Ihmisten kiusana

By Sulo-Weikko Pekkola

Jääkäripataljoona numero 27 ei ollut mikä tahansa saksalainen pataljoona. Kyseessä oli Saksan armeijan yksikkö, jonka jääkärit olivat pääasiassa suomalaisia – yksikössä annettiin jatkokoulutusta erityisesti sellaisille suomalaisille, jotka ajoivat Suomen itsenäistymistä Venäjästä.Kun Venäjä ajautui vallankumoukseen vuonna 1917, myös tunnelma Jääkäripataljoona 27:ssä muuttui hermostuneen odottavaksi. Sulo-Weikko Pekkola oli yksi näistä jääkäreistä – ja "Ihmisten kiusana" on Pekkolan selonteko näistä ajoista. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 6, 2021
• ISBN: 9788726889543

Book preview

Täydennysmiehiä.

»Eivätkö herrat aio nousta ollenkaan, vai pitääkö minun noutaa tänne kätilö», herätti Münster-leirin vääpeli Wachtmeister jo toisen kerran komennettujen Stubea. Hän oli itse muka keksinyt sanansutkauksen ja piti sitä onnistuneena. Kun pojat sängyistään nauraa hörähtivät, hymyili Wachtmeister tyytyväisenä, — ja taas sai Stube nukkua pari minuuttia häiritsemättä.

Tähän tapaan alkoi tavallisesti päivän työ Münster-leirillä, jonne Jäger 27:n täydennyspataljoona oli kevättalvella 1917 Lockstedtista väliaikaisesti siirretty.

Ystävällisyys loppui kuitenkin lyhyeen, jos vääpeli kolmannen kerran ovea raottaessaan näki jonkun vielä sängyssä. Keuhkojensa koko voimalla vieritti hän vihansa asianomaisen yli, saaden tämän tuntemaan itsensä karsinaeläintäkin alhaisemmaksi.

»Komennetut» olivat pataljoonasta lähetetyt erikoistarkoituksia varten Suomessa ja Venäjällä, ja määräsi heidän työnsä joko yleis- tai meriesikunta Berliinissä. Kauan valmistellun matkan keskeytti kuitenkin Venäjän vallankumous, ja nyt odottelivat miehet leirillä asioiden kehitystä. — Tähän joukkoon kuuluin minäkin meriesikunnan käskynalaisena.

Komennettujen palvelus ei ollut niin tiukkaa kuin sotaväessä tavallisesti. — Olimmehan vain ja komentelimme puolestamme alokkaita, joita Suomesta vielä tippui kuin vesipisaroita pakastuvalta maaliskuiselta räystäältä, hetki hetkeltä harventuen.

Yleisesikunnan miehet, luvultaan kahdeksan, harjoittelivat vielä räjäyttelemistä jonkun titulus tohtorin johdolla. Kuuleman mukaan harjoitukset kuitenkin säännöllisesti epäonnistuivat. Milloin — niin väitti tohtori — oli joku sylkenyt sytytysnalliin, milloin toinen vaihtanut räjähdyspanoksen sahajauhoihin, taikka sitten oli sähkösytyttäjä epäkunnossa. Minkäänlaisia paukkuja ei harjoituksista kuulunut.

Puolen viikkoa yritteli tohtori räjäyttää puolilahoa männynkantoa nummenlaidassa. Sinne kannettiin äärettömät määrät räjähdysaineita, mutta kun sylki ei pala eikä sahajauho räjähdä, olisi kanto vieläkin paikoillaan, ellei Karan-Jallu sitä hartiainsa voimalla olisi vääntänyt maasta.

Tohtori tympeentyi koko harjoituksiin, pakkasi nallinsa ja lähti.

Täydennyspataljoonassa tarkoitettiin valmistaa verestä voimaa rintamalla sortuneen tilalle, mutta kun leirin trahtamentti oli huonompi kuin useinmainitun kotieläimen, hävisi miehistä loppukin vetreys.

Vaikka rintamalla ja vallatulla alueella tarjottiin vielä lihaakin, saimme me, saksalaisessa garnisoonissa eläjät, neljästi viikossa lanttusoppaa, jonka kokoomus oli lanttua, suolaa ja vettä. Kaksi viikon päivistä oli määrätty lihansyönnille, ja silloin saimme nudelikeiton, — jossa liemen pinnalla saattoi nähdä rasvapisarankin helmeilevän, kun päivänsäde sopivasti sattui ruokapakkiin.

Jotkut pohatat kykenivät vielä silloin tällöin lunastamaan kyläkapakasta »Spiegeleier mit Bratkartoffel»-annoksen, vaan heitä oli vähän.

Suurin osa joukosta menetti lihavuutensa ja laulunäänensä, — kuulipa jo ennustuksia, että jos tällaista kauemmin jatkuu, saavat kohta kuljettaa vaununlastillisen luita nummelle.

Sitten saimme selville, että jossain ympäristöllä, Lüneburgin nummen laaksoissa, on vauraita maataloja. Sinne suuntasimme iltaisin nälkäiset askeleemme ja löysimmekin rehoittavien puistojen ympäröimiä »Guteja». Aluksi meitä siellä vähän epäillen katseltiin, luulivat kait elintarvenuuskijöiksi, mutta kun lähemmin tutustuimme, annettiin meille auliisti — ja useinkin ilmaiseksi valkoista leipää, voita ja sianlihaa. Kun tätä vierasvaraisuutta ihmettelimme, sanoivat he:

»Saksalaisilta kyllä otamme maksun, he saavat alituiseen Liebesgabenia kotoaan. Te muukalaiset ette saa niitä mistään, olette niin nälkäisen näköisiäkin.»

Useammankin kerran keskustelujen aikana sai käsityksen, ettei paikallinen väestö oikein suvainnut preussilaista yliherruutta ja komentoa. Eräskin vanhempi isäntämies selvitti kerran, että heillä, hannoverilaisilla on paljon vanhemmat suhteet englantilaisiin kuin saksalaisiin, uskalsipa minun, ulkomaalaisen kuullen lausua varsin ankaroita arvosteluja olevista oloista, joista preussilaisen läsnäollessa olisi visusti vaiennut.

Muun muassa kysyi hän minulta, mitä me suomalaiset oikeastaan olemme tulleet Saksasta hakemaan.

»Vapautta», vastasin hänelle.

»Väärään paikkaan olette sitten tulleet. Meillä itsellämmekään ei ole täällä vapautta.»

Selvittelin miehelle suunnitelmiamme, hän vain puisteli päätään arvellen meidän tarttuneen pahaan koukkuun. Kun kukin tulee autuaaksi omalla uskollaan, en ryhtynyt perinpohjaisempaan käännytystyöhön, vaan marssin saaliineni yövilvakkaa nummea pitkin leirille.

Päämieheltämme Berliinissä olimme jo pariinkin otteeseen pyytäneet päästä takaisin pataljoonaan, koska matkastamme Suomeen ei kuitenkaan näyttänyt tulevan mitään. Hän kehoitti vain rauhallisesti odottamaan.

Jotain tehdäksemme matkustelimme ympäristössä, mikäli varamme riittivät junalipun lunastamiseen. Leiriltä oli Hannoveriin kahden tunnin junamatka »bummelzugilla» ja siellähän piti toki käydä katsomassa tätä suomalaisten eläinlääkärien opintokaupunkia.

Eräänä sunnuntaina sinne sitten matkustin tapaamaan paria meikäläistä, jotka olivat toipumassa sikäläisessä sotilassairaalassa.

Sairaala oli sijoitettu sotakoulun avariin suojiin keskellä kaupunkia. Sen erotti kadunpuoleisesta elämästä rakennusten kiviseinät ja puiston puolella kierteli kolmen metrin levyinen joki. Sairaille ei myönnetty iltalomaa, vaan kulkivat he sini-valkoraitaisissa kaavuissaan kuin munkit eristettyinä maailman viettelyksiltä. Upseerit sentään saivat pitää vormupukunsa, jos kunniasanallaan lupasivat olla poistumatta sairaalan alueelta.

Tämä seikka muodostui kuulemani mukaan traagilliseksi kahdelle nuorelle upseerille, — lienevät olleet luutnantteja. Hekin käyttivät tätä upseerien etuoikeutta hyväkseen ja prameilivat toisten joukossa kuin kukkopojat. Sairaalaelämä kävi sentään yksitoikkoiseksi, ja kun eräänä pimeänä ehtoona ulkopuolisen kaupungin kohu kutsui viekoittelevasti, päättivät he hetkeksi vain pistäytyä siellä. Pensaiden suojassa hiipivät he puron yli ja katosivat jonnekin viinikellariin.

Aamun hämärtäessä huomasi kiertovahti kotiinpalaavat herrat ja teki asiasta ilmoituksen sairaalan toimistoon.

Iltapäivällä komennettiin sitten kaikki liikkumaan kykenevät sairaat pihamaalle riviin; luutnantit seisoivat rivin edessä. Joku iäkkäämpi, korkeaarvoinen upseeri astui esiin, piti lyhyen, salamoita sinkoilevan puheen, jonka jälkeen yhdellä nykäisyllä tempasi olkalaput kummaltakin niin tulisesti, että toisen hihastakin seurasi vaateriekale mukana kuin granaatin silpomana. Sapelit kolisteltiin vääriksi pihakivitykseen, ja sillä tuomiolla alennettiin molemmat herrat rivimiehiksi, josta ominaisuudesta he voivat nousta ainoastaan »mit Blut und Eisen».

Kuultuani tämän kertomuksen, päätin vastaisuudessa käyttää kunniasanaa hyvin niukasti, säästäen.

Libauhun.

Huhtikuun alkupäivinä katsoivat korkeat herrat enemmän odotuksen tarpeettomaksi ja sallivat meidän palata pataljoonaamme, joka silloin oleskeli Libaussa.

Ihmisen mieli on niinkuin kellon heiluri; milloin heilahtaa se korkealle riemuun, milloin taas painuu alas toivottomuuteen, paikallaan se ei pysy hetkeäkään.

Niinpä olivat taas mielet synkeitä pataljoonassakin sinne saapuessamme. Viesti vallankumouksesta oli aluksi herättänyt toivonkipinän pikaisesta Suomeenpaluusta, mutta myöhemmin saapuneet tiedot sen sammuttivat, ja toisin ajoin tuntui koko Saksanmatkamme aivan joutavanpäiväiseltä.

Saksalaisten vakuuttelutkaan eivät enää menneet täydestä. Sen oli majuri Bayer huomannut jo itsekin edellisenä syksynä pitäessään Zerkstenin linnanpihalla yhden rohkaisupuheistaan. Saksa oli silloin julistanut Puolan itsenäiseksi ja majuri selitti pojille, kuinka Saksan joukot kaikkialla etenevät lisäten: »Nyt on Puola vapaa, kohta tulee Suomi.»

»Weitermachen, Herr Major», keskeytti rivistä jääkäri Ilola, joka arveli majurinkin kenties kai paavan lisäyllykettä ja kehoituksellaan tarkoitti, että sitä Suomen vapauttamista sopisi hyvin jatkaa. Eikä majuri kehoitusta pahakseen pannut.

Nyt oli majurikin jo poissa pataljoonan johdosta ja myös rohkaisemasta. Kotimaasta saapuneissa sanomalehdissä kerrottiin kaikenlaisista veljeilyistä, siskoiluista, Kerenskin ja Tokoin pussaamisesta ynnä muusta sentapaisesta, joka ei ollut omiaan mieliä kirvottamaan.

»Ei meillä ole enää asiaa Suomeen», kuultiin monenkin lausuilevan: »kyllä ne siellä ryssän kanssa sortteeraavat asiat pussaamalla. Eiköpä vain olisikin viisainta lähteä mettärosvoksi Meksikoon.»

Näin alas oli toivo luiskahtanut, eikä se sieltä ottanut noustakseen. Puhuttiinhan jo Saksan ja Venäjän välillä piakkoin muka tehtävästä sovinnosta, ja silloinhan emme saisikaan olla mukana maamme puhdistamisessa läheisen idän haisuista.

Kovasti kuitenkin tehtiin työtä. Suomenkielinen komentosanasto oli valmistunut ja otettu käytäntöön, harjoituksista poistettiin kuolettavat »griffit», kivääriotteet, vähimpään ja korvattiin ne luennoilla ja taisteluharjoituksilla.

Vähin erin saapuivat myös Shpalernajasta vallankumouksen melskeessä vapautetut jääkärit. Heillä oli muistissaan yhtä ja toista ryssien tutkintopöytäkirjoista, ja nyt tarkastettiin pataljoonan luettelot, löytyisikö sieltä ehkä ketään ilmiantajaa. Jouduinpa minäkin todistajaksi asiassa, joka oli minulle sangen läheinen. Kävi selville, että mies, joka oli ilmiantanut veljeni ryssille, harjoitteli paraikaa sotatemppuja Münster-leirillä.

Hän oli nähtävästi tullut Saksaan hakemaan lisää ainehistoa ansioluetteloonsa, mutta jättänyt laskuistaan pois vallankumouksen mahdollisuuden sekä Shpalernajassa kituvat vangit. Tunsin miehen entuudestaan ja Münster-leirillä olin useana iltana istunut hänen kanssaan Hotel Lüneburgissa, jolloin hän aina suoritti ruokalaskumme; rahaa tunnusti miehellä olevan.

Kuullessaan aikovani Suomeen komennukselle pyysi hän kiihkeästi päästä mukaani, kertoen fantastisia juttuja seikkailuistaan värväyshommissa. Kun mies oli vastikään leirille saapunut, sanoin hänelle:

»Olehan nyt edes kolme kuukautta, että opit jotakin, kyllä sitten kerkiät komennukselle», ja niine puheinemme olimme eronneet.

Mies joutui sotaoikeuteen, jonka asiassa antamaa päätöstä en kuullut, vaan en ole miestäkään sen koommin nähnyt.

Erikoiskursseja

Libaussa aloin katsella itselleni soveliasta hommaa ja tointa. Kun kaikki Zugführerien paikat olivat jo täytetyt, oli minulla valittavana vain Burschin osa. Tarjouduinkin usealle kuukausipalkalla, mutta kauppoja ei syntynyt — Pienissä rahoissa tunnustivat Zugführeritkin olevan.

Sitten annettiin määräys, että jokaisen täytyy oppia käyttämään konekivääriä. Ajatus oli mielestäni liian rohkea, sillä kaikista miehistä ei tule konekiväärimiehiä tekemälläkään.

Hagelberg, Isaksson ja minä saimme huoltaaksemme osan Hansakasarmin jalkaväestä. Se oli vastuunalainen ja vaikea tehtävä, varsinkin kun oppilaat olivat järjestään junttipäitä. Pidimme luentoja, oppitunteja, ja harjoituksia, vedätimme konekivääriä penikulmittain kaupungin ulkopuolella ja huonommille annoimme laiskanläksyäkin, se on, he saivat toimia juoksupoikinamme kukin iltansa.

Hyvällä kohtelulla ja etevällä opetuksella saatoimme sentään kuukauden oppikurssin jälkeen hyväksyä useimmat patruunalaatikon kantajiksi. Joistakin on nyttemmin tullut hyviäkin ampujia, kiitos tunnollisen alkuopetuksen.

Sitten katsoi pataljoonan johto tarpeelliseksi antaa meille opetusta moottorikulkuneuvojen alalla. Niille kursseille ei päässytkään kuin vain muutamat, tusinan verran, kaikkein etevimmät. — Minutkin pyydettiin sinne mukaan.

Neu-Libaussa, puolentunnin raitiotiematkan päässä kasarmeilta sijaitsevat suuret konetehtaat. Poislähtiessään olivat ryssät tosin koettaneet niitä särkeä, mutta vain lasinen katto kärsi vaurioita. Nyt vinkuivat taas hihnat ja surisivat pyörät.

Näille tehtaille meidät opastettiin ja osoitettiin vanhaa autorisaa.

»Tehkää tästä uusi», sanoi vääpeli ja poistui omiin töihinsä.

Ainakin kaksi viikkoa ahersimme raajarikon kimpussa, mutta sitten meillä olikin auto, joka haki vertojaan. Kaiken lopuksi maalasimme sen jollakin tervavärillä, jotta se sai julkisemman muodon.

Kolme päivää ajelimme uudella autollamme pitkin Libaun katuja jalkaväen suureksi harmiksi. Sitten, neljäntenä, tuli eräs Hauptmann tehtaalle ja otti vaunun itselleen. Koetimme sanoin puolustaa omaisuuttamme, mutta hän kehoitti meitä puhumaan vähemmän. Siinä seinustalla oli syrjällään joku autovanha, ja Hauptmann määräsi meidät laittamaan sen uudeksi.

Kun emme sen pitempään saaneet nauttia työmme hedelmistä, katsoimme tarpeettomaksi ryhtyä korjaamaan sitä toistakaan autoa — Joku tunnollisempi siellä sentään näkyi puuhailevan, — etsi luultavasti messinkiosia ja muuta arvokkaampaa.

Sata metriä pitkässä konehuoneessa surisivat pyörät, siellä oli paljon katseltavaa. Pysähdyin erään saksalaisen viereen, hän näytti minusta hyvin ahkeralta.

Edessään pöydällä oli kourallinen kuparilevystä leikattuja rautaristin ja muitten kunniamerkkien kuvasia, joita hän hioi ja kiillotti.

Tiedusteluuni, mihinkä moottoriin sellaisia tarvitaan, sain lyhyen ja selvän vastauksen: »Geschäft, eine Mark das Stück.» Hän oli nähtävästi kultasepänalaan perehtynyt ja kertoi ansaitsevansa työllään hyvin. Paraimpina päivinä oli hän valmistanut parikymmentäkin kunniamerkkiä, ja Berliinissä ne tekivät kauppansa kuin nakkimakkara. Olihan se toki jotain erikoista berliinittärelle, rintamalta saapunut koriste, mielellään sellaisesta kaksimarkkaisenkin antoi. Sitten sanottiin: sotamiesraukat ovat vuoleskelleet näitä juoksuhaudoissa vihollisen granaateista, vieläkin tuntuu lämpimältä.

Vääpeli teki kiertokäyntinsä konehalleissa ja silloin solahtivat kunniamerkit tekijänsä taskuun; hän alkoi viilata jotain ikivanhaa moottorinosaa.

Mutta minussa oli liikemies herännyt: tässähän voisi päästä Hauptmannin palkoille, jos hyvin ahertaisi. Etsin eräästä saksalaisen osoittamasta lukitusta kaapista melkoisen kuparilevyn, jota rupesin sahailemaan palasiksi. Arvelin siitä saavani ainakin sataviisikymmentä rautaristiä, ja sehän olisi jo kokonainen omaisuus.

Pienen kulman olin vasta ehtinyt levystä sahata, kun jo sain kiukkuisen vääpelin niskaani. Hän uhkasi minua vankeusrangaistuksella, otti työkalut ja raaka-aineen pois ja piti vielä mennessään pahaa elämää.

Sen pienen kulman olin sentään viisaasti pistänyt taskuuni ja aloittelin nyt kultasepänammattia. Viilasin, hankasin ja kaiversin, kunnes parin päivän ahkeran työn jälkeen käsissäni oli verraton koriste, kuparinen rautaristi, juoksuhaudassa tehty.

Vein sen ikäänkuin mallikappaleeksi kasarmille kysellen, kuinka monta tusinaa kullekin saisi sellaisia valmistaa: hinta oli halpa, kaksi ruplaa kappaleelta.

Miehet eivät kuitenkaan tuntuneet olevan ostotuulella, enkä saanut sanottavasti tilauksia. Lopulta olin pakoitettu myymään sen mallikappaleenkin 25 kopeekasta.

Moottorikurssimme jatkui. Saimme käytettäväksemme suurehkon, kajuutalla varustetun moottoriveneen, jotta oppisimme liikkumaan merellä. Ketään saksalaista ei ollut mukanamme, vaan saimme yksinämme ajella viikon päivät kaupungin ulkosatamassa.

Koska vääpeli oli sanonut, ettei kivääriä saa ottaa mukaan veneeseen, kun arvelivat meidän lähtevän ominpäin sotaretkelle, hankki joku kurssilaisista lainaksi pienoiskiväärin, jolla kajuutan akkunasta sitten ammuskelimme aallonmurtajalla kyyrötteleviä variksia. — Se oli hauska viikko.

Konetehtailla purettiin vesiajolle jääneitä torpeedoja ja miinoja. Saimme olla mukana katselemassa näitä panssarilaivojen kauhuja ja paljon opimmekin. Kun sentään ammatti oli hengenvaarallista, pyrimme pois siltä osastolta.

Menin Laaksosen kanssa laiturille. Siellä touhusi puolenkymmentä miestä katsellen tarkoin veteen, josta nousi ilmakuplia.

»Kukas sinne on hukkunut?» kysyi Laaksonen.

»Junge, etkös näe, että se on sukeltaja.»

Vähään aikaan emme kuitenkaan nähneet mitään, sitten alkoivat miehet vetää köydestä ja saivatkin pinnalle suurisilmäisen sukeltajan. Hän makasi vedessä selällään, pyörähteli ja teki muitakin temppuja.

Laaksonen sanoi, että hän voi maata vedessä selällään ilman sukelluspukuakin ja näyttää pään sekä varpaat yhtäaikaa. Saksalainen jalkaväenaliupseeri, joka sattumoisin oli paikalla, väitti, että kyllä tämäkin sukeltaja voi näyttää varpaansa ja antoi määräyksen, mutta eihän siitä mitään tullut, kun miehellä oli leiviskän painoiset lyijykokkareet kantapäissään. Koe epäonnistui täydellisesti, ja aliupseeri oli harmissaan. Jotain sanoakseen käski hän meidät pois paikalta.

»Ei tuossa mitään katselemista ole», sanoi Laaksonen, »mennään pois.»

Moottorikurssimme loppuikin sitten, kun pataljoona joutui tautivuoteelle.

Kurssien aikana olimme joutuneet näkemään läheltä ryssien rakentamat kaupungin merenpuoleiset varusteet. Ainakin minun silmissäni ne olivat suurenmoiset nytkin, osittain särjettyinä. Viisi metriä korkea, mereen loivasti viettävä betonirakennus ulottui hyvin pitkälle pitkin rantaa, ja joka kymmenen metrin päässä ammotti tykinaukko. Rakennuksen maanpuolisella sivulla oli rautatie betoniseinän turvissa.

Paljon oli työtä ja sementtiä uhrattu näihin laitteisiin. Ilmankos Koivisto