Keltainen kurki – satuja

By Juhani Konkka

Kauan aikaa sitten muinaisessa Kiinassa tapahtui jotain erikoista. Teehuoneenpitäjä päätti auttaa nuorta mutta köyhää ylioppilasta, ja ylioppilas halusi tehdä vastapalveluksen. Hän piirsi teehuoneen seinälle keltaisen kurjen. Eikä kurki ollut mikä tahansa kurki – se heräsi eloon taputuksesta. Ylioppilas kuitenkin varoitti teehuoneenpitäjää – ahneus saisi kurjen katoamaan. Miten teehuoneenpitäjän mahtoi käydä? Onnistuiko hän säilyttämään taikakurjen seinällään?"Keltainen kurki" on yksi viehättävistä kansansaduista Juhani Konkan samannimisessä satukokoelmassa. Alunperin vuonna 1953 julkaistu kokoelma sisältää kansansatuja niin Kiinasta, Keski-Aasiasta kuin Itä-Euroopastakin. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 12, 2021
• ISBN: 9788726856002

Book preview

Keltainen kurki – satuja

Copyright © 1953, 2021 Juhani Konkka and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726856002

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Keltainen kurki

V anhassa Kiinassa, eräässä pienessä kaupungissa eli kauan, hyvin kauan sitten köyhä ylioppilas. Hänen nimensä oli Mi; kiinalaisilla on nähkääs sellaisia kovin lyhyitä nimiä. Mi oli niin köyhä, ettei hänellä ollut varaa ostaa edes teetä. Ja teestä, sen kai olette jostakin lukeneetkin, kaikki kiinalaiset pitävät, ja he juovatkin sitä mieluimmin kuin meillä mummot kahvia ja lapset limonaatia. Heillä on kaupungeissa erikoiset teehuoneetkin, missä he ryyppivät teetä kukikkaista kupeista.

Ylioppilas Mi olisi varmaaan kuollut vallan nälkään, jollei olisi ollut erästä hyväsydämistä teehuoneen omistajaa. Tämä tarjosi Mille teetä ilmaiseksi ja antoipa ruokaakin.

Päivänä muutamana, kun Mi oli ensin syönyt lautasellisen riisiä ja sen päälle juonut kaksi kupillista teetä, Mi sanoi sen teehuoneen isännälle:

— Lähden nyt yrittämään onneani muualle. Rahaa minulla ei ole, joten en voi maksaa sinulle teestä, jota olen juonut, enkä ruoasta, jota olen syönyt. Mutta anna minulle pala liitua, niin palkitsen sinut.

Isäntä toi hänelle palan liitua, ja se sattui olemaan keltaista. Ja ylioppilas piirsi sillä liidunpalalla teehuoneen seinälle kurjen, Kurjet ovat yleensä harmaita, mutta tästä kurjesta tuli keltainen, ja se olikin ihan elävän näköinen.

— Tämä kurki, sanoi ylioppilas isännälle, — tuo sinulle sata kertaa enemmän rahaa kuin olen velkaa. Kun tänne kokoontuu väkeä, käske heitä lyömään kolmesti kämmeniä vastatusten, ja silloin kurki laskeutuu seinältä ja rupeaa tanssimaan, Mutta yksi asia paina visusti mieleesi: älä pane sitä tanssimaan pelkästään yhdelle ainoalle ihmiselle. Jos niin teet, merkitsee se sinulle onnettomuutta: menetät kurjen ikuisiksi ajoiksi. Hyvästi nyt ja kiitos kaikesta.

Ylioppilaan mentyä isäntä jäi seisomaan paikalleen suu hämmästyksestä selällään ja silmät harillaan. Hän havahtui vasta sitten, kun kärpänen avoimesta ikkunasta lensi suoraan hänen suuhunsa.

Seuraavana päivänä hän päätti kokeilla, oliko ylioppilaan sanoissa perää. Kun huone oli kerääntynyt täyteen väkeä, kaikki palmikkopäisiä kiinalaisia, hän pyysi heitä läimäyttämään kolmesti käsiään vastatusten. No kaikki tietysti tekivät niin. Ja siinä samassa kurki irtaantuikin seinältä, laskeutui lattialle ja tanssi muutaman tanssin. Se tanssi hyvin sulavasti, kauniisti ja iloisesti. Ja sitten se nousi takaisin entiselle paikalleen. Vieraat olivat ensin ihastuneita, sitten rupesivat hämmästyksestä haikailemaan ja väittivät, ettei tämä ollut totta. Mutta kun seuraavanakin päivänä toistui sama, oli heidän pakko uskoa.

Huhu ihmeellisestä kurjesta levisi kaikkialle. Kansaa alkoi saapua pitempienkin matkojen takaa. Teehuone oli aina täynnä väkeä. Isäntä rikastui. Ylioppilaan sana oli toteutunut. Mutta päivänä muutamana teehuoneeseen saapui suuri herra, keisarihovin ministeri vai mikä lienee ollut. Huone oli parhaillaan täynnä käsityöläisiä ja ympäristön talonpoikia. Hoviherra oli tottunut näkemään ympärillään vain hienoa väkeä, ja siksi hän käski ajaa kaikki ulos.

Käsityöläiset ja talonpojat lähtivät ajamattakin, ja hoviherra jäi yksin. Hänkin oli kuullut, tietystikin, ihmeellisestä kurjesta. Hän otti taskustaan kourallisen kultarahoja, heitti ne isännälle ja sanoi:

— Pane se lintu tanssimaan!

Nähtyään kultarahat isäntä unohti kaiken, mitä ylioppilas oli hänelle puhunut, ja löi kämmeniään kolmesti vastatusten. Kurki laskeutui haluttomasti seinältä ja tanssi vain yhden ainoan tanssin. Senkin se teki alakuloisesti, hyvin veltosti, sen näköisenä kuin olisi sairastunut. Ja sitten se palasi seinälle eikä enää liikahtanutkaan. Hoviherra läiskytteli kämmeniään, pui kurjelle nyrkkiä, polki jalkaansa ja manaili, mutta kaikki oli yhtä hyödytöntä.

Seuraavana yönä kuului teehuoneen ovelta kolkutusta. Isäntä nousi avaamaan ja näki edessään ylioppilas Min. Virkkamatta isännälle sanaakaan tämä otti taskustaan pillin, alkoi soitella sitä ja lähti poistumaan taakseen katsomatta. Kurki seinällä vavahti, hyppäsi alas ja seurasi ylioppilasta. Sen jälkeen ei enää kukaan nähnyt kumpaakaan: ei sitä ylioppilasta eikä hänen ihmeellistä keltaista kurkeaan.

Mutta vanhat ihmiset puhuvat, että jos sellainen ihmekurki ilmestyy jonnekin, on sen tanssi tarkoitettu kaikkien nähtäväksi. Niin pian kuin vain yksi ainoa ihminen tahtoo nauttia sen taidosta, se samassa katoaa.

Kultakutri

E rään entisaikojen kuninkaan luo saapui päivänä muutamana vanha mummo, joka otti pussistaan kalan ja sanoi:

— Anna paistaa tämä kala ja syö se. Kun olet syönyt, ymmärrät kaikkien niiden eläinten kieltä, jotka maan päällä, vedessä ja ilmassa liikkuvat.

Kuningas riemastui ja antoi mummolle ison kukkarollisen kultarahoja. Sitten hän kutsui luokseen hovipoikansa Rubenin ja sanoi:

— Paista tämä kala minulle päivälliseksi, mutta varo itse syömästä palaakaan. Jollet tottele, menetät henkesi.

Rubenia hämmästytti suuresti niin ankara kielto.

»Johan nyt, ajatteli hän. — Eikö muka kokki saa maistaa ruokaa, jota hän valmistaa? Tämä on varmaan hyvin erikoinen kala, on niin oudon näköinenkin.»

Kun kala oli paistunut Ruben leikkasi siitä palan ja söi. Samassa hän kuuli vienoja ääniä:

— Meillekin murunen, meillekin murunen!

Hovipoika katsahti ympärilleen, mutta ei nähnyt kuin kärpäsiä, joita lenteli keittiössä.

Avoimesta ikkunasta kuului karheita ääniä:

— Minne matka, minne matka?

Piipittävät äänet vastasivat:

— Kaurapellolle, kaurapellolle.

Poika katsahti ulos ja näki hovipuutarhan aidalla vanhan variksen, jonka ohi lensi pikku lintuja.

Silloin Ruben käsitti, millaista taikakalaa hän oli syönyt. Vieläkin hän leikkasi pari pientä palaa, pisti ne kiireesti suuhunsa ja lopun vei kuninkaalle päivällispöytään.

Päivällisen jälkeen kuningas käski Rubenin satuloida hevoset. He lähtivät yhdessä ratsastamaan: kuningas edellä, Ruben hänen jäljessään. Kun he olivat saapuneet puron rannalle, Rubenin hevonen hirnahti ja sanoi:

— Kuulehan, veikkoseni! Mieleni on niin iloinen, että tahtoisin laukata yli vuorten!

— Laukkaisin minäkin, kuninkaan hevonen vastasi, — mutta selässäni on vanha