Kolmikko kultajahdissa

By Kari Vaijärvi

Jalkapallointoilijat ja ystävykset Valtteri ja Ville vainuavat jälleen arvoituksen. Pojat ovat kanoottiretkellä, kun he huomaavat epäilyttävän pakettiauton. Voisiko pakettiautolla olla jotain tekemistä alueella tehtyjen ryöstöjen kanssa? Roistojen saaliiseen kuuluu muun muassa Venäjän keisarin lyöttämä muistomitali. Kun pojat matkustavat Viipuriin pelaamaan ystävyysottelua, he huomaavat tutun pakettiauton ja päättävät selvittää asian perin pohjin.Kolmikko kultajahdissa on jatkoa Kari Vaijärven Kolmikko-lastenkirjasarjalle, jossa Valtteri ja Ville Sumo-koirineen seikkailevat salapoliiseina.Ville ja Valtteri ovat innokkaita jalkapalloilijoita – ja salapoliiseja! Kaverusten uteliaisuus johtaakin usein villeihin seikkailuihin. Yhdessä bulldoggi Sumon kanssa kolmikko tutkii jännittäviä tapauksia aina ryöstöistä salakuljetuksiin.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 25, 2021
• ISBN: 9788726897975

Book preview

1. Luku

Luudalla melomaan!

Valtterin isä silmäili lehden yli olohuoneen nurkassa löhöävää kolmikkoa. Mikähän niillä nyt oli mielessä, hän ajatteli Valtteri kyhnytti poissaolevan näköisenä bulldoggi Sumoa jostain niskapoimujen välistä. Ville tuijotti ulos ikkunasta sen näköisenä, kuin auringon siirtyminen radallaan olisi maailman tärkein asia. Lehdessä oli ainakin yksi tosi mielenkiintoinen uutinen, joka varmasti kiinnostaisi kolmikkoakin, mutta sen aika tulisi vähän myöhemmin. Nyt piti selvittää kavereiden outo saamattomuus. Tavallisesti tähän aikaan aamupäivää kolmikon energisyys oli jopa valitettavan kiihkeää.

– No niin, antaa kuulua, isä huokaisi ja taittoi lehden kasaan. – Teillä on nyt ihan selvästi jotain menossa. Mistä kiikastaa? Painaako se Viipurin futismatsi mieltä vai mikä on?

– Siitä tulee turistimatka, Ville vähätteli. – Ei meillä ole mitään paineita. Valmentaja Jakolakin sanoi, että palkintomatkalla otetaan rennosti ja tutustutaan kulttuuriin ja saadaan uusia makuelämyksiä.

– Joo, kaviaaria ja silliä ja terveysvesiä, Valtteri virnisti. – Ollaan me kyllä matka ansaittukin. Porvoon cupin voitto oli niin hieno juttu.

– Sitä paitsi meillähän on tulkki omasta takaa, Ville lisäsi. – Sergei on sieltä kotoisin. Joku setä tai täti tai jotain sukulaisia asuu vieläkin Viipurissa.

– Oletko muuten koskaan melonut? Valtteri kysäisi puolihuolimattomasti.

Isä katsoi yllättyneenä jälkikasvuaan.

– Minähän nyt olin juniorivuosina kanoottimelonnan Suomen mestari. Kuinka niin?

Ville nosti äkkiä katseensa ja tuijotti Valtterin isää kunnioittavasti.

– Mikäs sellainen laji oikein on? En ole koskaan kuullutkaan, että siinä kilpailtaisiin ihan mitaleista?

– No, rautalangasta selitettynä siinä on avokanootti, mihin on suunniteltu masto. Meillä on peräti viisi erilaista luokkaa, ja suurin purjekanootti voi olla jopa viisi kuusi metriä, isä innostui. – Sitten on nostoköli ja peräsin, ja purjehtija pitää aluksen pystyssä ihan vain omalla painollaan. Monet rakentelevat ihan omia virityksiään. Jostain kolme kertaa kolmen metrin kankaastakin saa hyvän purjeen myötätuuleen.

– Joo, ihan kiva luento, Valtteri keskeytti. – Mutta… mitähän pitäisi tietää, jos joutuisi vähän noin niin kuin kylmiltään mukaan melontareissulle?

Isä nojautui taaksepäin ja tarkasteli uteliaana kolmikkoa.

– Tässä haiskahtaa nyt jokin omituinen viritys, kuulkaas! Miksi ihmeessä te yhtäkkiä kauniina viikonloppuna aamutuimaan haluatte tietää kaiken melomisesta?

Sumo pärskähti osaaottavasti ja alkoi tuijottaa Valtteria silmät killillään.

– Noo, tuota…

– Meidät on vähän kutsuttu… Ville jatkoi.

– Siis päästäisiin mukaan pikku melonta etkalle, mutta pitäisi tietää tekniikasta jotain, Valtteri sai sanotuksi.

– Kyllä minä jotain pientä pystyn tässä neuvomaan, mutta oikeastaan meidän pitäisi päästä kuivaharjoittelemaan. Ja sitten voitaisiin mennä vaikka tuonne seuran varastolle ja lainata pari kanoottia, isä innostui.

– Ei nyt mitään erityistä tarvitse, Valtteri kauhistui. – Kerro nyt vaan, mitä pitää siinä alussa vaikka tietää ja sellaista.

– Keiden kanssa te sitten aiotte oikeastaan lähteä, isä tiukkasi. – Ovatko ne kaverit tottuneita melojia? Muuten siitä reissusta voi tulla katastrofi. Ja ulapalle ei sitten mennä. Pitkin rantoja ensimmäisellä kerralla ilman muuta.

– Joo joo, kyllä ne on aika tottuneita, Ville mutisi. Sumo irvisti. Sen haukahdus kuulosti naurulta.

– Tunnenko minä niitä? isä jatkoi.

– Olet varmaan nähnyt ainakin, Valtteri kierteli. – On ne olleet mukana futistreeneissä ja matseissakin.

Isä vilkaisi ovelasti kolmikkoa ja alkoi sitten kohotella kulmakarvojaan.

– Tjaa, taidan arvata… Eivät taida olla ihan vakiporukkaa?

– No, hengailevat mukana, Ville täsmensi.

– Että miten otetaan kunnolla kiinni siitä melasta, Valtteri alkoi hermostua.

Isä alkoi nauraa.

– Ennen kuin otetaan kiinni melasta, pitäisi päästä kunniallisesti kanoottiin… Eihän se käy laatuun, että floppaatte heti rannassa ja keikautatte kanootit ympäri.

Pojat vilkaisivat toisiinsa vakavina. Valtteri huokaisi. Jotenkin oli vaan tuntunut niin helpolta ajatella, miten viiletettäisiin inkkarityyliin pitkin vesiä. Sulavasti ja äänettömästi niin kuin Haukansilmä niissä Cooperin kirjoissa ja leffoissa. Ja nyt pitäisi päästä ensiksi kanoottiin kuivin jaloin!

–