Apinamorsian

By Harri Närhi

Tuhansia vuosia sitten maya-kansa kukoisti. Toia on 15-vuotias maya-nuorukainen. Kesken linnustusmatkan hänen syliinsä putoaa tatuoitu nelivuotias tyttö. Hän on apinoiden kasvattama villi lapsi. Tyttö paljastuu Sulkakäärmeen morsiameksi, uuden maailmanvuoden airueksi.Vuonna 2012 Lauri Kurki, kuusikymppinen valokuvaaja, herää sairaalassa ilman muistoakaan siitä, mitä hänelle on tapahtunut. Aivoinfarkti on vienyt häneltä muistojen lisäksi myös puhekyvyn. Hänen on opeteltava lapsen tavoin kävelemään ja puhumaan aivan uudestaan.Apinamorsian kuljettaa kahta tarinaa muistista, maailmasta ja ihmisyydestä samanaikaisesti. Historiallinen maya-nuoren tarina ja nykypäivään sijoittuva Laurin toipuminen kietoutuvat toisiinsa arvaamattomalla ja maagisella tavalla.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 12, 2021
• ISBN: 9788726955439

Book preview

He

S iellä, missä vuoret nousevat pystysuoraan merestä ja pilvet laskeutuvat puiden latvojen tasalle, me seurasimme sädehtivää ketsaalia. Lähdimme liikkeelle, kun ne muuttivat taivasta koskettavien huippujen ylitse ja vaelsimme niiden perässä alarinteiden tammimetsiin, joissa päivänvalo on sumusta sameaa.

Odotimme niitä malttamattomasti keväällä, heti varhaisen punamaissin kylvön jälkeen, vuolaiden purojen aikaan. Pakkasimme varusteemme, me miehet, kun viljelyksiä reunustavissa puissa nähtiin ensimmäiset vihreät linnut ja niiden surumielinen viheltely alkoi kaikua lehvästössä. Sen kutsun kuultuamme jätimme jäähyväiset naisille, lapsille ja vanhuksille, emmekä palanneet kotiin kolmeen kuukauteen.

Viivytellä ei saanut, läpimuutto kesti vain muutaman päivän, sitten ketsaalit katosivat usvaan. Niitä ei saanut päästää liian kauas, jotta saattoi kuulla mistä suunnasta soidinlaulu kiiri. Uusien tulijoiden perään piti kiiruhtaa, oli annettava niiden pesimisvietin johdattaa, kiihkon näyttää tietä. Oli kuunneltava varoitusääniä puissa, jotka katosivat pilviin kymmenen miehenmitan korkeudella, ja opittava erottamaan muiden joukosta ne, jotka uskoi tavoittavansa. Täytyi päivästä toiseen löytää valitsemansa, vaikka korkeiden runkojen humina häiritsi tunnistamista, apinat rähisivät keskenään ja kulosirkat sirittivät kuurouttavasti, koskaan lakkaamatta.

Parinsa valittuaan ketsaalit hajaantuivat laajalle alueelle syvälle pilvimetsään etsimään sopivaa puuta pesimiseen. Siksi oli osattava juosta nopeasti ja äänettömästi pitkiä matkoja tiheikössä, sarastuksesta auringon laskuun. Paraskaan metsästäjä ei kyennyt löytämään uusia pesiä kuin viisi tai kuusi, vaikka vuosi oli hyvä ja sää suosi pyytäjiä.

Ajojahti oli nuorten miesten työtä, sillä se vaati hyviä lihaksia, vahvoja keuhkoja ja kestävää sydäntä. Ei saanut piitata naarmuista ja haavoista, joita pensaat viiltelivät, tai ruhjeista, joita ei voinut välttää kaatuessaan raskaasti juurakoihin kesken juoksun. Suojaavat vaatteet olisivat olleet liian kuumat, joten haarojen väliin vyötettiin vain nahkasuikale suojaamaan sitä, mikä on miehelle tärkeintä. Sidottiin hiukset luukammalla tiukalle nutturalle ja aloitettiin läähättävä ravi, joka jatkui päivästä päivään.

Vanhemmat pyytäjät jäivät tiedettyjen pesimisrunkojen luo ja tyytyivät lintuihin, jotka palasivat edellisvuotiseen pesäänsä. Hankala muuttomatka oli kuitenkin vienyt niistä monia, punaturkkiset oravakarhut olivat saalistaneet vuorten puissa, oselotit yllättäneet yön pimeydessä ja harpyijat ottaneet omansa, kun kokemattomat erehtyivät lentämään liian avoimen aukean ylitse. Siksi monet pesäpuut pysyivät tyhjinä koko kauden ja miehet niiden juurella odottivat turhaan, pettymyksen sappea syljeskellen.

Osa saaliista jaettiin tasan tavan mukaan, kuten oikein on. Tuleehan jokaiselle joskus aika, ettei enää jaksa seurata loistavaa ketsaalia riittävän nopeasti ja kaikki riippuu niistä, joilla yhä sinä keväänä on kimmoisat pohkeet, harjaantunut kuulo ja tarkat silmät. Mutta ne perheet, jotka onnistuivat saamaan enemmän kuin ne kaksi sulkaa, jotka oli määrätty yhteiseen jakoon, pitivät ne itse. Niinpä hän, joka oli elämässään onnistunut siittämään monta poikaa, ei voinut olla rikastumatta. Kun saattoi jäädä kylään juomaan maissiolutta ja odotella riippumatossaan kaikessa rauhassa hetkeä, jolloin saisi laskea paljonko oli taas tällä kaudella taivasta tuijotellessaan vaurastunut.

Silti jokainen, joka kykeni, lähti mukaan. Pyyntivaellus pilvimetsän savisilla poluilla oli joka kevät toistuva miehuuskoe ja samalla tuhansien muistojen taival. Lintujen asetuttua pesimään olimme vähintään kymmenen päivämatkan päässä kotoa ja iltaisin eri pyyntiryhmät kokoontuivat nuotion ääreen paistamaan tuoretta apinaa tai hunajamäyrää ja pureksimaan kokalehtiä. Siellä olimme yhtä sellaisella tavalla, jota naiset eivät koskaan voi ymmärtää, keskenämme yksin. Tarinoitiin menneiden vuosien uroteoista tai kertailtiin jotakin hupaisaa sattumusta, jolle hohoteltiin suureen ääneen, vaikka useimmat tunsivat kertomukset ennestään ja osasivat ne sanasta sanaan.

Meille, jotka olimme mukana ensimmäistä kevättä, kaikki oli salaperäistä ja ihmeellistä, vaikka juttuja ketsaalinpyynnistä olimme kuulleet lapsesta asti. Edellisenä syksynä olin muiden ikäisteni joukossa osallistunut kivesten laskeutumisen rituaaliin ja kävellyt paljain jaloin tulisilla kekäleillä sen matkan mikä mieheksi tulemiseen vaaditaan. Äitini oli ennen tulikoetta rasvannut jalkapohjani pekarinihralla ja isäni neuvonut, miten hiilloksella kulkiessa kannattaa valita paikat, joissa on jo harmaata tuhkaa. Silti jalkani kirvelivät hirvittävästi kauan juhlan jälkeen, vaikka yritin olla irvistelemättä, ettei minua sanottaisi akaksi tai hyppyhännäksi.

Keskellä vierasta tammimetsää, jossa ei tiennyt missä maa loppuu ja taivas alkaa, nuotiotarinat tuntuivat silti uusilta ja erilaisilta, oikeilta ja tosilta. Mikä siihen saakka oli ollut vain aikuisten miesten keskinäistä salakieltä ja epäilyttävää satuilua, muuttui nyt omaksi elinpiiriksi, osaksi minua. Olin yksi metsästäjistä, joka ei jatkossa saanut piitata, vaikka iho kärventyi, kunhan kunnia säilyi. Tämän jälkeen maineeni ei enää saanut palaa tulessakaan ja sanojeni mukaiseksi oli toden taivuttava. Murtumattoman tahdon oli siitä eteenpäin oltava keihäs, joka jaguaarin hyökätessä nujertaisi pelon, lannistaisi epäröinnin minkä tahansa vihollisen edessä.

Kun kokalehti alkoi vaikuttaa miehiin, muuttuivat puheet rohkeammiksi ja saimme tietää naisista asioita, joita emme koskaan olleet kuulleet. Olin varma, että kaiken sen jälkeen en enää koskaan voisi katsoa äitiäni tai siskoani silmiin, enkä muitakaan naisia kylässä. Siitä huolimatta, että sellaiselle, joka nukkuu vanhempiensa kanssa pienessä olkimajassa, ei mikään makuumatolla tapahtuva ole kovin vierasta.

Huomasin, että meitä nuorimpia katseltiin vaivihkaa ja mitä enemmän näytimme vaivaantuneilta, sitä rivompia juttuja kerrottiin. Kunnes päästiin vaiheseen, ettei mikään naisen navan alla enää ollut epäselvää ja tarinat miesten kyvyistä olivat muuttuneet täysin uskomattomiksi. Silloin he huomasivat kyllästyneet ilmeemme ja ymmärsivät, että jokin mikä piti tehdä oli tullut tehdyksi, ja lopettivat. Ainakin sen illan osalta.

Alettiin puhella sädehtivästä ketsaalista ja opimme paljon, kun kauan mukana olleet osasivat kertoa monta merkillistä asiaa sen oudoista elintavoista. Oikullinen ketsaali kun ei ole muiden lintujen kaltainen, vaan kaikissa toimissaan valikoiva ja erilainen, lahjakkaan taiteilijan kaltainen, vetäytyvä ja itsetietoinen, arastellen pöyhkeilevä.

Se onnistuu pysyttelemään piilossa, kun sumusade kastelee pilvimetsän lehvät kiiltäviksi ja kevään kirkkaat moniväriset liekokukat kietovat puita. Silloin lintu sulautuu niiden sekaan täydellisesti, eikä sitä huomaa, ellei se liikahda. Mutta toisinaan, kun tuuli hetkeksi hälventää sumupilvet, paistaa aurinko metsänpohjaan saakka ja tulee hetkeksi valoisaa. Silloin ketsaalikoiras erottuu yläoksilla kuin kallisarvoinen jalokivi metsän varjoja vasten. Jos se silloin lähtee lentoon, sen kaksi kyynärvarren mittaista, metallinhohtoista pyrstösulkaa keinahtelevat vaappuvan lennon tahtiin vihreinä salamoina, kauniina ja kummallisina.

Soitimella koiraat kilpailevat keskenään ja lentävät oksiltaan suoraan ylöspäin kaksikymmentä ja kolmekymmentä miehen mittaa näkyen pilvien seasta vain harvoina kirkkaina hetkinä. Liitelevät sitten sirosti alemmas kuin taivaalta laskeutuvat kirkaspukuiset tanssijat pyrstöään esitellen ja toisiaan kilpaan haastaen. Eivät silti tule koskaan maahan saakka, vaan aina hekumansa vallassakin jäävät tavoittamattomiin, vähintään viiden miehen korkeudelle. Sieltä niiden rinta hehkuu oksien välistä atsalean punaisena ja lemmenlaulun kaksi laskevaa nuottia helähtelee oksistossa haikean huilun lailla.

Pyrstösulillaan lintu hurmaa vaatimattoman näköisen morsiamensa ja niiden sulkien perässä mekin laskeuduimme vuoriltamme joka kevät. Halusimme omaksemme sen kaikkien himoitseman aarteen, joka oli käypää vaihtotavaraa koko valtakunnassa ja painoonsa nähden satakertaisesti jadea arvokkaampaa, kalliimpaa kuin tummimmatkaan kaakaopavut.

Ilman kymmenien ketsaalinsulkien päähinettä ei yksikään kenraali voinut taistelussa komentaa suurta soturijoukkoa. Kukaan ei ollut kuningas ilman maahan saakka ulottuvaa, kimaltevaa sulkaviittaa. Mutta tappaa lintuja ei saanut, ne oli päästettävä menemään jos halusi saada saalista myös seuraavana kautena. Edes verkolla niitä ei kannattanut pyytää, sillä siihen sotkeutuessaan ne olisivat katkoneet komean pyrstönsä, mikä olisi tehnyt tyhjäksi kaiken työn ja vaivan.

Sen tähden voi vain seurata tarkoin, milloin emolinnut lakkaavat kantamasta pesään pieniä liskoja, kaskaita, toukkia ja perhosia. Siitä arvaa, että pian poikaset lehahtavat pesästä syömään maahan pudonneita avokadoja, aikuisen linnun ainoaa ruokaa. Hedelmät se nielee kokonaisena, mihin mikään muu lintu ei pysty, ja oksentaa sitten suuren siemenen kauas pesältään. Siksi avokadopuut leviävät laajoiksi lehdoiksi siellä missä ketsaalit elävät.

Heikon nokkansa takia se kaivaa pesäkolonsa lahoon puuhun, kymmenen miehenmitan korkeuteen. Puuksi käy vain sellainen, joka on katkennut riittävän korkealta ja pehmentynyt niin paljon, että antaa helpommin periksi. Pesänteon vaiva on silti suuri, sillä linnun niska on kovin voimaton ja mieluiten se muuttaakin entiseen sinitikan tai raitapöllön koloon, ne kun eivät enää halua jäädä niin huojuvaan taloon. Mutta loistoketsaali ei välitä, mikä todistaa, että se on kotoisin toisesta maailmasta. Sellaisesta, jossa koti ei voi särkyä niin kauan kuin poikaset yhä asuvat siellä.

Oikean hetken tultua pitää osata kiivetä pesäkololle ja odottaa aivan sen alla, että koiras tulee ruokkimaan puolisoaan ja jälkeläisiään. On pysyttävä liikkumatta, kunnes sen epäluulo hellittää ja se pujahtaa koloonsa saalis nokassaan. Silloin se huolellisesti jättää kaksi pyrstösulkaansa pesän ulkopuolelle ja juuri sillä hetkellä niistä on saatava pitävä ote. Hätääntynyt lintu perääntyy pesästään ja lähtee lentoon, jolloin kallisarvoiset sulat jäävät pyytäjän käteen, jos vain osaa tarttua niihin oikealla tavalla, eikä putoa puusta, kun ketsaali yrittää räpiköiden karkuun.

Paljon sitä hetkeä kylän liepeillä harjoiteltiin, maissinlehdet saalista esittäen ja kuituliaanista punottu turvaverkko vahinkoja estämässä. Mutta pilvimetsässä verkkoa ei voinut virittää, koiras vahti tarkasti kaikkea liikettä, eikä tullut jos näki jotakin, mihin ei ollut tottunut. Saattoi hylätä pesän lopullisesti, jos pelästyi liiaksi, eikä palannut enää koskaan.

Silti varovainen metsästäjä pystyi kapuamaan pesän alle, kunhan liikkui hitaammin kuin laiskiainen ja oli hämähäkkiä kärsivällisempi. Aikaa saattoi kuulua sarastuksesta iltahämärään ja usein puussa joutui viettämään myös yön, mukana vain hihnalla selkään köytetty vesipullo ja nippu kokalehtiä vyötäröhihnan alle tungettuna.

Kuljin isoveljeni Oknauakin kanssa, joka oli sinä vuonna valittu arvalla yhdeksi niistä kolmesta, joiden piti astua esiin, kun värvärit tulisivat kesällä kylään. Hän oli halunnut minut mukaansa metsästykseen ja minä lähdin, vaikka siellä minne aioimme tiedettiin olevan jaguaareja ja myrkkykäärmeitä, joiden purema tappoi aina, ellei myrkkyä imetty pois kuudenkymmenen sydämenlyönnin kuluessa. Tahdoin seurata veljeäni, olla hänen kaltaisensa, sillä hän ei pelännyt mitään, vaan nauroi vaaralle valkein hampain.

Oknauak oli monen kylän paras pallopelissä, eikä ollut ketään hänen vertaistaan, kun laskeuduttiin aurinkojuhlassa vuorelta meren rannalle ja tultiin köyttä pitkin pystysuoraa jyrkännettä sadan miehenmitan matka. Eivätkä muut koskaan voineet kilpailla hänen kanssaan, sillä veljeni ui jo aalloissa, kun toiset vasta saivat jalkansa rantahiekalle.

Mutta isä lähti toisessa ryhmässä alarinteille, missä vesilähteet tiedettiin, eikä moskiitoista ja polttiaisista ollut vaivaa. Hän olisi ottanut mukaansa minutkin, mutta ymmärsi pian, etten halunnut lähteä vanhojen miesten mukaan. En sittenkään, vaikka äiti oli vannottanut minua pysymään isän kanssa ja tyytymään keräilemään risuja keittotulia varten. Metsään saakka sellaiset kehoitukset eivät kuuluneet ja siksi isä katsoi tiukasti silmiini, vahvat kätensä olkapäilläni, ja sanoi.

– Olet nyt mies, Toia, ja saat tehdä mielesi mukaan. Uskon, että sinusta on enemmän apua yltiöpäiselle veljellesi kuin meidän ukkojen mukana vanhoja koloja vahtimassa. Olet melkein hänen veroisensa juoksussa ja kuulosi on tarkempi. Älä ole uhkarohkea ja muista mitä olen sanonut. Tottele veljeäsi, mutta ajattele myös itse, sillä hän toimii yleensä sydämensä ja erään… toisen elimensä ohjaamana.

Nyökkäilin totisena, sillä näin pitkiä puheita isä ei yleensä puhunut, minulle varsinkaan. Tunsin olevani aikuinen, valmis kantamaan vastuuta. Olin isän kanssa yllättäen yhtä, kun tiesin hänen käsittäneen saman kuin minäkin. Vaikka rohkeus, voima ja komea ulkonäkö olivat tehneet veljestäni suositun koko kylässä, äly ei ollut hänen paras ominaisuutensa. Ehkä juuri sen takia naiset katselivat häntä halukkaasti, sillä kotileden ääressä hieman tyhmä mies on aina viisasta halutumpi. Onhan häntä helpompi pettää sekä lemmen että vallanpidon asioissa. Sen olin oppinut jo varhain, kun katselin niitä naapureita, joiden liitto kesti ja pysyi onnellisena.

– Mutta Allo tulee mukaan. Hän osaa ansastaa kaneja ja löytää sipuleita paikoista, joista ei kukaan muu. Katsotte vain, ettei kuurouttaan eksy teistä ja jätätte aamulla aina tiettyyn paikkaan, ettei hänen tarvitse hätäillä takianne. Pesinnän alettua hän tekee leirin, jossa voitte levätä ne kolme kertaa yhdeksän päivää, jotka hautominen kestää. Tiedät, että myös poikasaika on oltava vahtimassa ja siksi on hyvä, että mukana on joku, joka tuntee oikeat tavat. Hän on enonne ja osaa paljon asioita…

Tiesin, että siinä oli tämän kaupan hinta. Isä halusi päästä eroon Allosta, jonka arvasi kertovan äidille kaiken, mitä pyyntimatkalla tapahtuisi. Sillä isän mukaan Allo ei ollut vain kuuro vaan myös hölmö, jolle oli vaikea selittää elämän ja avioliiton tosiasioita. Yksi niistä asioista olivat alarinteen kylät, joissa mielellään kestittiin ketsaalinmetsästäjiä ja joiden lehvämajoissa asui halukkaita nuoria leskiä, etenkin nyt, kun sota oli kestänyt jo kauan. Eikä isä halunnut lankoaan laskemaan tekojaan ja joutua tekemään niistä tiliä, kun pyyntikauden jälkeen tulisimme kotiin.

Toisinaan kun ei ole tärkeätä arvaavatko sopimuksen solmijat toistensa syyt, kunhan kumpikin on tyytyväinen. Siksi luulen, ettei isäni tajunnut minun, melkein lapsen vielä, tietävän auliista naisista alakylissä. Ei ymmärtänyt, ettei veljeni voinut olla kerskumatta tovereilleen edellisen kauden valloituksillaan, jolloin usein satuin olemaan kuulomatkan päässä. Mutta isälle sellaiset asiat ja minä samassa ajatuksessa eivät varmaan sopineet hänen älynsä piiriin, jonka rajallisuuden takia liitto äitini kanssa oli ollut niin pitkä ja sopuisa.

Mukanani viinellinen myrkkysammakon selkälimaan kastettuja piikkinuolia sekä muutamia kalliita mustakärkisiä lähdin Oknauakin mukaan. Makuumatto selkään rullattuna, vedellä täytetty kurpitsapullo vyönauhassa ja puhallusputki olkakoteloon pistettynä olin valmis kohtaamaan kaikki pilvimetsän vaarat. Kanssamme tuli Allo, isäni ikäinen harmaatukka, joka kulki takapuoli pitkällä ja virnisteli asioille, joita toiset eivät nähneet tai varsinkaan kuulleet. Hän kantoi leveillä harteillaan isoa kuormaa leiritarvikkeita ja tuntui, että olimme saaneet mukaamme nöyrän juhdan, joka ymmärsi viittilöityä puhetta ja tiesi kaiken, mikä metsässä oli tarpeen.

Erosimme muista miehistä risteyksessä, josta alas menevät polut veivät helppoon varmuuteen ja ylöspäin nousevat johtivat jaguaarien valtakuntaan. Kiire oli kova, sillä lintujen huutelu kuului yhä kauempaa, ei jäänyt aikaa jättää sen kummempia hyvästejä, vaikka olisi halunnut. Isä vain heilautti kättään alarinteille lähtijöiden jonosta ja huusi minulle mennessään.

Karkasit, jos äitisi kysyy! Sanotaan, että Allo valehtelee, jos muuta väittää!

Eno ymmärsi, että hänestä puhuttiin, ja näytti loukkaantuneelta.

S e on sairaala.

Hän tietää sen, vaikkei ymmärrä miksi on siellä. Ei miten on sinne tullut, tai milloin. Ei edes sitä kuka on.

Hän yrittää kiihkeästi ajatella, palauttaa juonen. Missä, kuka, milloin. Ne ovat koordinaatit, niiden mukaan tarina kulkee. Ne on saatava määritellyiksi, jotta voi päätellä miksi. Vain siten voi keksiä merkityksen ja osaa arvioida onko se saavutettavissa. Vasta sitten pääsee suunnittelemaan toimintatapoja, hyökkäystä tai puolustuksen vahvistamista.

Tärkätyistä vuodevaatteista ja yöpöydästä, jossa on jatkolevy tarjotinta varten, hän arvaa missä on. Sängyn ylösnostettavista laidoista, jotka ovat kromattua teräsputkea, ja valkoisista seinistä hän sen ymmärtää. Ei osaa sanoa, mihin tietoonsa sitä kaikkea vertaa, mutta on vakuuttunut johtopäätöksen oikeellisuudesta. Jotkut päätelmät on merkitty havaintojen luetteloon punaisella huomiokynällä, mikä tekee niistä ehdottoman varmoja. Etenkin, kun kaikkialla leijuu antiseptisten aineiden lohduttava tuoksu. Sen taustalla lattiavahan aromi, joukossa häivähdys jodia, lupaus hoidosta hoidon tarpeeseen.

Myös laihan maitokaakaon värinen pyjama on tuttu. Löysä pukine, jonka hihaan on painettu keskussairaalan leima. Se kertoo, ettei ehjä vaate mene hukkaan, vaan pesulasta tultuaan verhoaa jälleen jonkun muun, vaikka edellinen käyttäjä olisi mennyt huuhteluvesien mukana.

Jostain hän muistaa nämä äänet, joiden kaiku on yhdistelmä tavallisuutta ja kaoottisuutta, astioiden helinää ruumiinvalvojaisissa. Ilmastointi huokailee uupuneesti, kehoittaa luopumaan turhasta toivosta, kiskomaan irti elintoimintoja ylläpitävät laitteet Kuiskii lopettamaan elämään takertumisen, toisten apuun turvautumisen, antamaan periksi.

Käytävältä hän kuulee etääntyvän ruokakärryn räminän. Sylki herahtaa kielelle, maha murahtaa. Tuntuu laitosruoan tuulahdus, juoksettuneen rasvan ja jauhokastikkeen arkinen aromi. Siitä tietää, että jossain lähellä häärivät äidilliset keittiöemännät keskuskeittiön loisteputkien alla. Liesien hehkussa he luottavat ravitsemusopin lautaskaavion tarkoitukseen – ainakin kolmannes vihanneksia – sitä koskaan epäilemättä.

Mutta hänen yöpöydällään ei ole tarjotinta, vaikka kärryn äänet jo kaikkoavat. Keittokulhoa ei ole katettu, leipävatia ei näy. Hylkäämisen tunne on todellinen, vaikkei hän ymmärrä kuka olisi hylännyt kenet. Tai pitäisikö asiaan edes kiinnittää huomiota.

Sängyn jalkopäässä seisoo tanakka keski-ikäinen mies valkeassa takissa. Nojaa molemmin käsin sängyn päätyyn ja katsoo häntä tutkivasti. Ei kai ole varma, miten tajuissaan hän on, minkä verran ymmärtää. Eikä hän osaa sitä sanoa, sanat ovat juuttuneet jonkin merkillisen esteen taakse. Sen ylitse niitä ei saa kiskottua, vaikka olisi paljon kysyttävää.

Ei nyt, ei tähän hätään.

Kädet sentään liikkuvat ja jalat, mutta kasvoja ei saa komentoon, otsa ei rypisty. Hän yrittää hymyillä, mutta mitään ei ta pahdu, suupielet ja posket tuntuvat pronssiin valetulta. Siitä huolimatta hän ei hätäänny, vaikka kai pitäisi. Tuntuu pikemminkin kepeältä, melkein riehakkaalta. Ehkä hänelle on annettu jotakin paniikin vastaista, kauhu on puudutettu hallitulla lääkityksellä.

– Minä olen ylilääkäri Valtanen, mies sanoo, kun näyttää oivaltavan, ettei hän kykene puhumaan. – Kirurgi. Tämä on bak-teeriosasto. Minulla on teille huonoja uutisia, herra Kurki.

Kurki? Sekö hänen nimensä on? Näyttää, että Valtanen oivaltaa silkan kokemuksensa nojalla hänen mieleensä kohoavan kysymyksen ja täydentää.

– Lauri. Lauri Kurki.

Lauri? Lau-ri? La-uri? Käytävällä joku sanoo jollekulle.

– Kauanko aiot olla?

Mutta kukaan ei vastaa, muuta ei puhuta.

Hänen vasemman kämmenselkänsä isoon pintasuoneen on työnnetty tiputusneula. Siihen on johdettu laihaa letkua pitkin nestepussi, joka roikkuu kromatussa terästelineessä sängyn jalkopäässä. Pussista pisaroi letkua pitkin kellertävää nestettä, joka putoilee raukeasti tiputtimen säätölaitteesta. Sen kanssa samaa rytmiä sykkii vuoteen vierellä pulssimittarin kuvaruudulla kirkas, vihreä valoviiva. Viimeistään siitä hän tietää olevansa elossa, vaikkei ymmärrä onko se jollain tapaa tärkeätä. Peitteen alta luikertelee vauvan pikkusormen paksuinen, taipuisa putki, jonka toisen pään hän tuntee siittimensä sisällä.

Hän on ikkunaseinällä. Raidallisten verhojen raosta näkyy sinistä taivasta ja läheisten lehmusten kuuraisia latvuksia. Joissain oksissa yhä muutama keltainen, rypistynyt lehti.

Ainakin kolmas kerros, kirkas päivä. Kadulta kantautuu liikenteen humina.

– Teillä on sydämessä paha tulehdus, endokardiitti, joka on vahingoittanut hiipaläppää. Se vaatii leikkauksen, mutta emme halua ryhtyä siihen niin kauan kuin läppä on infektoitunut. Lisäksi on melkoisesti leikkausjonoa. Tehdään tänään lisää kokeita, joiden takia ei nyt päivällä saa syödä tai juoda. Annamme kahta eri antibioottia suoraan suoneen läpi vuorokauden, tehoavat jos hyvin käy. Kauan niitä ei voi antaa, yleensä munuainen alkaa niiden vaikutuksesta vahingoittua jo kolmessa vuorokaudessa. Pistetään vatsanahan alle piikillä fragmiinia verta ohentamaan, ettei tule enempää tukoksia.

Vasemmalla on leveä ovi, varmaankin käytävään. Siitä oikealle kapeampi, kaiketi saniteettitiloihin. Kapean oven vieressä, paperipyyhetelineen alla, on käsienpesuallas. Sen yläpuolella kaksi nestemäisen saippuan säiliötä, punainen ja turkoosi.

– Tulitte toissayönä poliklinikalle ja menetitte siellä tajuntanne. Ette taida muistaa? Yöpöytänne laatikossa ovat avaimenne ja henkilöpaperinne. Ajokortti, pankkikortti ja vajaa sata euroa rahaa lompakossa. Valokuvaaja merkitty ammatiksi, mutta ajokortti myönnetty jo seitsemänkymmentäkaksi. Uusittu tietysti, mutta ei sekään kuva…

Valokuvaaja? Lehtikuvaaja? Pornokuvaaja?

– Laatikko on lukossa, pyytäkää halutessanne hoitajia avaamaan se, sanokaa, että minä annoin luvan. Siellä on myös puhelimenne, jonka olemme joutuneet sulkemaan, täällä kun on herkkiä laitteita… Sen saa käynnistää vain käytävällä osaston ulkopuolella.

Ohuet, harmaat karvat värisevät Valtasen sieraimissa, kun hän puhuu. Se näyttää huvittavalta, etenkin tässä ja nyt. Hän arvaa huumorintajunsa ylittävän tilanteisiin liittyvän kauhun ja se tuntuu hyvältä. Ironia on pakokauhun vasen käsi, hän jostain muistaa. Niin kuin valkeus on pimeyden vasen käsi.

– Sydämestänne on irronnut tulehduspalanen tai palasia, jotka ovat aiheuttaneet aivoinfarktin. Aivojen skannauksessa näkyi, että siitä on seurannut veritulppa puhekeskuksessa. Myös muisti on selvästi vahingoittunut. Mutta sellaiset seikat paranevat terapiassa, ainakin jossain määrin. Ellei vuoto sitten ole… niin no… Puhelimenne kortilla on numeroita, joista joihinkin otimme yhteyttä, kun alkoi näyttää, että… Jos teistä tuntuu, että se oli intimiteettisuojan loukkaus, voitte tietysti nostaa oikeusjutun. Tytär sieltä löytyi, Tiina Johansson, tulee Tukholmasta ylihuomenna.

Hän ei osaa vastata. Hermonpäistä kasattu arkistonhoitaja säntäilee hänen aivojensa arkistossa kiihkeästi, muttei löydä etsimäänsä. Ainoat hänen henkilöönsä liittyvät hyllyt alkavat vasta muutamaa minuuttia aikaisemmin. Kaikki muu on pelkkää perushakemistoa, joka voisi olla kenen tahansa. Hyvässä järjestyksessä silti, A:n aallosta Ö:n öykkäriin. Kenen