Ei mitään sankareita

By Veli Ranta-Ojala

Tummat pilvet liikkuvat jo Euroopan yllä, kun Valte Ojala elää tavallista kevättä. Vaimo Marian kanssa menee hyvin, vaikka vaikeitakin aikoja on ollut. Perheeseen on siunaantunut kolme lasta. Hetken päästä pilvet saavuttavat kuitenkin myös Suomen. Valten täytyy monien muiden tavoin lähteä rintamalle. Sodan kauhut pysäyttävät, ja harva sotilaista osasi odottaa rintamalla vallitsevaa tuhoa ja kauhua. Vaan kuinka käy kotiinpaluun? Pääsekö Valte enää ikinä perheensä ja rakkaimpiensa luokse?"Ei mitään sankareita" on Veli Ranta-Ojalan koskettava romaani toisesta maailmansodasta. Yksi suku, monta vuosisataa ja -kymmentä. Kuinka Ojalat selviävät 1800-luvun nälkävuosista, entä talvisodasta?

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 16, 2021
• ISBN: 9788726877724

Book preview

Ensimmäinen luku

1

Valte Ojala herää aamuauringon leikittelyyn kamarin peilillä. On niitä harvoja aamuja, kun aurinko Ojalan pikkutupaan kurkistaa. Se näyttäytyy vain näin loppukeväästä ja kesällä. Muuten tuo elämää ylläpitävä valopallo heittää säteensä kulmittain olevaan naapuritaloon tai Jannentupaan. Mutta Valte ei siitä välitä. Hän tönäisee kädellään vaimoaan ja sanoo kuten hänellä hyvin nukutun yön jälkeen on tapana:

– Ulos Suomen tytöt nuoret, jalat kenkiin survaiskaa…

Rallatellessaan Valte sanoo hyvät huomenet peilikuvalleen ja vilauttaa sille leveän hymyn vetäisten samalla ilmaa etuhampaiden raosta. Rako on syntymävika ja antaa hymylle ripauksen maailmanmiehen ilmettä. Valte itsekin on tyytyväinen peilikuvaansa. Hänellä on voimakkaat leukaperät, kapeat huulet ja pieni kuoppa leuassa. Ehkä hänessä sittenkin on hiukan sen amerikkalaisen filmitähden näköä, jonka kuvia on ollut viime aikoina lehdissä. Näin oli joku outo nainen hänelle junassa sanonut.

Tuvassa Valte laittaa vesikattilat tulelle. Se on vuosien aamurutiinia. Hän on pitänyt aina tulen laittamisesta, mutta varsinkin sen jälkeen kun tupaan on saatu uusi takka ja uuni. Muuten talo on melko pieni ja vaatimaton. Se on vinkkelinä toiseen, vähän korkeampaan, joka ei enää ole suvun hallussa. Huoneiden kalustus on käytännön sanelemaa: kamareissa sängyt, pienet pöydät, tuolit ja piirongit, tuvassa ruokapöytä, penkki, sohva, kello, muutamia tuoleja ja pesukomuuti. Pari uutta mattoa, raidalliset ikkunaverhot ja raanut kertovat vaimoväen käsityötaidosta. Valte itse on syntynyt peukalo keskellä kämmentä. Hän ei osaa tehdä puusta muuta kuin tulen, mutta muissa työhommissa hän on riski ja joutuisa. Hänen kättensä jälki näkyy ennen kaikkea hyvin hoidetuilla pelloilla ja metsissä. Se näkyy myös siinä, että kullanostolla hankkimansa rahat hän on pistänyt karjaan ja maatalouskoneisiin. Kullanostoon hän oli ryhtynyt pulavuosina, kun oli joutunut sahalta työttömäksi. Se oli ollut vaativa mutta opettavainen työmaa. Hän oli kiertänyt kahden jokivarren talot melko tarkkaan ostaen kultaa ja hopeaa. Idea oli ollut hänelle ja hänen perheelleen tukeva ponnahduslauta parempaan elämään. Kaupparahoilla hän on rakentanut tulevaisuuttaan jo muutaman vuoden. Nyt Valtea puhutellaan yleisesti maanviljelijäksi ja sitä nimitystä hän arvostaa suuresti.

Mariakin on hyvällä tuulella. Hän kahmaisee Valtea vyötäröstä ja imaisee suukon. Suukot ja kevätaamu tuovat mieleen nuoruuden. Pitkästä aikaa he saavat olla kahdestaan, kun isommat lapset nukkuvat nyt tummun kanssa loukkokamarissa. Helliä hetkiä on viime aikoina ollut harvassa.

Valte ottaa vesiämpärit ja lähtee viemään niitä navetalle. Hän pääsee hädin tuskin kujasta kartanolle, kun naapuri tulee äes kärryissä karjaladoltaan.

– Ptryy… Huomenta…

Martti Perälä pudottautuu vauhdilla kuorman päältä ja hyppää sisälle. Valte toteaa mielessään, että naapuritaloa asutaan nyt kiivaammin kuin kertaakaan hänen elinaikanaan. Perälän Martti on jo neljäs asukas Valten seinän takana, eikä muilla ole ollut yhteensäkään sama vauhti asumisessaan. Perälän nuori isäntä aloittaa päivän työt jo ennen kukonlaulua ja lopettaa ne vasta sitten, kun muissa taloissa jo nukutaan. Puhettaan Martti höystää vauhdikkailla sanonnoilla kuten siinä ei kauvan nokka tuhissu tai viivana paikalla ja pää kolomantena jalakana. Ei ihme, että Martin nimi kyläläisten suussa on vääntynyt väkisin Faartiksi tai Fartiksi. Osasyyllinen lempinimeen on Valten iäkäs äiti, Elisabet, jolle kaikki vauhti on farttia.

– Pyssy meinas unehtua, Martti hihkaisee takaisin tullessaan. Nyt mies seisoo jo kärryissä kivääri selässään. Hän imaisee hevosta liikkeelle, mutta antaa sen teristellä hetken paikoillaan.

– Kyllä sunki pitäs liittyä suojeluskuntahan. Poliittinen tilanne on paha. Voitas yhesä kulukia. Mulla ois sulle valamis ase… ja Kotoperän lajon takana mulla on ampumataulut. Kuorman välisä käyn ampumasa. Rupia sinäki… heti viivana… Mää tilaan sulle Hakkapeliitan…

Valte ei vastaa naapurin tarjoukseen. Monet kerrat Fartti on suojeluskunta-aatetta kaupannut ja selittänyt sen etuja. Kovaa touhua se olikin. Valte ja Maria olivat seuranneet monet kerrat ikkunasta, kun Pesolan Uuno oli tullut hakemaan Farttia harjoituksiin. Uuno oli hypännyt vauhdilla pyörän selästä ja hyökännyt sisälle. Eikä Uunon pyöränratas ollut ennättänyt vielä kunnolla pysähtyä, ennen kuin miehet olivat olleet taas polkemassa kiväärit selässä kohti kirkonkylää.

– Mää oon kuulunnu suojeluskuntahan jo ennen austraalianreisua, Fartti selittää hevostaan pidätellen. – Se teki hyvää nuorelle miehelle. Oppi pitähän puoliahan ja kun toki oli täyttä rautaa.

Sen Valte kyllä tietää. Martti on ollut suojeluskuntapiirin parhaita hiihtäjiä ja hänen kuviaan on ollut maakuntalehdessä. Australiasta hän oli tuonut kymmenen metriä pitkän käärmeennahan ja tennismailan. Valtekin oli urheillut nuorempana, mutta hänelle urheilu oli ollut vain huvia ja virkistystä. Vaikka hän oli urheillut työväen urheiluseurassa, sen ideologia oli ollut hänelle vierasta. Suojeluskunnan touhut tuovat hänen mieleensä liian selvästi kansalaissodan ajat, jolloin hän vasten tahtoaan oli joutunut vartioimaan punavankeja veturitallilla. Pari vankia siellä oli ammuttukin, ennen kuin pahin kiihko oli siirtynyt etelämmäksi Tampereen tienoille. Hän oli ennättänyt näkemään myös pulavuosien vihan; vain täpärästi oli vältytty toiselta kansalaissodalta.

– No voithan sää sen Hakkapeliitan tilatakki, sanoo Valte kuin pienenä myönnytyksenä naapurisovulle. Hän on lukenut lehteä Martilla ja Pitkäsen Miikan kahvilassa, eikä se hänen mielestään ollut sen huonompi lehti kuin Marian nimellä tilattu Perjantaikaan. Innokkaana lukijana häntä kiinnostaa kaikki painettu sana ja Hakkapeliitassa varsinkin Rymy-Eetun sarjakuva.

– Hyvä juttu. Lehti tulee ens kuusa – ja viivana, huikkaa Fartti räpäten hevosta suitsiperillä reippaasti selkään. – Puhutahan muista suojeluskunta-asioista myöhemmin. Pitäs keritä äestähän ja ampuhun… pää kolomantena jalakana.

Kuorma isäntineen lähtee kuin ammuttuna kohti Kotoperää. Valte naurahtaa Martin loputtomalle kiireelle. Mies haluaa näyttää naapureilleen vähän asumisen mallia. Kaikessa on urakkatyön meininki. Tahti on samaa kuin Australian sokeriruokopelloilla, mistä mies oli käynyt talorahat tienaamassa. Valtea ei Fartin työtahti haittaa. Hän tietää, etteivät työt tekemällä talosta lopu.

Mutta erästä naapuria Perälän isännän työtahti oli kyllä haitannut. Edellistalvena, kun Fartti oli kiireissään ajellut sontakuormia Siltalan Hanneksen talon takaa, Hannes oli hypännyt kirves kourassa hevosen eteen ja käskenyt Farttia ajelemaan teitä eikä ihmisten nurkkia. Siitä oli syntynyt oikein kunnon otatus. Fartti oli sipaissut kirveen Hannekselta ja sivaltanut hamarapäällä Hannesta käsivarteen. Jälkiselvittelyissä oli tarvittu lääkäriä ja myöhemmin melkein tuomaria. Kyläläiset olivat hyvin ihmeissään tappelusta, ja siitä puhuttiin vain puoliääneen. Itse riitapukarit uhittelivat pitkään toisilleen luvaten hakea oikeutta raastuvan penkiltä.

Mutta kylän pikku kahakka oli vain esimakua niistä kiistoista, joita maailmalta alkoi kuulua. Pahinta olivat hälyttävät uutiset Euroopasta. Espanjassa oli käyty pitkä ja verinen sisällisota, Saksa oli Hitlerin johdolla valloittanut Reininmaan ja Itävallan. Vallan ja omistuksen uusjako näytti olevan maailmalla täyttä päätä meneillään. Suomessa katsottiin kaikkea turvallisen välimatkan päästä kuin pikkupojat suurempien mittelöitä. Kaukana Pohjolan perällä kuviteltiin oltavan hyvässä turvassa.

Valtessa mullistukset aiheuttivat ristiriitaisia tunteita, mutta ei hänkään voinut olla ihailematta Hitleriä, miestä joka vaatimattomista oloista lähteneenä oli hetkessä noussut suurvallan johtajaksi. Miehen rakettimaisessa nousussa vallan huipulle oli jotakin samaa, mistä Valte oli kullanostoon ryhtyessään haaveillut. Mutta ajatus suursodasta oli Valtelle vieras. Hän ei pitänyt ihmiskuntaa niin mielettömänä, että se alkaisi asevoimin ratkoa erimielisyyksiään. Se tuhoaisi kaiken sen turvallisuuden, jonka hän kaupanteollaan oli 30-luvun alkuvuosina luonut. Sota ei sopinut hänen suunnitelmiinsa, eikä hän siihen uskonut.

Mutta Hitler oli myös naapurin Aatun ehdoton sankari siitä lähtien, kun suurjohtajan räväköistä otteista ensi kertaa Jannentuvan radiossa mainittiin. Puolivälissä seitsemääkymmentä oleva Aatu oli tietoineen ja elämänkokemuksineen kylän ehdoton johtohahmo, eivätkä hänen mielipiteensä koskaan jääneet huomiotta. Aatu puhui Hitleristä ja saksalaisista päivittäin, eivätkä puheet rajoittuneet niihin uutisiin, joita radiossa kerrottiin. Hän luki tarkasti lehdet ja pisti Hitlerin saavutuksiin aina rutkasti hyvän miehen lisää. Kun saksalainen sukellusvene teki laivastovierailun Helsinkiin, Aatu seurasi tapahtumaa joka solullaan. Oottako kuullu… ja voi mahoton kuuluivat yhä useammin miehen puheesta, ja saksalaiset edustivat kaikkea sitä kehitystä, mitä maailmalla tapahtui.

Kun Ojalan kahden miehen sota oli saatu onnelliseen päätökseen, huomattiin, että kaiken pahan alku ja juuri olivat jakamattomat maapalat toisten nurkilla. Valtenkin viljelysmaat olivat kahdessatoista muutaman saran peltolohkossa eri puolilla kylää. Eikä toisilla ollut juuri paremmin. Siksi jakoasiaa kiirehdittiin joukolla. Kunnalta saatiin lupaus, että parin vuoden sisällä kunkin maat olisivat nätteinä, yhtenäisinä palstoina ja että kukin saisi sen jälkeen rakentaa mailleen niin komean ja suuren talorustingin kuin varoja riittäisi. Sille toiveelle alkoi Ojalan Valtekin tulevaisuuttaan suunnitella.

2

Pian tämän jälkeen Valte kävi kirkolla maanmittarin pakeilla ja pyysi kartan. Sitten hän kulki kartan ja lapion kanssa teitä ja pellonvieriä, tutki maaperät ja teki omia päätelmiään. Aikansa tutkittuaan hän meni toimistoon ja näytti, mistä oli maapalaa ajatellut.

– Vanha kettu, sanoi tuttu maanmittausinsinööri. – Mistä tiät ettei muukki halua samaa palasta?

– Enhän mää tiäkkään, siks mää oon ensimmäisenä paikalla, että kerkiän varaahan päältä.

– Ja jokirantaan meinaat pykätä?

– Sinne meinaan, akan kototalon vastarannalle. Maisema ja paikka ei siittä parane. Oon aina tykänny nähä vettä. Pistä nyt vain pyörät pyörihin. Siittähän ne sulle palakanki maksaa.

– Joo, valtio on maksavinaan palakkaa ja mää oon tekevinäni työtä. Mutta ei tämä heti toteudu. Korkeintaan parin vuoden päästä. Jakokokoukset vie aikaa. Hyvä että saan kartat piirrettyä tänä syksynä.

– Se riittää hyvin. Ei mulla oo sen kiirehempää ko muillakaan. Mutta pijetähän nyt sovittuna, että se jokirantapala tulee mulle. Eikä oo väliä, vaikka se pala ois muutamaa aaria pienempiki ko ennen. Ostan sitte lisää, jos tartten.

– Sulla on kova vauhti päällä. Taijat pelätä inflaation syövän tienestis.

– Vähä sitäki. Ja perhettä alakaa olehen niin palijo, että tilat käy pieniks. Mää oon kyllästynny asuhun toisten nurkisa. Että pistä vain asiat vireille.

Valte ei ole sitä tyyppiä, että murehtisi asioita etukäteen. Hän oli nyt tehnyt voitavansa. Yhteiskunnan rattaat pyörivät hitaasti mutta varmasti. Ja nähdessään insinöörin ilmeen hän tietää tehneensä rohkean ja onnistuneen siirron. Jakokokouksessa mies pitäisi varmasti hänen puoliaan.

Mutta Valte ei tiennyt, että suuremmat herrat kuin jakoinsinööri olivat jo kauan sitten päättäneet hänen ja koko Suomen kohtalosta pitkälle eteenpäin. Siksi erään pikkukylän jakoasia sai rauhassa jäädä odottamaan lähes kymmeneksi vuodeksi.

Vaikka tummat pilvet liikkuivat jo Euroopan yllä, Pohjolan taivaalla paistoi vielä kirkas Luojan aurinko. Kevät oli lämmin ja kostea, laiho kasvoi, ja pääskysen liverrys kaikui jatkuvana soittona kattojen yllä. Riihen takana korkeuksissa lauloivat kiurut ja takamailla kuovit, joitten rauhaa häiritsi vain joku Fartin tapainen innokas raivaaja, joka halusi viljelykselle viimeisenkin suonnurkan kyläaukion reunalta.

Jos olisi ollut ennustaja, maailmanpalon enteet olisi saattanut aavistaa joistakin ennusmerkeistä, joita aina suurten mullistusten alla oli näkyvissä kuten ihmisten rauhattomuudesta ja epävarmuudesta tai maailman mahtimiesten ponnekkaista rauhanvakuutteluista ja ahkerista vierailuista toistensa luona.

Ja Maria muisti jälkikäteen vielä yhden ennusmerkin.

Hän oli keväällä vienyt vanhaa perintölehmää lahdattavaksi. Talon viimeisen saran kohdalla se oli pysähtynyt ja katsonut vesissä silmin taakseen. Katse oli ollut kuin ihmisen. Ensimmäistä kertaa eläissään Maria oli nähnyt luontokappaleen itkevän.

Myös opettaja Pesola vaikutti viimeisinä koulupäivinä väsyneeltä ja hajamieliseltä. Hän saattoi pitkät ajat tuijotella ikkunan takana olevaan metsikköön ja huokailla itsekseen. Ulkopuolisesta näytti siltä, kuin kaikki maailman vaivat ja vastukset olisi pantu yhden hennon naisparan kannettavaksi. Hänen miehensä oli suojeluskunnan kautta saanut sisäpiirin tietoja tilanteesta. Se, mitä hänen miehensä oli kertonut, oli saanut hänet kauhistumaan. Asiat olivat menossa pahaan suuntaan, juuri niin kuin ennen vapaussotaakin. Luotettiin liikaa sotilaalliseen ratkaisuun. Uunon tultua myöhään harjoituksista hän oli valvonut koko yön.

Häntä kylmäsi, vaikka aurinko paahtoi luokan perälle. Sulkiessaan silmänsä hän näki vanhimman veljensä, joka oli kaatunut Oulun valtauksessa. Heidän sotansa oli alkanut siitä eikä ollut vieläkään päättynyt. Vietäisiinkö häneltä vielä mieskin? Sitä hän ei kestäisi.

Hän pyyhkäisi kyyneleen silmänurkastaan ja yritti keskittyä jälleen opetukseen. Laskento ja kirjoitus olivat myrkkyä tällaisena päivänä. Miten voisi pystyä pitämään oppilaiden ajatukset vihkotyössä, kun kesä oli tulossa ikkunasta sisään. Eikä hän ollut niitä parhaita kurinpitäjiä.

Luokka eli koko ajan vilkkaana kuin keväinen kusiaispesä. Piirustuspapereita ja vihkonsivuja oli taiteltu paukuiksi ja lennokeiksi. Saksalaiset koneet olivat pommittamassa Reininmaata, ja salamasota riehui kattojen yllä.

Tunks, tunks, tunks, rätkivät paperipaukut, uuuuiiii, uuuuiiii, vonkuivat lentokoneet. Koneitten siipiin oli piirretty hakaristit. Joku yritti paperipallolla osua kohti tulevaan koneeseen. Arimmat tytöt painoivat päätään pulpetin suojaan.

– Hiiljaaaaa! Hiljaa…! Opettajan ääni kaikui falsetissa sodan äänien keskellä. Käskyllä ei ollut juuri vaikutusta, ennen kuin hän viimeisenä keinonaan alkoi itkeä. Näin kävi usein, mutta tällä kertaa hänen itkunsa oli epätavallisen kolkkoa ja pelottavaa.

– Voi kun te ette ollenkaan ymmärrä. Minun pitäisi sanoa teille, sota ei ole leikkiä… Mutta nii-in, mitäpä minä teitä lapsia huolillani rasittamaan. Kuitenkin sota on totisinta totta. Se on pahin vitsaus, mikä meitä voi kohdata. Nii-in. Muistan vapaussodan kuin eilisen päivän. Velimies oli silloin kahdeksantoista. Eräänä päivänä hän tuli sanomaan isälle, että aikoi liittyä vapautusjoukkoihin. Se oli isälle kova paikka. Isä mietti pitkään, mutta sanoi sille, että jos sinusta tuntuu siltä, että pitää mennä, niin mene. Kului jokunen viikko, ennen kuin miehiä alkoi tulla kotiin. Ne sanoivat, ettei meidän Antti enää tulekaan. Se oli kaatunut Oulun valtauksessa, kun olivat menneet aavaa peltoa kaupunkia kohti…

Opettajan puheen jälkeen luokkaan palasi täydellinen hiljaisuus. Ei edes luokkaan eksynyt kimalainen saanut huomiota osakseen. Johannes Ojala ja muut ylempiluokkalaiset ottivat nöyrästi vihkonsa ja alkoivat kopioida taululta opettajan alkutunnista kirjoittamaa runoa:

Sua, Suomen Leijona, tervehdän.

Miten säilässäs aurinko palaa!

Ylös vapauden päivähän

sinun voimas vangitut halaa.

Oi, Suomen leijona nähnyt oon

sinun kunniapäiväsi koiton.

Sinä johdat ihanaan taisteloon,

sinä annat vaaran ja voiton.

Kaarinan mielestä runo oli kaunis. Hän tiesi opettajan isänmaallisuuden. Hän häpesi Johanneksen ja muiden poikien puolesta, jotka eivät antaneet opettajalle työrauhaa. Äiti oli sanonut, ettei opettajalla ollut helppoa, kun joutui päivätyönsä ohella hoitamaan omia lapsiaan ja navetoimaankin. Äitikin huusi ja oli äkäinen, vaikka sen ei tarvinnut työkseen opettaakaan. Kaarina muisti joutuneensa joskus perunakellariin, kun ei ollut huolehtinut tarpeeksi hyvin Väinöstä. Siitä oli kyllä jo aikaa. Mutta ei äiti häntä ollut koskaan hakenut samalla tavoin kuten Johannesta tai Väinöä. Pojista se aina huolehtija kävi niitä huutelemassa. Kerran hän oli mennyt tahallaan piiloon lakanapyykkien taakse siinä toivossa, että äiti olisi alkanut häntäkin kaipailla. Mutta äiti oli vain vilkaissut hymyillen pyykkien suuntaan ja jatkanut töitään huolettomasti kuten ennenkin.

– ssSSShhh… Ääntä alkoi kuulua taas luokan perältä. Joku oli unohtanut jo opettajan itkun ja halusi uutta sotaa juuri, kun luokka oli syventynyt kirjoittamiseen. Seiniä kiersi peilistä heijastuva auringonsäde, joka etsi rauhattomasti kohdettaan. Kohta muitakin peilejä ja poltinlaseja yhtyi vallattomaan leikkiin. Opettaja nosti juuri katseensa, kun heijastus melkein sokaisi hänet. Se oli viimeinen pisara.

– En kestä teitä, menkää… menkää ulos! huusi opettaja karttakepin paukkuessa taulunreunaan. – Te olette raakoja… ymmärtämättömiä… te olette petoja…!

Kaarina oli juuri sulkemassa mustepulloa, kun joku ulos juoksevista pojista tönäisi kyynärpäällään, niin että pullon sisältö kaatui keskelle vihkon sivua. Kaunis runo ja vihkokin oli pilalla. Kaarinakin alkoi itkeä.

Mutta kesäloma tuli aikanaan niin opettajalle kuin oppilaillekin. Lasten alkukesä oli yhtä juhlaa. Aluksi kuljettiin ahkerasti rätkänpesillä. Ei mennyt kuin pari viikkoa koulujen loppumisesta, kun innokkaimmat rätkänpesillä kävijät olivat äitiensä harmiksi repineet jo kaikki arki- ja pyhähousunsa. Silti äitien ja emolintujen kaakatus soi poikien korvissa ikävästi vain hetken. Aurinko porotti korkealta, ja kohta sai heittää loputkin vaatteet vintille tai pyykkikoriin. Vihdoin tuli se odotettu päivä, jolloin päästiin uimaan. Joenpoukamasta kuului iloinen loiske ja kiljunta. Poukaman vieressä paloivat akkojen pyykkitulet, ja talvivaatteiden ja lakanoiden pesussa meni pahaksi kokonainen viikko. Mutta sitä ei kannattanut murehtia, sillä lasten ilo oli tarttuvaa. Aurinko, lämpö ja kohtuullinen pärjääminen lisäsivät hyvänolontunnetta. Pahin köyhyys oli jäänyt pulavuosiin. Naiset voivat jutella sydämensä kyllyydestä ja samalla vahtia lastensa uintitouhuja. Heissä olikin vahtimista, sillä vedessä saattoi keikkua samanaikaisesti parikymmentäkin hujatonta päätä. Määrätyin välein oli huudettava kaikki uimarit pyykkirantaan lämmittelemään ja laskettaviksi. Samalla vertailtiin lasten kasvua ja ihasteltiin heidän loputonta jaksamistaan. Ja ennen kuin piti lähteä navetoimaaan, otettiin vielä onkivavat ja yritettiin yhdessä kalaonnea. Useimmiten onkiminen tuotti myös tulosta. Kotiin mentäessä monilla oli kalarisut täynnä kissoille vietäviä pikkukaloja ja pannuun pantavia lihavia ahvenia.

Lasten ja vaimoväen elämä jatkui leppoisana sivu juhannuksen. Sitten alkoivat heinätyöt ja sinne joutuivat kaikki kynnelle kykenevät.

Valte aloitti heinätyöt Kuusivainiosta. Vaikka hän oli omistanut pellot vasta viitisen vuotta, oli sinne tulo aina yhtä juhlaa. Siellä hän tunsi olevansa vapaa ja riippumaton, ja katsoessaan laajaa peltoaukeaa hän tunsi omistajan ylpeyttä. Hänelle tulivat mieleen kauppareissut eri puolille maakuntaa ja päivät, jolloin oli luonut tätä pientä valtakuntaa. Hän ynnäili vuosien kokemuksia ja totesi reissaamisen opettaneen ainakin nöyräksi. Nuorempana hänen silmänsä eivät olisi kostuneet liikutuksesta nähdessään tuulessa aaltoilevan heinäpellon. Maaja sen antimet merkitsivät nyt enemmän kuin ennen.

Aluksi hän niitti vikatteella ojanrannat ja pyörtänöt. Sitten oli heinänkaadon vuoro. Niittokone säksätti tasaisesti, mutta piti olla tarkkana, ettei terä sattuisi kiviin, sillä teränvaihto olisi vienyt työpäivän pahaksi. Värkkien korjaamiset eivät kuuluneet hänen vahvoihin puoliinsa. Yleensä mies jaksoi tehdä vuorokaudenkin yhtä soittoa, jos ei mikään vastustanut. Mutta pienikin vastoinkäyminen sai hänet äreäksi ja kärsimättömäksi. Joskus kokonainen poutapäivä oli mennyt piloille, kun hän oli joutunut hakemaan osuuskaupasta teriä tai viemään niitä sepälle laitettavaksi.

Kun Valte oli saanut kolme sarkaa nurin, tulivat Maria, Johannes ja Kaarina viertämään.

– Tuotihin sulle sahtia, huusi Maria pariladon edustalta. Äänestä Valte arvasi, että vaimo oli hyvällä tuulella. Hän