Hukkajoki

By Tiina Raevaara

Hukkajoki on syrjäinen kylä Kainuun metsämaisemissa. Joona eksyy kyläpahaseen oman parisuhteensa raunioista. Hänen mielessään pyörivät vain itsetuhoiset ajatukset ja tulevaisuuden pelko. Mukanaan hänellä on vain hänen musta koiransa Taika.Joonan ottaa hoiviinsa Amanda ja hänen tyttärensä Dora. Amanda pelkää kuolemaa hänen omien läheistensä kadottua ja kuoltua liian moneen kertaan. Elämässä ei muu ole varmaa kuin Hukkajoen virta, joka saattaa vetää mukaansa kenet tahansa, joka ei ole varovainen.Mitä joen päässä on? Miten Amandan ja Joonan muistot ja menneisyys lomittuvat yhteen? Raevaaran romaani kertoo maagisen realismin keinoin tarinan kaipuusta ja rakkaudesta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 12, 2021
• ISBN: 9788726834444

Book preview

I

J oskus pimeys ja kylmyys jatkuvat niin kauan, että niiden keskelle joutuneet asiat ovat vaarassa unohtua, hajota jäähileiksi. Joskus sattuman ja kaaoksen keskelläkin asiat loksahtavat kohdalleen eikä mikään teko tai tapahtuma jää ilman merkitystä. Joskus ihmiset ovat olleet hukassa toisiltaan liian kauan.

Kymmenien mustanpuhuvien kilometrien sekä kokonaista ihmiselämää uhanneen pimeyden jälkeen maisemaan ilmestyy valoa.

Katulamppu. Joona säikähtää ja kääntää vahingossa ratista. Auto ei luisu ojaan asti, mutta penkalle kuitenkin. Joona vetää käsijarrun päälle, sammuttaa moottorin ja sulkee hetkeksi silmänsä. Sormet puristavat vieläkin rattia. Hän irrottaa otteensa ja laskee kädet syliinsä. Jo pelkkä hengittäminen on Joonalle usein kohtuuttoman raskasta.

Ulkona on kova pakkanen. Ikkunat alkavat huurtua, niiden läpi erottuu vain valo, ei enää puiden mustia oksia, lumetonta tietä tai aurausmerkkien heijastimia. Ulkopuolelta katsottuna autosta ei näy Joonaa, ei edes vaaleana hahmona, ei hänen hidasta, liioitellun varovaista tapaansa vaihtaa asentoa, tarttua rattiin tai vaihdekeppiin. Taivaalta nähtynä Joonan auto on vain hennosti hohtava punainen piste, yhtä eloton kuin kivenlohkareet tien pientarella. Pakkanen pääsi yllättämään Joonan, vaikka se ilmestyi oikeaan aikaan joulukuun alussa. Mutta lumi puuttuu, ja kylmyys ilman lunta on raastavaa ja julmaa.

Joona kääntää virta-avaimesta, moottori epäröi hetken. Käynnistyy kuitenkin, ja puhaltimet kirkastavat hitaasti tuulilasin. Taika nousee seisomaan takapenkillä, kohottaa kuononsa ja ulvaisee. Korvat painuvat takaraivoa vasten, toinen etujalka nousee kohti rintaa aivan kuin ulvaisu vihlaisisi sydäntä koiran kylkiluiden alla.

Joona ei ole varma, onko koiralla sydäntä sanan vertauskuvallisessa merkityksessä. Taika on kasa viettejä ja aisteja – aistien ohjaamia viettejä, kasa tummaan turkkiin pakattuja tietokoneohjelmia, jotka eivät sisällä sellaisia elementtejä kuin sydän tai sydämellisyys. Aikoinaan Joona ajatteli paljon tällaisia asioita, tutkaili Taikan käytöstä ja reaktioita ja pohdiskeli koiran olemusta. Nykyään ei. Nykyään Joona on paljon enemmän robotti kuin koira koskaan. Sellaiseksi menetys tekee ihmisen. Repii irti kaiken pehmeän ja sydämellisen ja heittää sen maailman tuuliin.

Taika rauhoittuu nopeasti, laskeutuu takaisin makuulle ja asettaa päänsä etutassujen väliin. Joona laskee kätensä hetkeksi sen niskalle, työntää sormet turkin lomaan ja rapsuttaa. Taika ei hievahdakaan, se ei ole niitä koiria, jotka erityisesti nauttisivat rapsutuksesta. Joona ei sitä tiedä. Hän antaa moottorin hyristä ja auton seistä tien laidassa. Kuvittelee kuinka koira nauttii hänen kosketuksestaan. Joku saattaisi ajaa hänen peräänsä, mutta muita autoja ei ole näkynyt aikoihin. Joona on päätynyt kauas. Lopulta hän tarttuu rattiin ja ohjaa auton takaisin tielle. Moottorin ääni oikuttelee hieman, ja Joona alkaa pelätä, että pakkanen katkaisee hänen matkansa.

Katulamppujen alla on sininen kyltti. HUKKAJOKI VARGÅ 30. Hukkajoki on hänen seuraava välietappinsa, tai ei hän siellä aio pysähtyä, ajaa vain läpi kovaa ja mitään kokematta. Paikka on pieni, hädin tuskin merkitty kartalle. Kolmeenkymmeneen kilometriin ei tule kulumaan kauan, ei niiden kaikkien viiden ja puolensadan kilometrin jälkeen, mitä Joona on tullut tänään ajaneeksi. Ja myös Taika, josta ei ole erityisen rentouttavaa maata huojuvalla autonpenkillä tuntikausia. Hukkajoen jälkeenkin matkaa riittää vielä. Joona katsoo tietä edessään, yrittää ajatella pelkkää tietä.

Katuvalot loppuvat yhtä äkkiä kuin ne tien viereen ilmaantuivat. Joona hidastaa vauhtia, antaa silmiensä tottua. Kuu on ilmestynyt taivaalle, sen valossa Joona erottaa kuusenlatvat ja paljaiden lehtipuiden kourina kurkottelevat oksankärjet. Kauempana tiellä pakkasen kiillottama asfaltti heijastaa kuun valoa, mutta auton edessä ajovalot karkottavat heijastuksen näkymättömiin. Kuun valolla ja Joonalla on paljon yhteistä: pimeässä Joonakin riittää valaisemaan maiseman, riitti ainakin ennen, mutta liian kirkkaassa valossa hän saattaa kadota kokonaan.

Kun kolmestakymmenestä kilometristä on vain muutama jäljellä, Taika alkaa haukkua. Se haukkuu niin, että auto hypähtelee äänen tahdissa, ja Joonan on pakko pysäyttää. Tiellä auton edessä seisoo jotain suurta ja tummaa.

A mandan maailmaa järisyttää kirje, ruskehtavaan kuoreen suljettu lappunen. Amanda hakee sen laatikosta muun postin seassa, ja eteisessä se putoaa automainoksen ja sähkölaskun välistä, leijailee lattialle kuin kesken lentoa uuvahtanut perhonen. Amanda vangitsee kirjeen talvisaappaan koron alle.

Enteitä, Amanda ajattelee myöhemmin – sitten kun hänen maailmansa on hieman murentunut reunasta. Ainakin se on Amandalle enne, että paperi viiltää sormeen haavan ja veri pehmentää kirjeen kulman. Amanda on aina ollut näkevinään enteitä. Aivan kuin maailma olisi kaavio, tiheä seurausten ja syiden ja yhteyksien verkko, joka yhdestä langasta vedettäessä jännittyy kokonaisuudessaan; jossa jokaisella asialla on yhteys toiseen.

Juuri nyt Amandan talo on tyhjä ihmisistä, mutta täynnä tavaroita. Tavaroita ilmestyy koko ajan lisää, ennen kaikkea kirjoja, pölyisiä paperipinoja jotka ainakin periaatteessa ovat tärkeitä, pieniä esineitä säilytysrasioissaan, vähän isompia esineitä, jotka saavat nopeasti pinnalleen ohuen pölypeiton, tauluja jotka peittävät seinät lähes kokonaan. Talossa asuu myös hämähäkkejä, mutta niistä Amanda ei ole millänsäkään. Ja hiiri erään kaapin alla, mutta sitä Amanda ei tiedä.

Olohuonetta hallitsee sohva, vanttera ja majesteetillinen, se on kuin kohtu, jonka sisään Amanda voi heittäytyä ja palata jonnekin viidenkymmenenviiden vuoden taakse, aikaan jota ei muista ja jonne ei tosiasiassa haluaisi palata. Ilmassa leijuu makea tuoksu, joku voisi epäillä että se tulee tuoksukynttilöistä tai suitsukkeista tai sen sellaisesta, mutta luultavasti se on peräisin ylikypsistä hedelmistä keittiön pöydällä.

Tietysti talossa asuu myös Dora, mutta Amanda ei ajattele häntä erillisenä ihmisenä. Dora on hänen lapsensa, osa häntä itseään, yhdessä he kaksi ovat vain yksi, huolimatta Doran seitsemästätoista ikävuodesta, jotka ainakin Doran mielestä riittävät erottamaan hänet aivan omaksi yksilökseen. Mutta Dora ei ole juuri nyt kotona, hän on koulussa toisella paikkakunnalla.

Mitä kirjeessä lukee? Vähän, tiheästi kirjoitettuna. Käsiala on tiukkaa ja koukeroista, mutta Amanda on tottunut lukemaan sitä. Kirjeen kirjoittaja luulee tottuneensa Amandaan, tuntevansa tämän ja arvaavansa reaktiot. Ei Amandaa voi tuntea.

Amandalla on yllään hame, musta, pitkä ja kaksikerroksinen, ja hän pyyhkäisee vuotavan sormensa siihen ennen kuin aloittaa lukemisen. Tahra ei erotu tummasta kankaasta. Sellaista veri on muutenkin: sitä on kaikkialla, vaikkei kukaan huomaa. Ehkä Amandan hame on täynnä veriläikkiä; se olisi syytä pestä paljon nykyistä useammin. Pesuveden väristä näkisi, millaisia salaisuuksia Amanda on vaatteissaan kantanut.

Amanda puristaa kirjeen, tai oikeastaan vain lappusen, veriseen käteensä ja luettuaan sen kaivautuu syvälle sohvaan. Menneisyys kurottuu hänen sydämensä ympärille, puristuu siihen. Ja koska sydän ei lyö kunnolla, Amandan aivot käyvät vain puoliteholla ja hän kiihtyy entisestään, kiihtyy niin että puree vahingossa huultaan ja maistaa veren kielellään. Verta kaikkialla.

Dora ei ällisty kirjettä – hän ällistyy sitä, että äiti kertoo siitä hänelle. Amanda rikkoo kaikkia perinteitä ja rutiineja, joita he ovat ympärilleen kehränneet. Amanda ojentaa paperin Doralle, näyttää tuohtuneelta ja pitää käsivarsiaan kiukkuisesti puuskassa. Pieni ruskehtava kirjekuori, mustalla kynällä kirjoitettu koukeroinen osoite, vastaanottajana A. Lundgren. A ei ole ollenkaan niin kuin Amanda, se on liian terävä ja säännönmukainen.

Dora katselee kirjettä ja kuorta vessassa, istuu pöntöllä ja tukee leuan paljaisiin polviinsa. Kirje on lattialla jalkaterien päällä, sormet ovat pujottautuneet varpaiden lomaan. Amanda kolistelee vaatehuoneessa, etsii tiilenpunaista hamettaan eikä ihmettele, vaikka Dora viipyy vessassa pitkään. Se on aivan normaalia, Dora linnoittautuu milloin minnekin, istahtaa ja sulkee maailman pois. Amanda teki sitä itsekin joskus seitsemänkymmentäluvulla, laittoi kapinan täysille ja lukitsi oven perässään. Ehkä hänenkin äitinsä teki niin, sen täytyi olla viisikymmentälukua, silloin mahdollisuus kapinaan oli tosin vasta alkamassa eikä linnoittautuminen ollut ollenkaan niin helppoa kuin nykyään. Mutta Amanda ei voi ajatella äitinsä kapinoineen, ei hänen äidistään ollut sellaiseen.

Doran pohje kramppaa samaan aikaan kun hän laittaa lappusen takaisin kirjekuoreen. Hän melkein huutaa, melkein, painaa huulensa tiukasti kiinni ja nyrkin vielä varmuudeksi suulleen. Jalkaan sattuu ja varpaat käpristyvät ylöspäin, silmistä puskee kyyneleitä. Dora painaa kämmenensä kirjekuoren päälle, piilottaa kirjaimet peukaloidensa alle; vääntelee sanoja mielessään, mutta varoo kuiskaamasta niitä ääneen. Ehkä kirje onkin vain unta ja palaa mieleen joskus aikojen päästä kuin mikä tahansa näky, jota ei oikeasti ollut, Dora ajattelee.

Todellisuuden erottaminen sen ulkopuolisista asioista ei ole ikinä ollut Doran vahvuus. Hänelle maailma on yhtä ja samaa, tosi ja epätosi sen sisällä toisiinsa kietoutuneina. Dora ei voi koskaan olla varma.

Silloin kun kirjelappua kirjoitettiin, Amanda oli kotona eikä tehnyt mitään, koska suklaansyöntiä ei lasketa tekemiseksi. Dora sen sijaan istui kuvaamataidon tunnilla, kaksoistunnin ensimmäisellä puoliskolla, ja kuunteli opettajaa. Hänelle tuli epämiellyttävä olo, kun opettaja puhui väreistä, vastaväreistä ja väriteoriasta, siitä kuinka vaaleat ja lämpimät värit tuovat lähelle, kylmät ja tummat häivyttävät taakse. Häivyttävät taakse, se tuntui Dorasta erityisen kamalalta, ja hän värähti, työnsi kätensä suojaan suuren villatakin hihojen sisään, oikean käden vasempaan hihaan ja vasemman oikeaan, ja näpräsi korua ranteessaan. Häivyttää joku jonnekin, tuoda toinen taas lähelle, vaikka oikeasti ne olivat aivan yhtä kaukana.

Entä aavistiko opettaja jotain? Asia ei liittynyt häneen mitenkään – ei kirje, ei sen kirjoittaja eikä edes Dora, ja itse asiassa hän sekoitti Doran aina siihen toiseen mustatukkaiseen tyttöön, joka pukeutui paksuihin villapaitoihin ja pitkiin samettihameisiin. Dora sekoittuu helposti. Opettaja lopetti hetkeksi yksinpuhelunsa, piti pitkän tauon sanojen kylmä ja sininen välissä. Tauon takia virkkeestä tuli järjetön, ja eturivissä istuva aina kaiken muistiin kirjoittava tyttö pyyhki sen kokonaan yli. Opettaja hämmentyi itsekin tauostaan, tuijotti hetken luokan perällä seisovaa paperimassaista lohikäärmettä, vilkaisi samalla myös Doraa.

Kun Dora istui kaksoistunnin jälkimmäisellä puoliskolla, kirje lähetettiin. Käsi pudotti sen postilaatikkoon, toinen käsi piti luukkua auki. Dora keskittyi täyttämään paperia sinisellä ja mustalla ja viheliään kylmällä purppuralla. Hän halusi, että koko maalaus on häivytetty taakse. Opettaja ei ymmärtänyt ajatusta, muttei suuremmin välittänytkään.

Kaikista aineen olomuodoista Dora muistuttaa ehkä eniten nestettä, vettä vaikka: läpikuultavaa, sellaista johon voi työntää kätensä ja upota kokonaan. Mutta kuten ei vettä, ei Dorakaan voi polkea jalkoihin: hän pakenee alta, siirtää läpikuultavan olemuksensa jonnekin muualle, patoaa raivonsa esteisiin ja murtaa ne sitten voimalla, jolla on hajotettu kiveä ja muokattu maailmaa miljardien vuosien ajan. Vettä vastaan ei voi taistella. Molempia kannattaa pelätä.

J oona seisoo talon portailla ja tärisee. On lähes keskiyö, eikä hän hytise pelkän pakkasen takia: häntä hävettää olla siinä, tuntemattomana tuntemattomien portailla. Häntä hävettää, että hän tuli säikähdyksissään kääntyneeksi risteyksestä tuntemattomien ihmisten pihatielle, ja erityisen häpeällistä on, että nyt hänen autonsa ei suostu jatkamaan matkaa, ei tässä pakkasessa. Joona yrittää jaksaa pitää itsensä pystyssä.

Kädet vapisevat, vaikka Joona on tunkenut ne taskuihin. Tervetuloa, lukee pienessä messinkisessä laatassa. Lundgren, lukee toisessa laatassa, suuremmassa, keskellä ovea. Laatat eivät kerro mitään siitä, millaisia ihmisiä talossa asuu.

Ovikello on vääränlainen, liian äänekäs. Talon asukkaat eivät voi olla kuulematta sitä; Joona ei voi väittää itselleen, ettei talossa ollut ketään, koska kukaan ei avannut. Että hän soitti kyllä ovikelloa, ei vain ollut ketään, joka olisi voinut sen kuulla. Sormet ovat niin kylmät, että Joona ei kunnolla edes tunne ovikellon nappia sormenpäissään. Taika istuu autossa ja on painanut nenänsä kiinni lasiin. Sen läähätys kirjoo ikkunan jäisillä tähdillä, sulattaa niiden keskelle aukon lämmöllään ja päästää tähdet taas kasvamaan. Pakkanen on kiristynyt entisestään.

Amanda katsoo hieman huvittuneena pöydän ääressä istuvaa miestä. Hän arvelee tätä hädin tuskin kolmikymppiseksi, hermostuneeksi ja epävarmaksi. Pakkasen kylmettämät posket ovat muuttuneet lämmetessään punaisiksi, ja mies pitää sormiaan kiinni teekupin lämpimissä kyljissä. Ota lisää vain Amanda sanoo ja työntää sämpyläkoria lähemmäksi. Kyllä siitä riittää.

Joona on vähällä pudistaa päätään mutta ojentaa lopulta kätensä koria kohti.

Eikö koira pitäisi ottaa sisään? Sehän jäätyy tuonne pakkaseen.

Joona hätkähtää, kääntää päätään. Hän luuli olevansa kahdestaan tumman, keski-ikäisen naisen kanssa. Mutta täällä on vielä nuori tyttö, hänkin tummiin pukeutunut, laiha ja kalvakka kuin koivujen jäiset rungot maantien laidalla. Nyt Joonan täytyy alkaa käyttäytyä eri lailla. On eri asia olla kolmen kesken kuin kahden.

Dora istuu yläkertaan vievillä portailla kuin mikä tahansa seinänvierustan varjo. Hän vilkuilee ulos ikkunasta ja näkee mustan hahmon liikkuvan pihalle pysäköidyn auton sisällä.

Ei se palele helposti, Joona sanoo viimein.

Hae sisään vain, Amanda kehottaa. Me pidämme koirista. Sitten hänkin muuttuu hieman epävarmaksi. Tässä on Dora. Ja minä olen Amanda. Joonako sinun nimesi oli? Joona nyökkää.

Taika on ihastunut päästessään sisään. Se ymmärtää heti talon olemuksen: missä haisee ruoka, mistä kannattaa etsiä juotavaa, missä lieden hormi on lämmittänyt maton. Amandaa ja Doraa se tervehtii katsomalla heitä pitkään silmiin, hiljaa ja eleettömästi, mutta ystävällisesti.

Onpa kummallinen koira, Amanda sanoo. Omituisen rauhallinen. Yleensä koirat hyppivät ja haukkuvat tai tulevat edes haistelemaan. Joonaa nyökkää, vaikka ei hän oikeastaan tunne koiria. Taika on ainoa.

Mikä sen nimi on? Dora kysyy. Joona hätkähtää taas tytön ääntä. Ääni voisi tulla jostain kaukaa, kuulua jollekin, joka ei ole läsnä.

Taika, hän vastaa. Molemmat naiset nauravat.

Ota lisää teetä, Amanda käskee, ja Joona uppoutuu toviksi hänen silmiinsä, muistaa jonkin hetken noin kolmen vuoden takaa, muistaa silmät ja tuntee pitkästä aikaa mukavan lämpimän paineen jossain kylkiluiden alla. Se on harvinaista, ja siksi se pitääkin hänelle sallia, kannustaa häntä pulssia kiihdyttäviin tuntemuksiin. Joonan ympärillä on kuori, joka estää häntä tuntemasta jopa hänen sisällään tapahtuvia asioita.

Taika ei ole aina ollut Joonalle tärkeä: oli aikoja, jolloin Joona saattoi jättää sen kotiin pariksikin päiväksi, unohti käydä ruokkimassa tai viemässä ulos. Taika kesti kaiken, se istahti ovenpieleen Joonan lähtiessä ja istui siinä silloinkin, kun Joona palasi takaisin. Joona tietysti ajatteli, että koira oli istunut koko ajan eteisessä. Hän oli väärässä. Heti hissin oven kolahdettua Taika juoksi keittiöön, työnsi päänsä roskikseen ja etsi sieltä herkkuja, avasi jääkaapin ja söi joko juuston tai paketillisen lauantaimakkaraa, mutta vain jommankumman, sillä Joona olisi huomannut, jos molemmat olisivat puuttuneet. Sitten Taika kävi tarpeillaan kylpyammeessa, nuoleskeli hetken saippuanpalaa, irvisti sen maulle ja joi vessanpöntöstä. Se ryömi nukkumaan sängyn alle – kääntyi kyljelleen ja kynsi sängynpohjaa, eikä Joona ikinä huomannut, kuinka pahoilla naarmuilla sängyn alapuoli oli.

Taikalla riitti siis hyvinkin tekemistä koko viikonlopuksi. Eikä sellaisia viikonloppuja monta ehtinyt olla – Joona ja koira päätyivät yhteen vain hetkeä ennen kuin tyttöystävä astui Joonan elämään, ja juuri tyttöystävä opetti Joonalle, kuinka koiraa hoidetaan. Nimensäkin Taika sai vasta silloin. Mutta sitten Joonan rakkaus katosi, haihtui ilmaan. Vain Taika jäi.

Alun perin juuri Taika oli valinnut Joonan, ei toisin päin. Se karkasi äitinsä ja sisarustensa luota seitsemän viikon ikäisenä, vietti kesän kaatopaikalla syöden jätteitä ja vähitellen myös rottia, päätti sitten hakeutua ihmisten pariin ja vietti elokuun viimeisen viikon erään pienen pohjalaisen kaupungin junaasemalla sopivaa kumppania etsiskellen ja varsin isokokoiseksi varttuneena.

Pieni pohjalainen kaupunki sattui olemaan sama, jossa Joonan vanhemmat asuivat – olivat aina asuneet. Elokuu oli silloin sateinen, ja toistaiseksi nimeämätön koira oli suojautunut kuraisen asemapihan vierelle unohtuneeseen betoniseen siltarumpuun. Se ei sinänsä laskenut päiviä tai murehtinut ajan kulumista, mutta sen maattua viikon samassa ummehtuneessa putkessa alkoi vasen takajalka jo vipattaa itsekseen, korvankärjet roikkua kuin vastalauseena kostealle ilmalle. Kirsunpää oli kärsimyksestä kuiva.

Sitten koira näki Joonan. Se ihastui mieheen niin kuin vain narttukoira voi; erotti hänen hajunsa kahdensadan metrin päähän, vaikka junasta oli samaan aikaan noussut lauma saksalaisia makkaraharrastajia. Koira peruutti ulos putkesta, lähti juoksemaan ihastustaan kohti – sen korvankärjet olivat taas pystyssä ja häntä heilui kyljeltä toiselle.

Joona kauhistui, kun näki mustan olennon juoksevan häntä kohti. Niin kauhistuivat kaikki muutkin asemalla olijat. Susi! huusi vanhahko nainen aseman rappusilta. Susi! huusivat monet muutkin, mutta Joona oli jähmettynyt paikoilleen eikä saanut sanaa suustaan.

Musta eläin hyppäsi hänen päälleen, eikä Joona pohjoisella asemalla maatessaan voinut arvata, että tapaaminen johtaisi hänet paljon kuraista ratapihaa kummallisempiin paikkoihin. Joona on ajatuksissaan, hänen ajatuksensa ovat pyörteisiä ja lomittuvat tiukemmin toisiinsa kuin monilla muilla. Hän ei huomaa, kuinka Amanda ja Dora vilkuilevat vuorotellen häntä ja toisiaan, pohtivat, mitä Joona kertoi automatkastaan. Taikasta hän ei heille puhu, ei kerro menneisyydestä, ei mistään, mikä tapahtui aiemmin kuin pari tuntia sitten. Amanda ja Dora yrittävät mielessään kuvitella auton pimeällä tiellä, hahmon, joka katkaisi matkan. Dora ehkä Amandaa paremmin, Doralla on tarkempi mieli, näkökykyisempi.

Karhuko se oli? Amanda kysyy varovasti. Nuori mies näyttää hieman hermoheikolta. Mitä lie varjoa säikähtänyt. Joona nyökkää kuitenkin, vilkaisee nopeasti lattialla makaavaa Taikaa ja keskittyy sitten teemukiinsa. Kyllä se oli varmasti karhu, hän sanoo mukilleen ja pöytäliinalle. Se ilmestyi yhtäkkiä auton eteen ja oli ihan liikkumatta, tuijotti vain.

Mitä sinä sitten teit? Dora kysyy puolestaan, ja Joona sävähtää taas. Amanda ei huomaa sitä. Ensin vain istuin, sitten peruutin hieman ja vilkuttelin valoja. Lopulta soitin torvea. Joona punastuu.

Mitä karhu teki? Amandan silmät kiiltävät ja huulet ovat punehtuneet, hän kumartuu eteenpäin ja on onnistunut unohtamaan aiemmin päivällä tuntemansa suuttumuksen.

Se avasi suunsa ja karjui. Ja sitten Taika alkoi haukkua – se oli haukkunut aiemminkin, mikä ei ole ollenkaan normaalia – ja karhu tuntui suuttuvan. Se laittoi käpälänsä konepellille ja heilutti autoa.

Dora alkaa hihittää, ja Amanda katsoo häntä paheksuvasti. Hän lusikoi teehensä lisää sokeria ja keskittyy hetkeksi sekoittamaan sitä. Karhuja näkee harvoin. Onhan niitä täällä paljon, mutten ole kuullut, että kukaan olisi törmännyt niihin tiellä. En yhtään ihmettele, ettet pystynyt enää ajamaan.

Amandalla on paljonkin kokemuksia karhuista, mutta hän ei aio kertoa niistä Joonalle. Ei hän ole kertonut Dorallekaan, sillä ne tapahtuivat kauan sitten eikä Doraa ollut silloin olemassa. Ei olisi pitkiin aikoihin. Karhut liittyvät aikaan, jolloin Amanda muutti Hukkajoelle, rakennutti itselleen talon ja asettui siihen.

Pesän päällekö aiot rakentaa? lähistöllä asuva mies, Runar, mutisi Amandalle. Amanda nauroi eikä ymmärtänyt ollenkaan. Mies osoitti männynjuurakkoa ison kiven kupeessa, sylkäisi maahan ja vilkaisi olkansa yli. Ensin oikean ja sitten vasemman. Karhut eivät tule pitämään siitä.

Amanda oli tottunut mutiseviin vanhoihin miehiin. Tähän minä aion rakentaa, hän sanoi ja yritti pitää ilmeensä vakavana. Niinpä juurakko kiskottiin ylös, maa tasoitettiin, iso kivi siirrettiin tontin laidalle ja Amanda istutti sen juurelle krookuksia. Karhuja hän ei ajatellut kuukausiin. Sitten hänen oli pakko ajatella niitä, yhtä ainakin.

Ensimmäisen kerran karhu kurkisti ikkunasta, kun Amanda oli tullut saunasta. Vauva oli jo nukkumassa, oli yö, autotallin valo ulottui juuri ja juuri olohuoneen ikkunaan asti. Karhu kurkisti sisään ja räväytti kitansa ammolleen, sen silmät katosivat viiruina jonnekin kuonon ryppyjen taakse. Amanda jähmettyi paikalleen, ei saanut sanaakaan suustaan. Se huolestutti häntä jälkikäteen: miten hän ikinä pystyisi hädän tullen huutamaan apua? Karhu kurkisti sisään myöhemminkin, eräällä viikolla lähes päivittäin, mutta Amanda ei koskaan kertonut karhusta kellekään. Oikeastaan hän ei ollut ihan varma, oliko karhu todella olemassa, vaikka hän näki sen jäljet kukkapenkissä.

Karhun kurkistaminen ikkunasta ei kuitenkaan ollut Amandasta hätätilanne. Ei verrattuna seuraavaan karhukokemukseen, joka tapahtui aikaisin aamulla, kun Amanda jätti vauvan nukkumaan ja lähti ulos hakemaan sanomalehteä postilaatikosta. Matkaa pihalta maantielle oli ehkä sata metriä: ei paljon, mutta lumihangessa tarpominen oli hidasta. Hanki oli puhdasta ja koskematonta, mutta vain menomatkalla. Kun Amanda kääntyi takaisin, hänen omien jälkiensä vierellä kulkivat toiset: suuret, kynnelliset ja syvään painuneet. Mutta eri suuntaan. Amanda kahlasi hangessa minkä kykeni, kiiruhti ulko-ovesta sisään, portaat ylös, lensi melkein, tunsi taas huudon jähmettyneen kurkkuunsa.

Karhu oli vauvan huoneessa. Se seisoi takajaloillaan, oli kumartunut pinnasängyn ylitse, laski vauvan sylistään takaisin sänkyyn juuri kun Amanda avasi oven. Amanda näki tilanteesta vain häivähdyksen – luuli nähneensä väärin, sillä eiväthän karhut pidä ihmislapsia sylissään. Kumaraisen, mustan hahmon pää ulottui kattolamppuun saakka ja sen hengitys heilutteli verhoja huuruisten ikkunoiden edessä. Ulkoa sarastava valo kimalsi