Kimppu haaveita

By Esa I. Järvinen

Martti Huolmanin elämässä on harva asia mennyt niin kuin hän olisi toivonut. Avioero vaimosta on lopullinen ja tilalla on outo tyhjyyden tunne. Huolman herää ajattelemaan: Mihin hän on elämänsä oikein käyttänyt? Tai muiden elämän, heidän, joiden elämän hän on itseensä kiinnittänyt? Onko hän saavuttanut yhtä ainutta haavettaan? Onneksi suhde omaan äitiin on pysynyt läheisenä elämän karikoista huolimatta.Esa I. Järvisen "Kimppu haaveita" on romaani unelmista ja niistä luopumisesta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 12, 2021
• ISBN: 9788726939521

Book preview

I

Elämä – mitä muuta se on kuin pettäneistä haaveista toipumista ja, mikä merkillisintä, alituista uusien synnyttämistä.

Tuntematon ajattelija 1980-luvulta

Päivän edetessä sää parani. Mitä pitemmälle etelää kohti Martti Huolman pääsi, sitä kuivemmaksi tie kävi. Samalla hänen mielialansa kohentui, harvinaisen vähän kuitenkin.

Martti piti yksin ajamisesta. Ohi vilisevä autio maisema, pitkät loppumattoman tuntuiset suorat, ison auton turvallinen mukavuus, korvissa ilmavirran kevyt suhina ja renkaiden tasainen humina. Siinä tunnelmassa hän yleensä viihtyi. Se rauhoitti, tyhjensi päästä hetkeksi ajatuksien vyyhdet.

Hän ei koskaan ajanut lujaa, likipitäen rajoitusten mukaan. Hänen olisi tarvinnut painaa vain hieman enemmän kaasua ja hän olisi ollut samassa rytmissä kiireisimpien kanssa. Hän antoi niiden mennä. Hänestä oli huvittavaa seurata, kuinka pienimmätkin, huonokuntoisimmatkin autonromut ponnistelivat riskejä ottaen ylinopeuksiin ja väenväkisin hänen ohitseen. Aivan kuin hänen edelleen pääseminen olisi ollut äärimmäisen tärkeää, välttämätöntä.

Liikenteellä, siinä mukana olemisella, ei nyt ollut samanlaista merkitystä kuin tavallisesti. Martilla oli kummallinen, yhä syvenevä tunne siitä, että hän ei tiennyt, minne hän lopulta oli matkalla.

Kohde sinänsä oli se mikä oli; hän oli noutamassa Eliisaa, entistä vaimoansa, lopullisen entistä. Mutta tähän matkaan sisältyi niin paljon muuta. Käytännön järjestelyjä hän ei pelännyt, ne olisivat ammattilaisten käsissä ja menisivät omaa rataansa.

Se merkillinen rauha ja vapautumisen elämys, joka Martin oli yllättänyt hänen saatuaan viestin Eliisasta, oli hävinnyt. Mitä elämää minä nyt elänkään, ketä varten? hän pysähtyi kysymään. Hän yritti painaa kysymyksensä piiloon vastaamalla nopeasti: kuka tietää, kuka sen vielä tietää.

Hän oli levoton ja vielä lievästi peloissaan painajaisesta, jonka hän oli nähnyt edellisenä yönä. Siinä hänet oli ajettu umpikujaan – se oli ollut samanlainen enne kuin ne monet muut, joiden merkityksiä hänen olisi pitänyt tajuta paljon paremmin kuin hän oli halunnut tajuta.

Mihin hän oli aikansa, elämänsä käyttänyt? Tai muiden elämän, heidän joihin hän oli itsensä kiinnittänyt?

Oli pakko, jälleen kerran, päästää kaikki tapahtunut suodattumaan mielen läpi. Oli toivottava, että se mikä tulisi esiin, olisi kirkastunutta tai selkeää, vihdoin.

Epätietoisuus oli hänelle piinallista, ei hän koskaan ollut sietänyt sitä, että asiat vain valuivat omia aikojaan eteenpäin, niissä piti olla järjestys ja hierarkia.

Tältäkö tuntui kun oli ajamassa onnensa ohi, tietämättä minne?

Martti näki suoran päässä ensin väärin päin pysäköidyn sinisen pakettiauton. Hän hiljensi varmuuden vuoksi vauhtia. Lähemmäksi tultua pakettiauton vierestä erottui kaksi naista, jotka tuntuivat liikehtivän hätäisesti.

Nuorempi naisista, minihameinen, vaalea, pitkähiuksinen tyttö huomasi Martin tulon ja riensi tielle heiluttamaan. Vasta noustuaan autosta Martti näki sinapinvärisen pikku-Datsunin kumollaan ojassa.

Hän ei saanut tytön selityksestä selvää, mutta kun tyttö viittoili Datsuniin päin, hän tajusi, että joku oli jäänyt sen alle. Hän laskeutui juosten jyrkkää penkkaa alas.

Auton edestä isokokoinen mies veti kaksin käsin ylös kuraveden sotkemaa nuorempaa miestä. Martti meni auttamaan. Nahkapuseroinen, laiha nuorukainen oli tajuissaan, mutta sekaisin. Hän syljeskeli liejua ja yritti puhdistaa silmiään, kun oli päässyt jaloilleen.

– Kiitos, älytön sotku tässä … Vähältä piti, vanhempi mies sanoi Martille ja alkoi pyyhkiä käsiään penkan ruohoihin.

– Mitä tässä on sattunut? Martti kysyi. Hän nosteli käsivarsiaan ja tutki, olivatko puvuntakin hihat ravassa.

– Perhanan Datsuni pääsi karkaamaan meiltä käsistä. Poika oli keulassa pukkaamassa ja jäi alle. Ruoho vielä sen verran märkää, lipesi kai jalka. Sattui tuossa tuurilla olemaan iso kivi, johon se pysähtyi, ei mennyt ojaan saakka.

– Tämä on teidän auto?

– Ei ole, näiden lasten se on. Tuo paku on meidän, pysähdyttiin auttamaan.

– Mikä tässä oli hätänä?

– Näiltä oli loppunu bensa. Olivat työntäneet autonsa vähän huonosti tieltä syrjään. Yritettiin vetää se ensin asvaltille, että päästäisiin hinaamaan.

– Paha paikka tässä on, penkka tuollainen, Martti sanoi.

– Minä säikähdin jo ja akat varmaan kans, että se oli pojalla menoa. Mutta ei sentään. Jos ei olis ollut kiveä edessä …

Vanhempi nainen oli tuonut paperia, johon poika sai pyyhkiä itseään.

Martti näki, että poika oli loukannut itsensä. – Kasvoihin on ainakin sattunut. Poika pitäisi viedä lääkäriin.

Martti vilkaisi tyttöä, joka syrjempänä, kädet selän takana katseli maahan.

– Niin minustakin, nainen tuki.

Tyttö katsoi heitä, mutta oli tuiman näköisenä vaiti.

– Pitäisi kasvot puhdistaa kunnolla, voi olla, että tikkejäkin tarvitsee ommella. Ja tuossa auton alla on voinut tulla ruhjeita … ties miten pahoja.

– Ei se tartte lääkäriä, tyttö tokaisi lujasti. – Ethän tartte, Leku?

– En tarvi. Pojan vastaus kuulosti epävarmalta.

Martti alkoi epäillä, että nuorilla oli auton kanssa jotakin epäselvää ja siksi he pelkäsivät lääkäriin menoa. Hän kysyi kuitenkin vain, mistä nuoret olivat tulossa ja mihin menossa.

– Toi ei ole mun kaveri, se lähti vaan viemään mua festareille, mutta se paskiainen ei ollu ottanu bensaa, kun sillä ei ollu rahaa, ja nyt mä en pääse sinne ollenkaan, ja tytöt odottaa ja odottaa mua ja ihmettelee mitä mulle on sattunu.

Tytön ääni alkoi värähdellä selitysryöpyn lopulla.

– Ketkä tytöt? Martti kysyi.

– Mun kaverit vaan, ne on menny jo eilen.

, – Poika ei ainakaan voi mennä mihinkään festareille, tuossa kunnossa, nainen sanoi tiukkana. -Me voidaan ottaa se mukaan ja toimittaa terveyskeskukseen, kun kerran ollaan sinne päin menossa. Vai mitä, Ismo?

– Totta kai, kyllä vain, mies vastasi liukkaasti.

Martti näki, että tyttö ei ollut lainkaan halukas samaan kyytiin. Hän kysyi kuitenkin: – Entä tyttö?

– Mä voin tulla sun kyytiin.

– Eiköhän sinunkin olisi parempi palata kotiin jos kerran …

– Mun täytyy päästä festareille, mä en haluu, mä en voi mennä takasin.

– Minä en kuitenkaan mene aivan sitä kautta, Martti yritti vielä.

– Vie ainakin vähän matkaa.

Martti tiesi, että hänen oli vietävä tyttö johonkin, josta tämä pääsisi eteenpäin, ehkä rantatien risteykseen saakka. Hän itse jatkaisi nelostietä etelään.

– Korkeintaan Oulun eteläpuolelle.

– Ihanaa, tyttö hihkaisi ja tarttui käsivarteen niin lujaa, että Martti häkeltyi. Hän irrottautui varovasti. Tyttökin nolostui innostumisestaan.

– Mites tuo Datsuni, voiko sen jättää noin? Säikyttää ohikulkijoita, mies sanoi.

– Eiköhän poika huolehdi omastaan kun selviää tänne takaisin, Martti arveli.

– Se mitään huolehdi.

Martti vieroi tytön väheksyvän pilkallista sävyä. Hän tajusi, että auto tuskin oli pojan.

Mies, nainen ja poika nousivat pakettiautoon ja lähtivät liikkeelle. Martti ihmetteli, miksi tyttö ei hyvästellyt poikaa, katsoi vain välinpitämättömänä.

– Lähdetään sitten mekin. Onko kaikki mukana?

Tyttö ei vastannut, otti jakkunsa ja laukkunsa penkalta, meni autolle ja yritti avata ovea. Se oli lukossa. Martti ensin vähän puhdisti kenkiään ja riensi sitten nostamaan painikkeen omalta puoleltaan.

He ajoivat puhumatta. Tie alkoi vähitellen olla aivan kuiva.

Martti uskalsi toivoa, että sää pysyisi aurinkoisena koko loppumatkan. Hänen oli vaikea keksiä mitään sanottavaa. Hän oli yrittänyt kysellä jotakin tytön iästä ja ammatista ja ystävistä, mutta oli saanut vain yksisanaisia, äkeitä vastauksia ja jättänyt kyselemisen sikseen.

Tyttö nojasi päätään istuimensa niskatukeen ja katsoi sivuilleen maisemia tai yritti ehkä nukkua.

Martti ei saanut silmiään irti tytön ruskettuneista reisistä. Hänen oikea kätensä oli tarpeettomasti jumiutunut vaihdekepille. Hän nosti käden ohjauspyörään, mutta käskemättä se laskeutui takaisin alas, puristamaan käsijarrun kahvaa.

Tyttö oli ottanut avokkaansa pois ja ojentanut jalat suoriksi eteen. Laihat, sileät, kesän jo tummaksi paahtamat.

Martti tunsi kiihkonsa nousevan, jalkoväliä kuumotti. Se tuntui mielettömältä mutta kuitenkin hyvältä.

Hän nieleskeli tyhjää, suuta kuivasi. Hänellä oli yhä kummallisen levoton ja nyt riehakkaaksi yltynyt, kuin huumaantunut olo, hän olisi ollut mielettömän valmis melkein mihin tahansa. Hän pystyi kuvittelemaan sormissaan reiden kiinteän lämmön, kätensä koskettamassa hameen helmaa, vetämässä varovasti ylemmäs, odottamassa miten tyttö vastaisi …

– Onko sinulla rahaa? Martti kuuli äänensä kysyvän.

– Kui niin? tyttö vastasi.

– Että pääset menemään eteenpäin.

– On.

Hetken kuluttua tyttö kysyi Martilta: – Mitä sä mun rahoista kyselet?

– Ajattelin vaan, että onko sinulla itsellä … kun olitte sen pojan kanssa yhdessä. Voisin vähän auttaa, sitä tarkoitan.

– Ei tartte, tyttö töksaytti.

Martti harmitteli sitä, että keskustelu alkoi mennä väärään suuntaan. Hän huomasi tytön tuijottavan häntä kiinteästi.

– Turha kuvitella mitään.

– Kuvitella mitä? Martti kysyi vastaukseksi yrittäen tavoitella jonkinlaista tietämättömyyden ja neuvottomuuden sävyä. Hän tajusi äänestään tahmaisen teennäisyyden.

– Älä yritä.

– Minä en nyt ymmärrä …

– Mä en sun rahojas huoli ja on turha luulla, että mä annan sulle vittua vaan sen takia, että pääsen sun kyytissä vähän matkaa.

Martti jarrutti rajusti, ja auto pysähtyi äkisti. Hän oli raivostunut tytön luuloista, mutta ei saanut sanotuksi mitään. Hän tiesi, että ei voisi ajaa tyttöä ulos, koska jotakin sellaista, tytön viettelemistä, hän oli pohjimmiltaan saattanut haaveilla. Ehkä hän nyt vain näytteli loukkaantuneensa.