaisi rohkeutta ja voimia siinä työskentelyssä jota meistä jokainen oman elämänsä kanssa tekee.

On tullut tarinoiden kertomisen aika. Uskon tarinoihin enemmän kuin korkealentoisiin teorioihin, joita kalvojen ulkoiluttajat esitelmätilaisuuksissaan viljelevät. Itsekin käytin aikaisemmin paljon kalvoja, mutta olen luopunut niistä kokonaan. Elämä on opettanut, että teoriat eivät kosketa olivatpa ne miten oivallisia tahansa. Tärkeintä on elämän kosketus, se että ihmiset panevat itseään likoon ja alkavat jakaa omastaan toisille. Henkilökohtaiseen kokemukseen on mahdollisuus samastua ja se helpottaa elämistä.

Siksi minusta on tullut tarinoiden kertoja. Myös tässä kirjassani kerron melkoisen määrän juttuja elävästä elämästä. Ne tulevat tuttaviltani, omasta perhepiiristäni ja terapiatyössä kohtaamiltani ihmisiltä, joilta olen saanut luvan julkaisuun.

Yksi tarina koskettaa yhtä lukijaa, toinen toista. Ne jutut, jotka eivät kosketa, voi ihan rauhassa sivuuttaa. Niiden aika on ehkä myöhemmin tai sitten ei. Uskon, että omaa elämää läheltä liippaavat tarinat antavat kasvulle rakennusaineita.

Tarinoista saa rohkaisua nähdä elämää myönteisemmin. Toivottavasti esimerkkitapaukset houkuttelevat myös kokeilemaan käytännössä myönteisen ajattelun oppeja. En haluaisi että yksikään lukija toteaisi kirjan luettuaan: "Kyllähän myönteinen ajattelu voi olla jollekin ihmiselle avuksi, mutta ei se minua koske eikä toimi minun elämässäni. ’ ’ Sen voit tietää vasta kokeiltuasi. Olen varma, että jos annat myönteisyyden mahtavalle voimalle mahdollisuuden elämässäsi ja uskaltaudut vakavasti kokeilemaan myönteisen ajattelun käyttäytymismalleja, paluuta vanhaan negatiivisuuteen ei enää ole.

Vielä yksi asia. On hyvä muistaa, että paras oppaamme elämän matkalla on aina oma sisäinen lapsemme. Sillä on oikea tieto mihin suuntaan ja millä vauhdilla meidän on edettävä. Siksi tilan antaminen oman oppaamme neuvoille onkin elämässä kaikkein tärkeintä. Mutta opas on ensin löydettävä. Se on päästettävä syntymään.

Kun koville ottaa koiraskin poikii

Makaan korokkeella ison vihreän niityn keskellä sairaalan sängyssä. Koroke näyttää esiintymislavalta, mutta nyt se on rakennettu aivan poikkeuksellista tapahtumaa varten. On tapahtumassa julkinen synnytys ja minä, mies, olen synnyttäjä. Päivä on aurinkoisen kaunis ja tyyni. Muutama poutapilvi leijailee yläpuolella.

Synnytyssairaalan modernit laitteet monitoreineen ja tippakoneineen on tuotu paikalle. Ne ympäröivät vuodettani. Sairaalan henkilökuntaa, hoitajia ja lääkäreitä pyörii ympärilläni. He valmistelevat pian käynnistyvää synnytystä. Joku pyyhkii hikeä otsaltani ja kysyy vointiani. Toinen käy aina välillä tarkistamassa tilannetta kurkistamalla peiton alle.

Korokkeen ympärillä on noin kymmenen metrin alue, joka on eristetty lippusiimalla. Sen takana joka puolella on paljon kansaa, satamäärin, joukossa ystäviäni vuosien takaa ja sukulaisia. Myös tiedotusvälineet ovat paikalla. Tämä on iso juttu, kuulen jonkun toteavan. Eräs kavereistani huutelee minua vanhalla haukkumanimellä Hämppä, mitä sä siellä teet, tuu pois.

Minua hävettää. Tajuan kyllä, että on tapahtumassa jotakin poikkeuksellista ja itseni kannalta tärkeää, mutta pitääkö sen tapahtua tällä tavoin, julkisesti? Eikö synnytys ole sentään intiimi asia, jossa ei juuri ulkopuolisia kaivata? Yritän selittää itselleni, että onhan se sensaatio kun mies synnyttää. Tuskin tässä muuten makaisin kaikkien silmätikkuna. Selitys ei oikein mene läpi. Minulle heitetyt huulet kuittaan huumorilla: Kun koville ottaa, koiraskin poikii. Joitakin naurattaa, minua ei.

Hoitajien ja lääkäreiden lisäksi lavalle on päästetty tiedottaja, jonka tehtävänä on äänentoistolaitteiden välityksellä selostaa synnytys yleisölle. En pidä tyypistä, koska hänen äänensä tuo mieleeni Heikki Kinnusen TV-sketsissä esittämän vartiosotilaan, joka valtakunnan muurilta huutaa narisevalla äänellään: Valtakunnassa kaikki hyvin. Huumoriksiko tämä menee? Minullahan on kova paikka edessä?

H-hetki koittaa. Supistukset tulevat nyt säännöllisesti ja tiuhaan tahtiin. Synnytysryhmä asettuu valmiusasemiin. Saan luvan ponnistaa ja tunnen että jotakin irtoaa. Johtava lääkäri kuiskaa tuloksen tiedottajalle. Tämä kajauttaa eetteriin: PASKAA TULEE.

Kansa räjähtää nauramaan. Häpeän pää punaisena. Tekisi mieli painua maan alle. Olen synnyttämässä lasta julkisesti, olen pannut itseni likoon ja kun sankarin pitäisi saapua, alkaakin tulla ulostetta. Samassa muistan vaimoni kolme synnytystä ja rauhoitun. Niissäkin synnyttäjän suoli tyhjeni aina ensin ja vasta sitten tuli lapsi. Ei siis hätää, oikea sankari on kyllä tulossa. Odota rauhassa, hoen itselleni. Ensin täytyy vain saada esteet tieltä.

Samassa herään ja hätäännyn valtavasti: Nyt ne eivät ehtineet nähdä lastani ollenkaan, sankaria, sitä kaikkein arvokkainta.

Vähitellen rauhoitun ja tajuan hämärästi nähneeni unta. Sen viesti selviää nopeasti: On aika päästää oma lapsi, jossakin syvällä minussa elävä pieni poika syntymään. On annettava tilaa sille, joka vuosikaudet on odottanut tulemistaan.

Kaikki menneet vuodet olen ollut mahdollisuuksista raskaana. Aikaisemmin en ollut kypsä synnyttämään. Kaikkia elämäni kokemuksia, kaikkea tähänastista olen tarvinnut uskaltaakseni vihdoinkin antaa tilaa sille, mikä elämässäni on tärkeintä. Nyt on synnytyksen aika.

Miksi tämä on niin tärkeää? Siksi että vain sitä kautta voin saada kosketuksen siihen mikä minussa on kaikkein arvokkainta, siihen mikä minussa on vahvaa ja hyvää, mikä minussa on vastuullista, siihen mikä antaa minulle mahdollisuuden tulla kunnon mieheksi.

On uskaltauduttava elämän kosketukseen. Näin voin löytää oman erityislaatuni, rikkauteni, aarteeni joka pitkään on ollut piilossa. Vain kohtaamalla pimeän puoleni minussa oleva valo alkaa loistaa. Vain antautumalla heikoille itseni kanssa voin saavuttaa vahvuuteni. Vain löytämällä sisäisen lapseni voin kasvaa aikuiseksi. Sankaruuden salaisuus piilee heikkoudessa.

II Arkipäivän ihmeitä ja sankaritarinoita

Me ollaan sankareita kaikki

kun oikein silmin katsotaan.

Me ollaan sankareita elämän,

ihan jokainen.

J. Karjalainen

Jos hyvä haltija tulisi

Olen kauan ollut kyyninen ihmeiden suhteen, mutta viime vuosina olen joutunut tarkistamaan käsityksiäni. Syynä on ollut se, että olen tavannut ihmisiä, joiden elämässä ilmiselvästi on tapahtunut ihmeitä. Jos omilla silmillään näkee ihmeenomaisia muutoksia, on vaikeaa olla uskomatta. Vastaväitteiltä putoaa pohja. Sitä paitsi ihmeitä on alkanut tapahtua myös omassa elämässäni. Itse asiassa niitä on taitanut tapahtua pitkin elämääni, mutta en ole osannut niitä nähdä.

Ihmeiden aika ei siis ole ohi. Ihmeitä tapahtuu joka päivä. Usein ihmeenä pidetään jotakin yliluonnollista tapahtumaa, kuten selviytymistä ehjin nahoin vakavasta onnettomuudesta, äkkiparanemista vakavasta sairaudesta tai yllättävää kohtaamista joka muuttaa elämän kuviot perusteellisesti.

Elämä on täynnä pieniä ihmeitä, hyvin merkittäviä tapahtumaketjuja esimerkiksi arkisissa ihmissuhteissamme, ja ne me usein unohdamme. Vähättelemme niitä ja mitätöimme niitä mielessämme ja kuitenkin juuri niillä voi olla käänteentekevä merkitys elämässämme. Vai olisiko ongelman ydin siinä, ettei meillä ole kykyä nähdä ihmeitä? Olemme ehkä liian lähellä omaa elämäämme, jotta voisimme erottaa ihmeet arkipäivän rutiineista.

Ehkäpä elämä on meille liian itsestään selvää. Vasta menetettyämme jotakin tärkeää huomaamme menetyksen todellisen