Täysillä Piia!

By Esa I. Järvinen

Piia on neljätoistavuotias urheilijatyttö, joka juoksee 800 metriä tosissaan. Hänessä on ilmiselvää lahjakkuutta, jonka myös valmentajat panevat merkille. Pikkuhiljaa juokseminen alkaa kuitenkin haukata suuren osa Piian vapaa-ajasta. Miten löytää aikaa ystäville, kun kaikki aika kuluu juoksuradalla? Mikä elämässä on loppujen lopuksi tärkeää?"Täysillä Piia!" on Esa I. Järvisen nuortenkirja urheilun maailmasta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 12, 2021
• ISBN: 9788726939514

Book preview

1

Tytöt tulivat takasuoran pengerkatsomoon nelihenkisenä lähetystönä, tietysti Jonnan vetämänä. Markku Make Honkanen oivalsi heti, että jotakin oli pielessä.

Jonna tuuppi epäröivää Piiaa muiden eteen esittämään asiaansa. Totisena ja itkuun purskahtamaisillaan Piia selitti:

— Maha on kipeä. En mä voi juosta.

Honkanen ei tiennyt, mitä tytölle olisi yhtäkkiä voinut vastata.

— Entä mitä muilla on vaivana? hän lohkaisi ja katui kysymystään heti kun näki tyttöjen kasvoista, että leikinlaskuun ei ollut aihetta.

— Ei se voi juosta, Jonna vahvisti.

Koko joukko oli haudanvakavan ja jännittyneen näköisenä niin koominen ilmestys, että tavallisissa oloissa Honkanen olisi hörähtänyt nauruun. Hän olisi huitaissut kädellään ja käskenyt tyttöjen ajatella muuta — kipu häviäisi itsestään.

Mutta nyt oli tiukempi paikka.

Honkanen oli aivan varma, että Jonna oli ongelman aiheuttaja. Jonna oli useita kertoja kehittänyt itselleen äkillisiä sairauskohtauksia juuri silloin, kun hänen olisi pitänyt kilpailla.

Honkasen oli nyt varottava sanojaan — ei oltu piirikunnallisissa kisoissa, joissa oli lopulta yhdentekevää, jättikö joku tytöistä juoksematta vai ei. He olivat tulleet isolla bussilla valtakunnalliseen Finland Junior Games -tapahtumaan.

Piia oli Honkasen ja kaikkien muidenkin yllätykseksi selvinnyt neljätoistavuotiaiden sarjan kahdeksansadan metrin loppukilpailuun seitsemänneksi parhaalla ajalla. Yllätys Piian suoritus oli siksi, että hänen kykynsä punnittiin vasta ensi kertaa koko maan ikäkausihuippujen joukossa. Alkuerässä, joka oli ollut kovavauhtisin, Piia oli parantanut ennätystään yli viisi sekuntia.

Loppukilpailuun oli aikaa vajaa tunti.

Honkanen olisi mieluummin häätänyt tytöt pois häiritsemästä juuri sillä hetkellä. Kymmenvuotiaiden poikien pituus oli vielä kesken, ja Villellä oli mahdollisuuksia ainakin pistesijoille.

Villen toinen hyppy oli näyttänyt reilusti nelimetriseltä, mutta se oli tuomittu niukasti yliastutuksi. Honkanen oli antanut Villelle ohjeen vetää askelmerkkiä puoli kengänmittaa taaksepäin.

— Miten se on kipeä? Honkanen kysyi.

Piian suuret, siniharmaat silmät katsoivat valmentajaa täynnä epävarmuutta ja myötätunnon odotusta. Hän pyöritteli etusormellaan ympyrää alavatsan kohdalla.

— Tästä kipristää.

— Kovasti?

— Joo.

— Onko se kipristänyt jo pitkään?

— Ei pitkään.

Honkanen vilkuili kentälle joko olisi Villen vuoro.

— Katsotaan ensin, miten Ville hyppää, hän ehdotti tytöille.

— Voittaako Ville? Jonna kysyi.

— Jos nyt viimeinen hyppy menee yhtä hyvin kuin toinen, voi päästä kuuden parhaan joukkoon.

— Onko Ville tehnyt rekan?

— Ei ole, ensimmäinen jäi alle neljä metriä, toisen Ville missasi.

— Mitä jos Piia ei pysty juoksemaan?

Kysyjänä oli nyt Jonnan pikkusisko Jasmiina, jota Honkanen piti Jonnaa lahjakkaampana urheilijana. Jasmiinaa oli käytetty jo isompien tyttöjen viestijoukkueessa piirinmestaruuskilpailuissa.

Honkanen oli kuin ei olisi kuullutkaan. Hän oli tyytyväinen, että tytöt malttoivat istuutua aloilleen katsomossa. Piialla oli yhä käsi asiaankuuluvasti mahallaan, mutta kärsivä ilme alkoi jo vähän sulaa. Honkanen rohkeni uumoilla, että kipu unohtuisi pian omia aikojaan.

— Kaksi enää, ja sitten on Villen vuoro. Huudetaan Villelle, Honkanen ehdotti. Hän tiesi, että tytöt eivät erityisemmin piitanneet Villestä. Villessä oli hieman rehvastelijan vikaa ja lisäksi hän alituiseen kiusasi tyttöjä, repi heitä vaatteista ja kiskoi poninhännästä.

— Ville, Ville, Ville…! tytöt huusivat kuorossa ja heiluttivat samalla rytmikkäästi seuran puseroita niin kuin oli harjoiteltu. Poika keskittyi huolellisesti, huojuttaen vartaloaan huudon rytmissä.

Honkanen puuskahti pettyneenä, kun Villen hyppy meni läpijuoksuksi.

— Villellä petti kantti, hän sanoi tytöille. Villelle hän levitteli käsiään. Poika purki pettymystään repimällä nurmikkoa ja paiskomalla piikkareitaan pitkin kenttää.

Honkasella tuli taas hetkeksi sellainen olo, että maailmassa olisi varmasti helpompiakin tehtäviä kuin lastenurheilun vetäminen. Hänelle urakkaa oli kertynyt jo toistakymmentä vuotta, vaikka hän oli iältään vasta kolmekymmentäkolme. Tietysti hän oli mukana täysin vapaaehtoisesti, koska yleensä lasten ja nuorten kanssa puuhailu antoi hänelle kiinnipitävää mielihyvää. Oliko kyse harrastuksesta vai täydestä työstä, sitä hän ei ollut välittänyt pohtia enää aikoihin.

Nopeasti Honkanen kuitenkin yritti keskittää ajatuksiaan siihen, mitä voisi tehdä Piian auttamiseksi, koska tyttö näytti yhä kärsivän vaivastaan.

— Näytäs nyt sitä vatsaa, Honkanen sanoi, ja Piia kääri puseronsa ylös. Tyttö säpsähti Honkasen kosketusta. Honkanen tajusi, että hänen kätensä oli ollut hiestä kostea ja tuntui siksi kylmältä lämpimällä iholla.

Hän paineli pallean seutua varovasti sormenpäillään.

— Tuntuuko kipua näin? hän kyseli.

— Eeii…, Piia henkäisi vastaukseksi.

Honkanen toivoi, että hänenkin kädessään olisi sellaista parantamisen energiaa, jolla jotkut saattoivat poistaa särkyjä. Ei hänellä kuitenkaan ollut, hänen piti yrittää saada kilpailujännitys häviämään muuten.

Toiset tytöt olivat ringissä ympärillä odottamassa, mitä valmentaja sanoisi. Honkanen uskoi, että he ja ennen kaikkea Jonna olivat puheillaan pelästyttäneet Piian. Muusta ei voinut olla kysymys.

Honkanen oli jo pitemmän aikaa katsellut Piian juoksemista sillä silmällä, että tytössä saattoi olla huippumailerin ainesta. Hän oli ikäisekseen pitkä ja hentoinen eikä tarpeeksi sähäkkä pikamatkoille, mutta hänellä oli lennokas, kevyesti rullaava askel ja luonnostaan mallikas juoksuasento. Oliko tytöllä tarpeeksi luonnetta voittajatyypiksi, sitä ei voinut vielä tietää. Olisiko hän edes parhaimmillaan juuri kestävyysjuoksussa, se selviäisi lopullisesti vasta maitohappotesteissä.

Piia oli Honkasen murheeksi ollut laiska harjoittelija ja kulkenut yleisurheilukoulun valmennusryhmän mukana epäsäännöllisesti. Hän oli edellisenä syksynä siirtynyt pikajuoksujen ja hyppyjen ryhmästä Honkaselle kestävyysjuoksijoiden joukkoon. Tyttö ilmeisesti nautti juoksemisesta, mutta ei ollut osoittanut tätä ennen erityisempää sisukkuutta tai voittamisen halua. Keväällä hän oli kuitenkin alkanut selvästi parantaa tuloksiaan. Jo piirin maastojuoksukilpailut olivat sujuneet häneltä hyvin. Tuloksena oli ollut neljäs sija.

Maisalta, Piian äidiltä Honkanen oli kuullut, että tyttö oli käynyt säännöllisesti lenkeillä. Innostuneena Honkanen oli syöttänyt Maisalle ohjeita ja toivoi, että ne menisivät Piialle perille paremmin kuin häneltä. Maisan hän tunsi entuudestaan hyvin, ja Maisa tiesi entisenä pikajuoksijana, mitä oltiin tekemässä. Mistään ei silti voinut olla varma, koska murkkuikäisten tyttöjen mieli oli kovin ailahteleva.

Honkanen oli kaikesta huolimatta vaistoavinaan, että Piiassa hänellä olisi käsissään parasta juoksijaainesta, mitä hän oli koskaan kohdannut. Tällaisen kuohuttavan mahdollisuuden ajatteleminen oli kuitenkin torjuttava senhetkisten huolien tieltä.

— Minä luulen, että tämä on vain sellainen lievä lihaskramppi, joka menee nopeasti ohi. Juoksijoilla on tällaisia